Päivän Helsingin Sanomista puuttuvat kaikki Matti Vanhaseen viittaavat rikokset ja kavallusepäilyt. Samoin paikallinen media on lopettanut oman ajojahtinsa. Maaseudun Tulevaisuus uskalsi ottaa vastaan kirjoitukseni jo päivää aikaisemmin koskien “tuppivallankumousta”. Vain otsikkoa oli hieman pidennetty ja muutettu muotoon “tuppivallankumous ja mediakriisi”. Hyväksyn sen niin kuin muunkin toimittajien tekemät korjaukset mukisematta. Median kanssa ei auta riidellä.
Media saa jatkossa kasvot
Tämä ajattelu, jossa media oli vailla kasvoja, on takavuosilta. Tänään medialla on kasvot ja niin myös poliittisella vallalla. Ne henkilöityvät ja sitä kautta ne saavat juurevuutta. Poliittisen puolueen kohdalla puolueen puheenjohtaja kantaa kansanliikkeestään vastuun siinä missä päätoimittaja ja pääjohtaja mediatalossa. Poliittista johtajaa ei kuitenkaan erota media vaan kansa. Sitä kutsutaan kansanvallaksi, ei mediavallaksi. Ei ole enää tuhansien toimittajien “mafiaa”, kostajien sopulilaumaa, jolla ei olisi vastuun kantajaa. Tai "meediota", joka on sama kuin internet ja "uusmedia". Jos joku mokaa, koko porukka talossa kärsii, kuten yksityisen kohdalla aina yrittäjyydessä tapahtuu.
Kettujahdista kepujahtiin
Vaalirahoituksesta alkanut mediakohu kiehui yli ja alkoi kepujahti, pääministerin päätä vadille vaatinut epä-älyllinen kiusaaminen, kansan kiihottaminen yltiömoralistisena hurskasteluna ja gonzo-journalismin välinein. Kirjoitin siitä lehtiin kuten vuosikymmenet kolumnejani. Aihe oli kiintoisin vuosikymmeniin.
Kaksi toimittajaa lähetti talostaan viestin. Lupasivat julkaista myöhemmin. Muut vaikenivat. Ensin on seurattava kuka tulee kehästä voittajana. Sellainen on raukkamaista tiedottamisessa, joka on reaaliaikaista ja juuri nyt elettävää elämää. Mukamas vapaata sanaa.
Mediataloissa on päätettävä eletäänkö historiaa kirjaavana tiedottajana vai pyitäänkö siitä lopullisesti ulos ja vaikuttamaan aivan samoin kuin kilpailevat kansanliikkeet, puolueet. Vallan käyttö kun on kokonaan eri asia kuin siitä tiedottaminen, historian kirjoitus ja sen taustoittaminen lukijoilleen.
Matti Vanhasen “kepujahdissa” toimittajilta menivät puurot ja vellit sekaisin ja se levisi lopulta koko parlamentarismia koskevaksi kriisiksi. Kettujahdista alkanut liike levisikin kepujahdiksi ja lopulta vain pääministerin kiusaamiseksi.
Kaunajournalismi
Kun valtiomahdit ottavat yhteen, vanha voittaa tai syntyy vallankumous, jota edeltää kaaos. Kun kansa ja valtio omistaa median, yleisradion, se meni järjestykseen Jungnerin kautta ja uhkauksella tulla erotetuksi. Samalla kansa väsyi Gonzo -journalismiin ja oli tyytyväinen ratkaisuun, jossa valtion talon budjettia kiristetään.
Joutilaille käsille piru löytää aina töitä ja seuraavaan vallankumoukseen osallistuvilla on vähemmän joutilaita käsiä. Yle joutuu irtisanomaan lähivuosina noin 500 henkilöä. Kirjankustantaja Weiling-Göös kutsui yt-neuvotteluihin liki koko pienen henkilökuntansa 70 henkilöä ja lakkauttaa kaikki suoramyyntipisteensä.
Forssan kokoinen kaupunki on menettänyt tuon lukumäärän parikymmenkertaisena muutaman vuoden aikana.
