Tuppivallankumouksen jälkeinen ensimmäinen viikko

Helsingin Sanomien alakerran saa täyttää vieraskynällään kauppakorkeakoulun professori Liisa Uusitalo (5.10). Hän johtaa kuluttajia ja mediaa tietotaloudessa tutkivaa hankettaan. Huomiojulkisuus on hänen käyttämäänsä käsitteistöä ja näkyy nyt myös otsikossa, jossa hän olettaa huomiojulkisuuden uhkaavan demokratiaamme.

Oletan että otsikko on Helsingin Sanomien toimittajan, jossa teksti on käsitelty, lyhennelty ja otsikoitu sen jälkeen kun “tuppivallankuomus“ raukesi. Viikonvaihteen Hesarissa oli otsikoissa yli kaksikymmentä sanaa, jotka viittasivat agressiiviseen hyökkäykseen, uhkaan, konfliktiin tai julistivat jonkun olevan paarian, kadotetun, hukatun tai vaativat välitöntä korjausta, komentoliikettä toimittajan kertomaan suuntaan. Se oli pelottava lehti lukea rauhallisessa Hämeessä ja ruokki syksyistä ahdistusta alkavaa kaamosmasennusta äärimmilleen.

Gonzo-journalismin ikivanha kuvaus

Uusitalon mukaan vaalirahoituksen pelisäännöistä alkanut kohu on saavuttanut mittasuhteet, joissa ei noudateta enää lainkaan journalismin pelisääntöjä ja tiedon todennettavuuden alkuperäkin on muuttunut hämäräksi. Syyksi hän kertoo virtuaalimaailmasta otetut mallit, anonyymisyyden ja huhut, joita käytetään kuten todennettua tietoa. Lisäksi kirjoittajan mukaan internet tarjoaa mahdollisuuden samoin ajattelevien yhteisöihin, joista näkemyserot puuttuvat ja suvaitsemattomuus sekä tietämättömyys voi jopa lisääntyä.

Edelleen lehdet ja televisiokanavat hakevat huomiotaloudesta tuttuja virtuaalisia torikokouksia, joille tyypillistä ovat huutoäänestykset, ikivanhat julkiset tuomiot ja teloitukset “pää poikki” -tyyliin. Erityisen huolestuttavana hän pitää huomiotalouden leviämistä kansanedustajien keskuuteen välittämättä oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Vastenmielistä on etenkin väittää toimittajan tai edustajan mielipiteitä “kansan” mielipiteiksi saati “maan tavaksi“.

Huomionkipeä Matti Vanhanen

Ajatus kansanedustajista ja etenkin keskustan pääministeri Matti Vanhasesta hakemassa itselleen huomiota, on rohkea oletus huomiotalouden antamista mahdollisuuksista pääministerille hetki sitten päättyneessä ajojahdissa, ja tuo mieleen gonzo-journalimin kääntymisestä jo tieteenäkin sen omimmaksi välineeksi ohjaaja Michael Mooren tapaan maalleen nauraen kääntäen käsitteet päälaelleen ja sillisalaatiksi.

Raja tulee vastaan kärsivällisenkin kärsimyksillä ja näky muistuttaa saman lehden kuvaamaa norsukoulutusta, jossa takavuosien sadistisista norsujen koulutusmenetelmistä kärsivät myös kouluttajat itse Helena Telkärangan kuvaamana (HS 5.10)



Ei uutta sanottavaa

Edellä kirjoitettu on tuttua jo aiemmista blogeistani vain sillä erolla, että Uusitalo syyttää välineitä, siis internetiä, ja minä gonzo-journalismia, tahallista ajojahtia. Ainut uusi asia on Uusitalon tapa nostaa temppelin harjalle presidentti Halonen. Miksi hän ei puuttunut keskusteluun ja pyrkinyt palauttamaan pääministerille, hallitukselle ja eduskunnalle työrauhaa? Oman muistikuvani mukaan yksi tällainen puheenvuoro medioissa sallittiinkin ja sen käytti edellinen presidentti Martti Ahtisaari. Se oli hyvin lyhyt ja maltillinen. Ehkä Halonen halusikin “huomiotaloutta” Vanhaselle? Valta oli luisunut häneltä maan hallitukselle ja pääministerille.

Lopuksi Uusitalo on huolissaan, ei vaalirahoituksesta vaan siitä, että media ja eduskunta ajautuvat mukaan totaalisesti huomiojulkisuuden palveluun. Kysyä sopii kuka ajautui ja ketkä ajettiin, miksi, kenen toimesta?

