Perhe on käsite joka syntyy vanhemmista ja lapsista. Nykyisin sitä toki pyritään muuttamaan muuksi mutta ei se siitä hevin muutu. Muuttajat jäävät vähemmistöön ja perhe on normina edelleen yhteiskunnan pienin yksikkö. Pääsääntöisesti siis mies nainen sekä heidän yhteiset lapset.
Monta taustaa, sama käsite kuntana
Kun avioliitto solmitaan, kaksi ihmistä menee samaan talouteen, siitä ei synny yhtä isoa ihmistä vaan vallan muuta. Kun vastaavasti perheitä yhdistellään keskenään kartalle piirretyn rajan sisällä, siis regionaalisella alueella, siitä ei synny suurta perhettä vaan yhteisö, lähiyhteisö, jos ovat saman Kallion kaupunginosan tai Ypäjänkylän kasvatteja.
Kun näitä on aikanaan koottu yhteen ja yksi kylä oli muita suurempi, parempien vesiteitten varsilla ja kauppapaikka, mäelle rakennettiin kirkko ja syntyi kirkonkylä. Lounais-Hämeessä näitä kirkonkyliä syntyi useampia, Tammelasta lohkaistiin pihtisynnytyksellä Wahrenin maille ja teollisuuskylälle kauppalan paikka. Kirkko tuli paljon myöhemmin. Mikään ei mennyt normaalisti. Kunnat siis syntyvät eri tavalla.
Ei mennyt Helsingissäkään normaalisti kauppapaikan synty Kustaa Vaasan pohtiessa Itämerelle ja Suomenlahden perukoille kilpailijaa Tallinnalle ja pakkomuutattaessaan sinne Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit.
Kirkko ja kuninkaankartano tuli myöhemmin pakkomuuttujien myötä. Myöhemmin Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironiemelle, jolla nykisin sijaitsee muun muassa Helsingin ydinkeskustaan lukeutuva Senaatintori ja tänään (12.2) Helsingin Sanomien esittelemät presidentilliset palatsimme ja aikanaan kuninkaalle siis tarkoitettuja monarkian ja myöhemmin keisariajan jäänteitä.
Niiden käyttö presidentin asuntona, virkahuoneena, lopulta linnana oli kappalaisenpojalle Ståhlbergille ja myös tavallisille aikansa talonpojille, ei siniverisille hoveineen, aluksi tosi ongelmallista. Tuhansia neliöitä ja mukana vain adjutantti ja porilaisten marssi pärähti heti kun avasit linnan oven.
Helsinki oli pitkään vähäpätöinen kaupunki ja vasta Suomenlinnan linnoitustyöt 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoivat kasvattaa olematonta väkilukua varuskuntineen.
Pihtisynnytyksellä tehdyt keskukset ovat myöhemmin ongelma luonnollista kautta syntyneille yhdyskuntarakenteiden yhteisölliselle elämälle. Hallinto sellaisessa paikassa on kamala virhe, pahin mahdollinen suunnitteluvirhe rakentaa ihmiskasvoista maata ja yhteiskuntaa yhteisöineen kehä kolmosen ulkopuolella.
Kirjava ja rikas historia - regionaalinen ja spatiaalinen rinnakkain
Kun pitäjille kasvoi tehtäviä järjestää erilaisia julkishallinnon palveluja niitä alettiin kutsua kunniksi (kommun, communis) ja paljon myöhemmin kunnallisiksi palveluiksi erona paikallisen köyhäinhoidon ja koulutuksen, sosiaali- ja terveystyön hoidolle niin ettei järjestäjä ollut enää hiljalleen kehittynyt patruuna- ja ylimysvalta tai kirkko ja kirkkovalta.
Valtio alkoi sekin muotoutua omaksi kokonaisuudeksi ja sen hallinto on Suomessa pääosin Ruotsista haettua, sen alusmaana eläen, siinä missä toki aluehallintommekin etenkin aiempien lääniemme ja valtion hoitamien palvelujen osalta. Kunnat menivät hieman eri teitä ja niillä on pitkä oma historiansa, jokaisella omalaatuisensa.
Kun pitäjiä pannaan yhteen regionaalisella kartalla, rajoja lapsekkaasti yhdistellen värittäen pinta-aloja mekaanisesti, yhdistettiin spatiaalisen ja vahvan identiteetin kirkonkyliä puhtaasti hallinnollisiin regionaalisiin maakuntiin, ikään kuin uusia maakuntia tehden, tai byrokraattiseen kaupunkiin maaseutuyhteisö siirtäen.