Säälistä ostettu lehti
Apu-lehden päätoimitta Matti Saaren myhäilevä kuva punaisessa villapaidassa enteilee pahaa. Jutut ovat samoja kuin Suomen Kuvalehdessä ja nyt myös Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä.
Kun soitto lehtitilauksen uusimisesta tulee sovimme ettei sitä enää jatketa. En jaksa enää kannattaa hyvää asiaa, vapaata sanaa, jos sitä käytetään väärin ja moraalittomasti. Haukkuen myös samalla kustantaja, joka toimittaa tuotteensa ostajalle netin kautta, antaen ensin mahdollisuuden tutustua kirjaan googlessa yli puolet sen sisällöstä paljastaen, ja tuottaen tuhansista väitöskirjoista kerrankin kenen tahansa hankittavaksi tarkoitettuja painoksia ilman väittelijälle aiheutuvia kustannuksia ja monen kirjoittajan ainoasta keinosta saada asiansa kansiin joutumatta suomalaisen vasemmistosensuurin käsiin.
Vain sattuma pelasti aikanaan Kalle Päätalon ja samalla se sattuma pelasti Gummerruksen. Kalevi Sorsa kustannustoimittajana oli hänet hylännyt ja hän on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Niin kauan kun Matti Vanhanen hänet ohittaa digiajan ja uuden aikakauden murroksessa maataan ja sen hallitus porvarihallituksena luotaillen.
Toimittajan mittainen tarina
Apu-lehden kuvat Mauno Saaren kirjasta ja Paavo Haavikon elämän loppuvuosista ovat kuten vanhasta miehestä kuuluukin. Kuvakulmat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ovat hieman kaunistelevia.
Avun otsikko “Julma loppu” ja Helsingin anomien “Runoilijan kuolema” ovat kirjoittajansa tuotteita ja kertovat kirjoittajasta, toimittajan kyvystä laatia kertomusta ja tarinaa.
Toinen kertomus on lyyrisempi, toinen taas rosoinen mutta ei niin tyhjään kuoreen imetty kuin Suomen Kuvalehden usein verbittömät lauseet. Kumpikaan kertomus ei vedä minua mukaansa ja luotan enemmän lukemiini Haavikon omiin teksteihin ja runoihin, mielikuvaan kovin usein näkemästäni miehestä myös televisiossa. Televisio paljastaa paljon enemmän kuin arvaammekaan.
Voittoparaati vaihtui tynkäpromootioon
Hesarin minua koskettavin kuva on otettu juhlapromootiosta, jossa kunniatohtorin hatun on saanut myös ohjaajanero Jouko Turkka. Kari Suomalaista lainaten hänestäkin on nyt tehty “valetohtori” yhdessä varmaan jo monta kertaa promovoidun presidentti Tarha Halosen kanssa. Kaisa Korhosen profiili näkyy taustalta hämäränä.
Mieleen tulee vallankumouslaulut 1970-luvulta tai jo aiemminkin. Olikohan ajateltu että samaan lehteen olisi saatu kuva myös mediavallankumouksen voittoparaatista? Matti Vanhanen on kuvattu kuukausiliittessä mollaten hänen kielitaitonsakin sivun kokoisen kuvan tukemana. Se oli tehty ennen vallankumouksen tupelleen jäämistä. Sitä tukee kepulaiset Kekkonen ja Karjalainen, kielivammaisia lehden mukaan hekin.
Promovoitujen jutussa ei ole yhtään porvaria. Porvarit eivät tuottaneet Suomessa teatteria, tiedettä eikä taidetta takavuosina. Siihen on nyt tulossa korjaus kunhan ensin saamme meille kustantajia, gallerioita, jotka ovat muualta kuin Suomesta ja osaavat palveluammatin digiyhteiskunnan tekniikalla, eivät tuota bulkkia varastoihin, gonzo-toimittajien hengentuotteita, Tervon pilkkalauluina. Uutisvuotoa ei tule ikävä kun toimittajat tekevät uutisensa itse ja pierevät käteensä sitä haistellen, Veikko Ennalaa suoraan takavuosilta lainaten.
Santeri sentään
Yhden kepulaisen Hesari sietää. Hän on Loimaan maatalousmuseosta pääministerin avustajaksi eronsa kautta siirtynyt Juha Kuisma. Juha esitellään umpivihreänä miehenä ja keskustan teoreetikkona, filosofina sitten Santeri Alkion. Hän oli toki vastaavassa tehtävässä myös Esko Ahon hallituksessa ja kirjoitimme silloin yhteisen kirjan verkostotaloudesta Pellervo-Seuran kustantamana. Oikeammin hän oli sen toimittaja ja minä yksi kirjoittajista. Minun tehtävä oli löytää sopivia esimerkkejä omista töistäni ja kokemuksista käytännön malleiksi maaaseudulta valiten.
Ja löytyihän niitä kuntayhteistyöstä ja agropolis-strategiasta jo 1980-luvun puolelta rautalankamallina esitellen. Nettiä kun ei vielä voinut esitellä eikä oikein puhua klusteristakaan Suomessa toisin kuin Ruotsissa. Maassa siis maan tavalla vaikka tuoreempaakin tietoa olisi ollut käytettävissä. Portaikossa diffuusio ei vain voi edetä jättämällä jonkun askelman väliin. Ainostaan nousunopeutta voi hieman kiirehtiä.
Niin pitkälle kun päätä riittää
Keskustassa on aina arvostettu tiedettä, opiskelua ja nykyisin innovaatioita, luovuutta. Sillä on vanha talonpoikainen perinne, kuten koko maallamme. Lapsista oli kasvatettava ja koulutettava ainakin agrologeja, agronomeja ellei sitten tuomareita ja lääkäreitä, akateemisia ihmisiä joka tapauksessa. Kalevalaisen mytologian mukaan suomalainen Jumala oli tietäjä iänikuinen, ei sodan Jumala ensinkään. Sellainen kiihkoilija ja vallankumouksellinen oli laulettava suohon ja korvattava evoluutiolla, joka etenee nykyisin revoluutiota nopeammin ja on sitäkin hektisempi.
Oman sukuni kohdalla se lähti aivan pienestä mökistä ja mökin asukkaasta Lapinlahden kunnan talollisia vaatettaen 1800-luvun Suomessa. Tosin Marin juuret olivat Turussa ja Ruotsissa, mukana niin Stålberg kuin Pihlman, jälkimmäinen ensimmäinen Suomen Ruotsista nimetty piispa 1600-luvun onnelaan Suomeen, jos olisi sen vain ottanut vastaan professorina Turkua ja Helsinkiä kiertäen. Tiettömiä taipaleita siihen aikaan ja hevospelillä, matkan varrella yöpyen. Seurana rutot ja muut kulutaudit, köyhyys joka puolella, vilua ja nälkää, tuulta ja tuiskua, lumisia pakkasöitä kaukana kotoa ja takan lämmöstä.
Helsingin herroiksi
Myöhemmät vaiheet vain johtivat välillä maapakoon, orpolapseen, lehtolapseen, kirkon kiroukseen ja kirkkoveneen hukkumiseen Kallavedellä. Varmin tapa selvitä oli kouluttaa kaikki lapset Helsingissä herroiksi. Helsingin herrat eivät aina tahdo muistaa juuriaan, ainakin jos ne ovat kovin vaatimattomat ja ensimmäisen sukupolven nousukkaan, maalaisliittoa ja omia juuria halveksivat tai häpeävät.
Ei siinä kai ole mitään eroa verrattaessa pienten kaupunkiemme työläiskulttuuriin ja virkamiesperheisiin, korpi- tai teollisuuskommunismiimme, demareihin ja naisiin vihreinä uusköyhinä hoitajina ja opettajina, jos köyhyyden rajaksi lasketaan Jutta Urpilaisen kertoma 3000 euroa.
Hullun kiilto silmissä
Kuva Jouko Turkasta ja hänen silmistään kertoo lehdessä helpotuksesta ja terveestä onnesta. Nyt niissä ei pala hullun kiilto, kuten niin usein aiemmin häntä seuraten televisiosta kaiken aikaa uutta näkökulmaa odottaen ja siitä nauttien.
Ei ole epäilystä etteikö niissä ole luovan älykön neron pilke, sellaisena kun me Suomessa sen olemme ymmärtäneet ja määrittelemme. Puuttuu vain Miina Äkkijyrkkä, hänen nuoruutensa morsian, Sonkajärvellä väärin oivallettu taiteilija ja Itä-Helsingissä vainottu, ainut elävä veistotaiteemme nero.
