perjantai 3. syyskuuta 2010

Vastaus nimimerkille nimetön

Sain kaksi nimetöntä vastausta, joissa hämäläiseen tapaan otettiin kantaa pian kaksi vuotta takaperin kuolleen isäni nekrologiini helmikuussa 2009.
Vastaukset tulivat 26 heinäkuut 2010 helteiseen aikaan ennen puoltayötä. Tietysti suomalaiseen ja hämäläiseen tapaan anonyymeinä ja haukkuen isäni retket talvisodassa. Kiitos kirjoittajille osanotosta. Googlen kertomana teitä oli oikeammin vain yksi tai käytitte samaa tietokonetta. Nimimerkit ja lähdesuojat eivät näissä tapauksissa herjaajia pelasta.

Mahdoton tehtävä

Toisen kirjoituksessa isäni ei ole voinut kiertää talvisodan aikana kaikkia niitä taistelupaikkoja, joita olin hänen sotilaspassistaan lukenut ja löytyvät ne toki myös niistä myöhemmin kehystetyistä, silloin nuoren miehen rintamaoloissa saamista kunniamaininnoista. Ei hän itse niitä seinällään pitänyt eikä sotilaspassiaan esitellyt. Lapset ne itselleen myöhemmin kehystivät. Onhan sellainen sotilaspassi harvinaisen arvokas jo kansallisen identiteettimme perustanakin. Jotkut dokumentit eivät valehtele ja kriittinen tutkijakin niihin luottaa.

Joskus mahdottomilta tuntuvat teot ovat aikanaan kuitenkin tehty mahdollisiksi. Se miten ne tehtiin, siitä en osaa kertoa. Ei isäni olisi niistä alkanut kertoa eläessäänkään. Ihmisen mieli nyt toimii niin, ettei kaikkea muisteta ja muistella. Eikä sata päivää koko elämä ole 92 -vuotiaana kuolleen elämässä. Moni meistä on taistellut sata päivää elämästään ja selvinnyt voittajana. Ne päivät haluaa unohtaa jos silloin oli 20 -vuotias.

Toinen kirjoitus, samana päivänä ja vähän myöhemmin heränneenä, kertoi kuinka hänen vaarinsa oli saanut aivan muita tietoja koskien suomalaisten sotavangeista, näiden kohtaloista ja kymmenientuhansien venäläisten kuolemasta sodan jaloissa ja vankeina, kuljetuksissa kylmissä junissamme. Kirjoittajan sympatiat kulkivat vihollisen puolella. Sitä tapaa paljon Hämeessä, vähemmän Karjalassa.

Yölliset soittajat

Kun suomalainen alkaa vastata sosiaalisen median blogeihin aamuyön tunteina ja lukien edellisen päivän lehtensä ärtyen jostain, jota ei olisi pitänyt heinäkuussa 2010 sinne kirjoittaa, syntyy raivokasta vihaa ja tekstiä, joka purkautuessaan netin virtuaaliavaruuteen helpottaa oloa ja hellekesän viimeisiä lomapäiviä ennen paluuta takaisin harmaaseen arkeen ja työelämään. Seuraavana päivänä samainen päivälehti jakoi ohjeita kuinka tuohon hetkeen tulisi valmistautua ja voittaa vapina ja hikoilu, fyysinen ja psyykkinen etanolista syntyvä vierotusoireen tuska. Viikonloppu oli täynnä onnettomuuksia ja väkivallantekoja.

Käytännönfilosofian professori arveli maailmalle kouluampumistemme johtuvan sodistamme, kansan väkivaltaisesta luonteesta ja alkoholin käytöstä, helposta tavasta saada aseita. Sodan aikaan ja vielä 1960-luvulla morfiini oli yleisin lääkkeemme ja monen mummon lääkekaapin lasten yskänlääke. Suomi oli huumeen ylivoimaisesti pahin ongelmakäyttäjä eikä “lääkkeestä” luovuttu vaikka maailma oli Suomea siihen vaatinut ja painostanut. Se oli halpa ja helppo lääke tuohon aikaan.