Ei regionaalista pidä sotkea spatiaaliseen. Edes tämä verran on maantieteestä ymmärrettävä, sen ensimmäinen perusta, avainkäsite “alue“, regionaalinen ja spatiaalinen. Suomen kielessä on vain toinen, regionaalinen, kartalle piirrettävä.
Maakunta on sekin eri asia kun lääni, joka oli siis valtion tapa puuttua myös omana aikanamme hallinnointiin. Läänit lakkautettiin hetki takaperin ja nyt sitten pohditaan mitä tulisi tehdä eri tavalla syntyneille kunnille, siis pääosin maaseutupitäjillemme.
Kun maaseutupitäjiä yhdistetään yhteen, siis kirkonkyliä, ei synny suurta kirjonkylää tai suurta pitäjää sen enempää kuin yhdisteltäessä kaupunkioikeudet saaneita kuntia tosiinsa ei synnny suuria kaupunkeja. Siis sen enempää kuin ihmisiä toisiinsa liitettäessä ei synny suurempia ihmisiä.
Sen sijaan pitäjä käsitteenä, kuntana, häviää. Se ei kasva. Talousalue voi toki kasvaa. Mutta se on kokonaan eri asia, talousmaantiedettä. Kuten sinkun elämä loppuu ja alkaa avioliitto, tai ainakin kuuluisi. Perheet ovat kuitenkin erilaisia ja niin ovat kaikki kuntammekin.
Sosiaali- ja talousmaantiede eivät ole sama asia eivätkä ne ole suunnittelu- tai luonnonmaantiedettä. Niitä ei pidä nyt sotkea kuten puuroja vellien sekaan. Nyt ei riitä lukion kurssi maantiedosta, jos sekin on heikolle jäänyt matkan varrella ja muistissa on vai jotain aluemaantieteen nimistöä.
Valtiotieteilijän käytössä maantiede on ihan avoin ja historiatieteissä karttoja hieman sivutaan. Kunnan valtuustossa karttakin on monesti kaavakarttana vaikea luettava ja eikä paikallislehteä lukeva edes tiedä mitä oman kunnan alueella “oikeasti“ löytyy saati maakuntien kokoisilla alueilla. Kun omat kunnat ovat vieraita, läänin kokoiset alueet ovat ilma alan koulutusta mahdottomia käsitellä ilman maantieteen koulutuksen saaneita avustajia.
Aluetiede ja -suunnittelu unohtunut kokonaan
Kun näitä pitkän kehityskaaren kautta syntyneitä pitäjiä, kirkonkyliä on ollut liki 600 ja nykyisin noin 350 niiden vähentäminen noin 70 alueellisen yksikköön, siis regionaaliseen ja kartalle piirrettävään uuteen mekaaniseen alueeseen, jolla ei ole historiallista taustaa, päädytään mm. tuhansien kunnanvaltuutettujen työn lopettamiseen, mutta myös samalla katoavat sellaiset hallinnolliset verkostot, joiden perustana ovat olleet ensin kylärakenteet ja niiden liittyminen keskuskirkonkylään kautta kuntahallintoon.
Tämän hallinnon tehtävät ovat olleet hyvin moninaisia eivätkä pelkästään koulutus-, sairaanhoito-, sosiaali- ja kulttuuripalveluja, liikuntapalveluja, vapaa-ajan palveluja, yritysten ja elinkeinoelämän kehittämistä sekä ennen kaikkea maankäytön suunnittelua ja säätelyä, kaavoitusta omalla alueellaan, kaavamonopolin hoitoa ja infrastruktuurin rakentamista ja ylläpitoa. Mukana on kaikki toiminnot, joilla on sidos alueeseen, fyysiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen, tekniseen ja kaiken aikaa myös dynaamiseen ja muuttuvaan holistiseen kokonaisuuteen.
Kyseessä on monella tavalla ja tasolla liikkuva orgaaninen verkosto, jonka poistuminen ja niiden liittämien toisiinsa sekä suureen kaupunkiin hallinnollisesti ei toki tarkoita suuremman kunnan syntymää tai suurta kaupunkia, jolla on valtava liki maakunnan tai pienen eurooppalaisen valtion kokoinen viheralue, vaan kokonaan uutta alueyksikköä, jota ei ole nyt määritelty ja sen rajoja pohdittu muuten kuin mekaanisesti siirtäen vanhoja kuntarajoja ja yhdistäen maalaispitäjiä ja kirkonkyliä usein liki maakunnallisen keskuskaupungin hallintoon.
