Sota-ajan lapsia

Neljä nekrologia

Professori, Akateemikko Leena Peltonen-Palotie kuoli 11. maaliskuuta Helsingissä. Professori, Oopperaliiton perustaja ja suuri kulttuuripersoona Irma Rewell kuoli hieman aiemmin helmikuussa ja viestinnän suuri asiantuntija, oikeustieteiden kandidaatti Lauri Kerosuo maaliskuun alussa kukin omaan tautiinsa, jota yhdisti kuitenkin kansanomainen nimitys, syöpä.

Vuodenvaihteessa talvella 1939-40 kuoli mediaani-iältään noin 22.5 -vuotiaita nuoria miehiä, pääosin vielä liki keskenkasvuisia poikia, Suomen itärajalla, suurin osa kuitenkin kaakkoisella rintamalla 25 904 miestä ja haavoittui vakavasti loppuelämäkseen 43 557, yli tuhat jäi vihollisen vangiksi ja siviilejä kuoli 957 henkilöä 105 vuorokauden aikana. Tuosta kuolinilmoituksesta on kulunut nyt noin 70-vuotta. Talvisodan veteraaneja on vielä hengissä runsas 10 000 vanhusta.

Oulun koulun tuotteita

Leena Peltonen Palotie oli kiinnostunut molekyyligenetiikasta ja tautigeeneistä, sairauksien synnystä. Hän aloitti uransa tohtorikoulutettavana Oulun yliopistossa professori Kari Kivirikon kollageenitutkimusyksikössä, josta muistan hänet hyvin etenkin tuon Kivirikon ryhmän toimintastrategian analysoijana tiimityön rakenteita soveltaen etenkin yritys- ja aluetaloudessa klustereiksi niitä muuttaen. Palotie valmistui lääketieteen lisensiaatiksi saman ikäisenä kuin itse ehdin filosofian maisteriksi sekä lisensiaatiksi ja väittelimme parin vuoden kuluttua tästä perustutkinnostamme tohtoreiksi. Tuohon maailman aikaan tohtoreita valmistui Suomessa vajaa 150, joista lähes puolet juuri Palotien edustamassa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Muut tiedekunnat ja yliopistojen laitokset tuottivat tohtoreita sen määrän, jonka yliopistojen luonnollinen professoripoistuma ja uusiutuminen edellyttivätkin. Nykyisin tuo lukumäärä on kymmenkertainen ja tohtorit ovat pätkätöissä mikä missäkin ammatissa. Väitös ei vaadi enää kahta perustutkintoa graduineen, lisensiaattioppimäärää, ja intohimoa hakea tutkijan uraa yliopiston sisältä, täydentäen opinnot pedagogiissa yliopiston opettajan ammattiin auskultoiden.

Tuon ikäisenä isäni, vuonna 1916 syntyneenä ja talvisodan syttyessä juuri varuskunnassa palvelleena, oli ehtinyt sotia Suomen harmaissa yli puoli vuosikymmentä ja niistä 105 päivää talvisodassa, käyden läpi kaikki sen verisimmät taistelut. Näin minulla ja isälläni oli hyvin erilainen nuoruus kansakunnan palvelijoina, enkä oikein koskaan ymmärtänyt täysin isäni nuoruuden harrastusta. Lapsena kuuntelin kertomuksia mieluusti, ja ymmärsin ettei minulle kerrota aivan kaikkea isäni ja hänen kohtalotovereittensa kokemaa. Murrosiässä kävimme aiheesta väittelyjä, jotka johtivat usein umpikujaan. Taustalla täytyi olla jokin ulkopuolinen selittäjä, jota emme tunteneet, ja joka nyt alkaa olla itsestään selvyys. Suomi ei ollut sodassa yksin tai Neuvostovenäjän kanssa, vaan mukana oli myös muita vaikuttajia, joita Suomen sodan johto ei voinut tuntea, eikä niitä historia maininnut.