Mahdottomia tilastolukuja

Sähköinen media tiesi kertoa kuinka suomalaisten naisten alkoholin käyttö oli kuusinkertaistunut 1970-luvusta ja miestenkin tuplautunut. Oman muistikuvani mukaan suomalaiset naiset ja miehet eivät olleet ihan raittiita toki 1970-luvullakaan suurten ikäluokkien valtaamassa yliopistossamme.

Kun alkoholin kulutus on näistä kosteiksi sukupolviksi nimittämistämme vielä kuusinkertaistunut, syntyy levotonta tekstiä luettavaksi sosiaalisen median ja uusien diffuusisten ilmiöiden tutkijalle. Viinalle löyhkäävät jutut ovat raskaita lukea ja oma sekavuus puretaan ventovieraitten posteihin. Työn teosta ei tule mitään osan harhaillessa omia juopuneitten teitään ja yrittäen vuosikymmenten etanolin sumentamilla aivoillaan tehdä tiedettä.

Kauhujen galleria

Kun tätä työtä on tehnyt 40 vuotta, talosta taloon kiertäen puoli Suomea, jättämättä jokilaaksoissa savuakaan väliin, mikään ei tule enää vieraana ja uutena kokemuksena. Sen sijaan uutta on netin laajuus ja määrä. Tuhannet häiriintyneitten postit samalle päivälle tai viikonlopulle ovat rankka kokemus ja monikansallisena ilmiö, jota yksikään lajimme edustaja ei ole aiemmin voinut havainnoida. Siitä elämyksestä on kiitollinen ja otettu, on syntynyt oikeaan aikaan.

Kun pari prosenttia suomalaisista on sairastunut vakavasti psykoosiin tai huomattavasti suurempi alkoholisoitunut, netti saalistaa varmasti nämä sivuilleen ja kiinnostava sivusto saa heistä asiakkaita. Jo tuhannen otannassa heitä on hyvinkin parisataa tapausta ja parikymmentä todella koko elämänkaarta kiusaavaa imispoloista.

Sotamuisteloita ja vammoja olen saanut kuunnella paljon ja nämä viimeisimmät olivat omituisen myöhään liikkeellä. Pitäisikö niihin vastata ja jos vastaat, miten sen teet ettet loukkaa sairasta ihmistä?

Annan heidän itsensä vastata

Niihin ei pidä vastata ja isäni puolesta, talvisodassa vihollisen rintamalinjojen takana operoineen pienen miesporukan edesottamuksia en käy selittelemään edes silloin, kun vietämme sotiemme veteraanien päivää. Alan kirjallisuutta tuosta sankaruudesta on riittämiin. Itse en sitä harrasta ja useimmat noista lukemistani hengen tuotteista ovat kehnoja. Isäni ei niitä harrastanut, ehkä salaa pikemminkin halveksi.

Toisen elämästä kauhusta ei voi paljoakaan sisäistää tai kuvitella kuinka sadan päivän aikana tuota pientä ryhmää siirreltiin tavalla, joka kertoo osasyyn miksi Pohjois-Savossa ja rajapitäjissämme saattoi kaatua nuoria poikia hyvinkin kymmenkertainen määrä verrattuna läntiseen Suomeen ja Etelä-Hämeeseen, Varsinais-Suomeen ja etenkin kaupunkiseutuihin suhteutettuna.

Uhri pohjoisessa ja idässä talvisodassa oli paljon suurempi kuin muualla Suomessa ja näkyi myöhemmin näiden alueiden hitaampana toipumisena ja rajalinjana maata rakennettaessa sodan jälkeen elettäväksemme. Sota ei koetellut pitäjiämme tasapuolisesti talvisodassa.

Linnan sankareiden kertomana ajassamme

Jätän kerronnan niille henkilöille, joita urjalalainen Väinö Linna tavoitteli romaanissaan jatkosodassa siirtäen heidät samalla omaan aikaamme. Jos heistä joku sopii muita paremmin isäni pilkkaajalle vastaajaksi, teksti on vapaasti käytettävissä.

