Piispaa kyydissä

Arkkipiispan vaalit

Miika Ruokanen ja Kari Mäkinen poikkeavat toisistaan melkoisesti arkkipiispaehdokkaina. Helsingin ja Turun tuomiokirkossa kasvaa hyvin erilaisia ihmisiä ja Turku on miltei lähempänä suomalaisuutta kuin metropoliksi muuttunut Helsinki. Turku on säilyttänyt suomalaisen kulttuurin mitat ja Helsinki suuntautunut yhä enemmän eurooppalaiseksi suurkaupungiksi ongelmineen. Kari Mäkinen hoitaa piispan virkaa Turussa “syntisen piispan” eron jälkeen ja Miika Ruokanen on helsinkiläisten ylin sielunpaimen.

Lillen pyöveli esittelijänä

Miika Ruokasta luonnehditaan vanhakantaisemmaksi tai oikeammin hänen oletetaan laskelmoivan saavansa tällä asenteella ja arvomaailmalla itselleen enemmän kannatusta kuin heittäytymällä professorina ja yliopistomiehenä kovin radikaaliksi. Tällaisen vaikutelman saa lukemalla ehdokkaiden saarnoja median suodattamana. Tässä merkityksessä Lillen pyöveli on yhtä armoton kuin poliitikkojen ja yritysjohtajien esittelyssä.

Molemmat ehdokkaat ovat 1950-luvulla syntyneitä, omaikäisiäni ja siis siirtymässä vaiheeseen, jolloin takavuosina ikäkohorttien luokittelijat ja demografiaa harrastavat aitasivat työelämästä jäävät ryhmään 60 viiva kuolema. Se oli aikaa, jolloin yli 60 -vuotias oli eläkeläinen ja elämä oli aktiivisena työikäisenä ohi eikä sellaiseen kannattanut sen enempää panostaa. Nyt on sitten havaittu kuinka aktiivi työikä vie vain kolmanneksen elinkaaresta ja arkkipiispakin on valittava hieman samaan tapaan kuin katolisen kirkon kardinaaleja ja Paavia. Työssä jatketaan niin kauan kuin henki pihisee oli työ sitten vaikka Jumalan sijaisena toimimista maan päällä.

Kirkon esimies ei poikkea paljoakaan julkisen hallinnon avaintehtävistä ja seurakunnan harrastama politiikka on samaa yhteiskuntapolitiikkaa kuin kuntien ja valtion harjoittama. Niinpä ne tiedot, joita meille jaetaan kapeana medioissa viran hakijoiden mielipiteistä homoihin tai naispappeuteen, ei kiinnosta lainkaan. Sillä ei ole edes marginaalista merkitystä tuon viran hoidossa.

Kirkon uskolliseksi pojaksi luonnehdittu Miika Ruokanen ja Jumalan kuljettama, Ruokasta hieman ujommanoloinen pohtija Kari Mäkinen, kohtaavat suomalaisen byrokratian ja yhteiskuntamuutoksen suuren aallon samojen haasteiden alla ja joutuvat luovimaan ottaen huomioon verotulot, työllisyyden hoidon, ikääntyvän kansakunnan huolet, kirkosta eroamisen, seurakuntien hankalan työilmapiirin ja kirkon sisällä toimivat kuppikunnat, nuorten katoamisen kirkon helmasta.

Joustava verkottuja

Kumpi heistä on joustavampi sopeutumaan, verkottuu paremmin muihin organisaatioihin, ei pidä vieraana käsitteitä klustereista, hyväksyy suuren organisaation historian painolastin kautta synnytettävän luovan ja innovatiiviseen, monikulttuurista Suomea palvelevan instituution ehdot, uusmedioitten, sosiaalisten ja yhteisöllisten medioitten antaman kilpailuhaasteen, menestyy tehtävässään paremmin. Siinä ei kysytä niinkään saarnaajan lahjoja kuin visioivaa oivallusta ja sietokykyä, pitkäjänteistä puurtajaa yllätysten aallokossa ja kaiken aikaa vähenevin voimavaroin.