Pohjoissavolaisia nuoria poikia noissa taisteluissa kaatui pitäjästä riippuen 150-300,eniten Rautavaaran korpitäjässä syntyneitä. Mitä tekemistä heillä oli tämän tuntemattoman maailmanpolitiikan kortin kanssa, on edelleen arvoitus ja suuri mysteeri. Ilmiselvän virhearvion tuloksena, teki sen kuka tahansa, jokainen Ylä-Savon maaseutupitäjä menetti enemmän poikiaan kuin Oulun, Vaasan ja Jyväskylän kaupungit yhteensä. Useimmat maaseutupitäjistämme menettivät onneksi vain muutaman kymmenen nuorta miestä, ei kokonaisia ikäkohortteja, kuten pohjoissavolaiset maaseutualueet.

Syntymän lahjana tulee aina kuolema

Leena Peltonen-Palotie sai uransa aikana runsaasti mainintoja töistään ja hän kuului siihen etuoikeutettujen pieneen ryhmään, jolla oli mahdollisuus työskennellä myös maailman johtavissa yliopistoissa Yhdysvalloissa. Hän hankki itselleen sellaisen ammattitaidon, jollaista kukaan toinen ennen häntä ei ollut maassamme hankkinut omassa osaamisessaan. Sellainen on suurten uhrausten tuloksena syntyvää, mutta ei vielä likimainkaan sellainen uhri, johon sota vei nuoret pojat ympäri maatamme, Rautavaaran maaseutupitäjästä.

Hänen luusyöpäänsä hoitivat kollegat ympäri maailmaa, ja hän oli ikään kuin alan tutkimuksen ja sen viimeisten kokeilujen koekaniini maailman johtavissa laboratorioissa, kirjoittavat ne mediat, joiden työtä Lauri Kerosuo pyrki ohjailemaan omalta tontiltaan ja tinasotilaana siellä toimien. Kukaan ei häntä uhannut aseella ja pahin uhka oli lopulta syöpä, syntyminen ihmiseksi ja sitä kautta saatu kuolemantuomio. Siinä ei ole mitään kummallista. Se on meidän kaikkien yhteinen kohtalo tai lahja, osa elämäämme, jota Palotie tutki ja pyrki ymmärtämään geenettisen perimämme ja kansantautiemme kautta lääkärinä.

Tutkijana ja tutkimuslaitosten johtajana toimien Palotiellä oli jyrkkiä näkemyksiä koulutus- ja tiedepolitiikasta. Hän lobbasi huippututkimuksen puolesta ja tarjosi reseptiksi Suomelle keskittymistä kapean alueen osaamiseen. Genetiikassa tuli keskittyä tautigeeneihin ja syöpätutkimukseen. Kun härillä kyntää, niistä myös puhuu ja usein myös rakastuu tutkimuskohteeseensa, muuttuu sen subjektiiviseksi puolestapuhujaksi tai asianajajaksi. Intohimoinen tutkija on aniharvoin objektiivinen totuuden etsijä, vaikka muuta väittäisikin. Jotkut vain puhuvat vakuuttavammin ja suuremmalla auktoriteetilla kuin toiset, ovat tiedepolitiikan ammattilaisia ja käsittelevät taitavasti myös medioita, saavat tutkimukselleen tukea, sponsoreita. Ovatko he oikeassa, on kokonaan toinen asia.

Palotiestä Rewelliin

Kulttuuripersoona Irma Rewellin maailmankuva oli hyvin erilainen. Liikunnan ja terveysopin lehtorin näkyvin näyttämö oli Vaasan ooppera ja Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahasto. Ulkomaiset musiikkiopinnot käynnistyivät Siennassa sekä Salzburgissa, sota ei niitä häirinnyt, ja Carmen oli vuonna 1961 ensimmäinen meille suoraan televisioitu ooppera. Rewell tuottikin yli 80 oopperateosta, kirjoitti librettoja, ohjasi ja tilasi näytäntöjä, järjesti yli 200 esitystä. Rewell oli isänmaan tytär, latomeren kasvatti ja ahkera lukija, visionääri viimeisen päälle.