Gonzo ei ole internetin synnyttämää journalismia

Suomalainen huomiojulkisuus ja gonzo-journalismi on syntynyt muualla kuin virtuaalimaalimassa ja intrenet on vain sen leviämisen väline. Se taas mikä sopii Italiaan ja Berlusconin maahan ja maailmaan ei sovi Suomeen. Sama koskee vaikkapa Yhdysvaltoja ja sen tuottamaa tietoa ohjaaja Michael Mooren tyyliin talouskriisimme juurista meitä opastaen. Niiden julkaiseminen liki kulttuuri- ja taloussivujen pääuutisena on virhe silloin, kun kyseessä on roskaviihde. Fakta ja fiktio eivät saa mennä sekaisin pääviestimissämme, kun mukamas vakavasti otettava maan veronmaksajien ainut televisiokanava sortuu Yhdysvaltain kokoisen valtion tietyn viihdekanavan “uutisten” levittäjäksi Suomessa.

Ala-arvoista osaamista yleisradiolta

Meitä on vain noin runsas prosentti Yhdysvaltain ja EU:n väkiluvusta, eikä meillä ole mahdollisuutta pitää yllä sellaista kansallista kanavatarjontaa kuin heillä tai kiinalaisilla yli 1000 miljoonan kansakuntana. Ei sellaiseen ole varoja eikä tarvettakaan, vaikka joku jenkki -kanavan tuote pysyykin pimeänä. Niiden hulvaton lainailua ja yhdistely toisiinsa on mahdoton tehtävä ja lopulta keräämme jyvien sijasta vain halvimpia tarjolla olevia akanoita. Sama koskee omaa dokumentti, uutis- ja viihdetuotantoamme ja niiden formaatteja. Saa niissäkin käyttää omaa luovuutta ja innovatiivisuutta.

Suomi on kulttuurisesti diffuusioita suosiva maa uuden omaksumisessa. Näin torikokoukset ja huutoäänestykset leviävät internetistä helposti perinteisiin viestimiimme. Ylen kohdalla kyse ei ole kuitenkaan internetistä vaan kanavatarjonnasta, joista vain halvimmat roskat poimitaan käyttöömme. On parempi jättää sekin raha säästöön kun ostaa roskaa.

Työkseen kirjoittava toimittajakirjailija, ja nyt myös blogisti, Jari Tervo ymmärsi tämä ja levitti meille kustantajansa pyytämänä kirjan, joka oli ajan henkeen istutettu Koljatti. Se möi huomiotalouden gonzo-teatterissa, aluksi sen pienen piirin sisällä, virtuaalimaaliman menossa. Aikaamme kun kuuluu siellä myös halveksia institutionaalista valtaa, asiantuntijoita ja pitää heitä guruina.

Erävoitto ja aikalisä pääministeripuolueelle

Helsingin Sanomat kertoi kuinka Matti Vanhanen sai aikalisän ja Forssan Lehti paikallisena kuinka kyseessä oli pääministerin “erävoitto” ikään kuin kyseessä olisikin ollut median gonzo -toimittajien ja valtion välinen kädenvääntö, joka jatkuisi kohta uudella myllytyksellä, huomiotalouden vaatimalla seuraavalla torikokouksella.

Tavoitteenaan myydä omaa tuotettaan, kriisissä elävää lehteä, ja sen mainoksia, ilmoittajia tukevia poliitikkoja tai urheilijoita, tieteen ja taiteen näkyvimpiä hahmoja julkisen teurastuksen gladiaattoreina taistellen huomiotaloudessa. Taustalla on lehden oma kriisi ja vuosikymmenet jatkunut korruptio, velkaantuminen. Osa toimittajista, päätoimittajista, on yrityskonsernien johdossa ja omistaa mediatalonsa.

Sellaista ei voi enää edes korruptoida ja muistuttaa takavuosien 1700- ja 1800-lukujen Maaherra Willebrandia ja hänen juutalaista apuriaan Wahrenia hakien itselleen samaan aikaan Maaherran viran ohella sotapäällikön ja konsernin johtajan sekä omistajan tehtävät, vaatettaen ryysyläisiä niin Ruotsin kuin Suomen ja Venäjän armeijoissa ja juonitellen sodan ja rauhan miehenä tehden itse tilauksensa, valiten itsensä niiden toimittajaksi ja sodan kesto sekä sen osapuolten tukikin oli saman päällikön käsissä.