“Sodassa sie tee se mikä kuuluukin. Kirjoittaminen kun on työtä ja hyökiin rajan tuolla puolel on ihmisii, sosiaalisen tai epäsosiaalisen median vainolaisii. Vaikka ei vihollinen ihminen olisikaan ja kiusantekoohan tämä on, molemminpuolin. Mut älä sie ala kiviä asettelemaan tällaisten kirjoittelijoitten poluille, jotka nimettöminä isästäsi kirjoitteloo. Mitä hittoloi sinä heistä välität. Anna heijän puhuu nettiin sydämensä kyllyyvest ja jatka sinä vaan omaa työtäis. Kyllä nettiin tyhjää puhetta mahtuu, maailman suurimpaan roskakoriin“.

“Jos minä nyt neuvoosin kun oon meinaan ollut ennenkin. Vähimmän vaivan periaatteella tällaisista kirjoittelijoosta täytyy selvitä, ja jos jotain kirjootat, niin ota mukaan jotain mukavaakin, kun voi olla edessä pitempikin reissu tässä netissä, meinaan. Niin että vanhan median gramo- ja megafoonit ja muut uudemmat vempaimet olisi ihan mukavia matkalle ja kerro niistä ja niiden käytöstä. Varoota populismin vaaroista, niin kuin lenkkimakkarasta ja liiasta oluen juonnista. Sauvakävely nyt on ihan hyvä populistinen harrastus, mutta golfista ei pidä puhua näissä oloossa, talvipakkasessa. Herrain kotkotuksia ne oon sellaaset“.

“Ethän sinä millään pahalla kirjoita, ihan vuan hyvällä. Eihän myö täällä mittään pahhoo olla tekemässä. Ihan sattumalta jouvuttiin tällaseen medioitten myllerrykseen ja globaaliin paikattomaan ja ajattomaan elämään. Vuan sattuuko kohalle, pitää niin ikävää ääntäkin nämä sosiaaliset mediat ja mitä näitä nyt onkaan nuamakirjoja ja rivojakin puhuvat niissä, rumia kuvia näättelövät netissä“.

“Kirjota mitä kirjotat. Kyllä ne herran perkeleet tietää ja lyö ettees sellasen rätingin jotta tästä on toimittajan ja kirjailijan, tutkijan, leipänsä revittävä vaikka ilmaseksi tietonsa koneesta imuroivat, perrkele. Sano minun sanoneen että kyllä vielä kyrsä leipä otti ennen kuin tästä lamasta selvitään ja nahkurin orsilla nähärään jahka ilmaastomuutos oikein merissä myllää ja Karjalan korvet ovat tulessa. Meinaan on sillä naapurilla niin perkeleesti tätä korpea jota poltella ja suota josta metaania nostella. Vaan kannettavaa tietokonetta ei tänne jätetä ja viimeinen korjaa romput ja releet, Nokian älypuhelimet ja niihin Applen ohjelmat. Ne kun on meinaan helpompia toistaatoosenkin käyttöön ja toimivat pakkaasessa“.

“Ai että määkö olisin affena, evoluution tuate ja geeneistä koostunut kuivan maan eläjä. Äläkää nyt hullujanne puhuko ja kirjoitelko sinne nettiin. Suomen sankarpoikii mää oon, maailman viisaimmasta kansasta syntynnä ja kouluni pisassa käyny, vai mikä se nyt sitten onkaan, vino torni kuitennii. En minä niistä neteistä ja paradigmoista mitään ymmärrä, mutta sen minä vaan sanon, jotta kun tästä lamasta selvitään niin sukset otan pois jalasta vasta kolmantena“.

“Hih hii, Suomen sankaripoika siinä laulaa ja tekee nuottejaan, malleja ja teorioita laskee ja klustereista haastaa. Sankarpoikiapa hyvinnii. Ilmastomuutoksen ihmelapsia ja viherpiipareita, rumien kuvien kurkkijoita, pisa ihmeitä ja maailman napoja, sukupuolineutraaleja vallan“.

“Ja ettäkö tuon Lammion kuikelon veisin vihille tai Rokan Antin, ei maar, mieluummin vaikka ton Koskelaisen tai ikiliikkujan rustaajan“.

