Lillen pyöveli

Kolme muskettisoturia ja D’Artagnan

Ranskalaiseen tarinankerrontaan kuuluu poikkeuksetta kolme tasoa ja ne yhdistävä neljäs tuntematon faktori Alexander Dumasin romanttisten seikkailukirjojen tapaan hovijuonittelujen pyörteissä. Kirjoissa liikutaan maalla ja kaupungeissa, pääosin kuitenkin aatelisten hovissa. Niihin liittyy loukkaaminen ja haastetuksi tuleminen, ystävystyminen vanhan vihollisen kanssa. Neljäs faktori, D’Artagnan, on näin lopulta yhtä Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen kanssa. Yhdessä ne selittävät samaa prosessia ja erikseen vain osaa siitä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Ilmiö on tuttu myös jokaiselle faktorianalyysejä, tilastollisia monimuuttujamenetelmiä, töikseen avanneelle, jolloin kaksi ensimmäistä peilaavat usein toisiaan ja selittävät pääosan koko mallista, oli se kuinka mutkikas tahansa. Kolmas faktori on jo vähän vaikeampi ja sen jälkeen syntyvä neljäs ei avaudukaan niin helposti edellisen vastapelurina.

Prosessissa on hieman samaa kuin hindujen saksalaisilta saamassa veda -opissa ja sen portaikossa, jossa saksalaiset filosofit viihtyivät. Ehkä parhaiten Hegel ja Schoppenhauer hänen vastinparinaan pyhää vihaa tuntien ja kokien epäonnistuneensa suositun Hegelin rinnalla. Suomalainen historiankirjoitus, yhteiskuntatieteet ja talousopit, filosofia ja kulttuuritutkimus, luonnontieteinen osaaminen on pääosin saksalaisen koulukunnan tuoman opin plagiontia lisättynä Yhdysvalloista lainatulla pragmatismilla koulukirjoihimme.

Kun siihen liitetään ranskalaista osaamista, professori Matti Klingen tapaa, se saa vieläkin maan päälehdessä agraarin ajan alkusuomalaisen hengen heräämään, herravihan huohottamaan elitismistä sieraimet levällään, yhdessä alkuteollisen punamultaisen sosiaalisen muistin ja pääoman yhteisenä versona. Siinä ovat mukana, käsi kädessä, niin ensimmäinen kuin toinen faktori, ja muuta Suomesta ei löydy. Kun Suomessa haudataan ydinjätteitä, ne on haudattava näiden kahden faktorin osoittamaan paikkaan ja sille syvyydelle, jossa muuta totuutta ei ole, eikä tule. Ilmari Kianto ymmärsi tätä suomalaisuutta paremmin kuin muut kirjailijamme aikanaan.

Ilmari Kianto kuvasi innovaation suomalaisen synnyn ja sen vastaanoton vanhan ja uuden ajan kohtaamisena, purjehduksen ja palkoveneen kautta ja kahden papin pojan, tuon ajan kultuurilähettillään, Nokian vempainmiehen, sillä purjehtiessa seuraavasti: "Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä tämä ikinä liikkui ja maihin yritti - heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolinkylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakoiden jyrsimistä virsikirjoistaan, että "Armon liiton Engel, Torju pääldäm perkel!"

Samaa Kiannon kuvaamaa voi havaita tänään vanhan liiton mediayhteiskunnan printtimedioissa ja uuden median sosiaalisen ja yhteisöllisen median pelokkaissa portivartijoissa ja internetistä pirua hakevissa kanssaihmisissämme. Kiannon kirjoitukset ovat tänään yhtä ajankohtaisia kuin "ikikiannon" aikoina ja siitä se Nobel tulikin, ajattomuudesta.

Kahden faktorin Otava

Helsingin Sanomat (5.4) kertoo kuinka Otavan johtoon tuli henkilö, joka ei edusta sen vanhaa traditiota. Lehti haastattelee Otavan suosittuja kirjailijoitamme. Mauri Kunnas on heistä suosituin, mutta kauas eivät jää toki Kjell Westö ja Antti Tuuri.

“Aateliston kiistat eivät meitä talonpoikia koske” kertoo johtajajärjestelyistä yllättynyt koiramäkeläisten piirtäjäkirjailija, musketööreistä ensimmäinen. “Minä vaan teen kirjoja niin kauan kuin henki pihisee, kustantaa niitä joku tai ei”. Antti Tuuri ja Kjell Westö säestävät tyyliin “Sääli että Antti ja Leena lähtevät, olisi ollut enemmän vanhoja tuttuja talossa, mukavia ihmisiä, ero oli tyrmistys ja shokki”. Hannu Mäkelä puolestaan “kirjoittaa kirjoja ja yrittää pysyä hengissä“.