Salaperäinen parta ja aika

Uutisvuodossa toinen kesän tapahtumia ironisoinut joukkueensa “ankkuri” oli pukeutunut vangin numero-kaapuun ja toinen oli kasvattamassa partaa, joka oli jo muutaman viikon ikäinen. Jari Tervo oli joko itse ymmärtänyt kuinka naamioituminen on suotavaa hyvissä ajoin, tai oikeammin Tervo ei sitä itse arvannut vaan parta teki sen hänen puolestaan. Geneettinen ja piilotajuinen tapamme suojautua on joskus kirjailijankin taidon satiirikkona ohittava ja kykenee itseironiaan pyytäen samalla anteeksi. Suomalaiselle anteeksi pyytämien on mahdoton tehtävä, kuten Tervo on sen itse usein monin eri tavoin kertonut ja kuvannut sen syynkin.

Aika kulkee kahteen suuntaan, eteen- ja taaksepäin tai pysyy paikallaan. Fysiikassa tämä tunnetaan paremmin kuin kuluttajatutkimuksessa, kirjallisuudessa, yhteiskuntatieteen teoriassa, mediatutkimuksessamme. Poikkitieteisessä tutkimuksessa sen hyödyntämien on joskus tuskallista puurtamista. Sen minkä matemaatikko ja luonnontutkija ymmärtää, ihmistieteilijä ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja päinvastoin.

Visionäärinen Aleksis Kivi

Kun Aleksis Kivi kirjoitti suuren romaaninsa Seitsemän Veljestä, sen yksi keskeisin teema oli kyky visioida tulevaa, suomalaisuusliikettä, suomalaisen kansan perusluonnetta ja ennustaa tulevaa. Veljekset joutuivat romaanissa pahaenteisesti kivelle mylvivän härkälauman piirittämäksi ja selvisivät hengissä ampumalla lopulta itsensä vapaaksi.

Symboliteot kansakunnan sotaisasta myöhemmästä vaiheesta oli siinä kuvattu tavalla, joka oli mahdollista vain kun kirjailijan kohdalla aika kulkee eteenpäin, hän visio tulevaa ja saa tuomion aikansa portinvartijalta, Ahlqvist Oksaselta, jonka mukaan teos oli nerokas, mutta “myntättävä” ensin rahaksi, saatava osaksi aikansa pysähtynyttä tai taakse katsovaa kulttuuria. Aleksis Kivi kävi läpi tuolle ajalla sopivan rangaistuksen ja kuoli mielisairaalassa. Nyt hän saisi toimia blogistina ja kirjoittaa kenenkään häntä estämättä julkaisemasta tekstejään. Ehkä ne eivät leviä kuten silloin levisivät, mutta pitävät kirjoittajansa hengissä ja löytävät toisesta kulttuurista samoin ajattelevan ihmisen, ehkä tuhansia samanlaisia.

Terapeutti Väinö Linna

Sotiemme jälkeen menneet tekomme oli hyvitettävä, selitettävä ja siihen tarvittiin kirjailijaa, jonka kohdalla aika kulki taaksepäin. Väinö Linna kirjoitti meille traagisen sotaromaanin, jonka Helsingin Sanomien toimittaja luonnollisesti teilasi koruttomana ja raakana, väärästä näkökulmasta ja typeriä sotilaita kuvaavana roskana. Tuolloin lehden tehtävä oli ylläpitää lukijoittensa konventionaalista näkemystä, joka palveli sodan johdon tulkintaa. Kyse ei ollut vapaasta tiedottamisesta tuolloinkaan, kaukana siitä. Lehti oli propagandakoneiston väline.

Linnan kohtalona oli “Tuntemattoman Sotilaan” ohella laatia kuvaus myös hämäläisestä elämästä sisällissodan Suomessa, härkien mylviessä takkuisten, lukutaidottomien työläisten ja torppareiden ympärillä. Se oli pelottava kokemus kirjoitettavaksi jälkikäteen terapiatyönä kansakunnalle kahdesta sen pahimmasta lähihistorian traumasta. Linnan onnistui niissä kiitettävästi ja fiktiosta tuli faktaa.

Jotkut kirjat jäävät henkiin, toiset pitävät hengissä.

On sanottu kuinka on kirjoja, jotka jäävät elämään, kuten tämä menneisyyteen katsova Väinö Linnan tapa kirjoittaa, tai sitten on niitä, jotka pitävät meitä hengissä, kuten tämä Aleksis Kiven kirjoittama ja tulevaisuuteemme visioinut jättityö, jota ei voinutkaan “myntätä” rahaksi, muuttaa osaksi huomiotaloutta tänään. Kun sellaisen kirjan saa käteensä, sen kyllä aistii juuri tuosta vaikeasta sisällöstä, visioivien ja innovatiivisten ihmisten tavasta lukea sitä salaten kokemustaan. Siitä kertominenkin kun on mahdotonta muuten kuin omassa pienessä, Liisa Uusitalon kuvaamassa digiaivojen joukossa.