“Auta armias tätä Suomen kansaa näiltä nettihuijareilta ja muilta virtuaalimaailman ihmeiltä, paholaisen ansoilta ja etenkin varjele näitä meidän herroja uudemman kerran iskemästä päätään tähän globaalin maailman tietoähkyn kiusaukseen ja sen sosiaalisiin viettelyksiin, jenkkien menoon kiinalaisten kyydissä, uusliberalismin ihmeeseen. Ei kuulu siinä hyttysen ääni taivaaseen. Amen“.

torstai 2. syyskuuta 2010

Loirista Loireen

Pääministerimme Mari Kiviniemi on tavannut saksan liittokasleri Angela Dorothea Merkelin. Kiviniemi puhuu sujuvaa saksaa, hän on suomalaisen koulun ja yliopiston tuote ja asunutkin vaihto-oppilaana useammassa perheessä Saksassa. Siinä oppii kielen ja kulttuurin kuten meillä rotareiden vaihto-oppilaat ikään Forssassa asuen. Vuodessa Suomen kieli ja omalaatuinen kulttuurimme vuodenaikoineen tulee yllättävän nopeasti omaksutuksi ja vielä hämäläisellä aksentilla kun omaksujana on nuori lahjakas motivoitunut tyttö.

Tunnekieli lähentää virheineenkin

Merkel kiittelee Kiviniemen tapaa puhua hänen äidinkielellään. Kun on yhteinen kieli ja symboliikka tulkkeja ei tarvita ja mahdollisuus väärinymmärryksiin vähenee. Vieras tulee läheisemmäksi ja pienet lipsahdukset kieliopissa kuuluvat juuri puhuttuun kieleen. Teemme niitä omassa kielessämme koko ajan ja se lähentää pikemminkin kuin tuo etäisyyttä, ymmärrämme puolesta sanasta mitä vastapuoli on sanomassa. Äidinkielemme on lapsuuden tunnekielemme.

Kongressissa Yhdysvalloissa vierelläni istunut britti kysäisi minulta suomalaisen esitelmää kuunnellessamme miksi me suomalaiset syljemme sanojen väliin. Kysymys oli omituinen ja pyysin tarkentamaan. Hän tarkoitti sanojen välissä olevia artikkeleja, joita perisuomalaiseen tapaan äännettään ikään kuin sylkäisten ulos ( the =tö ). Kieli kun ei taivu aina suomalaisen suussa oikeaan asentoonsa.

Viisas välttelee ja vaikenee

Änkyttävä tai muuten puhevammainen ihminen välttelee sellaisia ilmaisuja, jotka ovat vaikeita ja vuosien jälkeen se sujuu helposti. Puhekielessä ei ole tarpeen syljeksiä suustaan sellaisia merkityksettömiä sanoja, jotka muuttuvat omituiseksi vieraan korvissa ja tajunnassa, mutta joilla ei ole mitään merkitystä puhutun kielen ymmärtämisessä. Ne voi aina kiertää tai unohtaa kokonaan.

Kerroin suomalaisten syljeskelyn johtuvan vanhasta vuosisataisesta taipumuksestamme, jota varten savupirteissämme oli myös sylkykuppeja ja jotkut harrastivat tuota taitolajiaan siinä missä nyt kankikävelyä, akankantoa tai hengiltä saunomistamme, avannossa uintia ja hukkumista juhannuksena osana kevään ja kesän tuloa, nousevan auringon palvontamenojamme.

Kerroin kuinka Suomessa on määrätön määrä rituaaleja, joissa sylkeminen russakoiden ja luteiden selkään oli aikansa taitolajina akankantoa, kusiaispesässä istumista vaativampi ja syy kielellistä tapaamme syljeskellä vierasperäisiä sanoja ja niiden outoa ääntämystä puhutun ymmärtämistä näin vaikeuttaen. Jokaisella kulttuurilla on oudot tapansa, joita ei heti arvaisi geenien liki tuottamaksi ikivanhaksi rituaaliksi, ellei olisi antropologi.

Vanhoja rituaaleja vieras arvostaa

Niistä vieraan ei pidä pahastua vaikka ne katkaisevatkin omituisella tavalla muuten niin jäyhän ja sujuvan suomalaisen sanailun. Mari Kiviniemellä tällaista geneettistä perimää tai sosiaalista pääomaamme jatkavaa puheenpartta ei ole ja se on helpottava asia muuten niin myötähäpeää kärsivän kansakunnan elämälle ja itsetunnolle.