Turkan esiintymisistä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt hänen tapansa kuvata erään nimekkään taidemaalarin työtä siten, että tämä oli läsnä tuossa teatraalisessa näytöksessä television suorassa lähetyksessä.
Turkka analysoi juuri palkitun taiteilijan, ylipainoisen, punakan, pöhöttyneen miehen työtä tavalla, jossa ylisanat olisi aivan liian kalpea kuvajainen hänen taidoistaan. Syvimmin tuohon ironiaan pääsi mukaan hänen leimutessa kohti kreikkalaista mytologiaa, sen Morfeuksen unista maailma ja Minotauruksen seikkailua labyrintissaan taiteilijan tuskaa kuvaten.
Olin juuri lukenut aiheesta, tuosta samasta mytologiasta useita tulkintoja ja kirjoitin niistä omaa näkemystäni liittäen sen uudempaan unien tulkintaan ja geenien tapaan leikkiä ihmismielen tarinoita siivittäen, kun tämä kerronnan nero ilmestyi kuvaruutuun silmät hehkuen, kädet heiluen ja vieden näytelmää saaden kuvataiteilijan miltei psykoottisen ahdistuksen partaalle ja itkemään.
Kiitettävää parempi kirous
Kyllä sellaiselle miehelle voi tohtorin hatun lahjoittaa, kunhan se on valetohtorille tarkoitettu. Gonzo-journalismissa sellaisen olisi ansainnut aikanaan Hymy-lehden Veikko Ennala, mutta ei enää yksikään näistä hänen imitoijistaan, niin suuri ero on taidoissa elää surrealistista elämää espanjalaisen taiteilijan tapaan tai pyrkiä sitä imitoiman suomalaisena surkimuksena, naivistina lapsen töitä tehden.
Kulttuuriset erot on toki oivallettava. Kimi Räikkönen on oikeassa seurassa brittitallissa, ei italialaisessa, ja molemmat alkavat menestyä jälleen ensi kaudella. Formulasirkusta vetävä miljardööri ei ole suotta sitä pyörittämässä ja vaihtamassa tallipaikkoja hänelle taskurahoilla näyttelijöitä oikeisiin rooleihin siirrellen. Kimi on nyt maailman parhaiten palkattu näyttelijä urheilijana. Se lääkitsee nöyryytettyä sankariemme.
Joskus jonkun taidot ylittävät kohtuuttomasti muiden aikalaistensa. Näin kävi Paavo Haavikolle, myöhemmin vanhenevalle miehelle, Mika Waltarille ja joskus myös urheilussa joku masentaa kaikki muut liian ylivoimaisella suorituksella aiheuttaen pysyvän taantuman vuosikymmeniksi Paavo Nurmesta alkaen. Lähimuistissa on takavuosina vaikkapa Bob Beamonin uudelle vuosituhannelle loikkaama hyppy Meksikon olympialaisissa ja nyt Usein Boltin haamujuoksut pikamatkoilla. Nuorten ja lasten haaveet ja esikuvat ovat aina maailman kärjestä ja tavoitteet tähdissä. Joskus ne ovat myös poliitikkoja, harvemmin tiedemiehiä tai talonmiehiä.
Ryhmäidentiteetti on samaistumista voittajaan ja politiikassa yhden kansanliikkeen ympärillä, sen suomalaisimman, median pahoinvointi ja kriisi oli hirvittävän tuskainen kokemus monelle nuorelle ja vahukselle, ja vastaavasti toimittajien ilkeydet kohdistuivat liki puoleen kansasta, toimittajien omille juurille. Tuliko minun lapsesta, sedästä, isästä, äidistä noin tolkuttoman tyhmä ja avuton gonzo ja naiivi lapsi, surkeudessaan surrealistinen näky, koulukiusaaja? Tuppivallankumous oli kansallisen häpän päivä ja pitkitettyä koulukiusaamista, tuskaa ja piinaa muillekin kuin Matti Vanhaselle. Ajateltiinkohan tätä kun puhuttiin moraalista, vapaasta sanasta ja vastuusta?
Institutionaalinen ihminen
Neron oma elämä, poikkeavan ihmisen elämä, on aina ympäristön kokemana vaikeaa ja varmaan vielä ahdistavampaa ihmiselle itselleen. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja menee mukaan, koulukisaamiseenkin, ja vain ulkopuolelta sen voi havaita ja vihata, halveksia tai sääliä.
Mauno Saari Paavo Haavikon ystävänä, Herlinin suku, Vennamot, Rauni Mollbergin kuvaajat, ovat tehneet omaa terapiatyötään hyvästellessään liian suureksi kasvanutta puuta, joka varjosti kaikkia muita ja oli tietämättään tuhoisa kaikkeen mihin koski.
Insitutionaalinen ihminen on juuri tällainen kummajainen ja sellaiseen törmäsi vaikkapa Ruusunen unessaan Suomi24 -sivuilla. Gonzo-journalisti teki siitä jutun ja pääministeri pyrki suojelemaan naista kertomalla tapaamisesta marketin jonossa.
Netissä pääministerikään ei voi tietää millainen painajainen häntä odottaa myöhemmin. Ulkoministerin kohdalla Gonzo olisi tarttunut mihin tahansa tai tehnyt sen myöhemmin, gonzo-journalismi kun ei tarvitse tosiasioita saati juridisia koukeroita ja nauttii vain selityksistä tarttuessaan niiden näennäisiin pikkuseikkoihin unohtaen itse pääasian.
Kyse on kuitenkin silloin huumorista, ei vakavasta uutisoinnista, Helsingin Sanomista tai yleisradiosta. Jokainen ymmärsi että Hymy-Lehti ei ole tarkoitettu muuksi kuin viihteeksi ja Ennala sen taitajaksi gonzo-journalismissa.
Se että Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti edustavat Gonzo -journalismia, on hyväksyttävä jos laskemme sen viihteenä takavuosien Hymy-lehden tasolle, ehkä alemmaksikin. Hymy tuksin olisi alkanut nimitellä kansallisia instituutioita menekkiä edistääkseen. Ylpeys heilläkin oli toimittajina.
Kipsikuvien viitoittama ymmärrys
Mannerheim ymmärsi aikanaan asemansa, ei vain instituutiona, vaan myös ihmisenä siinä missä Haavikko epäonnistui. On oltava sivussa, vetäydyttävä kauemmas, annettava muille mahdollisuus hengittää, tehtävä työtä myöhemmän asemansa ymmärtäen myös historiassa. Toki sen ymmärsi myäs media ja varoi vähän omaa imagoaan.
Politiikassa Kekkonen ei sitä tehnyt siinä missä Halonen ja monet muut institutionaalisen vallan käyttäjät joskus oivaltavat kansalaisyhteiskunnassa. Matti Vanhasen tapa edetä Suomen pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi aikana, jolloin kaksi kulttuuria kohtaavat toisensa, vanha ja "uusi media", vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset, globalisaatio koskettaa jokaista meistä konkreettisesti, on mielestäni hyvä valinta. Yksin ja ilman perässähiihtäjiä, "tuppilautansa" tuntien, nyt jo vaikeasti lähestyttävänä Lipposen tavoin “kaunamedian“ hyvästellen ja etäisyyttä siihen ottaen.
Tämä aika muistetaan Halosen ja etenkin Vanhasen aikana, ja se on ollut meille harvinaisen rikasta ja antoisaa aikaa, jossa emme tiedä, mitä neljän asteen lämpötilan nousu maapallon atmosfäärissä merkitsee, kun se tapahtuu omana aikanamme ja meitä on nyt jo 7000 miljoonaa, kohta pääosa lukutaidottomia ja internet tuiki tuntematon ihme ja sellaiseksi mahdollisesti myös jää.
Vanhusten osuus kasvaa kaiken aikaa ja toivomme että sen loppu ei olisi julma, kuten Haavikon kohdalla lehti sen tulkitsee toimittajansa kokemana. Ei kuolema ole julma vaan rakkaudettomuus, armon puute, sanoisi jo kaiken oleellisen kokenut seurakuntansa tunteva pappi.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti