Paha vaanii

Paha Paimen

Helsingin Sanomissa (25.4) sunnuntaina tämän viikonlopun paha oli “Paha Paimen” nimeltä Lawrence Murphy. Hän käytti hyväkseen Arthur Budzinskia kolme eri kertaa kolmen eri vuoden aikana koskettelemalla pojan sukuelimiä. Hän vei Arthur pojan sielun, kertoo tuo siveetön tarina. Joidenkin huhupuheiden mukaan hän saattoi tehdä samaa useammankin pojan kohdalla. Eikä vain hän, vaan moni muu katolinen pappi hänen ohellaan, kertoo valtamediamme.

Heillä kun on selibaattilupaus rasitteena, ja se vie heitä kohti seksuaalivietin vaatimusta julmalla tavalla, ja mielikuvituksemme sitä ruokkiessa mediamme avustamana. Tarina on sama kuin elokuvista näkemämme lukemattomat vankilatarinat miesten käyttäytymisestä. Katolinen munkki muistuttaa hyvinkin raiskauksista ja murhista laitoksiin suljettua psykopaattia medioitten meille kertomana. Katolinen kirkko käyttää valtaa, joka on medioltamme poissa, osoittaa kirjoitus.

Paha silmä

Paha silmä on monien kulttuurien taikauskoinen käsitys katseesta, joka voi vahingoittaa. Lukuisia ihmisiä on tuomittu murhista, jotka on tehty pahalla silmällä. Sellainen silmä ei ole vaatimaton konetuliaseen luoti tai puukon isku saati terroristin käyttämät räjähteet, alkoholistien tapa liikkua liikenteessä. Se on paljon pahempi, kavalampi ja turkkilainen nazar- amuletti suojaa tuolta pahalta silmältä.

Vihamielien ja kadehtijan katse on demoninen. Etenkin paímentolaiskulttuurit ja luonnonkansat suojasivat itsensä kateellisen ja pahansuovan ihmisen katseelta, pahoilta aikeilta hyvää ihmistä kohtaan. Italiassa törmää tänäänkin taikauskoon, jossa joko epämuodostuneet tai poikkeuksellisen kauniit silmät oli syytä peittää ja Koraani varoittaa pahalta silmältä. Erityisen herkkiä pahalle silmälle ovat lapset ja vastasyntyneet, ja monissa kulttuureissa nainen synnyttää yksin suojaten näin vastasyntyneen. Musta kissa kadulla on samaa mytologista maailmaa, siinä missä harmittomana pitämämme horoskooppi, tähtien katseet kohtalomme ohjaajina.

Suomessa agraarin ajan tuotteina lasten seksuaaliset ongelmat, kierosilmäisyys, painajaiset, karjan sairastuminen laitettiin takavuosina pahan silmän ja noituuden syyksi. Saunaa, loitsuja, viinaa ja tervaa käytettiin pahan silmän vaikutusten poistamiseksi. Ehkä joku käyttää vieläkin. Paimentolaiskulttuurissamme saamelaiset eivät jättäneet halkaisematonta luuta jälkeensä. Paha silmä katsoi sen läpi ja toi kirouksensa kodan sisälle. Suomessa neuroottinen, psykoottinen käyttäytyminen, oli luonnollista ja pakkoneuroottinen kansan tapa. Siitä irtautuminen oli sairaus siinä missä raitistuminen ja jatkuvan saunomisen välttely.

Netissä vaaniva paha

Paha vaanii netissä. Googlaten pahaa, Suomessa sen ensimmäisiä mainintoja ovat käsitteet “paha maa“, “paha susi“, “paha vaanii“, “paha tuuli“, “paha perhe“, “paha lääke“, “paha ahdistus“, “paha pelko“, “paha depressio“, “paha karma“, “paha öljyvuoto“, “paha takatalvi“, “pahan hedelmät“, “paha aika“, “paha tyttö“, “paha asia“, “paha pikavippi“, “paha nuorisokulttuuri“, “ rockorkesteri Paha“.

Suomi on paha paikka asua. Aleksi Salmenperän “Paha perhe” kulkee samoja latuja kuin New Orleansin “Paha poliisi” tai oma “Paha maamme“, Joensuun ja Oulun korkeudella “Paha” hevyrock. Suomessa ei ole mitään inhimillistä, jota ei liitettäisi hyvän ja pahan taisteluun, pahan ongelmaan politiikassa. Ei ole olemassa suomalaista oikeutta, uskontoa, filosofiaa tai taidetta, kirjallisuutta, ilman pahan olemassaoloa ja kosketusta sekä sen osoittamaa paikkaa nykymedioissamme.

Ulkoistettu Paha

Suomalaisilla on jatkuva ongelma asemoida pahaa. Paha ei voi olla, eikä saa olla, ihmistä itseään vaan se täytyy ulkoistaa. Kollektiivisesti pahan voi siirtää vieraaseen kulttuuriin, vihamieliseen puolueeseen tai heimoon, kuolemaa lähestyvään demonisoivaan silmään ja kiroukseen, väärään uskontoon ja tummassa kaavussa kulkevaan katoliseen harmittomaan munkkiin, kertovat mediamme.

Lapsena käsittelimme pahaa satujen kautta ja kertomusten avulla, jotta olisimme voineet sitä edes jotenkin hallita. Usein se liittyi heräävään seksuaalisuuteen tai oidipaalisiin ongelmiimme, tapaan käsitellä murrosvuosiemme kiellettyinä pidettyjä kiinnostuksemme kohteita, medioittemme välittämiä. Paha oli saatava hallintaan ja se alkoi hallita meitä medioittemme kautta, koko ajan valvoen ja mukana kulkien.

Pahan käsittely vie ihmisen aina mytologioitten ja lajikehityksen poluille, usein elokuvien ja medioitten maailmaan temantisoida tuota kulttien peittämää sisintämme. Jostakin syytä juuri teologisten käsitteiden ja kertomusten kautta paha kohdataan ihmisen ratkaisemattomien ongelmien viimeisimpänä myyttinä, kunnes media otti sen teologeilta, kirkolta, itselleen ja kesytti sen.

“Paha paimen” on median tapa kertoa messiaaninen tarina ja ihmisen seksuaalinen pahuus samalla tasolla kuin elokuvatutkija Henry Bacon omassa tulkinnassaan. Se on halvin ja helpoin tapa lähestyä aihetta manipuloiden lukijaansa nykymedian käsitteillä.

Seitsemäs taide

Bacon kuvaa ranskalaisen protestantin kautta, kuinka ihminen kadottaa lopulta oman viattomuutensa, kun paha hiipii hänen lapsuuden kokemuksiinsa läpäisten aiemmat sosiaaliset suojamuurit ja myyttimme, aiemmin hyvää tarkoittavat, mutta sittemmin kohtalokkaiksi osoittautuneet valinnat.

Kun perinteinen media, elokuvateollisuus, manipuloi meitä houkutellen valintamme hyvän puolelle pahaa vastaan, samaistumme vaistomaisesti manipuloijan maailmankuvaan ja olemme pahan silmän kohteena. Amerikkalainen sankaruus ja kristillinen viattomuus ovat osa tätä demonin ylläpitämää kuolemasyntiemme verkostoa, uutta mediayhteiskuntaamme. Luemme Raamattumme, mutta usein huonosti ja huolimattomasti medioihin verrattuna.

Totalitarismissa pahasta tulee kylmää rutiinia ja demokratiassa voimme siirtää sen vastuuna toisaalle. Kansanmurhasta tuomittu Adolf Eichmann puolusti tekojaan juutalaisten murhista lattealla byrokratialla ja syntyi tunnettu tapamme siirtää paha banaalina tapana totella annettua käskyä. Annetun käskyn tottelija on pyövelinä syytön, omasta mielestään. Pöydän ääressä tehty joukkomurha on vielä latteampi medioittemme kuvattavaksi tai elokuvan käsikirjoitukseksi, eikä sellaista nähdä.

Samaa käskyä, jonka tunnistamme elokuvien seitsemännestä taivaasta, toteuttaa työpaikan sadisti ja koulukiusaaja, siirtäen sen yhteisölliseen elämään ja sen olettamiinsa vaatimuksiin, vallan käytön välineisiin siellä, sekä tapaan ylläpitää geneettistä koodiamme, jossa vähäisinkin vätys ymmärtää paikkansa yhteisökiusaajien joukossa.

Paha elää koko ajan ulkopuolellamme ja se on pyrittävä siirtämään kristillisen mytologian kautta messiaaniseen uhriin ja medioittemme välittämänä. Käsite uhrista on ikivanha ja paimentolaiskulttuurien tuotetta ulkoistaa pahuutta, pahaa silmää, jumalten kostoa, epäonnea ja kirousta.

Paha on pelon sisar

Pahan rinnalla kulkee pelko. Pelon ruokkija on samalla pahan kanssa liittoutuva ja saa siitä voimansa. Tuskin mikään maa ja kansa on kerännyt ympärilleen niin suuren määrän erilaisia pelkotiloja ja ahdistuksen lähteitä, fobioita, kuten suomalaiset.

Pelon kautta eläviä ovat muutkin kuin vakuutusyhtiöt tai rahalaitoksemme, työpaikoilla kiusaavat ja liikalihavuudesta varoittelevat terveysterroristit ja heidän mediansa. Pelko on osa elämäämme heti lapsuudesta ja se on ikivanha tapa hallita meitä syrjäisenä alusmaana ja käyttäen maakuntalehtien ikivanhaa sosiaalista pääomaa välineenää. Lukutaitoisen kansan tapa jäsentää maailmansa ja pelkonsa, pahuuden lähteet, tapahtuu medioitten kautta ne ulkoistaen aamulehti rukouskirjanaan.