Suomi jakautuu medioissa juuri näiden kahden faktorin kautta ja selitetään myös tarttumatta lainkaan kolmanteen ja neljäs faktori on jo täysin pimeä, epigeneettinen trauma ja mahdotonta edes yrittää ymmärtää. Parhaiten se näkyy maan päälehden otsikossa “Ohjaaja etsii puhdasta ilmaisua”, “Loma pilalla, kuka maksaa”, “Raju sanasota satamalakosta” sekä kuukausiliitteen kuvassa Neandertalin ihmisestä. Sitä on toimituksessa pohdittu varmaan pitkään ja hartaasti.. Sekö nyt on tätä suomalaista innovaatiojournalismiamme?

On hyvä ja aiheellista, ajankohtaista ja ehdottoman innovatiivista, pohtia rinnakkain, miten vanheneva kansakunta selviää katoillaan tippumatta luut murtuneina ennen kevättä ja lumen sulamista, miten junat pysyvät aikataulussa ja laivat jäisillä väylillään, osaammeko rakentaa Turussa sillan, joka on vuosisadan romahtamatta, kuinka käy lakossa, joka sulkee maan ja jättää työttömäksi enemmän kuin lakossa olevat ahtaajat, pohtia fiktiivistä talvisotaa tänään tapahtuvana ilmiönä ja maailmaa 250 000 vuoden ennusteiden pohjalta kurkistaen ensin menneeseen, jolloin ihmisestä ei ollut vielä tietoa, mutta toki geologisia prosesseja ja kiven kiertoa, toistuvia jääkausia ja niiden välisiä aikoja.

Kaikki tämä pohdinta on varmasti viihdettä, ei tiedottamista, eikä sen pohjalta pidä mennä manipuloimaan ketä kansan kuuluu äänestää tai jättää äänestämättä. Manipuloiva mediavalta median oman kriisin tuloksena, ilmoitustulojen vähetessä, korrution lisääntyessä, on varmasti pahempaa kuin oletettu sota tai kallioon kätketyt ydinvoimalan jätteet.

Koko prosessi kuivuu otsikoiden tai kuvan jälkeen kahden faktorin tarinaksi ja Dumasin juonittelut jäävät kauas kerronnasta. Niinpä lukijalle riittää otsikot ja väliotsikot jutun lukemiseen ja kaikki on harvinaisen selvää siinä missä kertomus keskustan puheenjohtajakilvasta vanhoine toistuvine kliseineen. Siinäkin näyttäisi olevan mukana vain kaksinapainen valinta, jossa Väyrynen ja Pekkarinen edustavat samaa ja syövät toisiaan. Molemmat ovat miehiä erotuksena naisista ja vanhoja erotuksena nuorista. Vanhuuteen liittyy lisäksi kokemus, nuoruuteen raikkaus, sukupuoleen ikivanhat mielikuvat ja niiden harhat. Onko sellaisen kertominen printtimediassa uutinen ja innovaatiojournalismia?

Erno, Arto ja Reino - isä, poika ja paha henki

Kahden faktorin ilmiö liittyy niin ikään pohdintoihin, jossa mukana ovat kansakunnan valovoimaisimmat älyköt, Paasilinnan veljessarjasta vuorotellen joko Arto, Erno tai Reino Paasilinnan hahmoissa. Näistä vanhin edustaa ensimmäisen faktorin suomalaista yrmeää, vanhinta veljeä, sota-aikana syntyneiden suurten ikäluokkien kaltaista jo vainautunutta, aina oikeassa olevaa, usein pahansuopaa isä -hahmoa, “minä juon nyt kahvia” -tyyppiä. Siitä tyypistä Harri Holkeri sai kärsiä lopun ikäänsä ja yhden tokaisun seurauksena. Perinteinen media, vanhan liiton väki, valitsee mihin fakroriin kuulut, ensimmäiseenkö vaiko toiseen, kolmatta ja neljättä ei tunneta. Nykyisin se tokaistaan vielä muodikkaaksi tulleella käsitteellä "genre".

Yrmyn Ernon vastinparina toimii veljessarjan kuopus, narrimaisesti käyttäytyvä ja ilakoiva, hassunhauskoista romaaneistaan tuttu ja mielikuvitusrikas Arto. Tästä lapsekkaan oloisesta, harmittomasta hahmosta ei voi erehtyä ja sen provosointi esille on monen miehen mieliharrastus lastensa ja naisten kohdalla. Aikuista persoonallisuutta tällainen provosointi vain ärsyttää tuli se millaisena liehakointina, provosointina, tahansa. Suomalaiseen mieheen sellainen kuitenkin toimii, niin harvoin heitä kiitellään ja niin tosissa he ottavat sen vastaan. Siinä anteeksipyyntö on heikkouden osoitus ja sellaista pyytelijää saa lyödä läimäyttää ainakin avokämmenellä. Perjantaipullon jälkeen lyöjä pyytää myöhemmin poliisin paikalle ja lyöty viedään putkaan selviämään.