Puukon kiertäjä

Helsingin Sanomat jatkoi kulttuurisivullaan puukon kiertämistä suomalaisessa avoimessa haavassa esittelemällä rinnakkain Mika Kaurismäen ohjaaman dokumentin Vesa-Matti Loirista ja rinnalla Sofi Okasasen kirjoituksen Loiren laaksosta.

Oksanen on matkalla Loiren laaksossa ja hakee paikallisesta kylästä suurta runoilijaa Francoi Villnoista (s. 1431). Oksanen ei löydä jälkeäkään suuresta lyyrikostaan ja kadonnut on myös aikansa suuri romaanikirjailija Jean D. Meung (s.1240). Hänen Ruusuromaaninsa vaikutti aikanaan kansankielisenä laajalti ja oli luetuin aikansa merkkiteos, ihmisen elämää muuttanut kertomus rakkaudettomasta avioliitosta. Romaanin nimeä käyttävä kahvila sentään löytyi.

Loirista Loireen ja da Vinciin

Samaisen Loire joen rannoilla lähellä Amboisen kylää syntyi muuan Leonardo da Vinci. Hänet muistetaan ja hautapaikka toki löytyy Amboisen linnasta ja turisteille tarkoitettu puuhapuisto on perustettu sen jälkeen kun luimme romaanin Da Vinci -koodi ja Hollywood teki siitä elokuvan. Sen tähtenä patsasteli Tom Hanks ryntäillen ympäri tarinan vanhoja koodimerkintöjä jäljittäviä kohteita muistuttaen Forrest Gumpista ikään kuin näyttelijän pakkomielteenä juosta ja lujaa pakoon elämän mysteeriä Forrest Gumpin tapaan eläen ja menestyen ymmärtämättä miksi. Tuleen ei saa jäädä makaamaan, sanoisi suomalainen.

Heikki Römpötti toimittajana vetää kylmästi Loirin elämän yhteen toimittajana. Hänellä on toinen jalka roskakuopassa ja toinen jalustalla, korkeamman kulttuurin puolelle kurkottaen. Spede teki Loirista Uuno Turhapurona roskaviihteen kultin, suomalaisen miehen mallin Oksasen tapaan, josta myöhemmin tuli hyväksyttyä ja tänään Veskua muistellaan myös 1970-luvun Leino-tulkinnastaan ja vakavemmasta musiikista, huilumiehenä hakemassa suomalaisen itsetunnon traumaattisen nolla pistettä euroviisuista ennen kuin Hard Roch tuli ja nosti meidät pois tuosta liki viimeisestä kansallisen myötähäpeän suostamme. Edes Vesku, monilahjakas, ei siihen kyennyt aikanaan.

Virallinen siunaus ja synninpäästö

Myöhemmin kulttuurien raja-aidat kaatuivat ja Spede sai paikkansa siinä missä Loiri omansa kansallisen kulttuurin merkkihenkilönä. Tähän vaadittiin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen virallinen siunaus ja synninpäästö, harmaantuneen spedekansan ja kukkahattutätien, rockhipstereiden yhteinen hyväksyntä Römpöttiä lainaten (HS. 1.9).

Lehden menekki, printtimedian myynti harmaantuvalle lukijalleen, edellyttää oikeita liikkeitä vaikka vähän myöhässäkin, parin sukupolven viiveellä. Tähän viiveeseen, suomalaiskansalliseen tapaan syljeskellä, nojaa myös Timo Soinin menestys. Useimmat meistä ymmärtävät sen ja olemme salaa mielissämme puolueesta riippumatta. Populismin kassa tällä ilmiöllä ei ole mitään tekemistä maassa, joka on maailman fiksuin syntyä News Weekin tulkintana. Maisterisjätkä nyt sopii tähän hetkeen siinä missä Loiri ja Sofi Oksanenkin. Siltä liikkeeltä yksikään puolue ei ole nyt turvassa.