Me pelkäämme vieraita kulttuureja, omaa varjoamme, luontoa ja jäitten lähtöä, joka puolella vaanii jotain, jonka suojaksi on syytä loihtia myyttistä tarustoa ja jonka taustalla tuijottaa paha silmä. Jopa elämäämme helpottavan sähkön hankinta on kymmenien pelkoa ja silkkaa pahuutta ruokkivien energialähteitten varassa. Jos meitä ei saada kuriin kirouksilla ja ilmestyskirjan pedoilla, sen tekee kyllä luontoäiti ja sen ankara deterministinen julmuus, kertovat mediat.

Banaali paha sekä moralisoiva media

Banaalia ja jo syvälle juurtunutta pahaa voi tarkastella hieman samalla tavalla kuin mediat tekivät käsitteen “maan tapa” kohdalla. Se muistuttaa juovuttavaa ja turruttavaa olotilaa, päihteitten aiheuttamaa pysyvää ja hyväksyttyä vihaa, jonka raivossa tehty veritekokin ymmärretään, sillä on motiivi kulttuurissamme ja se on maan tapana hyväksytty.

Se lähestyy vahaiskristillistä käsitystä, jossa mukana on helvetin ja ilmestyskirjan tuonpuoleiset rangaistukset Matteuksen ja Luukkaan tapaan ne kuvaten. Paavali ja Johannes eivät vielä tuota moraalista raivoa tunteneet, eikä paha siirtynyt tuonpuoleiseen helvetin tuleen. Median tehtävä tuli olla tuo uusi ilmestyskirjan peto, vallan jakaja ja käyttäjä, tuomari, kertoen koska tuhkapilvi päältämme katoaa ja saamme taas enkelten siivet ja media (HS 25.4) kertoo kuinka lentäminen on luvallista, mutta ei kuitenkaan oikea tapa liikkua.

Hyväksymme autoritaarisen pahan ja syyllistäjän, kunhan se on puettu mieleiseemme asuun. Tutkiva journalismi on ottanut siinä myös tieteen paikan itselleen ja portinvartijana kertoo, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Jos se on joskus väärässä, se oikaisee itse itseään ja muistuttaa taivaaseen astunutta, viralta pantua jumalaa tai keisaria mielensä pahoittaneena ja kääntäen alamaisilleen selkänsä antaen heille näin anteeksi.

Media pahan oppositiona

“Paha paimen” on kuvaus uskosta osattoman tavasta kertoa sisäisen pahuutemme saamasta kohtelusta medioissamme, uudessa mediayhteiskunnassamme. Kun uskoa ei enää ole, ei ole enää tulta ja tulikiveäkään pahan käsittelyyn, ja sen korvaa median oma normisto ja moraali, sen oma rippituoli puolestamme pahan käsittelyyn. Se on kuin politiikan teon jatke ja oppositio silloin, kun kaikki puolueemme ovat siirtyneet jo samaan markkinavetoiseen maailmaan, ja hyväksyvät sen vihreät arvot sekä keskustalaisen kolmannen tien ideologian, vennamolaisen “asialinjan” ja populismin ilman oppositiota ja aatteellisuutta.

Media haluaa haastaa “pahan paimenen” politiikan teon vallankäyttäjänä asettumalla itse oppositioksi, pahan karkottajaksi ja synti saa jälleen palkkionsa, amerikkalainen ja läntinen demonisoiva yhteiskuntamme saa sankarinsa mediasta. Aiemmin se oli kirkkovalta, demokratia, agraarin ja paimentolaiskulttuurin mytologia, geeniemme tuote, ja nyt uuden median reaaliaikainen tuomio. Usein se syntyy jo ennen kuin olemme tienneet tehneemme väärin ja sopimattomasti.

Paimen ja paimennettava samaa karjaa

Kun ikuinen piina ja rangaistuksen pelko ei ole enää pahan torjunnan ja ulkoistamisen ensimmäinen tai ainut väline, emotionaalinen pahan silmä katoaa. Sen merkitys on tyhjyyteen ja tomuun katoavan ihmisen kohtalona liian vähäinen pysyäkseen hengissä. Pahaa ei voi ulkoistaa, ja on hyväksyttävä kristillisen käsityksen alkuperäinen viesti ajattomassa ja paikattomassa globaalissa maailmankuvassa. Myönnettävä pahuuden olemassaolo ikään kuin itseisarvona ja sovituksen merkitys osana ihmisenä olemisen ongelmaa. Olemme pohjoisena kansana ylipainosia talvella ja sillä hyvä.

Siinä “paha paimen” on yhtä oleellinen osa elämäämme kuin pahat paimennettavat, paha karisma ja paha maa osa pahaa tuultamme ja Suomi paha paikka asua, jos niin olemme päättäneet ja yhteisesti sen sellaiseksi sovimme. Sanoi mediamme mitä tahansa.

Onneksi tämä päivä ei kuitenkaan ole niin paha kuin huominen niin paimenineen kuin paimennettavineenkaan, ainoastaan reaaliaikainen, jossa pahakin on pantu viralta osana aiemmin niin käyttökelpoista tapaa rakentaa aikaan ja paikaan, hierarkiaan sidottuja maailmankuviamme ja pois ulkoistettavaa elämäämme.