Ruokasella on jo takana kolme avioliittoa ja viimeisin kiinalaisen kanssa. Sellainen mies ei ole kovin vanhakantainen vaan pikemminkin romantiikkaan taipuvainen ja luultavasti narsismiltaan ailahteleva. On omituista hyväksyä kristillisiä sakramentteja ja hokea dogmeja pitäen niitä samalla ikään kuin pilkkanaan vihityttämällä itsensä yhtenään avioliiton satamaan. Sellainen vaatii luovaa mielikuvitusta ja hyviä hermoja, joustavaa moraalia tai järjen siirtämistä romantikkona narikkaan.

Kari Mäkinen on neljän lapsen isä, ilmeisesti pian myös isoisä. Avioliitto on ensimmäinen ja voisi sellaiseksi jäädäkin pian 60 viiva kuolema edeltävää vaihettaan mahdollisena arkkipiispana. Arkkipiispat, joita vihitään julkisen tehtävänsä ohella yhtenään myös avioliiton satamaan, ovat kiusallinen osa suomalaista kirkkokansan elämää ja tunnetaan Turussa muita paremmin. Se missä poliitikko ja puoluejohtaja Timo Soini joutuu hurskaana katolisena vetämään syntisten ihmisten puoluettaan piispoja uskottavammin, vie kohta virran luterilaisesta kirkosta kohti muita uskottavampia kirkkokuntia. Kilpailu on kova ja konsulttina Jumalan ohella myös eurot ja niiden käyttö, kyky olla uskottava ja ankkuri ihmisten arkielämässä.

Marginaaliin jäävät aiheet

Kari Mäkinen Turun piispana on kyllästynyt jo kurkkuaan myöten työnantajansa jahkailuun naispappeudesta ja hierarkisiin hitaisiin muutoksiin organisaatiossaan. Sellaisesta ei pidä enää edes puhua eikä työnantajan tule jakaa veroäyrejämme pohtien niin itsestään selvää asiaa kuin vaikkapa tasa-arvo ja tasapalkkaisuus. Tässä yksiavioinen, vain kerran vihitty Mäkinen, vie pinnat Turkuun useampiavioisesta ja romantiikkaan taipuvaisesta kollegastaan. Kykyä kerätä euroja, yliopistomiesten tapaan, se ei tietenkään takaa. Pelin politiikka on tänään kokonaan toista kuin takavuosina ja ilman monikulttuurista kilpailua.

Ruokasen ehdottomuus homokysymyksessä ja Mäkisen teologisesti puhdasoppisempi elämä eivät ole kovin tärkeitä arkkipiispan viran hoidolle. Ne on syytä unohtaa ja siirtää katseet ehdokkaiden kirjalliseen tuotantoon. Jos ihmisellä on ollut 55 -vuoden aikana jotain sanottavaa, omia ajatuksia, ne on varmaan pantu Mikko Juvan tapaan paperille muiden arvioitavaksi ja väitellen sekä filosofisessa että teologisessa tiedekunnassa avartaen näin maailmankuvaansa Juvalle tyypilliseen tapaan.

Hengen miehen hengen tuotteet

Meille ei ole tulossa arkkipiispaksi uutta Mikko Juvaa. Ei vaikka molempien julkaisut ja kiinnostus monialaiseen itsensä kehittämiseen pantaisiin yhteen ja verrattaisiin johtaviin poliitikkoihimme Arkadianmäellä. Tuotanto ei ole lähelläkään Erkki Tuomiojan kaltaisen tuplatohtorin hengen lentoa tai Paavo Väyrysen niin ikään kunnioitettavaa tuotantoa. Puhumattakaan nyt vasemmalla kädellä politiikassa mukana olevaa Jörn Donneria.

Molemmilla ehdokkailla on varmaan hyvin samankaltaisia kokemuksia omassa teologisessa tiedekunnassa ja kirkon sisältä, ura on ollut siltä osin byrokraatin elämää. Molemmat hoitavat virkaansa huolella ja kykenevät pitämään saarnastuolistaan sellaisen esityksen, jossa katolisen kirkon Paavi jää nyt liian iäkkäänä toiseksi. Kun näin on, tällä ei ole mitään merkitystä hengellisen johtajana kirkon korkeimmassa virassa, ja sen me tietysti ymmärrämme sanomattakin Paavin esiintymistä seuraten.

Hedelmistään puu tunnetaan

Oleellista on, kuinka nämä henkilöt toimivat kulisseissa ja ohjaavat instituutiota. Sen taas kertovat aiemmat pään ja käden tuotteet, eivät mitkään muut dokumentoimattomat tai median levittämät yhden asian ilmiöt tai kuvitteelliset arvomaailman imagot, Lillen pyövelin tuomiot. Niillä ei ole mitään merkitystä tuon viran hyvässä, visioivassa ja monialaisessa hoidossa koskien yhteiskuntataloutta, veronsa maksavaa yritystaloutta sekä yksittäisiä seurakunnan kirkkoja ja niiden toimintalogiikkaa, luovaa ja innovoivaa verkottumista ja nyt myös kansainvälisessä maailmassa, klusteritaloudessa.

Jos kuitenkin jota kuta kiinnostaa juuri vaikkapa romantikon tapa kokea aikuisten lapsellisuutta nuoren silmin, kirkossa toimien ja siellä nuoren ahdistaen katolisen virkaveljen tapaan, silloin on syytä lukea Le Clezion tuore suomennos “Alkusoitto” romaanista “Ritournelle de la faim“. Tuossa romaanissa romantikko avaa kaikkien valheittensa salongin ja se on hyvin kuvaava ja koskettava, kertoo myös kirkkomme tilasta paljastavasti suuren Nobelistin kirjoittamana. Helsingin Sanomissa (7.3) on tuosta romaanista Olli Sinivaaran loistava kuvaus, joka päättyy hieman oudosti “On kuin kulttuurisen toiseuden alkuvoimaisuuden kuvaajana aloittanut Le Clezio olisi katsonut asiakseen ryhtyä eurooppalaisen humanismin virkamieheksi, jonka tehtävänä on muistuttaa keskitysleireistä.”

Pitkä rempula

Jos taas valinta on vaikea yksilötasolla, sitä helpottaa tutustuminen suomalaisille läheiseen, nyt maanjäristyksestä kärsivään Chileen, jota seurakuntana autamme. Itse tutustuin tähän “pitkään rempulaan” (HS 7.3) valtiona ja yhteiskuntana, alueiden ja kulttuurin omalaatuisena peilinämme Etelä-Amerikassa, eteläisen pallonpuoliskon ymmärtäjänämme nuorena professorina käymällä 40 opiskelijan opinnäytetöinä läpi sen kaikki saatavilla olevat lähdemateriaalit ja matkustaen myös paikan päälle myöhemmin. Tilastojen ja lähetystöistä saatavien materiaalien, Chile-seuran ja satelliittikuvien antaman tiedon ohella parasta materiaalia tarjosivat Matti Rossin ja Pentti Saaritsan käännökset, Pablo Nerudan runot.

Etelä-Amerikkaan ja Chileen tutustuminen edellyttää Espanjan tuntemusta, usein palaamista sen myrskyisiin aikoihin ja Francon diktatuuriin, Chilessä kenraali Augusto Pinochetin aikaan tai Salvador Allenden ylikansallisten yritysten vastaiseen politiikkaan ja sen saamaan vastaanottoon länsieurooppalaisessa suuren ikäluokan uusvasemmistolaisessa nuorisossa.

Chile tunnusti aikanaan Suomen ensimmäisten joukossa ja me tunnustimme fyysisesti kaukana olevalle kansakunnalle oman sympatiamme Allenden murhan yhteydessä. Kaikessa tässä globaalissa prosessissa arkkipiispa on mukana pohtimatta median homotarinoita tai pappisehdokkaiden mieltymyksiä valmistamassa uusia suomalaisen keittiön erikoisuuksia.

Kiinalainen vaimo

Sen sijaan heidän oivallukset ja arvomaailmansa, kiinnostus takavuosien Jorma Multasen, nyt liki sata vuotta täyttävän esikoiskirjailijan työhön ainoana elävänä olevana Espanjan sisällissodan valvontaupseerina (HS 7.3), on varmasti osa tämän päivän arkkipiispan työtä ja arvioiden tällä kertaa Nato-optiotamme ja suhdettamme niihin kirkkoihin, joiden taustalla ovat tapahtumat Afganistanissa, Iranissa, Irakissa eikä vähiten Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Tästä näkökulmasta kiinalaisella vaimolla voi olla jotain merkitystäkin.