Pakkanen

Siepparin hyvästit

Noin kaksi vuotta takaperin blogikirjoitukseni oli kahdesta erakoituneesta henkilöstä ja heidän omalaatuisesta elämästään. Toinen oli kirjoitettu Runebergin päivänä ja laskiaistiistaina otsikolla “Sieppari ruispellossa” ja toinen kuvasi venäläistä matemaatikkoa ja juuri alan “Nobelin” voittanutta Grigori Perelmania otsikolla “Outo Grigori Perelman, outo Juhani Seppänen, tuttu ja rakastettu Matti Nykänen”. Jälkimmäinen löytyy uusimmasta, vielä työn alla olevasta kirjastani, edellinen jo painosta tulleesta julkaisusta.

Minulle oli annettu tehtäväksi vertailla kahta suomalaista käännöstä “siepparista”, 1960-luvun Pentti Saarikosken suomennosta ja vuosikymmeniä myöhemmin Arto Schroderuksen vuonna 2004 suorittamaa samaa urakkaa. Suomenkieli ei taivu kahden mestarin kääntämänä alkuunkaan samalla tavalla edes kohtuullisen helppona pitämästämme englanninkielisestä hengentuotteesta. Grigori Perelmanin tuotteet taas olivat matematiikan kieltä, liki erakkomunkiksi kuvatun venäläisen avoimeen nettiin tuottamia outoja merkkejä satojen sivujen verran samasta asiasta. Hänen kerrottiin asuvan äitinsä kanssa omituisena peikkopartaisena Röllinä naavaisten metsien marjoista ja sienistä eläen. Palkintoaan Grigori ei koskaan ottanut vastaan. Media elää tällaisesta uutisesta, ei matematiikasta ja sen kielestä.

Normandian muistot

Molempia henkilöitä yhdisti erakoituneen ja vaikeasti traumaattisen elämän ohella poikkeuksellinen lahjakkuus ja juutalaiset juuret. Molemmat välttelivät julkisuutta ja erityisesti kirjailija Salingerin elämää järkyttivät toisen maailmansodan verisimmät taistelut, matka Normandian moneen kertaan kuvatusta ja dokumentoidusta maihinnoususta läpi miehitetyn Ranskan sekä toiminta vastavakoilussa ja keskitysleirikokemukset nuorena sotilaana juutalaisia niistä etujoukoissa vapauttaen. Palaneen liha haju ei koskaan häipynyt sieraimista, kertoo Salinger kirjoissaan.

Chalinger eli koko nuoruutensa pakkasessa ja kuoli pakkaseen nyt 91 -vuotta täyttäneenä, siitä erakkona liki kolmanneksen Yhdysvalloissa New Hampshiressa vanheten. Alku oli Hitlerin pakoilua ja epäonnistuneita opiskelukokeiluja, ujon nuoren miehen elämää vieraassa ympäristössä ja maanpaossa. Rakastuminen sodan aattona Eugene O’Neillin tyttäreen, joka aloitti pian suhteen Charlie Chaplinin kanssa ja jätti kirjailijan alun, edelsi pakenemista armeijaan vuonna 1942. Vasta paljon myöhemmin hän oppi läksynsä, sen saat mitä pakenet.

Hemigwayn heimolainen

Salinger oli sodan aikana kirjeen vaihdossa mm. Ernest Hemingwayn kanssa ja tapasikin hänet myöhemmin. Hemingwayn kohtalo oli lopulta vieläkin surullisempi loppua kohden kuin häntä nuoremman Salingerin ja liki koko viimeisen vuosikymmenen ennen itsemurhaansa Hemingway eli psykoottisen vainoharhaisessa alkoholistin maailmassa. Hemingwayn kuolema ja Salingerin eristäytyminen olivat liki samanaikaisia tapahtumia nekin. Salingerin ympärillä ihmisillä oli taipumusta kuolla väkivaltaisesti ja tätä hän kuvasi joskus pakkoneuroottisen ahdistuneesti ymmärtämättä, mistä oli kyse.

Salinger ehti olla kaksi kertaa lyhyen aikaa naimisissa ennen kolmatta liittoaan Colleen O’Neillen kanssa tuolloin jo 70 -vuotiaana vanhuksena. Se varmaan pelasti hänet Hemingwayn kohtalolta.

Traumaattisia tarinoita

Salinger käytti kertomuksissaan traumoja kokeneen sotilaan tarinointia ja ne julkaistiin aluksi vaatimattomasti, myöhemmin näkyvämmin aikakauslehdissä. “Sieppari ruispellossa” ilmestyi jo samana vuonna kun synnyin 1951 ja muita suomeksi käännettyjä romaaneja on vain kaksi, “Yhdeksän kertomusta” vuodelta 1953 ja “Fanny ja Zooney” vuodelta 1961. Vuonna 1965 Salinger käytännössä katosi kokonaan julkisuudesta ja tuli esille nyt kuoltuaan 91 -vuoden iässä jättäen jäähyväiset hyisille kokemuksilleen.

Pakkanen on fyysinen ilmiö ja tarkoittaa veden jäätymistä ja tuosta alkavia tuntemuksiamme paukkupakkasesta tulipalopakkaseen omien ruumiin nesteittemme taistellessa jäätymistä vastaan. Lämpölaajenemisesta tai oikeammin sen aiheuttamasta kokoon puristumisesta johtuva pauke hirsiseinissä ja puiden rungoissa sai aikaan paukkupakkaset ja huurteisten nurkkien sulattamiseen käytetty liian ankara lämmitys tulipaloineen tulipalopakkaset. Siperiasta puhaltava hyinen tuuli muuttaa kokemuksen suomalaisille tutuksi. Siperia opettaa suomalaisia globaalin maailman ankaraan todellisuuteen.

Ikävä totuus

Opettajani Eino Säisä Iisalmessa kirjoitti jatkoa Väinö Linnan romaanitrilogiaan antaen sille nimeksi “Kukkivat roudan maat” kuvaten sillä elämäämme Ylä-Savossa sodan jälkeen ja yhdyskuntarakenteen murroksen vuosina 1960 ja 1970 -luvuilla. Säisä hukkui heikkoihin jäihin ja virtapaikkaan tavalla, jossa mukaan tulee juuri kirjailijoille ja luovan työn tekijöiden kohdalla tyypillistä pohdintaa kuoleman luonnollisuudesta. Säisän kuului elää ja kuolla hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Mika Waltarin ja Aleksi Kiven tai Iisalmen suuren pojan Juhani Ahon. Se on samalla Grigori Perelmanin ja Jerome David Salingerin hyväksymäämme ja heidän itsensä ansaitsemaa elämää. Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön niin kirjailijana, taiteilijana kuin tiedemiehenäkin. Mieluiten yksin ja eristettyinä, innovaatiot ja uudet ajatukset kiusanaan, piilotajuntaamme ärsyttäen paljastaessaan umpihangessa liikkuen ja pakkasta sietäen meille ikävän, epämiellyttävän totuuden.

Pakkasten suku

Vanhoissa asiakirjoissa suomalaiset ovat saaneet usein nimensä ankarasta luonnosta. Pakkanen-nimestä on tietoja niin maamme länsi- kuin itäosissa. Suomensukuisilla kansoilla nimistössä esiintyi pakkanen, poutanen, päivänen, sumu, tuuli, tuisku ja usva. Vuosisadan vaihteessa Pakkala tai Pakkas-alkuiset paikat tai talojen myyttiset symbolit, sosiaalisen muistin jäljet, lainasivat nimensä myös ihmisille ja suvuille niin idässä kuin lännessäkin. Kun suomalaisten oli aika keksiä itselleen nimi, se löydettiin usein luonnosta ja sen mukanaan tuomasta mytologiasta. Pakkanen antoi voimaa sietää ja kestää, kertoi kantajastaan.

Pääosa Pakkasista on ikivanhaa karjalaista sukua 1500-luvulta alkaen. Nykyisin Pakkasia tapaa eniten Kymenlaaksossa ja Helsingin seuduilla, mutta toki myös muualla Suomessa. Ala-Tornion Pakkaset ovat saaneet nimensä käännöksenä Pasckala nimestä ja Kurikassa naapuritiloina ovat niin Kylmänen, Halla kuin Pakkanenkin, kertoo Pakkasten sukukronikka.

Alex Haleyn juuret

Suomalainen sukututkimus käynnistyi aikanaan Alex Haleyn kirjoittamasta neekeriorjien juuria kuvanneesta romaanista ja sen televisiosovituksesta. Hieman ennen tuon kirjan ilmestymistä olin tehnyt oman tutkimukseni koskien juurensa täysin menettäneiden pakkomuuttajien, allasevakkojen, kohtaloista Sompion Lapissa ja menetysten merkitystä mm. näiden terveydelle sekä Afrikassa tunnetuille valtaisten vesistöjärjestelyjen aiheuttamille massakuolemantapauksille.

Voltan ja Kariban jättialtaiden Afrikassa käytettiin käsitettä “halla” ja “pakkanen“, tosin hieman toisessa merkityksessä kuin meillä Suomessa, mutta hyvin samalla tavalla painottaen kuin sukukansojemme kielessä ympäri laajaa Siperiaa tai muiden alkuperäiskansojen kohdalla tehdään. Elämää ja kuolemaa kuvaavat symbolit ovat kansojen mytologisessa muistissa ja uskonnoissa, filosofiassa, samaa alkuperää ja toistavat ihmismielen ja evoluution yhteistä sinfoniaa. Niillä on sama kansojen selviytymistä ja ajatusjärjestelmiä kuvaava Claude Levi-Straussin havaitsema, myös länsimaisen kulttuurin Platonin ja Immanuel Kantin pitkän linjan perimä.

Tieteen isovanhemmat

Sukunimen periytymisen sijasta kiinnostavampaa on seurata geeniemme siirtymää ja periytymistä. Saksalaiset ovat tehneet näin iät ajat myös tieteen periytymisen kohdalla seuratessaan väitöskirjojen valmistumista. Väittelijällä on aina kaksi ohjaajaa tai miekan “hiojaista” valmistelevaa “isää“. Näillä taas kaksi omaa tieteen oppi-isäänsä ja lopulta seuraamalla tätä sukupuuta, päädymme tieteen teon alkulähteille ja väittelijän omaan “perimään“.

Niinpä esim. omalla kohdallani Oulussa väitellessäni minulla oli kaksi lähinnä luonnontieteitä edustavaa “isää” ja Turussa väitellessäni vastaavasti ihmistieteitä edustavat “vanhemmat“. Professori Aspin toinen ohjaaja oli forssalaisillekin tuttu professori Aaltonen, joka ohjasi myös vaikkapa presidentti Mauno Koiviston väitöskirjan.

Näitä tieteen "isovanhempia" minulla on siis jo 16 sukunimeä ja seuraavassa polvessa (32) ei löydy enää juurikaan suomalaista nimeä. Ei se olisi mahdollistakaan, lukuun ottamatta vaikkapa Isak Pihlmanin kaltaista Ruotsista Tukholmasta Turkuun jääteitä hevospelillä kulkenutta 1600-luvun pyhien kielten professoria, joka samalla oli myös geneettisen perimänsä kautta kaukaisia 1600-luvun lopun esi-isiäni. Tuolloin matka Turusta Helsinkiin luennoimaan on ollut tuiskussa ja pakkasessa useamman päivän urakka ja melkoinen elämys tiettömien korpien läpi reessä palellen susien ulvoessa öisellä retkellä. Ymmärrän hyvin ettei Isak ollut halukas ottamaan vastaan Suomen ensimmäisen piispan sauvaa vaimonsa Stålbergin siitä häntä visusti varottaen.

Kun tieteen sukupuuta tai geneettistä sukupuutaan seuraa isovanhempiin, kahdeksaan sukuun ja edelleen näiden vanhempiin, 16 sukuun ja sukunimeen, olemme vasta tieteen teon poluilla ja periytymisessä 1800-luvun puolivälissä. Tuossa vaiheessa sukunimien kohdalla ei ole enää yhtään suomalaista, ja kun mennään edelleen kolme sukupolvea tieteen teon juurille, omien geeniemme periytymiseen, nimet tuplautuvat tyyliin 32, 64 ja 128 sukunimeä ja tieteen tekijää, väitöskirjojen ohjaajaa tai geeniemme kantajaa. Tällöin mukana on enää vain saksalaisia ja ranskalaisia nimiä ja viimeistään kun olemme keskiajassa, samat nimet alkavat toistua ja vahvistaa muutaman yliopiston tai tiedesuvun kertomusta. Sukunimiä kun on hetkessä enemmän kuin Euroopassa oli yliopistoja. Ja toki mukana on myös aina vallassa olleita kansoja juutalaiset ja roomalaiset, kreikkalaiset, mukaan lukien sekä Platonista ja esisokratealaisista juurista alkaen.

Dogmaattinen valta

Tieteemme juuret ovat melkoisen lyhyen polun jälkeen kokonaan Keski- ja Etelä-Euroopasta ja lopulta hyvin tutuissa nimissä, joita tänäänkin pidämme tieteemme perustajina tai suurten keksintöjemme alkulähteinä. Tuolta polulta poikkeaminen on ollut harvinaista ja se on johtanut joka harhaan, pakkasiin, tai tuonut pienen parannuksen aiempiin löydöksiin monien kiistojen ja taistelujen jälkeen, joista osa päätyi roviolle, osa teeseiksi kirkon seinään naulattuna. Tiede ja uskonto, kulloinkin vallalla ollut maailmankatsomus ja sen varaan rakennettu tapa elää ja toimia, edustivat samalla halua käyttää myös valtaa.

Uudet innovaatiot ja suuret tiedettä muuttavat teoriat ja mallit eivät voineet sallia kovin poikkeavaa ajattelua ja syntyi dogmaattinen ja omaa konventiotaan ylläpitävä rakennelma, joka taas oli pönkittämässä samoja sukuja, siniveristä perintöä tai graanin maljaa. Sellaisen rikkominen on ollut monen kirjailijan tai taiteilijan ydinosaamista tai eristämistä toisinajattelijana yhteiskunnassa, yhteisössä, kylässä tai kaupungissa, joka on koettu ahdasmielisenä. Suomessa puhuttiin yöpakkasista tarkoittaen aikaa, jolloin toisinajattelu oli vaikeaa idän suhteissamme, ja sitä käytettiin toki myös vallan välineenä.

Tinasotamiehen muistivirhe

Omalla kohdallani Pakkanen tuo mieleen kirjailijasisarukset Jukka ja Outi Pakkasen. Jukan muistan myös biologina ja Outin Uudet-Kirjat -kerhon päätoimittajana. Moni muistaa Jukka Pakkasen myös radioäänenä ja televisiosta kertomassa kilpapyöräilystä, jalkapallosta tai Italiasta, Internazionale Milanon kannattajana. Tälläkin tarinalla, jalkapallojoukkueiden synnyllä ja kannattajajoukoilla, on oma kiintoisa historiansa, josta pakkanen ei ole kaukana.

Ellen väärin muista Outin tuoreimman romaanin nimi on “Muistivirhe” ja Jukan “Tinasotamiehen poika”. Pakkasten yhteinen tuotanto sisältää liki puolensataa romaania ja lisänä on toimitettuja kirjasarjoja ja kuunnelmia. Ei ole epäilystä, etteikö Pakkasten sukuun kuulu luovuutta ja harvinaisen sympaattista ja lämmintä kertojamieltä.

Kolme puhetta

Eilen ja viime yönä seurasimme kolmea merkittävää puhetta. Nokian pääjohtaja Kallasvuo kertoi olleensa vuosi sitten hymyilevä, mutta sydän oli roudassa. Tänään oli jo sydänkin mukana hymyillen yhdessä nousevien pörssikurssien kanssa. Hän vähätteli sen merkitystä suotta. Toisen merkittävän puheen piti pääministeri Vanhanen, joka kertoi kuinka media ei vaikuttanut hänen päätökseensä jättää puheenjohtajan ja pääministerin tehtävät. Jos niin olisi ollut, hän olisi luovuttanut jo paljon aikaisemmin. Presidentti Barack Obaman puhetta kuunteli koko maailma ja totesi sen olevan presidentillisen ja paljon lyhyemmän kuin takavuosien puheet kuultuna Moskovasta. Joidenkin republikaanien mielestä oleellista oli hänen kaunis vaimonsa, toiset taas jäivät odottamaan Kimi Räikkösen näyttöä suomalaisilla jäisillä teillä pohjoisimmassa Lapissa, yrittäen samalla unohtaa punaisen Ferrarin kylmän kyydin jäämiehen takaraivossa.