Uusi Mediayhteiskunta

Synnytys ohi

Sain juuri kustantajalta viimeisimmän kirjani “Uusi Mediayhteiskunta” kuvitettuna laitoksena ja onnistuneena painotyönä saksalaiseen tapaan. Kun kuviin ei voi vaikuttaa digipainossa samalla tavalla kuin perinteisemmässä kirjapainotyössä ja vierestä seuraten, kustantajaan on opittava luottamaan. Digikulttuuri ja sen reaaliaikaiset prosessit verkostoineen edellyttävät luottamusta ja nyt kyseessä oli Euroopan suurin alansa osaaja. Se julkaisee kirjoja enemmän kuin kaikki suomalaiset painotalomme yhteensä.

Saksan kieli on maailman kielistä eniten käännöskirjallisuutta sisäänsä imevä ja vastaavasti englannista käännetään eniten johtuen Yhdysvaltain vahvasta asemasta maailman markkinoilla. Ranska tulee hyvänä kakkosena ja yllättävän hyvin menestyvät myös ruotsi ja tanska kielinä kiitos maailman vanhimpien kuningaskuntien kirjallisen kulttuurin iän ja Ruotsissa Nobelin asemasta kansainvälisessä kulttuurijaon keskiössä.

Pieni kielialue

Suomen kielen asema kirjamarkkinoilla on vähän saman tyyppinen kuin urheilijoittemme Vancouverin olympialaisissa tai euroviisumenestyksemme. Sen sijaan olemme innokkaita kääntämään omalle kielellemme ja ohitamme reippaasti monet meitä suuremmat kielialueet. Kouluopetuksemme ja lukiomme on vahvasti kielipainotteinen ja hyvä niin. Monesti harrastus tahtoo vain jäädä lukion jälkeen ja humanismi häviää kielten harrastuksena ja kirjallisuutena, kirjan on oltava ilmainen hyödyke.

Kun kirjassa on oltava myös kuvia, ja kuva ovat kalliita, syntyy ulkonäköön ja luettavuuteen liittyviä ongelmia. Olemattoman pieni painos pienellä kielialueella ei voi olla Suomessa kovin kalliin näköinen ulkoasultaan. Ellet itse kuvita kirjaasi, maalaa ja veistä, kuvaa käsiesi töitä, säästä kaikessa mahdollisessa olemalla Da Vinciäkin monitaitoisempi, kirjasi maksaa kuvitettuna maltaita. Da Vinci oli kehno kirjoittaja eikä juossut maratonkisoja, kuten Suomessa kuuluisi tehdä kaiken muun ohella, jotta varmasti menestyisikin kulttuurin työläisenä ja Juhani Peltosen Elmon tapaan eläen. Päätoimiseksi kirjailijaksi tai kuvataiteilijaksi ryhtyminen Suomessa ei ole koskaan ollut kovin suositeltava uravalinta.

Sellainen on rajoittanut kansallista luovuutta ja kouluopetustamme, tehnyt meistä toispuoleisia tai -taitoisia osaamisessamme. Luova ja innovatiivinen ei ole koskaan ollut kovin suositeltu ja varma leipäpuu Suomessa. Näitä ammatteja pidetään ehkä vieläkin poikkeuksellisina ja luovan riskin ottajia omituisina, luovaan hulluuteen taipuvaisina ja odotukset ovat mahdottomia, Nobelin kaltaisia jokaisen kohdalla.

Britit ovat erityisen huolissaan oman koulunsa tilasta. Siellä kadehditaan suomalaista koululaitosta ja sen menestystä. Muutama hyvä koulu tai yliopisto ei pelasta siltä tosiasialta että keskiverto akateeminen yliopiston opiskelija ei Englannissa oikein menesty perusmatematiikassa ja kieliäkin on käytössä vain yksi, eikä sekään kovin hyvissä kantimissa. Opettajan virka ei ole samalla tavalla arvossaan kuin Suomessa eikä opettajien koulutus ole alkuunkaan suomalaista tasoa. Jos jotain merkittävää tapahtuu, sen odotetaan tapahtuvan suhteellisen kapean eliitin sisällä. Tällaisessa koululaitoksessa, kirjan kokoamisessa, meillä suomalaisilla ei ole opittavaa.

Raha ei kaikkea ratkaise

Raha ei ole pelkkä autuaaksi tekevä. Britit ovat sitä Tony Blairin aikana kouluissaan kokeilleet ja pettyneet. Koulutus ja kirjan rakastaminen ovat ilmiöinä pitkän juoksun tulosta ja osin toki myös elitistinen ilmiö maailmalla ja myös Suomessa. Kun olet kirjoittanut 500 sivua useaan kertaan lukien tuhansia perusteoksia näiden sivujen tueksi, analysoinut aineistoja laboratorioissa, maraton on sen jälkeen pelkkää rentoutumisharjoitusta siinä missä patsaan veistäminen aamuyön tunteina suomalaiselle kulttuurityöläiselle. Siinä työssä elitismi on kaukana.

Vasta kaiken tämän jälkeen alkaa markkinointi ja myynti, medioitten avustus. Kulttuurityöläisten ympärillä ei pyöri valmentajia ja seuroja, talkootyöläisiä ja fanijoukkoa hakemassa nimikirjoituksia, euroja tarjoilevia sponsoreita. Suomalainen kulttuurieliitti on yhtä harhaanjohtava kuin poliittinen eliittimme. Sellaista ei ole brittiläiseen tapaan olemassakaan.

Kulttuurityöläisen elämä on Suomessa erakon elämää ja täysin näkymätöntä lukuun ottamatta lyhyitä hetkiä parina iltana vuodessa, vuosikymmenessä, väitöskirjan karonkassa sekin itse kustantaen. Ja pienikin menetys palkitaan vain vihaisella suomalaiskansallisella kateudella. Se on ainut vilpitön tunnustus, johon kulttuurityöläinen voi Suomessa myös luottaa. Jos tunnustusta tulee, se tulee varmasti vasta kuoleman jälkeen ja mielisairaalavuosien päättyessä, alkoholisoituneen taiteilijan tuttuna tarinana Aleksis Kivestä Mika Waltariin.

Opettajat tukipilareina

Opettaja on aina kuulunut Suomessa arvostettuun eliittiin ja kansankynttilät ovat olleet osa tiedon janoon kuuluvaa suomalaista kalevalaista perintöä. Väinämöinen oli tietäjä iän ikuinen, ei sodan Jumala ja kulttuurista ymmärtämätön taulapää. Suomalainen herooinen sankaruus on sukua kulttuurille, luovalle työlle ja shamaanin osaamiselle. Siinä kulttuurialueemme muistuttaa juuriamme ja muita pohjoisia pieniä alkuperäiskansoja, joita osaamme aidosti arvostaa ja tunnemme sukulaisuutta.

Suomalainen innovaatiokulttuuri ja -politiikka on rakennettu pitkän aikavälin ymmärryksen tuotteena eikä siitä saa tinkiä tuumaakaan. Kilpailu juuri osaamisessa, innovaation oivaltamisessa ja vastaanottamisessa, kiristyy lähivuosina aivan eri tavalla kuin kisailu hiihtoladuilla tai jalkapallokentillä. Oma kieli ja kulttuuri, kirjallisuus, on siinä asia numero yksi.

Kun väkiluku kasvaa vuosisadassa 700 miljoonasta 7000 miljoonaan, jokainen ymmärtää mistä silloin tuulee ja kuka käskee. Jos koulutuksessa ja opettajissa silloin tingitään, menetämme koko pelin. Kaikessa muussa voimme säästää, mutta emme opettajissamme, innovaatiossa ja sen diffuusiossa, oivalluksen vastaanotossa kiivasrytmisessä hektisessä tulevassa maailmassa. He jotka elivät maailmassa, jossa oli vain 1000 miljoonaa ihmistä, eivät voi ymmärtää sitä maailmaa, jossa elää 10 000 miljoonaa keskenään kilpailevaa ihmistä ja tuhansia hyvin koulutettuja kulttuureja.

Ei riitä että luet, on myös ymmärrettävä

Tiedekirjallisuus ja populaarimpi kaunokirjallisuus ovat lähellä toisiaan. Tieteen tekemien sellaisenaan ei vielä riitä. Jos tiede jää kapean eliitin hallitsemaksi, ja munkkilatinana tiedeyhteisön omaksi kieleksi, syntyy kehitysmaissa tapaamiamme ilmiöitä. Niiden juuret ovat vanhassa imperialismissa ja emämaan tuomassa traditiossa. Sen halausta pienten kulttuurien ja kielialueitten on varottava.

Vaikeinkin tiede on kyettävä muuttamaan kielelle, jossa idea tulee ymmärretyksi. Tässä tieteen popularisoinnissa uusmediat, sosiaalinen media tai yhteisöllinen media, mediayhteiskunnan uudet välineet, auttavat tulemalla vastaan ja tulkitsemalla juuri koululaitoksen ja opettajien välittämänä nopeasti muuttuvat uudet tuotteet oman kielemme ja symbolirakenteiden kautta kenen tahansa ymmärrettäväksi. Tämä reaaliaikainen vuoropuhelu on pienen kielialueen ja Suomen kaltaisen maan vahvuus ja juuri siihen on nyt panostettava.

Ei kuitenkaan riitä että meillä on kirja ja että olemme sen lukeneet, se on myös ymmärrettävä ja pantava toimeen, muistettava lukemamme ja tehtävä oikeat valinnat. Nämä sanat ovat Shakespearen sanomat.

Deduktiivinen kieli ei petä

Einstein ei hyväksynyt koskaan induktiivista, empiiristä, kokeilevaa tiedettä vaan vaati deduktiivista tieteen ihannetta. Hän jopa pelkäsi teoriaa, joka oli likimääräistä ja vain kokeellisesti vahvistettua induktiivista puuhastelua. Ihmistieteet ovat täynnä tällaista likimääräistä tiedettä ja tutkimusta. Internet tuottaa otantoja, joissa jopa alkeellisin tilastomatematiikka on unohtunut.

Poikkitieteinen prosessi on aina rajoja ylittävää ja konventiot yhdistävää innovointia. Symbolikielen rinnalla kuvat ja poikkitaiteellisuus helpottavat prosessin sisäistämistä silloinkin, kun itse kieli ja käsitteet ovat tuntemattomia, usein matematiikan kieltä. Kielen käyttäjän ja humanistin on vain uskallettava iskeä kätensä saveen ja kipsiin, uusiin hajoaviin bioplastisiin materiaaleihin. Oma konventio ei riitä tulkitsemaan luonnontieteen deduktiivista teoriaa ja matematiikan kieltä.

Amatööristä ammattilaiseksi

Kirjan kuvitus käy kovin kalliiksi, jos jokaiseen prosessiin joudut hankkimaan ulkopuolista apua, turvautumaan taiteeseen ja kuvittajaan, jotka laskuttavat työstään originaalia kasatessasi. Se mikä toimii suuren kulttuurin ja kielialueen sisällä, ei voi toteutua Suomessa.

Ensimmäinen demo voi olla vähän puutteellinen eikä Leonardon taitoja vaadita digikameran käytössä. Enemmänkin uteliaisuutta, intohimoa omaan työhön ja harrastuksen muuttamista professionaaliseksi osaamiseksi, opiskelun kautta ammatiksi ja lopulta sellaiseksi osaamisalueeksi, joka tunnetaan maailmalla. Ei pidä tyytyä harrasteluun ja amatöörin työhön, kun voi olla myös ammattilainen.

Suomalaiset olivat Vancouverin kisoissa nyt amatööreinä ammattilaisten keskellä ja sen todella havaitsi jo mäkimiesten liian väljistä hyppyhaalareista. Blogisti voi olla ammattilainen, mutta se vaatii koulutusta ja kirjoittamista. Britit ovat ottaneet jo aikapäiviä käyttöön kieleensä symbolit kuvaamaan tätä prosessia ja sen etenemistä. Samoin innovaatiojournalismista huolta kantavat jenkit. Sosiaalinen media on käsitteenä kielessämme hämäävä siinä missä innovaatio. Ne ovat liian kapeita ja kuvaavat väärää asiaa useimmille kielialueellamme.

Suomi tunnetaan innovaatioprosessistaan ja korkeasta koulutuksesta, sen arvostamisesta ja osaamisesta, rehellisen suorasta luonteesta ja pragmatismistamme.
Tällaisena Suomi todellakin tunnetaan tiedeyhteisössä ja pääkaupunkiseutu perinteisesti Suomessa. Siitä ei saa tinkiä, vaan jokaisen on omalla kohdallaan vastattava uuden ajan haasteisiin ja rakennemuutoksiin, joita innovatiiviset alueet ja niiden osaaminen, monialainen kulttuurinen ymmärrys, vie juuri omilla teoillaan muiden ohi ja muuttaa maailmaa, eikä jää ajopuuksi ja muiden ohjailtavaksi. Tässä symbolijärjestelmät ja innovaatiot ovat nekin oman kielemme tuotetta ja lainaukset vievät diffuusiseen omaksumiseen ja muiden ehdoilla toimimiseen. Kulttuurinen vaihto ja sulautuminen eivät ole uuden luomista vaan aina jälki-ilmiö ja luonteeltaan imitoivaa plagiointia.