Eduskunnan haasteinen loppukausi

Nekrologi

Heinäkuussa 2006 kirjoitin otsikolla “Kauneimmat rikkaruohomme” ja kerroin siinä puutarhamme yrteistä ja kasveista, joiden historian ja käytön mm. ihmisten terveyden hoitajana sain kuulla professori Yrjö Vasarilta. Ihmisillä on taipumusta adaptoitua somaattisiin oireisiinsa, psyykkiseen rasitukseen, lisäämällä itse ahdistustaan huolestumalla silloinkin, kun kaikki on kunnossa, varautumalla pahimpaan ja kokien somaattisia oireita psyykkisistä tuskatiloista, joihin kasveista saatiin aikanaan apua. Toki moni masentuu ja apu tulee alkoholista, kierre pahenee. Kaikki riippuu kaikesta ja on toisiinsa kytkeytyvää, pahoinvointi syntyy yhteisön tai laajemman globaalin tuskan tuloksena. Herkimmät kasvit ja eläimet, ihmiset, reagoivat ennen muita. Sosiaalinen media ja sen uusyhteisöt auttavat tässäkin.

Tänään saimme lukea Helsingin Sanomista nekrologin Yrjön poismenosta. Nekrologin oli kirjoittanut hänen pitkäaikainen kollegansa ja niin ikään ystäväni professori Rauno Ruuhijärvi.

Yhteisöllinen Karjala

Ruuhijärvi kertoo lyhyessä kirjoituksessaan professori Vasarin uran taustan ja painottaa tuttuja valmistumisvuosia ja virkoja yliopiston opettajana. Nekrologi on luettelo saavutuksistamme, tapa valmistua johonkin, työura, ja kuolla pois. Nyt tuota työuraa olisi pidennettävä molemmista päistä ja pätkätöissä eläen.

Persoonallisempaa on kirjoituksen maininta Vasarin taustasta Karjalan evakkona ja savolaisena Kuopion kasvattina. Ruuhijärven mukaan Yrjö oli parhaimmillaan päästessään luontoon ja esittelemään ekologista ympäristöä, yleensä ulkomaisten kollegojen oppaana, mieluiten rajan takaisessa Karjalassa. Siellä oli ja on edelleen paljon sellaista kasvustoa, josta voi nähdä kulttuurikasvien leviämisen luontoon ja toisaalla luonnon rehevyyden kalkkiperäisellä rikkaalla lehtovyöhykkeellä. Takavuosina siellä tapasi myös ihmisiä ja kyliä, joita yhdisti yhteisöllisyys. Sellaiseen rajan länsipuolella ei törmännyt enää 1990-luvulla.

Tuon kertomuksen voi lukea seuraavasta kirjastani kuvitettuna. En puutu siihen enempää ehkä kielellisesti ja pedagogisesti lahjakkaimman opettajani, myöhemmin myös professoriliiton vetäjän monista rooleista. Sen sijaan tuo kirjoitus Vasarista ja Karjalasta tuo mieleen oman työrupeamani Pohjois- ja Itä-Karjalassa sekä etenkin Rääkkylässä, jossa pyrimme kuntien yhteistyön avulla edistämään kansankulttuuria ja tuolloin tasoittamaan nuorten Värttinän lahjakkaiden tyttöjen tietä kohti myöhempää maailman mainetta. Haimme heille taloudellista tukea, sparrasimme tuomalla esiintymistilaisuuksia ja olimme niissä keskikarjalaisina myös ulkomaisine vierainemme läsnä ja kestiten valtiovarainministeriön rahakirstun vartijoita, ministereitä ja omia edustajiamme. Sortavalassa järjestettiin upea yhteinen kesäinen laulujuhla palauttaen tuon ennen sotia niin muistorikas tapahtuma henkiin.

Kuun kuiskaajat

Tänään tuota samaa työtä jatkaa viimeisin euroviisuedustajamme Värttinöistä jo sen toista polvea edustava “Kuun kuiskaajat“ toukokuussa Oslossa. Tuossa esityksessä on mukana kansallisia aineksia, mutta monen kokemana myös slaavilaisia ja jopa mustalaismusiikkiin viittaavaa. Kaiken kaikkiaan kovin tuttu ja helposti mieleen jäävää humppamusiikin ystäville Suomessa. Minulla on vahva tunne siitä, että Värttinän työn jatkajat menestyvät myös Oslossa. Siinä on samaa ketjua kuin aiemmin kirjoittamassani tieteen tavassa periytyä väittelijäpolvelta seuraavalle. Tuo ketju ei saa katketa eikä siihen pidä päästää unohdettua, syrjäytynyttä sukupolvea väliin, ei enää sotasukupolvia tai siirtolaisia, työttömiä nuoria. Se on julkishallinnon yhteinen tehtävä kolmikannassa tai ilman. Tämä hallitus tullaan muistamaan juuri näistä tapahtumista, pääministeri Matti Vanhasen hiihtoladulla saamasta ideasta.

Pitkät valtiopäivät edessä

Kun kirjoitan tätä valtiopäivien juhlava avajaistilaisuus kuuluu korviini taustalla. Tarkoitus oli kirjoittaa Kiasmasta, nykytaiteemme lippulaivan kritiikin nostamasta kiinnostavasta keskustelusta, älähdyksestä. Se saa nyt odottaa vuoroaan. Olkoonkin että se on samaa asiaa, jossa kaikki liittyy kaikkeen, politiikan tekoon.

Edessä on nyt pidemmät valtiopäivät jatkuen aina vaaleihin saakka. Se sai aikaan puhemiesvaaleissa farssin, jossa oli mukana hiekkalaatikkopolitikointia. Ikään kuin rikkaruohoja, jotka eivät kuulu valtiopäivien avajaisiin ja niiden tunnelmaan, yhteiseen vastuunkantoon edustajiltamme. Heiltä on lupa odottaa enemmän vaikka vaalit nyt ovatkin seuraava työtä mittaava koetinkivi istuntokauden päätteeksi. Parempiosaiset edustajina ovat esimerkki niin työurista kuin niiden hoidosta, uhrauksista ja luottamuksen takuusta, takuumiehinä ja -naisina siihen, että sosiaaliturvamme on kestävällä pohjalla. Ei pelkkää pilailua ja peliä, edustajien omaa edun valvontaa.

Presidentti Halonen puhui edessä olevista suurista haasteista, työttömyydestä, nuorista ja menetetystä sukupolvesta nuorisotyöttömyyden seurauksena. Talvisota ja “tammikuun kihlaus” kertoi suuresta taidosta kompromisseihin ja uusien sopimisen muotojen löytämisen haasteista. Tulot ja varallisuus eivät saa ryöstäytyä ahneuden kautta taakaksi nuorten ja lasten kantaa.

Ympäristö ykköshaaste

Puheessa sivuttiin myös Itämerta, arktista aluetta, arktista babylonia ja ilmastokriisiä monien muiden kriisien ohella, joista Haiti on viimeisin. Itämerestä olisi saatava yhteinen kestävän kehityksen meri siinä missä arktisesta alueesta yhteistyön alue. Humanismi ja sen sanoma on aina presidentti Halosen puheissa kantava voima myös puhuttaessa siviilipalvelusta ja varusmiespalvelusta sekä Afganistanin sodan jatkosta. Naisen ja tyttöjen asema tuli esille Haitin kohdalla sekä samalla hauraan valtion pitkä taival kohti demokratian tavoitteita, omaa hyvinvointivaltiomme tuotteita.

Yhteistyön käteen tartuttiin

Puhemies vastasi kiitospuheessaan luvaten edustajien tarttuvan presidentin ojentamaan yhteistyön käteen. Työ, osaaminen ja luottamus ovat suomalaisia voimavaroja myös jatkossa siinä missä tammikuun kihlauksen traditio ja yhteisvastuu, tapa selvitä 1990-luvun lamasta. Valta on jakautumassa globaalisti uudella tavalla ja se luo uusia paineita ja kriisin pelkoa, ei vain finanssikriisin.

Kun materiaalisia voimavaroja puuttuu, ne on korvattava omalla kulttuurisella ja henkisellä osaamisella, työn osaamisen ja luottamuksen sekä yhteisen taakan tasaisemmalla jaolla. Kun kaveria ei ennen jätetty, miksi jättäisimme nyt lapset, kysyi puhemies kiitospuheessaan. Siinä oli samaa henkeä kuin professori Vasarin luennossa, isällistä tapaa ohjailla silloin, kun edessä on myös epämiellyttäviä päätöksiä ja ikävä totuus, jonka sietämisessä yhteisöllisyys voi auttaa myös opiskelijaa yliopistossa, koulun penkkiä kuluttaen.