Ne joukot eivät ole juoruilevia pahantahtoisia huomiotalouden
hankkijoita. Tällainen käsitys on ehdottomasti väärä ja Uusitalolta loukkaava, heikosti blogistien miljoonien verkostoja tunteva. Keskustan ja Matti Vanhasen ajojahtia ei pidä sotkea internetiin ja globaaliin satojen miljoonien blogaajien tapaan työskennellä siellä. Se on älyllistä epärehellisyyttä myös tältä osin.

Lama-aikana kaipaamme visioivia ihmisiä, joitten avulla pääsemme nopeammin lamasta ulos ja ylös, hyvinä aikoina pysähtyneessä ajassa seisovia, onnellista aikaa jatkavia, laman lähestyessä taakse katsovia ja hyvän ajan muistelijoita niin kauan kuin se suinkin vain on mahdollista muuttumatta Lootin vaimoksi. Liisa Uusitalon tulkinnassa on katsottu hyvin syvälle taakse jättäen uusin tutkimus kokonaan vaille huomiota.

Eteen, taakse, ees-taa

Kaikki tämä on tuttua ja kuvataan yhteiskuntatieteessä kolmella faktorilla, jossa ensimmäiselle joutuvat suurin osa meistä ja kuvaten juuri aikaa, joka kulkee kohdallamme taaksepäin. Toinen faktori on puolestaan sen kääntöpuoli ja kuvaa niitä ihmisiä, jotka elävät tulevassa.

Aika kulkee heidän kohdallaan eteenpäin kaiken aikaa visioivasti, uudesta kertoen ymmärtämättämme miksi näin tapahtuu. Ja sitten ovat kolmannen faktorin ihmiset, joille tyypillistä on edustaa hieman molempia edellisiä, aika on pysähtynyt tyystin ja elämää kuvaa paikallaan pysyvyys, vilkuillen kuitenkin hieman molemmille suunnille, sekä menneeseen että tulevaan, kumpaankaan kuitenkaan kallistumatta. Poliittisen kansalaisliikkeen ikääntyessä tämä kolmas vaihe on tyypillinen.

Neljäs faktori

Yllättäen kolmannen faktorin jälkeen tulee vielä neljäs, jota fyysikot kutsuvat neljänneksi ulottuvuudeksi tuntemamme ja aisteilla kokemamme kolmen lisäksi. Riemann matemaatikkona ja etenkin geometriassa esitti sen olemassaolon jo 1800-luvulla ja Einstein suhteellisuusteoriassaan 1900-luvun alussa.

Sitä ei kuitenkaan ole selitetty yhteiskunta- tai mediatiesteissä, vaikka käytämme sitä koko ajan reaaliaikaisessa ja uudella tavalla käyttäytyvässä maailmassamme joka päivä. Meillä on geenit jopa sen avaamiseen ja oivaltamiseen, toisin kuin fyysikot ehkä väittävät. Ilman tätä sen tutkiminen ei olisi ollut edes mahdollista menemättä mytologiaan ja sekavaan filosofiaan. Sen ymmärtäminen tuli mahdolliseksi vasta omana aikanamme kiitos internetin ja suurten blogiaineistojen reaaliaikaisena tulkintana yhdistäen valtavat aineistot perinteisestä yhteiskuntatieteitten teoriasta usein biotieteitten käyttämiin kvantitatiivisiin menetelmiin.

Toistuvat sarjat ja koodikielet

Neljännen löytymisen jälkeen viides on jälleen helpompi ikään kuin peilipuolena edelliselle ja kuudes taas vaikeampi ymmärrettävä saati aistittavaksi. Joidenkin fyysikkojen mukaan maailmankaikkeuden, universumin, mitä käsitettä nyt käytämmekin, ulottuvuuksia olisi jopa kuusi, ehkä kaksitoista.

Näin jatkuu kaiken aikaa tavalla, josta tyypillinen esimerkki on takavuosien kilvoittelumme tehdä piiloviestejä (salakirjoitusta) ja avata niitä kirjeissä ja lennättimissä, kunnes lopulta löytyi koodisto ja sitä tukeva laitteisto, jota nyt pidetään murtamattomana. Toki natsi-Saksassa sellaisen kuviteltiin löytyneen jo toisen maailmansodan aikana, mutta britit mursivat sen ja voittivat sodan.

