Jäljennä ei käsi herkin
Kaisa Heinänen (HS 17.1) yllättää mieluisasti lehtensä kulttuurisivulla kuvaamalla talven ikään kuin luonnon ja Jumalan taideteoksena. Hän kritisoi kulttuuritoimittajana luonnon taideteosta täydellisen yllättävänä ja kohtaajalleen laajana, joskaan ei silti aggressiivisena ilmestyksenä. Talvisen valkoinen ihme on lisäksi taiteilijaltaan yksityskohdiltaan jopa liiankin viimeistelty, huurre pakottaa paitsi katsomaan myös kokemaan.
Pakkautuneet lumikeot ja tykkylumi tuo toimittajan mieleen ekspressionismin amerikkalaisen avainhahmon, Jackson Pollockin maalaukset ja lumikenttien rikotut jäljet Lucio Fontanan viilletyt kankaat. Toisaalla tehokeinot jääpuikkoineen ja kalliolta valuvine jääpuroineen ovat ennalta arvattavia ja niissä on kiusallisia maneereja. Teoksen jatkuva kasvu syö sen uskottavuutta ja aiheuttaa kaupunkia rampauttavia ongelmia.
Kriitikko näkee myös teoksessa imeliä sävyjä. Puut ovat jopa liiankin sokerihuurrettuja ja hattaraa, inhimillistä tahraa ei näy symmetrisessä säntillisyydessä. Kokonaisuus on kuitenkin onnistunut, ellei täysosuma, ottaen huomioon taiteilijan aiemmat viime talviset työt ja niiden epätasaisen ja kypsymättömän teknisen luonteen. Suoraan lainaten: “Ne ovat häilyneet syksyn ja talven rajamailla, haalean vetisinä ja loskaisina yritelminä”.
Kirjoitin heinäkuun kymmenentenä vuonna 2006 juuri julkaistavassa kirjassani otsikolla “Nerojen peli vai Jumalan käsi” pyrkien ymmärtämään jalkapalloilijoiden tapaa käyttäytyä argentiinalaisen Maradonan vilpillisen, kädellä tehdyn maalin jälkeen, "jumaluudeksi tulkitulla johdatuksella" tai ranskalaisen Zidanen aggressiota "häväistyksen hyvityksenä" tai "afrikkalaisen muukalaisen ja moukan työnä", hänen tyrmätessä vastustajansa sisartaan loukkaavista sanoista, joita emme ikinä kuulleet.
Jumalan käsi
Pragmaatikon, konvergoivan kulttuurin ihmisen, on mahdotonta Suomessa ymmärtää Maradonan “Jumalan kättä” ja italialaisten juhlaa ranskalaisen Zidanen häpeän levitessä jatkoajan myötä yli puolen yön ja odottaen yhdeksännen päivän vaihtumista syntymäpäiväni aamuun. Divergoiva selitys ja kybernetiikka eivät mahdu suomalaiseen arkiajatteluun eikä suomalainen johtajuus, politiikka tai taide, runoutta ehkä lukuunottamatta, voi ottaa sellaista askelta Salma Rushdien tapaisessa idän ja lännen kohtaavassa täysrenesanssin paatoksessa, jossa väitämme niin usein mukamas elävämme - idän ja lännen välissä tasapainoillen.
Ja kuitenkin etunimeni on lähtöisin hepreasta ja tarkoittaa “Jumalan lahjaa”. Tällaisia lahjoja Suomessa on miehen etunimenä eniten ja paljon enemmän kuin sukunimenä Korhosia, jotka ovat kasvaneet juuri Suomen yleisimmäksi sukunimeksi. Matti Vanhanen ja Matti Nykänen ovatkin ehkä Jumalan lahjoja kansakunnalle, mutta omaa kohtaani epäilen. Matti Korhonen nimenä olisi jo keskustaväelle liian suuri lahja haettaessa uutta puheenjohtajaa, ellei hän olisi kaikessa muussakin mahdollisimman tasapäinen ja keskiverto suomalainen nais- tai mieshenkilö.