Kun kiertää talvisodan sankarihautoja, lukee niiden nimiä ja syntymävuosia, siellä on hyvin harvoin ruotsikielisiä nimiä. Samoin takavuosina emämaan Ruotsin sotiin osallistui eniten talonpoikien jälkeläisiä ja alkaen Tammelan pitäjästä, maattoman köyhälistön edustajia hakkapeliittoina matkalle nääntyen. He kelpasivat tykinruuaksi ikivanhan imperialismin opein. Lounais-Hämeessä talvisodan hautoja on runsaasti niin Forssassa kuin Jokiosissa, Urjalassa kuin Somerollakin ja metsissä on lisää sisällissodan hautojamme. Ei toki niin paljon kuin Taivalkoskella, Sodankylässä tai Ylä-Savon pitäjissä, jossa 105 päivän aikana kellot soivat tuhansille nuorille miehille. Sellaisesta ei hevin toivuta, eivätkä rajaseudun pitäjämme ole vieläkään jalkeilla tuosta traumastaan, isättömien lasten elämästä.

Eniten miehiä kaatui talvisodassa pitkin rajaa sijainneissa pitäjissä, Koillismaalla ja Kainuussa, Lapin korpiselkosilla ja tietysti Laatokan-Karjalassa syntyen. Osa pitäjistä menetti Lounais-Suomessa tai Pohjanmaalla muutaman miehen, osa useita ikäluokkia. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluneet maaseutupitäjät eivät toipuneet koskaan menetyksistään. Syntyi railo, joka erotti pohjoisen ja idän etelästä, rannikosta ja lounaasta. Sen synnystä on joskus käyty myös poleemista keskustelua. Jotkut ovat arvelleet sen liittyneen myös sisällissodan jälkiin. Näin kemiläisiä poikia kaatui eri tavalla kuin torniolaisia, epäiltiin. Oleellista on, että erot maan eri osien ja alueiden välillä olivat suuria talvisodan uhrien määrässä, ja suuria erot olivat myös kaupunkien ja maaseudun välillä.

Aivan yllätyksenä sota ei tullut, ja reservejä oli toki kutsuttu kertausharjoituksiin jo ennen Moskovan kariutuneita neuvotteluja. Ensimmäisenä vihollisen ottivat kuitenkin vastaan varusmiespalvelustaan suorittaneet vuonna 1916-17 syntyneet noin 22-23 -vuotiaat maalaispojat. Osa heistä oli ehditty isäni tapaan juuri kotiuttaa muutamaa päivää ennen paluuta kasarmille, ja samalla rintamalle, sekä sen ensimmäiseen tulikasteeseen.

Yhdysvaltain oppeja Suomeen

Palotie oli hyvin pragmaattinen, Yhdysvaltain yliopistomallin kasvatti, kannatti lukukausimaksuja ja kannusti rakentamaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä ohjelmia. Luokattoman lukion myötä oli kadonnut yhteisöllisyys ja Kivirikon rakentamat pienet huippuyksilöiden tiimit. PISA -hurmiota hän piti vaarallisena. Se tuotti kyllä hyvää massaa, mutta ei tuottanut huippuyksikköjä, ei kannustanut yksilöitä huipulle, rahoitus oli tasapäistävää. Sellaista joka kelpaa kyllä tykin ruuaksi ja tehdastyöhön, mutta ei enää maailman huipulle pyrkijäksi. Sellaisia on ehkä yksi tuhannesta, yksi miljoonasta Kiinassa pohtien. Se ei ole ollut oikein Suomen malli talvisodan oppien jälkeen ja Itä-Suomessa asuen. Pienellä kansakunnalla ei ole hukattavia resursseja ja kaikille on annettava sama mahdollisuus, kaveria ei jätetä.

