Hauki on Jenni

Presidentin puolisot tunnetaan joskus paremmin kuin presidentit. Presidentin yllä on tietoisesti ylläpidetty imago, joillakin jopa liki koominen kansallisen symbolihahmon taakka, jota itse ovat myös varjelleet. Erityisesti Suomessa tällaisia ovat olleet Mannerheim ja Kekkonen, toki varhaisemmat presidenttimme kaikkikin hakivat tätä medioitten tukemaa ja kansalle tarjoiltua hallitsijan hahmoa.

Kuninkaiden ja keisariajan traditio taakkana

Ståhlberg ensimmäisenä presidenttinämme joutui jopa hakemaan apua löytääkseen oikean muodon keisareitten ja kuninkaitten jälkeen synnytetylle presidentti-instituutiolle ja tämän lihaksi tulleelle, 1150-luvulta saakka alusmaana seuratulle, jumalalliselle keisarilliselle hahmolle, hänen ylhäisyytensä parlamentaariselle jatkolle köyhässä maassamme. Tiedetään kuinka hän seurasi etenkin kosmopoliitti Mannerheimin käyttäytymistä ja toki myös valtionhoitajana toimineen Svinhufvudin esiintymistä.

Puolison asema presidentin rinnalla oli toinen. Häntä alettiin kutsua maan äidiksi ja ensimmäiseksi naiseksi. Tämän käytännön tietysti rikkoi presidentti Tarja Halosen puoliso Pentti Arajärvi. Kansa seurasikin tarkkaan, miten tämä hoidetaan ja kuinka hovi järjestäytyy 70 työntekijän sekä Mäntyniemessä että erikseen Presidentinkansliassa sekä Kultarannassa. Varsinaisia palvelijoitahan Mäntyniemessä ei ole, vaikka tilaa on edustustiloina 916 neliötä ja asuintiloja 680 neliötä ja toimistotilojakin 424 neliötä. Hulppea koti sisältää siis sekä virka-asunnon ja virallisen edustuspuolen että yksityispuolen.

Muistamme varmaan Halosen kunniakomppanian edessä yhdessä Ruotsin kuninkaan rinnalla, mukana liian suuri käsilaukku, medioitten tulkitsemana. Media tulkitsee kaiken puolestamme. Tekee gallupit ja äänestäminen on turhaa ajan haaskausta. Kertoo, kuinka kyseessä on nyt “muumimamma”. Avoparin on syytä mennä vihille, ettei meille naureta enempää, ja näin syntyy kansallinen mielipide, mediayhteiskunnan tuote “normina”, jonka vahvistaa median hakema “asiantuntija“.

Kuninkaanlinnasta presidentin virka-asunnoksi

Suomeen kaavailtiin itsenäistymishuumassa kuningasta ja kuninkaalla on puolisona siniverinen kuningatar. Toisin kuitenkin kävi ja niinpä nykyistä linnaa ovat asuneet kovin arkisen taustan hankkineet presidenttimme puolisoineen ja lapsineen. Privaattipuolella on suuri halli, olohuone, ruokailuhuone, presidentin 40 neliön makuuhuone ja puolison 16 neliön makuuhuone sekä puolison työhuone. Yksityispuolella on lisäksi kaksi muuta makuuhuonetta, keittiö ja sauna altaineen.

Presidenttiparimme ovat voineet elää kohtuullisen normaalia “laitoselämää”, jossa työaikaa ei ole mutta ei myöskään vapaa-aikaa. Tuo sama päti takavuosina myös vaikkapa professorin virkoihin ja siitä on vaikea päästä irti. Aivoja on vaikea panna narikkaan ja elää kellokortin mukaan silloin, kun ammattina on tiede ja sen edistäminen. Vain opetusvelvollisuutta ja hallintoa voi hieman rytmittää, mutta kaikki muu on sitten varastettava “vapaa-ajasta”, joka on poissa tutkimuksesta ja tieteen etenemisestä, nykyisin myös rahojen hausta sen hoitamiseen koskien myös paisuvaa henkilökuntaa ja sivukuluja, kiinteistöjen ylläpitoa ja vanhoissa laitoksissa liki museoitavia osia ja niiden hoitoa myös maaseudun kartanoissamme.

Presidentillä ei näitä huolia ole, sillä valtion budjetissa on vajaa 20 miljoonaa, joka vastaa noin puolta vaikkapa MTT:n valtion budjetista. Sillä tulisi ylläpitää tutkimuskeskuksessa vajaan tuhannen ihmisen joukkoa ja kymmeniä laitoksia, laboratorioita, metsiä ja peltoja, osa museoviraston hoidettavia, ympäri maata tarkoituksena tutkia ja kehittää koko maatalouden ja maaseudun biologinen, taloudellinen ja sosiaalinen olemassaolo.

Puhtaat elintarvikkeemme ja niiden viljely, pellosta pöytään, puutarhat ja eläimet, kasvit ja koko ekologinen kierto, koneet ja tuotantolaitokset mukaan lukien, ovat tuon budjetin alla ja sitä on karsittu ankaralla kädellä. Jostakin syystä tämän suunnan edustajat, maamme köyhimpien kuntien eläjät, maalla asuvat talonpojat, alkavat väsyä Helsingin kuninkaallisten elämään ja äänestävät aina vain hitaammin uurnille löytäen. Enää ei oikein tiedä ketä kuuluisi äänestää ja miksi. Kun poliitikot eivät kehä kolmosen ulkopuolelle eksy, sen jotenkin ymmärtääkin. Elintarvikkeiden yhdistäminen maaseutuun ja ikäviin teurastamoihin, peltotöihin, on kiusallista.

Talonpojista runoilijaan

Aiemmat presidenttiemme puolisot olivat duunaritaustaisia tai talonpoikaista säätyä miestensä tapaan. On mukana toki Ståhlbergin tapaan myös kirkollisen rälssin edustajia, virkamiestaustaisia presidenttejä rouvineen, mutta hekin maalta tulleita ja maaseudun elämän pohjoisessa oppineina.

Suomessa kun siirryttiin parin sukupolven aikana liki keräilytaloudesta agraariin Suomeen, teolliseen vaiheeseen ja jälkiteollisen yhteiskunnan kautta palveluelinkeinoihin sekä lopulta nykyiseen postmoderniin mediayhteiskuntaan ja sen informaatioajan ilmiöihin. Moni muistaa kehityksen agraarista Suomesta kohti kaupungistuvaa ja kaupunkilaistuvaa lähiöiden Suomea. Nykyinen ja uusi presidenttimme kuluvat tähän suureen ikäluokkaan, Jenni Haukio ei enää.

Jenni Haukio on Wikipedian kertomana satakuntalainen, paikallisen kokoomusvaikuttaja Toivo Haukion pojantytär. Haukio toimi pankinjohtaja Matti Virkkusen valitsijamiehenä vuonna 1968 presidentinvaaleissa.

Silloin Virkkunen sai 66 valitsijamiestä ja perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamo 33 valitsijamiestä. Elettiin protestivaalien aikaa ja maaseutu oli autioitumassa suurten ikäluokkien muuttaessa joko etelän taajamiin tai pääosin Ruotsiin. Muutto tapahtui usein kyläkunnittain ja katkeruus nousi pintaan sodan jälkeen rakennetuille kylmillä tiloilla. Kaupunkien lähiöt rakennettiin muistuttamaan maaseudun rakenteista ja mm. Timo Soini asuu yhdessä sellaisista betonilähiöistämme ja saa sieltä äänensä. Niitä ääniä ei pidä halveksia. Nämä ihmiset kun rakensivat tämän ns. hyvinvointivaltion ja ansaitsevat nyt syvän kumarruksen.


Paitasi on pujahtanut ylleni

Jenni on suomalainen runoilija. Valtiotieteitten opintojen ohella Turussa syntyi esikoiskokoelma “Paitasi on pujahtanut ylleni”. Olen sen lukenut. Se palkittiin Kaarinan kaupungin “Runo-Kaarina“ -kilpailun voittajateoksena vuonna 1999. Jenni oli silloin 22 -vuotias opiskelija valtiotieteellisessä tiedekunnassa Turussa. Tuo kilpailu on tarjonnut mahdollisuuden julkaista esikoisteoksensa liki kymmenelle satakuntalaiselle ja myös muille lyriikan harrastajalle. Esimerkkeinä vaikkapa Jukka Hannula, Reetta Niemelä ja edesmennyt toimittaja Ilkka Koponen.

Turussa Haukio on toiminut mm. Grup Kapustarinta nimisen runoryhmän perustajana ja hänen taustansa muistuttaa hieman Sylvi Kekkosen kirjailijauraa. Toki on erojakin. Sylvi Kekkonen ei toiminut puolueensa edustajien tai ministereiden avustajana eikä likimainkaan puolueensa piirin toiminnanjohtajana sekä koko puolueensa viestintäpäällikkönä.

Nämä tehtävät ovat tänään vaativia tehtäviä ja niihin ei valita ketä tahansa. Jenni Haukiolla oli syntymässä oma näyttävä poliittinen ura, mutta myös virkamiesura, sekä lahjakkaan kirjoittajan ura niin halutessaan. Tässä taas Haukio muistuttaa enemmän presidentti Mauno Koiviston puolisoa, kansanedustajana toiminutta Tellervo Koivistoa.

Jenni Haukio on epäilemättä aikaansaava ja monilahjakas, kielellisesti poikkeuksellisen osaava akateeminen nainen. Kun on kouluttanut satoja maistereita ja tuleva tohtoreita, sen kyllä uskaltaa sanoa lukemalla hänen julkaisujaan, myös opinnäytteitä.

Sinne minne kuuluisi vihreää maata

Toinen runokokoelma ilmestyi neljä vuotta esikoisteoksen jälkeen. Kokoelman julkaisi turkulainen Savukeidas. Kirjassa on 64 sivua. Runoilija on nyt lähestymässä 30 vuoden ikää ja teksti kypsyy.

Kustantamo julkaisee samana vuonna noin 30 kirjaa ja kulttuurilehti Kerberosta. Tuttuja nimiä ovat vaikkapa Antti Nylen, Jukka Mallinen, Katariina Vuorinen ja Timo Hännikäinen sekä suomennokset kirjailijaniminä vaikkapa Oscar Wilden, Mark Twain, Daniil Harmsin, Theodore “Unabomber” Kaczynskin ja Thomas De Quinceyn.

Kustantamo palkittiin vuonna 2006 Nuori-Voima palkinnolla. Savukeitaan perustajia ja kustantajia Ville Hytöstä ja Erno Selännettä kiiteltiin ennakkoluulottomuudesta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta. Itse pitäisi heitä pikemminkin varman päälle pelaajina kirjoittajia ja käännöstekstiä haettaessa. Pienen kustantamon on elettävä ja printtimediat eivät ole suurinakaan kustantamoina erityisen hyvä sijoitus, tiedän jo kokemuksesta.

Sinä kuulet sen soiton

Kolmas kokoelma runoja sai vuonna 1999 vastaanoton, jossa mukana on jo tuttu kansallinen sävel ja huomautus siitä, kuinka kirjoittaja on Sauli Niinistön vaimo Reposaaren kirkossa vihittynä saman vuoden tammikuussa.

En käy lukemaan kritiikkiä. Se kun on samaa kuin kertaisi jo menneen suomalaisen “rakkausvaalin” teemoja ja niiden henkeviä lausujia sosiaalisissa medioissamme.

Kaksi otan kuitenkin. Toinen on runoja ammatikseen lukeva. En mainitse nimeä. Hän kirjoittaa “Ahaa, onko tämä sitten runoutta. Ilmeisesti. Itse kutsuisin sitä latteaksi luontokuvaksi. Pidän haikurunoista ja aforismeista kovasti, mutta näistä puuttuu aito syvyys ja nokkeluus….

Lievää ärsyyntyneisyyttä. Seuraavaan kokoelmaan suosittelisin vapautumaan ja revittelemään. Sehän on runoutta - ei niitä vaatekaappeja ole pakko silti kaikille availla.”

Ja toinen samaan jatkona:

“Kylmät väreet kulki selkäpiissä kun nuo esimerkit luin. IHME ROSKAA??? En ole juuri runoja lukenut, sen minkä olen niin Melleriä ja Tabermania. Tää on, omituista? Salakkojen ja suomujen salamavaloja? Jos välkkyisikin niin MITÄ VÄLIÄ?..jne”


Presidentin puolisona joutuu runoilija ja kirjailija, mitä tahansa puoliso nyt tekeekin, ottamaan vastaan vastapuolen ikävän palautteen. Presidentti Mauno Koiviston puoliso kirjoitti kirjan masennuksestaan. Se kannattaa lukea myös Jenni Haukion, kaiken varalta. Herkkä ihminen, runoilija, ei ole poliitikko ensikään. Vaikka siltä ehkä tuntuisikin, aluksi. Sielu saa vahingon. Paikka kansakunnan kaapin päällä on tuulinen.

Jos puoliso, presidentti, onkin kovanahkainen ja kykenee sietämään suomalaisen pahuuden, ilkeyden ja kiusanteon syvimmän pimeyden, runoilevalle puolisolle se on jo rankka paikka. Presidentti Kekkosen lapset sairastuivat molemmat ja tiukkaa varmaan oli myös Kekkosen hovilla ja hänen seuraajaksi aiotulla, kovapintaiseksi kerrotulla Ahti Karjalaisella ja tämän lapsilla, puolisolla.

Kun nämä sitten kuolevat, slaavilainen kansa itkee haudoilla, tekee sen vilpittömästi, itse näille johtajilleen, läheisilleen, haudan ensin kaivaen. Se on ilmiö, jota en ole koskaan pystynyt ymmärtämään ja itselleni selittämään paetessani näitä ihmisiä ja pyrkiessäni kaikin keinoin välttelemään, kiertämään kaukaa. Presidentin puoliso ei siihen kykene, edessä on laitoselämä hyvin valvotuissa tiloissa ja minuuttiaikataulun kanssa eläen.

Kun arvoitusta oikein analysoi, on syytä kerrata suomalaisten kuninkaitten ja keisareitten taustat ja tarinat, tuhannen vuoden kokemukset kansakuntana. Ja vähitellen alkaa avautua, miksi olemme niin epämiellyttäviä ja kohtelemme toisiamme, kuinkaan hovia, aivan kuten geneettinen koodistomme käskee ja pimeät traumatisoidut epigeneettiset, lyhyemmän aikavälin kokemukset, meitä ohjaavat. Tuhannen vuoden ikäinen ihminen, Metusalem, oivaltaisi tämän heti.


Lapsen kokemuksen luontoääniä


“Laakakatajat, haahkat, tyrnit.
Rahkasammalta kasvavat kalliot.

Vanhan meren loppumaton kohina

Vain tähän silmiini kivettynyt maisema,
jää jälkeeni maailmalle.

Veteen heitetty kiven synnyttämä aaltoilu,
kaarenkestoinen onni, täydellinen.”


Tiedän lukeneeni tuhansia kirjoja, tieteestä, taiteesta, luonnosta kertovia, mutta myös runoja, kaunokirjallisia hengentöitä. Olen kirjoittanut tuhansia sivuja, joskus kymmeniä päivittäin. Vaihtanut nimeä, nimimerkkiä, muuttanut tyyliä, median lukijan vuosikymmenten mukaan eläen ja siitä leipäni saaden.

Maalannut ja veistänyt materiaaleja testaten, kokeillen ja seuraten, kuinka ne selviävät Suomen talvessa, kukkivan roudan maassa, kun tiede tulee mukaan ja haetaan luontoon hajoavaa komposiittia pellavasta, biologisesta, ei metallivaloksesta aina ja myöhemmin monikulttuuriseen siirrettävästä, digikielen dualistisesta vaatimuksesta kiinni pitäen, lapsen symbolikieltä hakien.

Jenny Haukiolla ei ole toki omaa ikääni, Luojan kiitos, hänellä ei ole biologin ja luonnontieteilijän, maantieteilijän taustaa valtio-oppineen rinnalla. Hän ei hae maisemaa, joka on tiedemiehen väitöskirjassa paikkaleimautumisen kautta moneksi pirstottu ja erikseen analysoitu. Kaavoitustyö vaatii sekin erilaisen näkökulman kuin kuvataiteilijana.

Hän ei katso sitä silmillä, jotka ovat kuvataiteilijan ja veistäjän, pohtien ja pilaten näkemänsä jo etukäteen tietäen, kuinka valo ja sen tapa leikkiä on aistien harhaa ja ihmistä voi aina huijata. Naisten lehteen on kirjoitettava erilainen tarina kuin miesten vastaaviin hengentuotteisiin Mika Waltarin tapaan leipänsä Suomessa ansaiten ja Yhdysvaltoihin sen oikean tekstinsä kiikuttaen. Suomi ei ole toki sellainen kulttuurimaa, jossa voi valita itse tyylinsä.

Välillä mielisairaalasta suomalaiseen tapaan tukea hakien Aleksi Kiven kohtalon jakaen. Se on suomalainen tapa ymmärtää taidetta, määritellä neroutta. Siihen kuuluu ihmisen saattaminen sairaalakuntoon, kiusaamalla. Siinä viimeinen väline on juuri eristäminen, presidentin ja tämän puolison tapaan, laitokseen.


Grupo kapustarinta

“Nukkua kaksikymmenvuotiaaksi siemenkodassa,
Ymmärtää vain mitä vaahteranlehdissä kirjoitetaan

Kunnes mummolaan vienyt tie on kadonnut,
Sen varrella kaikki tutut kivet, horsmat ja jännittävät mutkat
kuolleet”

…
Että minä voisin juosta keltaisessa sadetakissani,
ympäri Kirjurinluotoa

..
Suutelisin korviasi, tekisin kuin meri simpukoille,
saman kohinan sytyttäisin.”



Taskunpohjalla tiheään hengittävä kaipaus.


Tätä me nyt odotamme. Lapsen maailmankokemusta muutettuna presidentin ja tämän instituution tuomaan maailmaan. Se saa olla siirappimaista, suolaista, mitä tahansa.

Kunhan se on sisäisen maailman aitoa kosketusta, ei tehtyä ja teeskenneltyä. Lähtemättä kertomaan erikseen, miten lapsuuden kokemukset syntyvät ja mikä merkitys niillä on koko elämänkaartamme kannattelevina symbolirakenteina ja jo varhain, ennen kielen syntymää, siinä maisemassa, jossa ihminen eli vielä ennen sanoja, joilla loukata, peittää, olla osa kyynistä ja kylmäksi, rakkaudettomaksi muuttuvaa tyhjien sanojen, loukkaavien tunnesanojemme hälinää, mediayhteiskunnan ikävintä antia ja sen peittelemätöntä vihaa ja kiusantekoa kiusaajien yhteiskunnassa.

Kieltä on lupa käyttää myös esteettisesti ulkopuolella sen kieliopillisen oikeellisuuden tai sen lisänä, symboli-innovaatioita avaten ja rikastuttaen. Se on innovaatioistamme tärkein, ei toki tekninen innovaatio. Lapsi kykenee tähän toisin kuin aikuinen yhdistäen kuvan ja musiikin, liikkeen ja äänen, mielikuvituksen sellaisiin mielleyhtymiin, jotka eivät ole rationaalisia, laskelmallisia.


Antropologinen hybridi

Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena ja siirtyi myös Suomessa suullisena, laulettuna sukupolvelta toiselle. Muistia auttoivat juuri lyyriset runomitat ja samalla kehittyi uusi symbolirakenne, aivojen tapa tuottaa uutta rytmisin ja loppusoinnullisin keinoin, samalla pelkistäen sanoma.

Vasta paljon myöhemmin, kirjoitustaidon kehittymisen myötä, kirjoitetusta runoudesta kehittyi taidetta. Näin sosiaalinen pääomamme on vahvasti kiinni lyriikassa myös geneettisen perimämme kohdalla ja lyriikalla on eri kulttuureissa kiintoisa antropologinen taustansa ja se näkyy ns. hybriditaiteessa. Se on yhteinen, kulttuurista riippumaton ja ihmismielet yhdistävä sinfoniamme, universaali ajatusjärjestelmämme, sanoisi Claude Levi-Strauss strukturalismin suuren idean.

Moderni runous ei ole aina runomitallista, mutta siihenkin on taas palattu, lainaukset ja leikittely, kuvaelmat ovat rikastuneet totisesta tekstin väännöstä. Toki puhdas runollinen lyriikka elää sekin ja usein etenkin laulujen sanoituksessa.

Rajoittavia sääntöjä ei ole ja muodot ovat vapaita. Lyriikka voi olla vaikeasti hahmotettavaa, jopa absurdia. Internetissä tapaa kaikkea mahdollista, mutta itse soisin kirjoittajien tutustuvan ainakin pinnallisesti Homeroksen, Vergiliuksen, Petrarcan, Caucheren, Shakespearen, Milton, Gothen, Puskin, Baudelairen, Eliotin jne. teksteihin.

Joskus alkuperäisten tekstien avaaminen, edes hieman niitä pohtien, antaa sysäyksen aivan uuteen havaintoon. Käännökset kun on tehty omana aikanaan ja oma kielemme käsittelee alkuperäistekstejä toisin. Se voi avata sellaista, joka kääntäjältä on jäänyt huomaamatta. Joskus se on pieni yksityiskohta, joka kääntää koko ajattelumme toiseksi. Syntyy kysymys, johon käännöksessä on vastaus. Aina näin päin. Reaaliaikaiset prosessit netissä toimivat juuri näin vaikka emme sitä huomaa. Näin romaani, runo jota kirjoitamme, syö kuin sika. On oltava tarkkana mitä sille syöttää.

Runous viittaa riimukirjoitukseen, oppineisuuteen ja salaisuuteen germaanisena käännöksenä ja suomenkielisenä lähinnä mahdollisesti juuri runonlaulajaan, jollaisina taas ainakin itse pidän vaikkapa Risto Ahtia, Helena Anhavaa, Paavo Haavikkoa, Saima Harmajaa, V.A. Koskenniemeä, Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta, Otto Mannista, Arto Melleriä, Hannu Mäkelää, L.Onervaa, Pentti Saarikoskea, Hannu Salamaa, Tommy Tabermannia, Katri Valaa ja Lauri Viitaa näin äkkiä pohtien keitä ainakin olen joskus joutunut lausumaan.

Hauki on Jenni

Kirjoitin 15.10. 2011 otsikolla “Hauki on kala” kertoen kahdesta yli kymmenkiloisesta suuresta pyytämästämme Kaukjärven hauesta Forssan ja Tammelan rajalta.

Valmistin niistä valoksen ja kanteleen tavalla, jossa taustalla oli kalevalainen mytologia ja suuren hauen merkitys kulkea välittäjänä elävien ja tuonelaan muuttaneiden majoilla.

Kertomus muistuttaa omaan aikaamme siirrettynä suuren hauen lähestymistä järven pohjassa, galaksien ja universumin syvyyksissä, mustan aukon reunaa, sen rajan yli kulkemista palaten takaisin toisin kuin turkulainen parrakas tähtitieteilijä väittäisi olevan mahdollista.

Hänen uskonsa raja kulkee mustan aukon rajalle, mutta ei enää sen yli. Se on hänen maailmansa, maailmakuvansa, tiedemiehen tiedeuskoa, eikä siitä pidä välittää, mieltään pahoittaa. Monella se voi olla paljon ahtaampikin ja silti sitä on siedettävä.


Kun nuo rajat ylittyvät, palaamme lähelle nerokkaan ohjaajan Stanley Kubrickin avaruusseikkailua (A Space Odessey) tapanamme jäljittää galakseja ja elämämme alkulähteitä. Se on sisään kirjoitettu koodimme, jokaisen uskonnon perusta, tiedemiehen uteliaisuuden lähde, rakkauden kaipuu, runoilijan kyky hakea tietämättä mitä.

Käsite “hauki on kala” voisi muuttua meillä Suomessa vaikkapa uudeksi ja syvemmin ymmärretyksi oman aikamme ilmentäjäksi, lainauksena, leikittelynä, lyyrisenä kuvauksena, jossa “Hauki on Jenni” ja samalla muistaisimme kuinka Bill Clintonin rouva on nykyisin Yhdysvaltain vahvimpia naisia.

Vastaavasti Ruotsissa valtaa käyttää haltijana kohta niin ikään brittien tapaan, siellä 60 vuotta, vahvana pidetty nainen. Diana oli aiemmin sydänten valtaaja ja taitaa Eu:n sisälläkin olla saksalainen vallankäyttäjä, jonka nimi muistetaan kauan. Tiettävästi kaikki näistä naista ymmärtävät paljon niin lyriikasta kuin kulttuurista ylipäätään valtiotieteitten, ihmistieteitten, ohella ja niitä jopa opiskelleina luonnontieteitten rinnalla.