Peruspsykologit tunnistavat keskimmäisen Reinon diplomaattina ja rationaalisesti itsensä hallitsevana poliitikkona, pohdiskelijana Mauno Koiviston tapaan käyttäytyen ja löytäen aina shamanistisen näyn ikävistä tulevista ajoistamme ja haukkuen muut "ennustajaeukot" Väinämöisen tapaan suohon laulaen tyyliin, "jos tämä päivä onkin huono, on tämä kuitenkin huomista parempi". Suomessa ei muita aikoja tunneta toisen faktorin tulkitsemana.

Toisen faktorin kohdalla tunteet eivät hallitse siinä missä vanhimman ja nuorimman kohdalla tahtoo joskus käydä joko “vanhemman” tai “lapsen” ottaessa vallan kaksinapaisessa suomalaisessa maailmankuvassa, oidipaalisessa yhteiskunnassa. Siinä maailmassa ei ole muuta kuin kaksi faktoria ja niiden tulkinnat, emotionaalinen ja rationaalinen tai psyykkinen ja mentaalinen vastakohtanaan fyysinen, materiaalinen ja somaattinen sekä keskimmäinen diplomaatti pohtija kolmantena faktorina ja vailla vanhempien huomiota jääneenä huomiotalouden uskottavimpana johtajatyyppinä muita konsultoiden ja välillä kiusaten. Ihminen on jomman kumman faktorin vanki ja siitä käydään kaikki kilpailumme ja kilvoittelu kolikon kahdesta puolesta puhuen.

Vempainmies vastaan kansakoulunopettaja

Kun yleisradion johtoon valittiin jotain muuta kuin Hella Wuolijoki, Eino. S. Repo tai Sakari Kiuru, demaritoimittaja Reino Paasilinna (HS 5.4) ottaa oikeudekseen puhua suomalaiseen tapaan nokialaisesta toisen faktorin “vempainmiehestä” erona kansakouluaikojensa kouluajan opettajiin ja tietotason nostajiin, sytykkeentuojiin. Ensimmäinen ja toinen faktori törmäävät toisiinsa ja Paasilinna alkaa provosoida joko lasta tai vanhempaa, ottaa aikuisen otteen ikuisena populistina ja keskimmäisenä veljessarjan tietäjänä, diplomaattina pohtijana.

Samalla hän puhuu ensimmäisen faktorin “siivosta miehestä” ja kokoomuksesta erona yleisradion edellisestä johtajasta ja tämän demaritaustasta, oikeistodemari Mikael Jungnerista. Eroja ei ole paljon, mutta riittävästi suomalaisen median käyttöön stereotyyppejä rakenneltaessa populismille tyypillisin keinoin. Näin yleisradion uusi johtaja on jo nokilaisena leimattu, eikä hän voi sitä muuksi muuttaa, enintään vahvistaa tehtyä imagoa Erkki Karvosen väitöskirjaa (ks. Imagologia) tulkiten.

Television digitalisointi avasi ovet myös suomalaisille huomata tietotekniikan välineellisen ominaisuuden muut vaikutukset kuin vain nämä kaksi faktoria ja niiden olemassaolon kansan sivistäjänä ja kansallisen kulttuurin ylläpitäjänä. Maailma maamme rajojen ulkopuolella ei jakautunutkaan vain Paasilinnan kuvaamiin “vempainmiehiin” ja populistiseen kuvaukseen vanhan valtauksesta.

Vanhan valtaus on toisen faktorin juttuja, kahden faktorin kansan yhden ikäluokan ikoni ja yhdistäjä. Edellisellä se oli sentään sodan kauhut ja tosielämän kärsimykset. Toiselle faktorille virtuaaliyhteisö digiajan globaalina maailmana on mahdotonta käsittää ja jatkuva uhka. Yhteisöön kun mahtuu Neandertalin ihmisellä vain 200-300 ihmistä. Rationaalinen toisen faktorin ihminen kokee darwinismin rajat ihmisen rajoina ja luonnosta luettavina ennusmerkkeinä ja pyrkii näin avaamaan kolmatta faktoria, jonka "vempainmies" on hänen kiusaksi jo avannut ja käyttää sen tuomaa valtaa. Ensimmäinen ja kolmas faktori ovat aina lähellä toisiaan ja kolmas syventää jotain, joka on jo ensimmäisessä mukana mutta piilossa.