Se miten meille viestitään sodasta, kirjoitetaan nekrologeja, popularisoidaan tai tehdään tieteestä viihdettä, on paljolti kiinni medioissamme, uuden media-ajan viestintäyhteiskunnan tavassa toimia ja etsiä idoleja, sodan ja rauhan ajan sankaruutta. Näistä kolmesta juristi Lauri Kerosuon vaikutus oli merkittävin. Hän vaikutti medioissa toimivien käsityksiin hyvästä journalismista, tekijänoikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta lähinnä juristin aivoilla toimien. Viestinnän lait ja säännöt ratkaistiin siinä maailmankuvassa kuitenkin mieluiten journalistien kuin juristien kesken. Irma Rewellin tuotanto, teatteri, ooppera ja konsertit, olivat Kerosuon tapa viettää vapaa-aikaansa. Se poikkesi melkoisesti niiden miesten elämästä, jotka kaatuivat Taipaleella ja Raatteentiellä, Viipurinlahdella talvisodan pakkasissa.

Ikääntyvän kansakunnan idoli

Siinä missä Irma Rewell oli kulttuuri-Pohjanmaan säkenöivä First-Lady, siinä Leena Peltonen-Palotie oli eittämättä suomalaisen tieteen säkenöivä kuningatar. Molempia kuunneltiin, molemmat olivat suuria vaikuttajia, mutta eivät toki Mannerheimin kaltaisia sodan johtajia. Tiimin ja komppanian päällikkyys, tutkimuslaitos, ovat johdettavina eri asia kuin kansakunta ja sen kohtalot.

Meillä on ollut hyvinkin selkeä kuva sotaa edeltäneestä tavastamme johtaa maata kohti lyhyeksi jääneen suvantovaiheen koskia, joita emme voineet välttää. On turha toistaa hukaan heitettyjä Jartsev-neuvotteluja, Moskovan neuvotteluja, puna-armeijan hyökkäyksen torjuntaa marras-joulukuussa 1939 tai neuvostoarmeijan suurhyökkäystä Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi-maalikuussa 1940. Meillä on oma historiantulkintamme, ja se on oikea vain kaatuneitten muistopäivänä, ja heidän tulkintanaan. Muut ovat tässä tulkinnassaan jäävejä. Mitä sankarivainajat puhuisivat omalla kohdallaan suomalaisesta "herraonnesta" jää arvailujen varaan.

Läntisten suurvaltojen uhka puuttua sotaan oli joka tapauksessa vaikuttamassa Stalinin tapaan pohtia uudelleen Suomen sodan vaikutuksia. Länsivaltojen puuttuminen sotaan olisi tuonut myös Saksan tulevalle sodankäynnille sellaisia esteitä, joita on vähän pohdittu neuvostojohdon ilmoittaessa Ruotsin välityksellä aseleponeuvotteluista Risto Rytin hallituksen kanssa. Suomi oli mukana sodassa, joka oli suurvaltapoliittinen, ja muistutti tukijan tapaa hakea ratkaisua irti päässeeseen virheelliseen mutaatioon, tuhoisaan syövän tapaan leviävään ja tervettä kudosta syövään tautiin. Tässä taudissa Suomen sota oli uhka myös Saksalle ja sen suunnitelmille. Hitlerin aivoituksista ei Suomessa paljon tiedetty ja Stalin saattoi ne helposti arvata suursodan aattona. Suomi ei sotkenut vain Stalinin vaan myös Hitlerin strategisia kuvitelmia suursodan kululle.

Talvisodan henki

Sodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Sen merkitys Suomelle oli paljon suurempi kuin yleensä on arvioitu. Meiltä leikattiin rauhan teossa kudosta, syöpä oli irti ja sen vaurioita korjailtiin myöhemmin ympäri maailmaa. Se mitä todella tapahtui, ja se mitä vakuutetaan tapahtuneeksi, ovat kaksi hyvin eri asiaa.

Puhuimme myöhemmin talvisodan ihmeestä ja näkökulma alkoi yhtäällä kapeutua ja toisaalla se avartui ja haki uutta viimeistään vaiheessa, jolloin viimeinenkin 1939-40 sodassa ollut oli siirtynyt haudan lepoon. Etenkin niillä alueilla, joissa vammat olivat valtaisia, kaatuneita ja vaikeasti vammautuneita oli saman pitäjän alueella useita satoja, jopa tuhansia nuoria miehiä saman seutukunnan alueella, paluu arkeen ei ollut mahdollista muuttamatta koko aiemman elämän rakenteet ja unohtaen vanha maailma. Talvisodan henki ja sen merkitys ei ollut sama ympäri Suomea ja sen maaseutumaista asuinympäristöä, ihmisten elämää ja sen jatkuvuutta koetellen.

Syntyi hyvin sulkeutunut ja hiljainen kansakunta sekä kyliä, joissa epigeneettisesti koko sota ja sen todellisuus jätettiin käsittelemättä, siitä vaiettiin. Väinö Linnan jatkosodan kuvausta ymmärrettiin ja Edvin Laine käytti siinä keski-ikäisiä miehiä keventämässä tunnelmaa. Kun potilas heikkenee ja joutuu taipumaan kohtaloonsa, kohtuuttomiin rauhanehtoihin, tai syövän tapaan levitä kehossaan, päädytään usein Suomen tekemiin ratkaisuihin. Tuohon taktiikkaan kuului edetä tilanteen mukaan puolustaen, kun on pakko, ja edeten saarrostavasti, kun siihen oli mahdollisuus. Puolustaja kykenee yleensä kestämään sitkeydellään, pikemminkin kuin voittoisan strategian seurauksena tai taktisina ansioinaan. Sellaista ylellisyyttä, aseiden ja miesten antamaa strategista vahvuutta, suomalaisilla ei kerta kaikkiaan ollut eikä sellaisen historian maalailu ole myöhemminkään viisasta.

Ohjasääntöön sidottu suoritus

Ohjesääntöihin sidottu upseeri ei ole kovin käyttökelpoinen silloin, kun sota on muuttunut olemattoman kaluston ja vastapuolen valtaisan mies- ja sotatarvikkeiden ylivoiman seurauksena sissisodaksi metsissä. Sellaisessa sodassa vihollisen virheitä käytettiin hyväksi ja mottitaistelut olivat tehokkaita.

Toisaalla vähäinen panssarituki ja jalkaväki eivät aina marssineet samaan suuntaan toisiaan riittävästi tukien. Koulutus oli sittenkin puutteellista ja luotettiin omaan osaamiseen, ei oltu aina riittävän varovaisia ja valppaita. Sota oli nuorten poikien tapa säilyä hengissä välillä mahdottomissa olosuhteissa, joiden kuvaaminen oli myöhemmin sekin mahdotonta. Kunnittain ja pienistä maaseutupitäjästä kootut komppaniat eivät olleet ehkä aivan loppuun saakka pohdittu ratkaisu verkottaa osaamista, huolto ei pelannut ja elämä oli usein avotaivaan alla värjöttelyä maakuopissa palellen, hiihtäminen ja sotiminen samaan aikaan ei tahtonut sujua. Kun kohde oli ylivoimainen, koko pitäjä menetti nuoret miehensä paniikin vallatessa komppanian. Sodan johto ei ajatellut sataa päivää pidemmälle tai oikeammin vain päivän kerrallaan.

Sellainen sodankäynti oli kaukana Leena Palotien esittelemästä huippuosaamisesta ja -tiimistä. Oikeammin talvisodan kuvaamiseen sopii paremmin työnohjaaja ja esimiesvalmentaja Liisa Kilvensalmen yliökirjoitus (HS 14.3), jossa hän kertoo nykyisin monella työpaikalla vallitsevasta täydellisestä kaaoksesta, jossa (suora lainaus) “Ihmisten on vaikea hahmottaa edes omaa organisaatiotaan, omaa yksikköään, omaa tehtäväänsä. Tehtäviä delegoivia esimiehiä on kymmenittäin tai ei sitten lainkaan…. Työn hallinta, yhteisöllisyys, ovat pirstaloituneet ja kadonneet”.

Vänrikki Koskelainen kouluttajana

Sodassa johtajan on vaikea olla psykologinen esimerkki perustehtävään, johon samaistua. Sekä Palotien ja Rewellin kohdalla sellainen on ollut vielä mahdollista, ohjata läheltä omalla esimerkillään tiimiään, mutta väsyneen komppanian kohdalla sellainen on jo vaikeampaa. Varsinkin jos komppanian johtaja on hengetön, makaa kylmänä ruumiina, ja perustehtävä ei ole oikein eettinen ja miellyttävä, motivoiva.

Toimivassa työyhteisössä yleensä osataan toimia ennakoivasi ja arvioiden, kehittäen ja kokemuksesta oppien. Sadan päivän sodassa sellainen ei ole mahdollista, tuottaen samalla jäsenilleen hyvinvointia, ihmisenä samalla kasvaen. Sadan päivän sodassa ei ole sellaista imua, josta ei malttaisi myös luopua ja jäädä eläkkeelle. Heittää kivääri metsään ja lähteä kotiin. Tällainen motiivin puute vaivasi varmaankin etenkin neuvostovenäläistä vastapuolta, jossa kaatuneiden määrä oli moninkertainen suomalaisiin verrattuna. Hyökkääjän asema on aina epäkiitollinen, jos puolustaja puolustaa omaa kotiaan.

Silmät avautuivat

Talvisodan vaikutus Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin oli dramaattinen ja vaikutti myös kansainvälisesti. Suomi oli jatkossa yhtenäisempi ja 1930-luvun riidat armeijan määrärahoista vähenivät. Suurvaltapropaganda ja niiden todelliset valtapyrkimykset osattiin erottaa jatkossa toisistaan ja virta vei yhteisen ulkopolitiikan ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse, jotka heijastuvat meillä vielä omana aikanamme. Toisaalla valtaisat tappiot johtivat vihaan ja hyökkäysmielialaan, joka näkyi jatkosodan alkaessa. Oleellista oli, ettei niiden taustalla kuitenkaan ollut enää sellaisia suurvaltojen bolsevismista ja kansallissosialismista syntyviä propagandistisia kuvitelmia, kuin vielä ennen talvisotaa ja 1930-luvulla oli ollut.

Samalla suomalaiset kykenivät hahmottamaan entistä paremmin oman maansa ikivanhat Alexander Dumasin hahmot kardinaali Richelieun tapana toimia kuninkaan pääministerinä, kardinaalin vihamiehen, herra Trevillen, muskettisoturien johtajana, neljän tason muskettisotureiden sielunmaiseman erilaisuuden sekä naisen osuuden myös Mylady Winterin tapaisena Lillen pyövelin rakentajana virkamieskunnassa. Samalla Suomi oli valmis ottamaan vastaan eurooppalaiset haasteet innovaatioyhteiskuntana, tosin hieman toisin kuin Palotien Yhdysvalloista suoraan imitoidut opit, ja niiden tiellä olevat esteet, kansainvälisen kaupan tulevat haasteet, sotakorvauksensa ensin maksaen kansainvälisen politiikan melskeissä, ja vielä tänään sotasyyllisyystuomioihin puuttuen ja itse itselleen näin virallisesti anteeksi antaen. Muita tällainen tuskin jaksaa enää kiinnostaa, eivätkä he sitä edes ymmärtäisi oikein, ellei presidenttimme tieten tahtoen konsultoisi aiheesta Venäjän nykyjohtoa. Itse en sellaiseen ketään rohkaisisi 70 -vuoden jälkeen ja tuntematta historian oikeita polkuja Stalinin ja Hitlerin sopimuksina sekä myöhemmin liittoutuneiden toimina Suomen asiassa talvisotamme toki muistaen.