Olemme jopa laajentaneet populismin käsitteenä siten, että se tarkoittaa kansanomaista. Siis vaikkapa sauvakävelyä, joka on toista kuin golfaaminen vähän elitistisempänä liikuntana. Design käsitteenä koki saman laajenemisen. Myönteiseen käsitteeseen ja brändiin on helppo liitää vähän enemmän kuin pelkän Kai Francin työt ja Aallon maljakon, vaikeasti istuttavat vaneriset tuolit.

Eikä politiikka nyt enää ole niin kuolemanvakava asia kuin takavuosina, suuren ikäluokan politisoidessa yliopistonsa ja työpaikkansa. Eläkkeellä voi jo ottaa vähän rennomminkin.

Ikoneita ja suuria sankareita ei enää synny

Se että tämä yhtenäiskulttuuri myöhemmin pirstoutui, muuttui globaaliksi ja sosiaalisten medioitten netiksi, vei näiltä tulevilta ansiolta myöhemmin kultin ja ikonin paikan. Ylipanoista miestä ei vie painonhallinta ja - vartijat, sen meediot ja uudet osaajat, vaan paino hallitsee ja vartioi nyt miestä, keski-ikäistä ja parhaassa työiässä olevaa. Sen seuraaminen on aidosti surullinen ilmiö, ei yhtään sen kummallisempaa. Onneksi ylipaino rauhoittaa ja vartioi Loiria nyt kaatuilemasta, arvelisi moni harmaantuva ihailija.

European River network

Loiren laakso oli yksi seitsemästä vetämästäni eurooppalaisten jokilaaksojen verkostosta, joista muut laaksot löytyivät Espanjasta, Skotlannista, Pohjois-Irlannista, Ruotsista ja Suomesta. Ruotsista mukana oli kaksi jokilaaksoa ja näistä aktiivisempi oli Kalix, jonka tunsin hyvin jo 1970-luvun jokitutkimuksista Lapissa.

Ongelmallisin oli taas espanjalaisten mukanaolo, johtuen jatkuvista poliittisista ja hallinnollisista viiveistä ja vaalien tuomista muutoksista. Etenkin Loire joen ranskalaiset olisivat olleet heittämässä heidät pois yhteisestä eurooppalaisesta verkostostamme ja tiukalla oli myös brittien huumori Lontoosta hanketta isännöiden. Itse taas pidin pohjoisimman Espanjan jokilaaksojen kansalaisia sympaattisina ja kaukana siitä vilunkimenosta,johon Etelä-Espanja oli opettanut.

Sofi Oksasen kuvaamat Loiren laakson kaupungit ja niiden tapa profiloitua matkailussa on väärä ja virheellinen. Ei toki Hollywood -tarina ole nostanut yhtä kylää toisen ohi vaan taustalla on paljon pidempi kulttuuri ja talouden nousu- ja laskukaudet, jossa mukana on myös laajemman talousalueen tuki tai sen puuttuminen, jokilaakson omassa kaupassa tapahtuneet muutokset kiitos jokiliikenteen muuttumisesta ja maakuntien suhteista viereisiin suurin keskuksiinsa.

Faktat ja fiktiot

Sofi Oksanen tekee kahdesta keskiaikaisesta kirjailijasta sellaisen numeron, joka on liki satuhahmojen piirtelyä rinnan aluetalouden suurten ohjailijoiden rinnalla. Se kuuluu tarinan kertojan ja Sofi Okasasen työhön. Parempi lapsekas ja kiehtova satu kuin tylsä ja aluetalouden, sen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden muutosten kerronta osana yhdyskuntien rajujakin ranskalaisia muutoksia.

Tuolle välille, tuhat luvun alusta nykypäivään, kun sattui myös vallankumous ja rautatietkin otettiin käyttöön, maantiet, bulevardit ja avenuet, kehittyvät ja tuli sähkö, internet viimeisessä vaiheessa. Välillä joki oli kuin kaatopaikka, avoviemäri.

Mutta edelleenkin se on ikivanhan kulttuurin ja etenkin maatalouden tyyssija ja ranskalaiseen tapaan huolella varjeltu asia. Monen mielestä viiniä, konjakkia ja shampanjaa osataan sittenkin tehdä vain tällä, Euroopan ruokaeliitti, kulinaristinen osaaminen ja gastronomiset taidot, on sittenkin ranskalainen siinä missä parfymöörien nenät.

Kaikki tämä, elinkeinojen ja talouden, ympäristön muutokset ja murrokset, eivät tapahtuneet Loiren varrella samaan aikaan ja yhtä jouhevasti, eikä pari kirjailijaa vuosisatojen vaihtuessa tässä prosessissa kovin hurjia voinut merkitä, hyvä kun vielä on baari ja kuppila, jossa jonkun nimeä muistetaankin. Niin paljon tällä alueella on turistille tarjottavanaan ja kirjojen lukutaito ei ole samaa kuin Suomessa.

Leonardo oma tarinansa

Leonardo nyt on ihan oma lukunsa globaalissa muistissamme ja tietysti monella tavalla vieras oikealle elämälle, Leonardon elämälle, sellaiselle jota sosiaalinen media reaaliaikaisena tuottaa ja asettaa elämämme oikeaan mittakaavaan, tuo mukanaan suhteellisuuden tajun, näyttää Vesa-Matti Loirin ihmisenä, ei kulttihahmona tai ikonina.

Tänään Loirin tai da Vincin monilahjakkuus paljastuisi lopulta poukkoilevana kiinnostuksena ja hetken paneutumisena, ei sellaisena syvällisenä elämän hallintana, jossa paino pysyisi kurissa eikä ala vartioida miestä ja hänen menojaan. Pintaosaamisen rinnalla on oltava myös uskottavaa syväosaamistamme.

Loimijoki oli verkoston helmi

Suomesta mukana jokiverkossa oli Loimijoki ja hyvin olikin paikkansa ansainnut. Ei hävennyt seurassa ennen kuin mukaan otettiin koko Kokemäenjoki, jolloin suhde ihmisen mittaiseen elämään ja yhdyskunnan hallintaan ohjelmineen katosi eikä kukaan tiennyt mistä on kyse ja mihin näitä EU:n rahoja nyt käytetään. Mukaan tuli oikeita huijareita ja vailla vähisintäkään osaamista miltään alueelta.

Ihmisen mittaisen maailman virheet syntyvät siitä, että alamme rakentaa itseämme suurempaa maailmankuvaa ja unohdamme suhteellisuuden tajumme. Ihmisen totuus kun syntyy hänen korviensa välissä ja yhteisönsä tuottamana, se on sellainen kun miltä näyttää, ani harvoin tiedeihmisen kuvittelema tieteellinen maailmankuva.

Valtaosalle paljon tiedettä tärkeämpiä ovat uskomukset, uskonnot, myytit, luulot, yhteisön tuottamat tarinat ja kertomukset, omien aistien havainnot siitä mitä totuutena pidämme ja miltä maailma mielestämme näyttäytyy todellisena, itse kokemanamme. Tieteellinen maailmankuva sosiaalisissa medioissa on marginaalisen ryhmän kokema maailma ja konservatiiveja tiedeuskovia mukana on lopulta hyvin vähän.

Puheet ja teot eri asia

Liki kaksi miljardi ihmistä netissä ei ole enää hallittavaa maailmaamme ja sellainen käsite sosiaalisena mediana ohittaa geenien kyvyn ottaa tuo viesti vastaan. Reaaliaikaisuus, ajan ja paikan katoaminen fyysisenä ilmiönä, on sekin meille vieras ja kokematon, epätosi asia. Me puhumme puuta heinää ja koemme muuta, symboliteot eivät ole oikeita nekään.

Sama koskee arvostamamme ihmisen elämää, Loiria ihmisenä ja ikonina, yhteisten muistojen sellaisena tallentajana, jonka on se myös itse oivallettava ja kannettava hautaan saakka. Matti Nykänen ei sitä oivalla, ei osaa elää sen aseman mukaan, jota yhteiset kokemuksemme edellyttävät ja jonka vuoksi annamme hänelle anteeksi myös sellaista, joka on anteeksiantamatonta. Me ymmärrämme ja annamme anteeksi koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.