Toinen avaa neljännen

Paasilinnan on mahdotonta oivaltaa kuinka monikulttuurisessa maailmassa keskimmäinen veljistä ei ole ainut “oivaltaja” vaan mukana voi olla myös kolmen musketöörin jälkeen neljäs faktori, jota on mahdotonta manipuloida, joko ärsyttäen ja provosoiden tämä Arton ja nuorimman kuopuksen tapaan lapseksi muuttaen tai taannuttaen Ernon ja esikoisen tapaan yrmyksi vanhemmaksi. Neljäs on lähempänä toista ja sen avaajat löytyvätkin yleensä juuri sieltä. Sen pysyminen kiinni on demareiden kriisin syy.

Uusi mediayhteiskuntamme on kokonaan eri asia kuin toimittaja Risto Uimosen kirjoittama kirja mediayhteiskunnasta 20 -vuotta takaperin. Silloin ei toimittajia ollut kuin vajaa promille tämän päivän kirjoittajista sosiaalisissa medioissamme ympäri globaalia maailmaa. Sen oivaltaminen vaatii luonnollisesti myös nokialaisen "vempainmiehen" kansainvälistä ymmärrystä tuekseen, ei vain Hella Wuolijokea tai Eino S. Repoa, niin tärkeitä kuin ensimmäinen ja toinen faktori ovatkin seuraavien avaamisessa ja ymmärtämisessä.

Neljäs faktori ja Kilpi

Lehden (HS 5.4) ylivoimaisesti kiinnostavin artikkeli löytyy nyt nekrologeista. Siellä kerrotaan kuinka professori Yrjö Kilpi on kuollut Tampereella 85 -vuoden iässä. Yrjö Kilpi syntyi vasemmistolaiseen vaikuttajaperheeseen, vaikutti Oulun yliopistossa ja oli samaan aikaan sekä “vempainmies” että tavattoman kykenevä oivaltaja ja humoristi, visioiva idealisti ja ihmistuntija, humanisti. Näin samassa persoonassa voi olla läsnä monta faktoria ollakseen luova, innovatiivinen ja ehyt ihminen.

Vempainmies ja insinööri Kilpi toi yliopistoon jo 1960-luvulla supertietokoneen, jota laajennettiin riitojen kautta 1970-luvun alussa ja johon itsekin jouduin tutustumaan heti opiskelun ensimmäisen vuoden aikana ja myöhemmin kouluttamaan muita. Tietokone ei ollut meille muuta kuin laskukone ja se tuli tutkimuksen palveluun tiedekuntien ja yliopiston eri laitosten yhteiskäytössä. Sen merkitys oivallettiin heti ja Oulun kasvu kohti teknologiakeskusta ja osaamisympäristöä tiedepuistoineen alkoi tuosta prosessista ja neljännestä faktorista, D’Artagnan ranskalaisesta tiedepuistosta.

Mallia haettiin muualtakin kuin vain Yhdysvalloista tai Japanista. Sama koski agropolis-strategiaa myöhemmin. Ranskaa ja Monpellierin elitististä mallia oli nyt jopa maailmalla kavahdettava. Se mikä sopii metropoleille ei sovi välttämättä maaseudulle ja luonnonvarojen, maatalouden käyttöön. Suomalaiset eivät tunne maataloutta tai sen valtaisaa elintarvikebisnestä lainkaan. Se on ikävä puute ja pitää maata kahleissaan.

Yrjö Kilpi oli optimisti, nopea tilanteiden arvioija ja kollegoilleen, opiskelijoille läsnä oleva isä, Oulun shakkiseuran puheenjohtaja ja looginen ajattelija. Jo nuorena Yrjö Kilpi alkoi vihata totalitarismia, poliittista kaksinapaisuutta, kahden faktorin mustavalkeaa valhetta. Taustalla oli äidin kautta tutustuminen natsi-Saksan pakolaisiin ja toisaalla omakohtainen koettu tuska Stalinin Neuvostoliiton kadottamiin suomalaisiin. Kahden faktorin malli on aina totalitarismin vahvinta kasvualustaa.

Faktorianalyysi ei pääty kolmanteen ja neljänteen faktoriin, vaan jatkuu koko ajan vaikeutuen ja lisäten ulottuvuuksia, joiden sijoittaminen kaksinapaiseen tai -ulotteiseen maailmankuvaan ei ole mahdollista. Jos tätä tosiasiaa ei voi hyväksyä, silloin on tyydyttävä Paasilinnan ja Otavan kirjailijoiden kuvaamaan maailmaan, kerrottava kuinka kirjoittaa ja piirtää niin kauan kuin henki pihisee ja herrat tehkööt likaisen työn, oli kyseessä sitten mikä tahansa järjestelmä, joskus jopa totalitaarinen. Näin lapsekas maailmankuva ei kuitenkaan voi tai saa olla, oli kirjailija sitten vaikka kuinka suosittu suomalaisessa kirjakaupassa ja lehden asema kilpailussa halpaa populismia vaativaa viihdettä.