Digi..digi…

Tässä uusimassa tekniikassa on vain kaksi “ulottuvuutta“, hyvin käsitteenä tuntemamme digitekniikka. Siinä nämä kaksi “faktoria“, se vaikeampi ja helpompi, on ja off, ovat yksinkertaisia sähköisiä nolla ja yksi järjestelmiä. Sähkö joko kulkee tai ei kulje systeemin sisällä kuten hermoradoissamme ikään. Tai gonzo-journalismiin vieden ja viihteeseen naisen tulkintana miehen päästä, jossa toinen aivopuolisko on naisen kuvaamana välillä päällä ja välillä käynnissä, mutta ei koskaan molemmat samaan aikaan, tunne ja järki yhdessä toimien, pönttöuunin tapaan huonosti vetäen ja savuttaen.

Digitekniikassa, sillä varustetussa yhteiskunnasamme, faktorin vaikeammat parittomat ulottuvuudet on korvattu ykkösellä ja helpommat parilliset nollalla, jolloin päädytään tämän päivän tietokoneisiin ja niiden kaiken aikaan mutkistuvaan tapaan prosessoida maailmaamme. Se tavallaan korvaa Hegelin spiraalin yhteiskuntatieteissä ja on insinööritieteinen sovellus suurenmoisesta teoriasta Einsteinia paremminkin ymmärtäen.

Tämän maailman koodien sisäänajo perinteiseen tiedonvälitykseen, demokratiaan ja niiden sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, ei voi sujua ilman mutkatonta kulttuurista prosessointia. Siinä perinteinen rakenne on kaiken aikaa uhkana uudelle ja päinvastoin. Itse olen käyttänyt käsitteitä vanha- ja nuorsuomalaiset. Näin “on” ja “off “, parittomat “faktorit” tai parilliset “piirit” ovat vuoroin suljettuja tai avoinna, sekunnin murto-osissa ja mittaamattomia matkoja kulkien reaaliaikaisessa prosessissa. Jako perinteiseen vallankäyttöön on tuon prosessin sisällä toisin järjestäytynyt kuin “vanhasuomalaisessa” ajattelussamme ja sen tavassa hakea vaikkapa “syntipukkeja”.

Huomiotalous ja huomio pois median korruptiosta

Huomiotalous markkinatalouden yhtensä osana rahastaa toki molempia digiajan kummajaisia (faktoreita) ja on keskusteluna korruptiosta hyödytöntä sekä vie aina viimekädessä huomion pois koodin välittäjän eli median omasta korruptiosta. Tätä Helsingin Sanomat on harrastanut jo vuosia etsien syytä ongelmilleen internetin bolgaajista, populisteista ja ties mistä marginaaliryhmästä gonzo-journalismin keinon. Se pitää “vanhasuomalaista” printtimediaa hengissä niin kauan, kuin se ei tuota suoraan aineistoa “nuorsuomalaisille” tarkoitetusta journalismista. Ne on pidettävä tyystin erossa toisistaan vaikka “laiskuus” tai gonzo houkuttelevatkin tekemään vain yhden jutun jo säästösyistä samasta aiheesta saman päivän mediasadosta.

Syntipukkien etsiminen turhaa

Syy ei toki ole politiikan ja kansalaisliikkeiden vuosisataisessa perinteessä, pikemminkin niiden puutteessa, torikokouksista nyt puhumattakaan sekä niiden vaikutuksesta tähän prosessiin, kuten Uusitalo viittaa.

Sellainen keskustelu vie harhaan, kun oikea ongelma, jos sellaista nyt lainkaan onkaan, on kaiken aikaa laajeneva osaamisemme ja sen ihmisjoukon kasvaminen, jotka hallitsevat sekä toisen että etenkin neljännen faktorin sisällön, sen asenteet ja arvot luovina neroina ja innovaattoreina, välittämättä välttämättä kuinka ensimmäisen ja kolmannen faktorin ihmiset omassa maailmassaan menestyvät.

Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan, digimaailman rakenteesta johtuen. Se kun on tarkoitettu matkimaan omia aivojamme, toimii globaalisti, ottaa vastaan viestejä ja käsittele kuten maapallon yhteiset aivot eikä suostu sellaiseen kompromissiin, jossa mukana olisi “vanhasuomalaisia” tai “nuorsuomalaisia” asenteita ja arvoja, normeja ja moraalikäsityksiä kertomassa sen tuhansien miljoonien käyttäjien “virheistä” tai “oikuista”, korruptiosta tai huomiotalouden omituisista käyttäytymismalleista eri kulttuureissamme tuhansissa meitä suuremmissa yksiköissä.