Jumaluus on ilmiönä väljä ja selittäjänsä näköinen ja kokoinen ilmiö. Haitin kaltaisen valtion voodoo -opeissa pois pyyhittävää taikauskoa katastrofin jälkeisessä jälleenrakennustyössä. Viime vuosina monet taikauskoiset ilmiöt ovat rantautuneet myös suomalaiseen käytäntöön ja mytologia kilpailee tieteen kanssa jopa vakavasti otettavien ihmisten ja ammatin harjoittajien arjessa. Valelääkäreiden lisäksi tapaa yhä enemmän sellaista ajattelua, jossa lahjat, menestys ja osaaminen, luova innovaatio, syntyisivät ikään kuin ilman työtä ja sen toistavaa tylsyyttä. Rushdien kaltainen nero kirjoittaa romaaninsa aina vuosien taustatyön jälkeen ja on taatusti Cambridgen yliopistossa historiansa lukenut.
Värit soivat ääninä
Samaisessa juuri julkaistavassa kirjassani seurataan kuinka poliittinen keskustelumme siirtyy kohti sosiaalisia medioitamme, valitsemme ensimmäisen internet presidentin Yhdysvaltoihin ja käymme nerojen mukana suomalaisessa peruskoulussa, maalaamme suomalaista sielunmaisemaa, Lordista tulee viisuhäpeämme poistava käsite “Land of Research Development and Innovation”. Tällä samalla käsitteellä pyrimme ulos lamasta, joka on muutakin kuin vain globaali ja mukamas vailla paikallista, kansallista rakennemuutostamme ja siitä selviytymistä, ikääntyvän kansakunnan tolkuttoman velanoton taakkaa nyt sitä yhdessä kantaen. Sota-ajan lapsiin ei voi nyt enää tukeutua muussa kuin järkevässä kulutuksessa, tavassa vaatia omansa ja tapana saada vaatimansa.
Kriisiyhteiskunnan lasimestarin lapset eivät oikein usko mediansa myötä kriisiytyvään puoluelaitokseensa ja seuraamme näytelmää, jossa pääministeripuolue hakee itselleen puheenjohtajaa sosiaalisten medioitten maailmassa. Se muistuttaa ikään kuin ranskalaisen filosofin Gerges Bartaillen "avointa haavaa" tai "kadotettua pyhää". Värit ovat kuin Vasili Kandiskyn laajassa näyttelyssä tai retrospektiivissä taiteilijan omassa kotimuseossa nyt New Yorkissa. Kuinka tämä kaikki tulkitaan on Seppo Kääriäisen kertomana mahdoton ymmärtää.
Globaali muotokieli
Kun viimeksi kirjoitin Vasili Kandinskysta, pari vuotta takaperin ja nyt julkaistavassa romaanissani, hänen näyttelynsä oli Lontoossa ja siellä suuret brittiläiset mediat olivat viileitä hänen töittensä vastaanotossa. Vasilin taideteokset muistuttivat toimittajan tapaa kuvata suomalaista talvea ja Jumalan käden työtä oivaltamatta, että ensin oli Luoja ja vasta sen jälkeen hänen töitään kopioivat puuhastelijat. Ensin oli Kandinsky ja vasta hänen jälkeensä abstrakti taide ja muut hänen töittensä apinoijat, avoimen haavan täyttäjät ja kadotetun pyhän uudelleenlöytäjät.
Niinpä Vasili Kandiskyn töissä nähtiin sellaista jäsentymätöntä ja aggressiivista sekoilua, monen taidesuunnan sekamelskaa, jota myöhemmin häntä kopioineet ovat omineet, paloitelleet uusine ismeineen jäljentäen, ja jota kriitikko ei ehkä halunnut huomata tai ei tiennyt tuolloin Lontoossa. Ehkä koko henkilö (1866-1944) oli brittikriitikoille hankala moskovalais-odessalaisena taloustiedettä ja juridiikkaa opiskelleena maailmankansalaisena, saksalaisena ja ranskalaisena myöhäissyntyisenä taiteilijana ja monikulttuurisena ihmisenä sietämätön tapaus. Ehkä uusi globaali muotokieli oli sittenkin vielä vieras ja se oli syytä koota ja kerätä taiteilijan omaan kotimuseoonsa.
Kandiskyn komea koko elämäntyötä esittelevä näyttely on hengästyttävä, väri- ja muotopinnat päihdyttävät. Siinä on todella samaa kuin suomalaisessa talvessa parhaimmillaan. Sen selittäminen on mahdotonta alkamatta kansallisromantiikasta ja päätyen vain silmin koettavaan visuaalisen intensiivisen tunteen sisäiseen tulkintaan, jossa esitettävä kuva-aihe ei enää kahlitse ilmaisua ja sisältöä.
Tällöin löytyy runsaasti yhteistä ranskalaisen strukturalisti antropologin, juutalaisen juristin ja filosofin tietä alun perin alkaneen kuvataiteilijan ja rabbin pojan Claude Levi-Straussin elämäntyöhön. Hänkin alkoi nähdä muodot henkisinä värähtelyinä, värit ja musiikki alkoivat puhua samaa synesteetikon yhteistä ihmismielen sinfoniaa, klusteritaiteen kieltä. Kun sitä kirjoittaa Suomessa kirjan, sitä tuskin julkaistaan tällä vuosituhannella. On varminta mennä jälleen Saksaan.
Fenomenologia ja hermeneutiikka
Kun värit soivat ääninä ja äänet väreinä, muuttuvat runoksi ja filosofiaksi, mukaan tunkee juuri julkaistu Annikki Nikun väitöskirja filosofi Martin Heideggerista runoilijana, runouden tulkitsijana alkaen natsipuolueen runoilijasta Friedrich Hölderlinistä. Toki runoilija eli vuosisata (1770-1843) ennen natsien valtaantuloa ja muistutti vaikkapa Maria Rilkea tai Georg Traklia kertoen filosofian ja runouden läheisestä kumppanuudesta. Heideggerin teksteissä havaitsee runouden läsnäolon ja analyysin, tekstit ovat lyyrisiä tyyliin, suora lainaus: “Vain oleskelu avoimen tienoolla, josta käsin puuttuminen on läsnä, suo mahdollisuuden katsoa siihen, mitä tänään on, samalla kun sen puuttuu”.
Heideggerin filosofiaa on luonnehdittu vaikeaksi ja osin sen vaikeus selittynee juuri hänen tavallaan pyrkiä kurottamaan sanomansa ohi puhutun kielen rajojen. Ei ole epäilystä etteikö Heideggeriin vaikuttanut kuvataiteiden tapa kurottaa yli kuvattavansa ja jättää maisema ja sen lumous Luojan käsiin.
Olli Sinivaara (HS 19.1) varoittaa Annikki Nikun kirjan lukijoita sen kielellisestä ryteiköstä ja vaikeasta sisällöstä, ellei takana ole jo hieman taustaa Heideggerin filosofiaan tai taiteen tulkintaan. Mielestäni varoitus on turha. Jokainen meistä avaa ja tulkitsee maalauksen, runon ja filosofisen teoksen omalla kielellään, ja usein se on parempi kuin kriitikon tai yhden näkökulman henkilöstä hankkineen tiedemiehen. Heidegger jättää tarkoituksella avoimeksi tekstiään, eikä kuvaa värejä ja ääniä tavalla, jossa lumeen jätetyt jäljet olisivat kohtuuttoman häiritseviä. Ihmisen läsnäolo ei siinä pilaa tulkintana luonnon ja Luojan käden töitä, riekon jälkiä kohvalumessa, jota jäljennä ei käsi herkin.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti