torstai 9. lokakuuta 2014

Kuka ihmeen Modiano - mikä ihmeen Bulevardi?

Vuonna 2011 kesäkuun seitsemäs päivä kirjoitin kolumnin blogiini ja Bulevadiin nimellä “Mikä ihmeen bulevardi”. Se kertoi Pariisista, kehäbulevardien synnystä ja samalla niiden kautta luokiteltavasta ihmisen iästä, geneettisen koodiston ja sosiaalisen pääoman kautta syntyvästä identiteetistä eri bulevardin kehillä ja erikseen metropolista pois johtavilla Avenuen provinsseissa. Tuolloin mainitsin nimen Patrick Modiano, joka sai tänään Ruotsin Akatemian myöntämänä kirjallisuuden Nobelin. Yllätyksenä pidetty voittajasuosikki Modianon saamaa Nobelia luonnehdittiin medioissamme yllätyksenä. Ei se sitä ollut, päinvastoin. Modiano oli jopa neljän veikatuimman joukossa eräissä merkittävissä suosikkeja hakeneissa listauksissa. Hänen edellä oli mm. valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitj, kenialainen Ngugi wa Thiong’o ja japanilainen Heruki Murakami. Listoja on paljon, kun ehdokasasettelussa oli alkujaan 210 nimeä, joista 36 ensikertalaisia. Näistä 18 ruotsalaista kirjailijaa hakee ensin 20 nimeä ja siitä vielä karsien finalistit. Luultavasti pettynein oli nyt Murakami. Kirjoitin bulevardien kuvauksen yhteydessä, ensimmäistä väitöskirjaani popularisoiden, ihmisen paikkaidentiteetistä ja sen synnystä sekä lapsuutemme juurista osana paikkaleimautumista ja sen teoriasta, spatiaalisesta identiteetistä osana sisäsyntyisiä juuriamme, erotuksena sepitteellisestä ja myöhemmin kielemme symboleiden ja sen opittujen elementtien kautta hankittuun regionaaliseen, rajoihin sidottuun identifioitumiseen alueeseen, kuntaan, maakuntaan tai kansallisuuteen, kansallishenkeen tai maakuntahenkeen. Se on nytkin kunnissamme ja kuntarakenneuudistuksissa erityisen ajankohtainen aihe. Vielä ajankohtaisempi se on niissä kriisipesäkkeissä, joissa valtiot ovat osallisina rajoja muuttelemassa tai käyvät uskonsotiaan tai pelkäävät virusten leviämistä diffuusisena ilmiönä. Olisi syytä tuntea ainakin alan tutkimuksen perusteet, ei vain poliittista peliä ja sen perusteita, retorista puhetta, puppusanoja. Patrick Modianon runsaasta kahdestakymmenestä käännetystä romaanista “Kehäbulevardit” on vuodelta 1976 ja hän kuvaa siinä, kuten myöhemmin toistuvasti, ikään kuin muistinsa kadottaneita ihmisiä ja näiden juutalaisuutta, natisen miehitysaikaa, oman identiteetin menetystä holokaustin jälkeisenä painajaisena tai työnä. Hänen tunnetuin kirjansa “Kadonnut kortteli” on vuodelta 1984 ja käännettiin suomeksi kolme vuotta myöhemmin vuonna 1987. Kirjassa ovat samat teemat kuin arvostetun Prix Goncourtin vuonna 1978 voittaneessa muistinsa menettäneessä, taivaltaen hakien historian kautta omaa itseään, ja jälleen kerran myös kadotettua identiteettiä, jo hieman vanhahtavaa teemaa sosiaalisen pääoman ja alueen omasta muistista. Toivottavasti Suomessa muisti palaa, ainakin pätkittäin. Modianon kirjat ovat pieniä, 130-150 -sivuisia ja usein liki novelliksi jääviä, joissa haetaan kaiken aikaa liki pakkomielteisesti juuri teemoja muisti, menetys ja identiteetti. Nuo aiheet olivat tuolloin muodikkaita myös tieteessä sen jälkeen, kun niiden tutkimus ja käsitteistö tuli suurelle yleisölle tutuksi 1970-luvun aikana. Se oli diffuusina liikkunut sisäkehän bulevardeilta ulommille ja myös kirjailija saattoi saada niistä leipänsä tuottaen pieniä julkaisujaan printtimedian tapaan näin itsensä elättäen. Ruotsin Akatemian ironia osuu mutta uppoaako kevytlastinen laiva? Kirjallisuus kielellisenä ja nuorena symboleiden käyttäjänä kulkee aina askeleen jäljessä tieteen ja tutkimuksen löydöksistä, joita pyritään muuttamaan narratiivisen kerronnan kautta popularisoiden kirjailijan itselleen tuttuja teemoja, Patric Modinon tapaan hänen kokemiaan lapsuuden muistoja miehityksen jälkeisessä Pariisissa ja tavalla, joka on lukijalle mahdollisimman omakohtainen ja myös lempeä, ymmärtävä ja monen yhteinen kokemus etenkin Pariisissa eläen. Valon sytyttäjät ja siinä työskentelevät Mondianon “Hämärien puotien kuja” ja “Nuoruus” saavat pian jatkoa ja ensimmäisenä käännettäväksi joutuu epäilemättä tuoreimmat kääntämättä jääneet. Hänhän voitti vuonna 2012 Itävallan myöntämän Euroopan kirjallisuuden palkinnon joka enteili jo Nobelin palkintoa seuraavana. “L’Horizon ja L’Herbe de nuit”, Dans le cafe de la jeunesse perdue” ovat kaikki vuoden 2007 jälkeen julkaistuja Modianon kirjoja ja 2000-luvulla hänen kirjojaan löytyy kuusi kappaletta käännettäväksi. Kaikkia ei varmaan käännetä, mutta pari näistä nähdään jo joulumyynnissämme. Edellisen kirjan käännöstyöstä ehtikin kulua jo yksi sukupolvi. Se kun on vuodelta 1984. Ei siis ihme, jos Patric Modianon palkinto tuli suomalaiselle medialle yllätyksenä. Epäilemättä myös kirjailijoillemme, jotka ovat nyt Frankfurtissa, väärässä paikassa Pariisista katsoen. Palaako muisti ehkä 1970-luvulle? Iskeekö ruotsalainen ironia? Modianon vanhemmat olivat, kuinkas muuten, juutalainen isä ja äiti hänkin Pariisin esikaupunkiin ajautunut ihmiskohtaloiden uhri näyttelijänä vuona 1945. Kirjailija syntyi Pariisin esikaupungissa kaksi kuukautta sen jälkeen, kun toinen maailmansota päättyi heinäkuussa 1945. Tänään 69 vuotta jo täyttänyt kirjailija ei esiinny juurikaan julkisuudessa eikä anna mielellään lausuntoja medioille. Vaimo on sentään miestään yli neljännesvuosisadan nuorempi. Hän antaa lausuntoja. Koko mennyt viikko on ollut Nobeleiden jakoa ja niistä yksikään ei nyt yllättänyt. Keskiviikkona kemian palkinto myönnettiin fluoresenssimikroskopian kehittelijöille, tiistaina fysiikan palkinto meni energiaa säästävän, sinistä valoa säteilevän diodin kehittelijöille ja lääketieteen palkinto myönnettiin aivojen sisäisen GPS:n tutkijoille paikantamista varten. On oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Perjantaina ja maanantaina odotetaan vielä rauhan ja lopuksi taloustieteen palkinnon saajat. Enää ei yllätä, ellei norjalasilta puutu huumorintajua Petter Northugin jouduttu lusimaan, ehdottomana vankilatuomina kansakuntansa ylpeytenä. Hän tekee seuraa kaikkien aikojen menestyneimmälle uimarille Michael Phelpsille. Molemmat ovat hyvässä seurassa. Se, että yksi palkinnon saaneista oli käynyt myös Suomessa, näytti olevan kuluvan viikon merkittävin uutinen meriittinä suomalaisille palkinnosta, jonka jakaminen on vähän arveluttava aikana, jolloin tiede etenee reaaliaikaisesti ja tuhansien, miljoonien, tutkijoiden siihen yhdessä osallistuen. Se, kuka synnyttää valon innovaattorina ja ketkä ainoastaan työskentelevät tässä valossa, on vaikeasti todistettava ongelmamme Nobelin jakajille muuten kuin leikkimielisenä ironiana.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kiusaamisen lyhyt oppimäärä

Kiusaaminen on ollut näkyvä teema ylen ohjelmistossa ja eilen siitä järjestettiin kahden tunnin todella kiehtova keskustelu, jossa kohtasivat koulujen kiusatut ja kiusaajat. Kiusaajia on vaikea saada paikalle vaikka he edustavat reipasta enemmistöä ja kiusatunkin on vaikea tulla julkisuuteen. Elämän mittainen shakkitarina Se kun on julkinen tapa tulla avaamaan haavoja ja psykososiaalisen ilmiön elämän mittaista helvettiä. Siis täsmälleen sama ilmiö kuin tuoden lapsena keskitysleiriltä selviytyneet aikuisena kuultavaksi. Moni romahtaa siinä kuulustelussa. Stefan Sweig kirjoitti tästä helvetistä menestyskirjansa, Shakkitarina. Shakkitarinassa vanha mestari kohtasi uuden. Vanhan mestarin kertomus oli tarinaa elämästä, jota varjostaa helvetti, shakkilaudan ruudut ovat kaltereiden vankilan ja kidutuskammion lattiaan heijastuvia varjoja, shakkinappulat leivän paloista muovailtuja ja oppikirjana vanhalla mestarilla oli tyrmään salaa kuljetettu entisten mestareitten pelien shakkiopas. Ihmisellä on etenkin lapasena kyky selvitä mahdottomilta vaikuttavista tilanteista ja sadismista pakenemalla geenien meille antamiin suojapaikkoihin. Sitä voisi kutsua vaikkapa takaraivon meille tarjoamaksi ja miljoonien vuosien ikäiseksi turvaksi enne sitä aikaa, jolloin opimme puhumaan ja käyttämän kielellistä viestintää. Kun me synnymme, olemme uskomattoman vanhoja, niin kauan kuin nuorempi osa meistä alkaa ottaa valtaa. Se osa on juuri kieli, 30 000 vuotta tai hieman vanhempi tapa erottautua muusta luomakunnasta. Olemme sanojen vankina ja traumamme syntyvät usein lapsuudessa, jolloin kiusattu on kahden vaiheilla. Moni voi vielä paeta geneettiseen perimäänsä, toiset eivät. Oireiden hoitajat ja lääkkeet myrkkyinä - suuren luokan bisnes Psykoanalyysissä lapsuudet traumoja avataan ja kiusaamisen tuloksia, sielumme kyttyröitä kosketellaan, hyväillään mutta ei poisteta. Niitä ei voi kirurgin tapaan leikata ja mitätöidä, ainoastaan tehdä ne tutuksi, hyväksyä ne, puuduttaa myrkyillä. Me onnumme kiusattuina loppuikämme ja kiusaaja tietää tämän. Sekin kun on pedon geneettisen toiminnan järjestelmällistä tulosta ja tapa turmella toinen ihminen, pääsääntöisesti lahjakkaampi ja uhka omalle menestykselle, narsismille ja sen häiriöille. Kiusaaja haistaa heti kohteensa ja alkaa koko ajan paheneva helvetti. Mitä häiriintyneempi kiusaaja on, sitä vahvemman tuen hän hakee itselleen ympäröivästä yhteisöstä. Syntyy psykososiaalinen häiriö ja joskus koko yhteisö ajautuu konfliktiin joka muistuttaa hysteriaa tai syvälle menevää psykoosia. Rautakorot alkavat marssia samaan suuntaan fasismin tahdissa. Fasismi kun ei ole aatesuunta vaan minkä tahansa liikkeen toimintatapa. Gemeinschaft vaiko Gesellschaft Vahvassa asiaorganisaatiossa hysteria voidaan hallita ja näin tunnevammaiset eivät pääse koko yhteisöä hallitseviksi julmureiksi. Monessa asiaorganisaatiossa yhteisöllisyyttä ei ole lainkaan, jolloin kiusaaminen ei ole koko organisaation ongelma. Perinteiset varhaisteollisen savupiipputeollisuuden yhteisöt ja nykyiset tiimit sekä maaseudun kyläyhteisöt olivat tunneperusteisia, sukulaisuuteen perustuvia ja niissä kiusaaminen saattoi hallita koko yhdyskuntaa. Jos joukossa ja johtajina oli tällaisia häiriintyneitä ihmisiä. Yhteisö tunnisti heidät, eikä näitä helpolla päästetty sellaiseen asemaan, joka uhkasi koko yhteisön olemassaoloa. Turvauduttiin riittävän vanhoihin ja kokeneisiin ihmisiin yhteisön johtajana. Shakkitarinassa vanha mestari menestyi pitäytymällä opeissa, jotka olivat helvetissä hankittuja. Ne olivat osa vanhan mestarin persoonallisuutta ja kykyä pysyä hengissä. Uusi mestari tunnisti vanhan mestarin heikkoudet, ontuminen näkyi, ja alkoi horjuttaa hänen geneettisen lapsuuden muistonsa taustoja, järkyttää korttitaloa. Moni juutalainen lahjakkuus ja nero on romahtanut juuri näin, kun taustalla on keskitysleirin kokemukset lapsena siellä eläen. Meille näytetään myös leffoja, joissa agentit ovat aivopestyjä ja heidän elämänsä on tasapainoilua, jossa mieli on järkkynyt tai Rambo raivoaa taustanaan ammattikouluttajat sekä kokemukset viidakossa suuren veitsen kanssa heiluneen nuoren ihmisen elämänä. Ahdistettuna ja kiusattuna tällainen alkaa tehdä epätoivoisia tekoja selviytymiskeinonaan. Jokainen tietää Suomessa kiusaamisen liiankin hyvin Me tiedämme liiankin hyvin mistä kiusaamisesta on kyse kulttuurissa, joka on koko rakenteeltaan kiusaava. Muutenhan me emme ymmärtäisi näitä yksinkertaisia seikkailutarinoita lainkaan. Stefan Sweig ei saisi tunnustusta kirjasta, joka jäisi suuren yleisön ymmärryksen ulkopuolelle. Kun rikoksen tekee riittävän moni, se ei ole enää rikos lainkaan. Emootion tasolle siirretty järkevä elämä on kiusaajan valtakuntaa. Sosiaalisessa mediassa ja netissä kiusaaja pyrkii vaikuttamaan onomatopoeettisen ja luontoa lähellä olevan kielemme tunnesanoilla. Samoin jokainen runoilija, näyttelijä ja menestyvä johtaja, poliitikko, manipuloi tunnekielellämme. Keskiajalla retoriikka oli erityinen taitolaji ja siihen koulutettaville kirjoitettiin mittavia oppikirjoja. Kyse oli verbaalisesta painista ja gladiaattoreista, jossa sana oli miekkana, ei toki totuus. Glagdiaattori saa menestyä ja käyttää välineitään Rooman colosseumin sisällä ja oman aikamme formulatähdet sekä kiekkoilijat omassa kaukalossaan tai kolhien päänsä ovaalia kiertäen, ja me odotamme, mitä neurologit sanovat gladiaattorin kunnosta, elääkö vielä montakin päivää ja missä kunnossa lopun elämänsä. Se on viihdettä jota pidämme hyvänä, hyväksyttävänä. Siitä maksetaan ja paljon. Sitä ihaillaan. Poliitikot saavat haukkua vapaasti tosiaan eduskunnan istuntosalissa ja mediat toimittajineen joka jutussaan negatiivista maailmaa elätellen. Positiivinen juttu kun ei ole uutinen ensinkään ja uutinen on aina tehtävä, se on narratiivinen kertomus tunnesanoilla kuvineen ja sotakirjeenvaihtajat ovat sanakareita hekin Hemigwayn tapaan eläen. Mediasota on oman aikamme sota, jossa kuolee vain siviilejä ja lapsia. Poissa ovat keskiaikaiset ritarit ja uljas taisto, soidinmenojen rituaalit. Kun keksimiämme naurettavia kuppikuntia puolueina on jo Suomessa kuusitoista, puolet niistä eduskunnassa, tämä kiusaaminen saa ihmiset ihastelemaan huomaamatta samalla, kuinka näitä kuppikuntia käytetään, paitsi kiusaamisen välineinä, myös tapana jakaa virkoja ja vaurautta saman kuppikunnan tutuille valtion ja kunnan viroissa korruptiona ja palkkioina sekä valita sukulaisia virkoihin tukien median kautta pahimmillaan omaa lastaan. Näin vallan vahtikoirastakin on tullut osa samaa sairastunutta kulttuuria ja sen marinadia. Median omistaminen helpottaa pärjäämistä tässä sairaassa kulttuurissa. Mediayhteiskunnassa negatiivisuus kasvoi mittaamattomiin suhteisiin ja kiusaaminen oli hyväksytty osa elämää, jopa suositeltava ja ainut keino menestyä. Vanha normisto ja moraali rapautui. Kivikautisen kulttuurin vihan hedelmiä Kakki tämä nepotismi ja korruptio kiellettiin jo Paavin kirkossa keskiajalla mutta Suomeen se ei ehtinyt ikinä rantautua. Suomeen kun rantautui luterilainen oppi joka sekoittui vanhaan pakana-ajan sosiaaliseen pääomaan, pietistisiin liikkeisiimme ja geneettiseen taustaamme, noituuteen. Näin meillä kiusaaminen juurtui osaksi koko yhteiskuntakoneiston toimintaa myös savupiipputeollisuuden syntyessä 1860-luvun jälkeen niin sääty-yhteiskunnassa kuin myöhemmin kielipuolueissamme, hatuissa ja myssyissä, humpuukimaakareitten agitoimissa puolueissamme hakien omia etuisuuksia, narsistista valtaa ja yhdessä ikivanhan ja 1100-luvulta perityn toimintatavan kömpelönä retorisena, kreikkalaisena kulttuurinamme. Se vain raaistui viimeisten sotiemme aikana ja päihteet tekivät siitä siedettävän osan normeiltaan ja moraaliltaan rapautuvassa kulttuurissamme koulusurmineen ja työpaikoilla laajennettuina itsemurhina kaikkein surullisimpina muistoina omasta sisällissodastamme ja sen traumoista ratkaista ongelmiamme. Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi anteeksi, kun hänen johtamaansa instituutiota alettiin käyttää jo maallistuneeksi pakanamaaksi muuttuneessa kulttuurissa kiusanteon välineenä. Kymmeniä suomalasia siirtyy koko ajan “pyhään sotaan” muinaisen Babylonian alueelle Syyriaan. Kirjoitin siitä kirjassani Arctic Babylon jo kymmenen vuotta takaperin. Yli miljoona ihmistä on lukenut sen digiajan netin kautta. Samoin etenkin tänään saksalaiset lukevat kirjojani kotisivultani suoraan otsikolla, Cluster Art, Social media, Economy and Strategy, Hybrid Society, Ecological Cluster and innovation policy, New social media paradigm jne. Kuvat auttavat ymmärtämään missä mennään ja miksi. Sain Saksasta viestejä, joissa media kysyi, olenko kotiarestissa tai ehkä suomettunen Suomen uusin poliittinen vanki Frankfurtin kirjamessujen ajan? Siellä kun on myös suomalaisia ja kustantajanani on jo kymmenen vuotta toiminut saksalainen suurkustantamo, jolla on 25 000 kirjailijaa ja liki 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kuinka monta on kaikilla suomalaisilla kustantamoilla yhteensä? Koko historiamme aikana? Pienellä maalla on pienet kengät muussa paitsi ekologisena jalanjälkenämme. Kun siitä kirjoitti ja tutki 1960- ja 1970 -luvuilla, se antoi oikeuden kiusata kirjoittajaa kunhan kiusaaja oli oikeassa kuppikunnassa, puolueessa. Kiusaaja palkittiin. Kiusattu sai kuitenkin jotain aikaan. Näin syntyvät kertomukset kirjailijoista, jotka olivat yhtenään mielisairaaloissamme hoidettavana. Herkkiä ihmisiä? Ei, vaan kiusattuja. Väärin viritellyt koodistomme Kiusaamisen välineenä rajat ovat pyhiä ja niiden hoitaminen juuri kartalle piirrettyinä ja kuvitteellisina regionaalisina rajoina on mahdollista vain sellaisessa kulttuurissa, jossa tunnesanoistamme puuttuvat spatiaaliset tai aspatiaaliset alueet tai mentaaliset alueet kokonaan. Meillä kun on vain yksi alue, kartalle piirrettävä kiusaamisen väline. Kieli kun valitsee kiusaamisen välineensä, tunnesanat. Väärät sanat jätetään pois kielestä. Pääministeri jakoi hänkin maan lokaalisiin ja globaalisiin elinkeinoihin ja ihmisiin vaikka tärkein aluekäsite kielessämme on leivän antaja. Suomessa siis araalinen, maahan sidottu ja luonnonvaroissa kiinni oleva maatalous, metsätalous, suot, vedet ja niiden tuotanto sekä koko ajan kehittyvä ympäristöteknologia, -talous ja siitä syntyvä yhteiskuntamalli, taide ja ekologisen klusteri (Ecological Cluster) rinnallaan klusteritaiteenamme (Cluster Art). Kun niistä väittelee ja kirjoittaa satamäärin artikkeleja, ne eivät mene lukutaidottoman kansan tajuntaan. Sanat kun on poistettu kielestämme. Nyt siihen vaaditaan digikielen reaaliaikainen osaaminen, ei enää diffuusista ja leviävää printtiä ja kymmenjärjestelmän numeroitamme. Niillä kun vain kiusataan ihmisiä uudessa mediayhteiskunnassamme tunnesanoilla manipuloiden. Kiusaaminen on häviävää kansanviisauttamme ja sen kulttuuria myös Hämeessä. Oikea järjestys oppimiseen Digiajan kieli kun avaa geneettisen koodiston kautta ensin elämäämme väreinä, muotoina, musiikkina, tanssina ja kielelliset, verbaaliset tunnesanat tulevat paljon myöhemmin syntyneinä vasta tämän jälkeen. Onomatopoeettisen ja suvuttoman kielen kohdalla olemme täysin avuttomia huolehtimatta tästä järjestyksestä ja sen ymmärtämisestä koulutuksessa ja kasvatuksessamme. Opettajat kun eivät sitä osaa. Se on samalla koko kiusaavan yhteiskuntamme tärkein vaikuttaja ja syy päihteitten tolkuttomaan käyttöönkin. Jean Sibelius ei ikinä suostunut säveltämään runoa. Sen sijaan Juha Vainio, Juice Leskinen, Reino Helismaa, koko tango-, humppa- sekä suomalaisen pop- ja rockmusiikin kansamme tähdet eivät ole muuta koskaan tehneetkään. Ja elinvuosia oli näillä juopoilla neroillamme vain vajaa 50 vuotta omilla tolpillaan liikkuen. Me siirryimme reaaliaikaiseen ja digiajan kahden sähköisen koodin, on ja off maailmaan jo aikapäiviä. Sen hyväksyminen vain vie Stefan Sweigin kuvaaman vanhan maestron kalterimallissa kymmenjärjestelmän oppineilta ja printtimedioineen puuhastelevilta, liian kauan viroissaan roikkuvilta, aivan liian kauan Hämeessä elellen. Näin kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin kiusaaville ihmisille annetaan siihen mahdollisuus ja vaaleissa ääniä. Väärin annettu ääni kun vie maakunnan kohti Tampereen, Turun ja Helsingin ohjailemaa talousmallia josta myös puolueitamme ohjaillaan, ei vain mediaa. Vanha järjestelmä ja siihen tukeutuen, uuden käyttäjiä syrjien ja siirtäen ulos yhteisöstä, pitää tätä kulttuuriamme yllä niin kauan, kun se tekee lopulta vararikon ja lama syvenee lopulliseen romahdukseen. Muutos kun on paradigmainen, ei vain yhden tai muutaman mallin tai teorian, organisaation muuttava, vaan koko maailmankuvamme vaihtava prosessi. Se muuttaa kiusaamisen mahdottomaksi ja sille on asetettava nyt nolla toleranssi. Muuten koko oma talousmaakuntamme ajetaan slummiksi ja maat ostetaan tai lunastetaan ilmaiseksi.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Teesi, antiteesi, synteesi - feodalismi, kapitalismi, kommunismi

Teesi, antiteesi, synteesi - feodalismi, kapitalismi, kommunismi Forssa Lehti esittelee kahden poliitikon väittelyä sunnuntainumerossaan (6.10). Vastinparina on kokoomuslainen mies ja demarinainen sekä aiheen koulu, joka tulisi joka lakkauttaa tai jatkaa sen elämää maaseudulla, kylän keskipisteenä ja hyväksyen, että jotkut nyt haluavat asua maalla ja toiset metropoleissa lapsineen. Luonnonvaroihin perustuvat areaaliset elinkeinot kun ovat maahan sidottuja ja lokaaliset elinkeinot erilaisia. Jos luonnonvara-ammatteja aiotaan ylläpitää, se edellyttää myös maailmakuvaa, jossa ihmiset viihtyvät kiinteistöissä maalla eikä niiden hintoja poljeta tai palveluja hävitetä yhden kartan (=regionaalinen) ja kompassin politiikalla, tuntematta ollenkaan toista karttaa (=spatiaalinen tai aspatiaalinen). Maalla asuvan maailmankuva on erilainen kuin kaupungissa asuvan ja lähiyhteisö muokkaa myös maailmakuvamme, totuuden etsinnän sille, miltä maailma näyttää ja kuinka sen tulisi järjestäytyä omalla tai perheen kohdalla. Kaikki me elämme täällä ensimmäistä kertaa eikä kukaan ole Metusalemin ikäinen. Monta kertaa tällä kiertäneet hindut pyhine kirjoituksineen ja väitteineen syntyvät seuraavassa elämässä nautoina ja siitä on saanut Suomessa, etenkin Hämeessä eläen, jo nyt esimakua. Paluu 1100-luvulle Olen vuosien varrella kirjoittanut runsaasti tieteen eri menetelmistä ja myös vanhoista käsitteistä ja niiden käytöstä. Yliopistovuosinani laadin niistä myös oppikirjoja ja niitä käytetään edelleen etenkin menetelmätutkimuksessa, suurten aineistojen analysoinneissa sekä yhdistettäessä välineellisen laboratoriotieteen menetelmiä ihmistieteitten usein väljempiin ja vaikeammin vaikkapa matemaattiseen kieleen soveltuviin tutkimusmenetelmiin. Esimerkkinä nykyisin robotit yhdistävät valtavat määrät meistä tallennettua tietoa ja tekevät niistä luokituksia, joita käytetään hyvin erilaisiin tarkoituksiin, jossa pintakohuna on nostettu medioissamme esille vakoilu ja vaikkapa nimet Wikileaks ja Edward Snowden. Nimet voisivat olla myös jotain aivan muuta 7000 miljoonan joukosta hakien. Käsitteet teesi, antiteesi ja synteesi ovat tieteen historiaa ja liittyvät dialektiikkaan ja käsitteinä muinaiskreikkaan. Se oli keskustelumuoto, jonka avulla pyrittiin etsimään totuutta, yhteisymmärrystä, voittamaan vastapuoli väittelyssä. Dialektiikkaa liitetään sofistiikkojen nimiin, kuten Sokrates, Platon ja Aristoteles. Logiikkaa ja dialektiikkaa pidettiin jopa hetken synonyymeinä toisilleen, jota ne eivät tietenkään ole. Dialektiikka on kahden yhdessä ajattelevan ihmisen yhteisö, ei muuta. Logiikka taas kehittyi tutkimaan ajattelun lakeja. Toki tiedemies vertailee tänäänkin erilaisia teorioita ja niiden pätevyyttä mutta ei kahden ihmisen yhteisönä, väitellen. Tiede ei ole taantunut, toivon mukaan, 1100-luvulle. Toki Loimijokivarresta saattaa löytää tällaisiakin tieteen tekijöitä. Keskiajalla dialektiikka joutui painiskelemaan vähin erin syntyvän tieteen ja kirkon oppien välillä. Väittelyt olivat oppineiden elämän ydin. Haettiin syitä ja vastasyitä, kysymyksiä muotoillen tyyliin an vai non, pro vai contra, cur vaiko ehkä quomondo. Yliopistollisen muodon tämä väittely sai 1100-luvulla. Syntyi räyhäävä kulttuuri ja parjauskirjeet, joita sitten myöhemmin jouduttiin katumaan. Tätä tavataan tänäänkin taantuneissa tiedeyhteisöissä, työkulttuureissa ja myös sosiaalisen median kirjoittelijoiden räyhähenkisessä elämässä, perinteisen median nimettömissä purkauksissa terapeuttisena elämänä ja viihteenä. Analyytikot ja aistihavainnot Skolastikot pyrkivät yhdistämään juuri keskiajalla kreikkalaista filosofiaa ja sen suuria nimiä kirkon oppeihin. Tavaksi tuli käyttää suuria auktoriteetteja ja heidän nimiään pyrittäessä kumoamaan vastaväitteitä. Toki Raamattu ja sen kirjoitukset olivat osa tätä väittelyä rinnan vanhojen filosofien kanssa eläen. Analytiikka ja aistihavainnot sekä näiden tutkimus tuli mukaan 1700-luvulla ja tunnetuin nimi on Immanuel Kant. Kant näki dialektiikan joutopuheeksi ja tavaksi juonitella kansan päänmenoksi sekä orastavan poliitikon elämäksi kerätä iseilleen suosiota. Väittelyn kun voitti verbaalisesti lahjakkaampi aivan riippumatta tosiasioista. Näin emotionaaliset tunteet olivat sellaisia, joihin kannatti vedota. Ihmisille oli esitettävä sellaista, mitä nämä halusivat kuulla. Syntyi retoriikka ja kaunopuhuminen sääntöineen ja kouluttajineen, koulukuntineen. Kant luetteli järjen ristiriidat, joihin järki ajautuu silloin, kun ihminen yrittää ymmärtää vaikkapa kaikkeuden rajoja, aineen loputonta jaettavuutta, vapaata tahtoa ja determinismiä tai välttämättömän olennon olemassaoloa, jumaluutta. Dialektiikka johtaa vain järjen antinomiaan, loogiseen ristiriitaan ja paradokseihin. Järkiparkamme kun ei kykene saattamaan loppuun kaikkien saatavilla olevien sarjojen tai ajatuskulkujen, havaintosarjojen kokonaisuutta. Niitä kun on ääretön määrä. Hegelin heimoveljet Hegel jatko siitä, mihin Kant lopetti. Hän hyväksyi Kantin kuvauksen järjen joutumisesta ristiriitaan pyrkiessään ymmärtämään todellisuutta. Hegel hyväksyi kuitenkin ristiriidan ihmisen elämää kuuluvana ja oletti, että kahden vastakkaisen näkemyksen parhaat kohdat voidaan yhdistää ja päätyä kolmannen henkilön esittämään synteesiin. Syntyi hegelismi ja teesi, antiteesi sekä synteesi. Elettiin 1800-luvun alkua, ei tätä päivää ensinkään. Hegelin ajattelussa ihminen on aina yksipuolinen ja vaaditaan väite, vastaväite ja synteesi sekä portaikko kohti parempaa todellisuutta. Herran ja orjan kamppailu ei jatku loputtomiin olkoonkin, että herramoraali hakee hyvää tai huonoa, orjamoraali heikompana hyvää ja pahaa. Lopulta päädyttiin tulokseen, jossa dialektinen tikapuu johti kohti vallankumousten kautta syntyvää evoluutiota, vaikkei sitä vielä tuolloin voitu ääneen sanoakaan. Ihminen kun halusi myös saada tunnustuksen olemassaololleen, narsismilleen. Näin ihminen erosi muusta luomakunnasta pyrkien tekemään vapaita valintoja, joilla oli myös jalompi perusta, normisto ja moraali sekä aatteet, joiden puolesta uhrautua. Geenejämme ei tuolloin vielä tunnettu eikä darwinismia tai Freudin oppeja koulukuntineen. Ne iskivät halolla päähän narsistin elämää. Hegel asetti valtion ihmisen yläpuolelle ja se vei hänet sivuun omasta ajastamme, individualismistamme. Marx sai paljon vaikutteita Hegeliltä mutta käänsi kaiken hengellisyyden päälaelleen. Elettiin 1800-luvun jälkipuoliskoa, ei omaa aikaamme ensikään. Feodalismi, kapitalismi, kommunismi Marx toi materialismin hengen sijaan ja muutti maailmakuvaamme. Hän säilytti Hegelin sisäisen logiikan oppina mutta alkoi korostaa kehitystä puhtaana materialistisena kamppailuna. Talouden olosuhteet, tuotanto ja jakelu, tulivat ohjaaviksi voimiksi ja samalla myös luokkien välinen kamppailu. Teesi, antiteesi ja synteesi korvautuivat käsitteillä feodalismi, kapitalismi ja kommunismi. Kommunismi oli siis synteesi ja dialektisen taistelun päätepiste, luokkasodan loppu. Ihmisten tuli nousta yli taloudellisten olosuhteiden ja tuotantovälineiden, jotka oli saatava yhteiseen omitukseen. Näin vapauden aate syntyi Hegeliä myötäillen, mutta kääntäen kapitalismi sosialismiksi. Arthur Schopenhauer heitti romukoppaan koko dialektisen maailmankuvan. Kyse oli vain väittelijöiden taidosta ja taiteesta, jolla haettiin uskottavuutta, valtaa, vaurautta, sosiaalista asemaa, narsismin lähteitä, mutta ei toki totuutta. Sitä jopa pelättiin ja se peiteltiin kielen alle. Dialektiikka oli lopulta vain keskustelutaitoa sekä keskustelutilanteita. Koko tämän maailmankuvan taustalla oli ihmisen turhamaisuus ja halu voittaa vastapuoli. Ei toki jalo pyrkimys totuuteen. Schopenhauer esitti suuren joukon retorisia menetelmiä, joilla kykenee kumoamaan kilpailijan erilaisissa väittelytilaisuuksissa ja olen niistä joskus myös kirjoitellut blogeissani. Tyhmyyskilpailun kouluttajat lopetettiin Suomessakin paljon ennen viimeisiä sotiamme. Kansan keskuudessa se toki jatkui sekä poliittisissa säätyvallan puolueissa, kielipuolueissa tai pietistisissä liikkeissämme. Niistä tuli myös rikoksenteon välineitä jota alettiin myöhemmin paheksu medioissamme. Ne joutuivat kriisiin. Olen itse kutsunut dialektiikkaa tyhmyyskilpailuksi. Sillä ei ole mitään tekemistä niiden tekijöiden kanssa, joilla oman aikamme tiede hakee totuutta, jos se on tullakseen, eikä pyri koskaan vakuuttamaan sillä muita. Se kun on vain poliitikon ja narsistin turhamaisuutta, tapa käyttää valtaa ja siinä vaikkapa suomalaisia puolueita, kuuttatoista kuppikuntaa ilman aatteen yhdistävää liimaa, joilla samalla pönkitetään omaa sosiaalista ja taloudellista asemaa, käytetään kisaamisen ja korruption välineenä jakaen puoluetovereille virkoja ja muita etuuksia osana ikivanhaa keskiaikaista nepotismia. Näin siitäkin huolimatta, että nämä on rikoslaissa kielletty, puolue tai kuppikunta antaa mahdollisuuden käyttää niitä rikoksenteon välineinä.