Käsite “kunta” unohdettava suunnittelussa
Siinä ei ole pohdittu lainkaan, kuinka kyseessä ei ole enää kunta vaan kokonaan uusi aluehallintoyksikkö ja sen rajat on pohdittava hakien optimaalista uutta rajaa, ei enää näitä ikivanhoja maakuntarajoja tai kuntarajoja seurailleen. Jos muutos aiotaan toteuttaa niin valtavana kuin mitä nyt on esitetty. Tämän työn taas suorittavat ammattilaiset, ei virkamiestyöryhmä kömpelönä, naiivina kuntien pinta-aloja värittelevänä humpuukina. Aivan kuin koko esitys olisi lasten tekemä peruskoulun ala-asteen maantieteen tunnilta opiskellen kuntien nimiä ja rajoja.
Se kun ei vie mihinkään vanhan keräilytalouden ja agraarin ajan Suomesta ja sen rajoistamme. Olettaen että tavoite on vain palvelujen hankinta ja tarjonta, kuten pääministeri vaikuttaisi puheissaan alueen ymmärtävän, tällöin puhutaan jo funktionaalisista alueista ja niiden nimetkin on syytä pohtia erikseen ja osana internetajan maailmaa ja sen virtuaalisia alueita ja niiden nimiä ja toimintaa.
Nämä uudet alueethan tulevat toimimaan joka tapauksessa ehkä vuosisatoja ja silloin nykyisillä puolueillamme ei ole mitään merkitystä valtaa kahmivan ihmisen tai puolueen antamina mandaatteina. Mukana on oltava visionäärinen näkemys myös virtuaalialueiden luonteesta tulevaisuudessa. Nyt regionaaliset kartat ovat vain osa yksilön tapaa ajatella egoistisesti ja oman aikamme eurooppalainen kulttuuri talouskriiseineen ei saa vaikuttaa ratkaisuihin, jotka ulottuvat vuosisadoiksi eteen päin. Kaikilla toimilla kun on dimensio alueelle, jossa ne sijaitsevat ja alue ohjaa koko toimintaa rajoineen.
Paikallishallinnossa “kuntien” asema osana valtionhallintoa vaihtelee valtavasti Euroopassa ja globaalisti, eikä näitä malleja voi soveltaa oikein Suomessa. On olemassa erikseen alueellisia aluekuntia ja näiden sisällä paikalliskuntia ja näitäkin saattaa jossakin provinssissa olla liki kymmentä eri tyyppiä.
Lisäksi kuntaa vastaavia nimityksiäkin löytyy valtavasti ja meitä lähinnä ovat Euroopassa usein käytetty “kommun” tai “communis” (yhteinen), britannian Local Council tai yleisterminä municipality.
Kansainvälinen vertailu ei nyt auta
Kuntien kokokin vaihtelee ja vaikkapa Kanadan Quebecissa sijaitseva Baie-Jamesin kunnan pinta-ala lähestyy jo oman maamme pinta-alaa. Samoin kaupunkimaisuusaste vaihtelee valtavasti, jotkut ovat maaseutumaisia ja hyvin harvaan asuttuja, osa taas Helsingin tapaan kaupunkimaisia. Sieltä haettu “kuntamalli” ei oikein istu Sallan, Savukosken ja Kemijärven yhdistämiseen saati Kittilän, Muonion, Kolarin ja Enontekiön yhdistämiseen. Pohjoisessa olisi muutenkin keskityttävä Jäämeren tien suuntaan ja unohdettava Välimeri.
Oulun kaupunki, johon yhdistyisi sen lähiympäristön maalaiskuntien ohella kaikkiaan 12 kuntaa ja mukana myös liki 30:stä suurkylästä rakentuva Pudasjärvi ja sen keskuskylä Kurenala. Nämä ovat Oulusta saman matkan päässä kuin Lahti, Hämeenlinna ja Forssa Helsingistä. Jos tällainen metropoli rakennettaisiin etelään, jollaisia nyt esitetään 69 ympäri Suomea, kukaan ei tietenkään kutsusi sitä “kunnaksi”.
Helsingin mekaaninen maailmankuva siirtyy siinä vain ympäri maata ja suomalainen maaseutu on tästä maailmankuvasta kirkonkylineen ja paikallishallintoineen valovuosien päässä. Kun sitä ei ole koskaan eletty, tutkittu sen toimintaa, sitä ei pidä mennä peukaloimaan tuhansien elävien kyliemme asuinympäristöinä ja työnantajina. Meille maaseudulla palkkaa ei maksa kunta eikä valtio, työnantaja, vaan suoritteet.
Kahdessa eri kunnassa ei ole samanlaista kuntakulttuuria ja historiaa. Kun kaksi ihmistä menee vihille, sen kyllä huomaa ettei synny yhtä suurta ihmistä vaan parisuhde, joka sekin vaatii rakkauden ohella paljon muuta, ei vähiten diplomatiaa ja kykyä katsoa samaan suuntaan, ei vain toisiaan silmiin. Se vaihe menee taatusti ohi.
Tätä varten avioliiton taustalla on valmis lainsäädäntö, avioliittolaki. Sitäkin kuntaliitosten kohdalla on pohdittava ja monesta näkökulmasta. Nyt sitä lakia ei ole, on vain vanha kuntalakimme. Se ei sovi alkuunkaan näiden uusien alueiden käyttöön. Ei palvelujen järjestelyissä, ei demokratian rakentelussa ja kaikkein vähiten maankäytön säätelyssä.
Se kun on maaseudulla aivan muuta kuin metropolialueen keskustassa ja kuitenkin näillä tulisi olla yhteiset intressit ja myös maaseudulla kyky menestyä liitoksen jälkeen kirkonkylänä, yhteisöllisenä asuinympäristönä ja palvelut säilyttäen pienissä kylissään. Kuka niiden puolesta puhuu metropolialueen valtuustossa? Aivan riippumatta siitä mikä puolue puhujalla on taustalla, päätökset koskevat aina keskustan ja metropolin ydinalueen kehittämistä ja viheralueet unohtuvat. Tästä meillä on taatusti kokemusta.
Wahlroosin jälkiviisautta
Miten kilpailu mahtaisi sujua, kun rajat eivät enää suojaa ja Suomi olisi osa Euroopan liittovaltiota? Kävisikö niin, että saisimme lukea Helsingin Sanomista (12.2) sitä jälkiviisutta, jota pankinjohtaja Björn Wahlroos siellä edustaa ja kertoo kuinka saksalaisten olisi tullut panostaa omien kehnojen pankkiensa hoitoon eikä manipuloida koko Eurooppaa tukemaan Kreikan kaltaisia valtiota, hukata sinne varamme?
On helppo olla jälkiviisas. Joku sen kai sanoi jo ennen Wahlroosia vuosia takaperin. Toki senkin ketä kannatta lukea, kuten Adam Smithiä, Milton Fridmania ja Ayn Randia, filosofia ja kirjailijaa. Itse en pelkästään näitä Wahlroosin suosittelemia kirjoja nyt tavaisi.
Presidentti Tarja Halosen kausi oli pettymys Wahlroosin tulkintana hänen toimiessa koko ajan kuuntelematta oman kansakuntansa äänenpainoja ja niiden dramaattista muutosta. Hän keräsi ympärilleen hovin, jonka ääni sai kuulua vaikka kansa ei siitä pitänytkään. Osa oli valmis jopa hankkimaan hänen jälkeensä naisen tilalle kaksikin miestä kaiken varalta.
Saksassa kasvaa raivo rouva Merkelin tehdessä vääriä ratkaisuja keväällä 2010. Hänen olisi tullut tunnustaa oman pankkijärjestelmänsä vararikkoinen tila eikä lobata muita euromaita hukkaaman varojaan Kreikkaan, jossa tulos oli kehno verrattuna siihen mihin olisi päästy toisella ratkaisulla. Wahlroos myöntää olevansa jälkiviisas ja etenkin edellisen laman korjaajana, jossa hän oli toimimassa väärin. Kun joka toinen menee oikein tulos on 50 %. Lanttia heittäen se on odotettu tulos.
American exceptionalism
Obama sen sijaan ottaa etäisyyttä Eurooppaan ja euroon sekä käyttää termiä, joka on perinteisesti kuulunut republikaanien sanastoon “American exceptionalism”. Republikaanit ovat tässä huolissaan ja etenkin heidän näkyvin takapiru Karl Rove Georg W. Bushin ajoilta.
Tuolla käsitteellä pilkkasi Josef Stalin alunalkujaan jenkkejä, heidän poikkeukselliseksi kuvattua asemaa kommunismin uhatessa. Stalin ei nähnyt asemaa mitenkään poikkeavana, päinvastoin. Kommunismin tuli leivät Yhdysvalloissa samoin kuin muuallakin.
Myöhemmin tämä käsitteen omivat patrioottiset republikaanit ja mätkivät sillä eurooppalaisia demareita ihailevia demokraatteja. Eurooppalaisuudella pelottelu toimi jopa vielä Obaman kohdalla, joka oli tekemässä ainutlaatuisista jenkeistä eurooppalaisia.
Tänään sen käyttö on siirtymässä afroamerikkalaisen presidentin sanastoon, jolla nyt tarkoitetaan Amerikan poikkeuksellisuutta, ei toki enää patrioottista isänmaallisuutta republikaanien tapaan, vaan Obaman käyttämänä positiivista sitoutumista muuhun globaaliin maailmaan ja sen eriarvoisuutta arvostavaan amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen. Afroamerikkalaisen Obaman käyttämänä käsite on jopa uskottava.
Sen sijaan 1960-luvun paradoksaali ns. telaketjuvasemmiston käyttämä käsite Yhdysvaltain "ainutlaatuisuudesta" kaiken pahan alkuna ja juurena oli jo samalla tavalla vääristynyttä kuin maaseudun avoin halveksunta ja kaiken kaupunkilaisuuden ihannointi teollistumisemme alkuvuosina osana teknisen yhteiskunnan ihannointia ja "villin" luonnon alistamista. Toki tätä havaitsee vieläkin 1960-luvun vanhempien lapsissa toisen polven lähiöasumisessamme.
Hallituksen myrskyisä kevät
Näin maailma muuttuu ja arvojen vetäjät vaihtuvat myös meillä Suomessa ja ne kääntyvät päälaelleen. Kunhan talvi vaihtuu kevääksi ja löydämme taas oman suuntamme hallituksen poikkeuksellisen myrskyisässä keväässä, jossa sen ainut lohtu on oppositionkin hajanaisuus. Opposition olisi nyt kyettävä keräämään voimansa ja tuomaan oma ohjelmansa visioivana missiona jo ennen kuntavaalejamme.
Kuntakartan virkamiesversioon otetaan etäisyyttä vasemmalla ja varmaan myös armeijan lakkautukset ja verotuksen tuomat vyönkiristykset alkavat kohta rinnan eläkeiän korotuspuheiden kanssa.
Ikävintä tässä on se, että myös oma ulkopolitiikkamme saamattomuus näkyy juuri julkaistussa eurooppalaisessa arviossa, jonka laatii vuosittain The European Council on Foreign Relations. Ruotsi loistaa sielläkin, Suomi on heikkoa keskitasoa.
Mikä Suomea nyt oikein vaivaa joka tasolla? Ainut kilpailu, jossa menestymme on presidenttikisa, jossa kahdeksan suomalaista on kymmenen joukossa ja kärjessäkin on lopulta ihan kelvollinen suomalainen voittaja ja hopeakin vaikuttaa kelpaavan.
Loiskiehuntaa
Kun kuntatasolla yhdistettävänä ovat täysin erilaiset spatiaaliset alueyksiköt, kirkonkylät mentaalisina kirkonkylinä ja verkostoina toisiinsa sekä kokonaan erilaisiin vastaaviin byrokraattisiin alueisiin kaupunkeina, joista suurimmat eivät ole yhteisö rakenteita lainkaan vaan kokonaan toisentyyppisen organisaation hoidettavia, kaikki muuttuisi nyt kerralla.
Tämä ei koske pelkästään palveluja ja niiden sijaintia ja saatavuutta vaan myös maankäytön säätelyä ja vaikkapa suur-Helsingin kohdalla pohdintaa siitä rakennetaanko Guggenheim Helsinkiin vai Vantaalle tai ehkä Espooseen.
Suuria asioita ovat ne ongelmat, jotka liittyvät uusien metropolien lievealueiden slummiutumiseen ja jotka koskisivat monia juuri liitoskuntien nyt vauraita palvelukeskuksia ja ydinalueitamme koko maassa.
Nyt niitä kadehditaan ja halutaan ne tuhota ja muuttaa slummeiksi kertoen kuinka ne ovat “loiskuntia“. Mitä vihreiden Soininvaara tällä nyt tarkoitti? Parasiiteilla hän tarkoitti perussuomalaisten äänestäjiä. Nyt Hakkaraisesta on tulossa samanlainen ilmiö kuin Eino Poutiaisesta SMP:n kansanedustajana ja samalla vihreitten vaalivankkureiden vetäjänä. Koska Soininvaara oppii lukemaan mediayhteiskunnan yhtä hyvin kuin vaikkapa Pekka Haavisto silloin kun merkit ovat niin selvät.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti