Toimittajan ennenaikainen nekrologi

Päätoimittaja Janne Virkkunen on jäämässä eläkkeelle Helsingin Sanomista jo useamman viikon ajan siitä medioissa kertoen. Eläköityminen hänen kohdallaan muistuttaa television uutosankkureiden ja tässä tapauksessa lähinnä Arvi Lindin poismenoa olohuoneemme kirjahyllystä ja osana monen perheen kasvavan virtuaalimaailman uskollisinta jäsentä. Kriitikitön pohdinta medioista Virkkusen toimesta muistuttaa lehden nekrologeja miehen vielä eläessä. Joudumme odottamaan muistelmia, jos niitä nyt tulee ja ne jotain paljastavat lähdesuojien ongelmallisessa maailmassa.

STT:n uutisia

Forssan Lehti kirjoittaa aiheesta 29.3 STT:n kritiikittömässä tiedotteessaan. Aiemmin sen teki Hesari itsekin näkyvämmin. Toimittajat eivät kritisoi juurikaan mediakentän mokia toisin kuin etusivulle taas kerran päässyttä Ilkka Kanervaa, josta on tullut pysyvä medioitten sylkykuppi. Tässä media, tutkiva journalismi, poikkeaa oleellisesti tutkijan ja tieteen käytännöstä, jossa koko ajan kritisoidaan kollegoiden työtä. Näin innovaatiojournalismi ei oikein pääse käyntiin ja tutkiva journalismi ei ole uskottavaa lähdekritiikin puuttuessa. Korppi ei korpin silmää noki, sopulit vielä vähemmän. Sellainen valta on vaikeasti lähestyttävää.

Eläkkeelle jäämisestä ei kuuluisi tehdä nekrologia, vaikka kyseessä olisikin toimittaja, päätoimittaja ja uutisankkuri. Me uskomme edelleen, että elämää on toki senkin jälkeen kun eläkeikä joskus ehkä ylittyy, ja joillakin elämä alkaa vasta kun arkirutiinit ovat kellokortteineen takana. Eläkeikää ei pidä nostaa ainakaan tämän kolmannen iän pelkojen seurauksena tai tehdä siitä ahdistavaa ja syyllistäen vanhuksia vajaatyöllistettyinä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaina. Eläkkeelle jäävän ihmisen lahjat ja taidot eivät katoa mihinkään, päinvastoin, moni alkaa niitä vasta silloin täysimääräisemmin käyttää ja myös kehittää. Joku taas ei halua kuulla vanhasta työpaikastaan, ja hyvä niinkin.

Pinnallisia uutisia Virkkusen laarista

Janne Virkkusta kiusaa mediahaastatteluissa yleinen pinnallistuminen, pintavaahdon vaikea erottaminen muun mediavaahtoamisen ja vakavamman laatujournalismin rinnalla. Vaalirahakohu oli hänen kuvaamanaan hyvää journalismia, maan tavan muuttamista, joskin tuppivallankumous, onneton lautapino pääministerin kivitalon liepeillä, meni kiville Silminnäkijäohjelman mokan seurauksena. Keskustelu maan tavasta meni samalla väärille raiteille, ja nyt sitten pohditaan yleisradion asemaa ja rahoitusta osana muuta mediaamme. Monen mielestä raiteet löytyivätkin vasta tuppivallankumouksen toisessa aallossa, mediamaksun tullessa julkisuuteen.

Ilman tuota “megafonia”, Hesarin hoitamaa ja Uimosen siitä kirjoittamaa kirjaa, myös yleisradion aseman ja rahoituksen pohdinta olisi jäänyt hoitamatta ilman keskustelua. Pekka Hyvärisen oli erottava ja Risto Uimonen valittava julkisen sanan neuvostoon hänen työnsä jatkajaksi. Kaikki oli lopulta liiankin läpinäkyvää vaikka joku yritti ehkä sumuttaakin, käyttää ensimmäisen aallon rantaan heittämää pintavaahtoa.

Oliko mediamylläkkä, median oma kriisi, talouden rakenteiden sanelema teko institutionaalista valtaa horjutettaessa tai sitä hamutessa lisää, jää myöhemmin pohdittavaksi. Kun taustoitus lisätään mukaan, "maan tapa" osoittautuu melkoisen marginaaliseksi hakea medioitten rahoitusta ja yleisradion budjettirahaa. Moni jättää politiikan teon sikseen ja puolueet jäävät vanhojen ihmisten hoidettaviksi, mediamylläkkä ei kiinnosta, ellei ole niin parkkiutunutta ja kovaa nahkaa, ettei selkärankaa enää tarvita. Näin mediamylläkän pitkä kesto tulee ymmärretyksi.

Nahkahousuissa kiertävä vanha pieru

Virkkunen myöntää ylilyöntejä tapahtuneen ja lainaa Pulitzer -palkitun amerikkalaisen journalistin Walter Lippmanin sanoja. Journalisti joka ei erehdy, ei ole journalisti lainkaan, koska silloin hän pidättää hengitystään ja vaikenee. Tuo sama viisaus esitetään usein tutkijoiden ja tieteen maailmassa huomauttaen kritiikin pelosta, pöytälaatikkoon kirjoittamisesta. Mikä tahansa ammattikunta kaipaa kehittämistä, jossa virheet korjataan ja kritiikkiä siedetään, ei vain innovaatiojournalismi. Käsite innovaatiojournalismista edellyttää tarkennusta ja tirolilaishousujen katselmusta.

Institutionaalisin vallankäyttäjä Suomessa

Printtimedian tila kohenee investoimalla lisää sisältöön ja tekijöihin. Painopiste kulkee hyvässä raportoinnissa, sen saattamisessa kritiikin kestävään asuun. Vasta tämän jälkeen on omien mielipiteitten aika. Ensin oppi ja vasta sitten oikut, kuten Janne Virkkunen kuvaa hyvän journalismin. Toimittajan blogi omana mielipiteenä institutionaalisessa printtimediassa on joskus rankkaa luettavaa. Omilla mielpiteillä ei saa sumuttaa varsinaista raporttia ja sen punaista lankaa.

Hesari ja Virkkunen on ollut pitkäaikainen institutionaalisen vallan käyttäjä. Tässä tutkiva journalismi ja sen usein hätäiset mielipiteet, ylilyövät otsikot, poikkeaa eniten tieteestä ja tutkimuksen arjesta. Lehden sisällön johtaminen päätoimittajana on eri asia kuin tieteen konvention ylläpito professorina, ja näin taloudellisesti vaikeutuvassa tulosvastuullisessa työssään toimittaja näkee yhä vähemmän yhä enemmästä kirjoitusten rönsyillessä aiheesta toiseen, siinä missä tutkija ja tieteilijä pyrkii näkemään, osin samasta talouden kurimuksesta johtuen, yhä enemmän yhä vähemmästä kapeutuvassa maailmankuvassaan. Mutkikkaassa ja holistisessa, monikulttuurisessa maailmassa ja poikkitieteisessä ympäristössä kehitys ei ole hyväksi kenellekään.

Toimitusjohtaja sisällön tuottajaksi

Kun perinteinen media tuottaa yhä enemmän toimittajan välihuomioita, kolumnit valtaavat alaa uuden sosiaalisen median tapaan ja blogeja seuraillen, Googlen mukana Kiinassa moralisoiden vääriä asioita pörssiyhtiöiden villissä idässä, tuloksena on kaupallisen toiminnan yhdistäminen päätoimittajan työhön meilläkin. Näin myös jatkossa Hesarissa Mikael Pentikäisen ottaessa Janne Virkkusen tehtävät vastaan ja istuen kahdella pallilla. Näin laatujournalismin puolustajat väistyvät nuorempien tieltä ja myöntävät Virkkusen tapaan olleensa ehkä vähän vanhakantaisia. Konservatiivinen lehti ei sillä korjaudu, että se muuttuu pinnalliseksi ja viihdettä tuottavaksi roskaksi.