Alpo Rusista tuppilautoihin

Viihdeilta medioiden vallasta

Eilinen ilta (17.11) ja yleisradio tarjosivat parituntisen ajankohtaisen aiheen parissa teemana media ja valta. Mukaan oli haalittu joukko poliitikkoja, entisiä ja nykyisiä, toimittajia, pakollinen entinen tiedottaja, tutkija ja blogaaja sekä muuta mukanaolijaa parikymmentä henkilöä. Yhteistä heille olivat ajankohtaisuus, median osoittamat mokailut tai mokausten paljastukset, joko omat tai toisten tekemät. Suuret nimet ja tekijät puuttuivat, juttu oli siten ikään kuin kakkosketjulla koottu kyhäelmä. Ykkösketju seurasi sitä henkeään pidätellen, turhaan.

Kun väkeä on kutsuttu koolle liian paljon, syntyy keskustelu, joka ei ole keskustelu ensinkään. Suomalaiset eivät osaa tehdä hyvästäkään aiheesta ja ideasta uutta luovaa ja innostavaa vaan lopputulos on tyypillinen vänkäys ja selittely, omien asenteiden ja arvojen puolustelu suorassa lähetyksessä. Porukka oli kipsissä ja puhui muuta kuin otsikon alla olevaa asiaa. Sekin on suomalaisille tyypillistä kun asia on vaikea eikä ole oikein mitä sanoisi. Kameran edessä aletaan puhua sitä mikä parhaiten tunnetaan ja se on sanottu parissa lauseessa. Jo kolmas on omituisessa yhteydessä kahteen edelliseen.

Orgasmi heti ohjelman alussa

Ohjelman juontaja käynnisti odotetusti aiheen ylen ajankohtaisohjelmien vastuullisen johtajan Jyrki Richtin selittelyllä tuppilautojen olemassaolosta ja lähdesuojasta, sen puolustamisesta loppuun saakka ja varoen kaikkia pyrkimyksiä lähdesuojan löysäämiseen. Häntä säesti niin ikään yleisradion (4) Pekka Lehtinen, joka tunnetaan parhaiten Alpo Rusi paljastuksista ja lähteistään syvään itään ja agenttien maailmaan. Sinne ei suomalaisen toimittajan tulisi mennä sen enempää kuin sotilaana Lähi-Itään, Pakistaniin saati Afganistaniin. Siellä iskee päänsä tunnetusti Karjalan mäntyyn, karhu tulee vastaan ja Siperia opettaa.

Kun nämä lähteet oli puitu aikanaan parivaljakon Rusi & Rehn toimesta moneen kertaan eri oikeusasteissa, me veronmaksajina maksoimme kiltisti siitä viihteestä, jota yleisradio ja sen edustajat ovat meille tuottaneet. Kaikki tämä on jo kansallista oikeuslaitoksemme historiaa, tiedotuksemme suurta riemukulkua, eikä sellaiseen ole syytä enää mennä, oli median tuppivallankumous vaikka kuinka nolo niin sitä seuraaville kuin sen draaman ainekset koonneille mediataloillekin. Valtaa ei tule antaa sellaisille, jotka eivät osaa sitä käyttää. Eero, Eljas ja Aatos Erkko vallan käyttäjinä, ei niinkään sen vahtikoirina, eivät ole sama asia kuin kuvitelma etelän mediasta, se loukkaa heidän ammattitaitoaan. Sitä ei pidä matkia ja etsiä suurta watergate -skandaalia edes unissaan. Suomalaisen politiikan teon ja arkipäivän mielikuvitus ei sellaiseen riitä alkuunkaan edes parodiana.

Uimosen megafoni

Keskustelussa median ikivanhaa hierarkista järjestelmää edusti diffuusiolle uuden nimen antanut emeritus päätoimittaja Risto Uimonen megafoneineen. Hän kertoi kuinka megafoni on kovaääninen ja äänessä ovat yleensä tyhjät tynnyrit. Mitä enemmän ääntä tulee, sitä vakuuttavampaa on sen vähäinen sisältö. Laumassa tyhmyys tiivistyy ja sopulilaumassa se on saanut uuden kuvauksen myös alemmista selkärankaisista, kalaparvista ja liskoista syntyneistä linnuista.

Lauman suojassa kulkeva tuntee olevansa turvassa ja valta tulee tästä tunteesta, ei muusta. Analyyttinen pohdinta vallasta on aina vaikeaa ja vain Nietzsche aikanaan otti sen kunnolla käsittelyyn ihmisen tärkeimpänä perusviettinä, kehotti siihen kaiken uhallakin ja kaikki muu ohittaen. Tässä tavoittelussa tulee lipsahduksia ja ne on myönnettävä, ei seliteltävä tai pyydettävä anteeksi Ilkka Kanervan tapaan.

Tässä Kauko Juhantalo edustaa paremmin suomalaista käyttäytymistä ja tapaamme hyväksyä se siinä missä Tampereen entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola ja hänen myöhemmät vaiheensa. Vallan käyttöön tarvitaan vahvoja persoonia. Kovin vaatimattomat vallankäyttäjät eivät ole uskottavia, ja se näkyi nyt keskustelussa, jossa ei ollut yhtään valtaa käyttävää mukana. Näiden puheenvuorojen jälkeen vallan varsinainen käyttäjä saattoi olla rauhallinen, nukkua yönsä hyvin. Jos tässä olivat suomalaisen vallan vahtikoirat, asiat ovat kunnossa vallan pitäjän näkökulmasta.

Pinnallinen tulkinta tuppivallankumouksesta

Ei Vanhasta tuppilaudat pelastaneet vaan täysin voimaton ja vallaton media hallituksen oppositiona, vallan vahtikoirana. Se mikä tolkuttomana megafonina toimi Turussa ulkoministeriin ja piispaan, yksin jätettyihin ihmisiin, ei toiminut enää pääministeriin aivan riippumatta tuppilaudoista.

Erkon suvun valta meni vaiheessa, jossa perinteinen paperimedia joutui kriisiin ja yleisradio jakaa sen siinä missä Finnair, Nokia ja etenkin rakennemuutoksessa elävä sellunkeittäjien kohtalomme. Vanha mediamme ja sen viestitys, vallankäyttö, ei ole enää voimissaan kuten takavuosia. Sosiaalinen ja kansalaismedia nousee kohisten, kansainvälinen globaali google ja sen seuralaiset, murrosyhteiskunnan saranakohdan uudet vallankäyttäjät ja yhteisöt, välitön demokratia ja sen liikkeet. Niitä on mahdoton saada studioon mahtumaan.

Uimonen uimasillaan

Tärkeintä Uimosen havainnossa oli kokemus joutua itse kirjansa tehneenä toimittajien haastattelemaksi ja huomata, kuinka hurjan paljon nämä tekevät työssään virheitä, joita ei kirjan kirjoittava voi jälkeenpäin korjata. Kirja ei ole enää lainkaan se, jonka kirjoittaja kuvitteli hengen työkseen. Siihen on opittava ja tuettava toimittajien rakentamaa kuvaa, oli se vaikka kuinka vino ja vääristynyt. Muuten käy huonosti myös tutkijalle, jota kollegat hakkaavat toimittajan tekemillä virheillä. Tieteeen popularisoija myy aina oman tieteensä median raiskattavaksi ja on sen jälkeen vailla uskottavuutta. Siitä kilpaileva kollega pitää varmasti huolen.

Toimittaja kun ei tee juttua tutkimuksesta, tutkijan löydöksistä tai kirjasta vaan omasta lehdestään ja myös narsismistaan, joskus osaamisestaan tai kokeneempana omista tavoitteestaan käyttää valtaa ja toteuttaa omia tarkoitusperiään. Jotkut toimittajat ovat lahjakkaampia kuin toiset, jotkut ahkerampia ja toiset taas persoonaltaan sopimattomia dokumentin tekoon tai tiivistelmän laadintaan Valittujen Palojen tapaan. Einsteinen, Freudin tai Riemannin teorioita ei vain voi popularisoida syyllistymättä niiden vääristelyyn ja sama koskeee toki 2000-luvun tieteitä, taiteita, arkielämän uusia innovaatioita, niiden syntyä ja selittämistä, diffuusion kulkua ajattomassa ja paikattomassa tilassa.

Sekalainen ammattikunta ilman identiteettiä

Sama koskee kaikkia ammatin harjoittajia olkoonkin että juristit, insinöörit, agronomit, lääkärit jne. ovat lojaaleja toisilleen ja kokemuksesta myös tutkijoille, jotka edustavat heidän omaa ammattitaitoaan, yliopiston laitosta, josta ovat ylpeitä ammattitaitonsa vuoksi ja sitä kaiken aikaa lisäten ja syventäen. Toimittajien tausta voi olla mikä tahansa ja heillä ei ole sellaista yhteistä identiteetin perustaa, joka edellyttäisi vaikkapa tutkijan koulutusta ja kuuntelemista tiedotusopista väitellen siinä samalla. Se ei heitä kiinnosta, loukkaa enintään. Harva median edustaja on väitellyt, saanut tutkijan kouluuksen, mutta kertoo olevansa tutkiva journalisti. Tutkia voi niin monella tavalla ja vaikkapa vaatekaappinsa sisältöä. Sen sijaan median vallan tutkiminen ja siitä keskustelu on jo paljon vaikeampi asia, eikä onnistu kutsumalla kasaan joukko tuttuja mediakasvoja. Toki näinkin syntyy ajankohtainen otsikko ja viihdettä, ajankulua tuppilaudan tekijöiksi kömpelöiltä käsiltä.

Kahden kerroksen mediaesiintyjiä

Merja Ylä-Anttila oli mukana mainostelevision edustajana ja osasi puhua yleisölle kameran kautta. Näin syntyi käsitys kuinka hän olisi ohjelman juontaja ja muut hänen vierainaan. Hän veti ohjelmaa yhteen ja katsoi kameraan, oli ilmiselvästi muuta kuin printtimedian touhottaja tai kokematon poliitikko, kameran eteen harvoin joutuva ja siellä itsensä nolaava ihminen. Hän ei puhunut hengästyneesti ulos jokaista ajatustaan, jonka tuo hetki toi mukanaan, tai oli aiemmin itsenäisesti ajatellut.

Antti Kaikkonen oli poliitikoista se jota media nyt kiusasi. Hän oli viisaasti hiljaa ja tyytyi vain seuraamaan keskustelua. Pari lyhyttä puheenvuoroa olivat mediaa mielisteleviä ja pohdinta mahtaisiko medioilla olla myös oma lehmä ojassa. Ei hän sitä ääneen sanonut, totesi vain jotain rahasta ja sen kilvoittelusta mediakentässä niin markkoina kuin nykyisin euroinakin.

Tuolla esiintymisellään Kaikkonen pesi itsensä kaikista tulevista syytteistä ja megafoni vaikenee. Tyhminkin oivaltaa koska kaivoksen käytävä on liian pimeä ja ahdas hakea olematonta malmia. Toimittajalegendaksi ei pääse jäämällä romahtavaan vanhaan kaivoskuiluun etsien watergate -skandaalia. Suomi putosi pykälän Venäjän naapurina ja sen korruption hyväksyen korruptoitumattomien maitten listalla. Tai oikeammin säilytti asemansa tästä geopoliittisesta sijainnistaan huolimatta liki tasapisteissä viiden edellä olevan kansakunnan kanssa.

Hoono soomi

Mukana oli myös ruotsinkieliseen mediaan kohujuttunsa kirjoittanut ja mediaa ankarasti kritisoinut eläkkeellä oleva Ole Norrback. Tällä kertaa esiintyminen oli vaikeampaa johtuen kielestä. Vaikka puhuisit sujuvaa suomea, vaikean asian esittäminen saattaa muuttua ruotsin kielellä ajattelevalle suorassa TV-lähetyksessä piinalliseksi. Se sai Helsingin Sanomien ja myöhemmin Kalevan päätoimitta Risto Uimosen käden heilahtamaan halveksivaan sävyyn. Saman kohtelun sai tietysti myös taustalla pysynyt Erkki Laatikainen, satraapiksi medioissa nimitelty eläkeläinen.

Televisio paljastaa ihmisten käden liikkeet ja kasvojen piirteet, ilmeet. Risto Uimosta ei olisi valittu Eduskuntaan sen jälkeen kun käyttäytyminen kertoi millainen hän on niin kotonaan kuin työpaikallaan päätoimittajana, ylimielinen. Näinhän me ajattelemme TV:n paljastavan, vaikka emme sitä ääneen sanoisikaan tai heti tajua. Syntyy mielleyhtymiä, jotka johtavat äänestyskäyttäytymisessä ratkaisuihin. Usein ne ovat lottoarvonnan kaltaisia.

Tässä imagojen mielleyhtymien rakentelussa satraappi Laatikainen oli paljon pidättyvämpi, tohtorikoulutuksen saaneena herrasmiehenä. Pohjanmaalla käyttäydytään toisin kuin Helsingissä, myös toimituksissa. Tiedän tämän takavuosilta nämä talot monen kertaan kokeneena. Hesarin toimituksessa ihminen kokee olevansa ei-toivottu ja alemman osavaltion kansalainen kehä kolmosen ulkopuolelta sinne saapuessaan. Helsinkiläinen maailmankuva saattaa olla joskus juuri niin naiivi kuin mitä sen mediatkin. Sen ymmärtäminen on joskus maakunnissa vaikeaa ja kuitenkin tuota megafonia olisi jotenkin seurattava vaikka olisikin eri mieltä. Diffuusinen maa kun vaatii sitä hallintonsakin vuoksi, joka on ollut aina pääkaupunkikeskeinen ja hierarkinen vaikutusalueineen. Nykyisin se on sitä yhä vankemmin kiitos ikääntyvän ja palvelut puolihorroksessa hankkivan kansakuntansa vuoksi, jossa toinen puoli toimii aivan eri maailmassa, saranayhteiskunnan toisella puolella ovea.

Kyyninen toimittaja

Näiden mediaa koskevien lähetysten vakiokalustoa edustaa kyyninen iltalehdissä koulutuksensa saanut nykyinen Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti. Ervastin sanoman voi arvata jopa helpommin kuin Laatikaisen. Se on syy miksi hän on toimittajana juuri Suomen Kuvalehdessä. Suomessa idealismin tappava kyynisyys on ikään kuin asiantuntijan ja paremman osaamisen merkki. Se pukee konservatismia, johon Timo Soini viittasi todetessaan “karveperseduunarin” jääneen vaille omia edustajiaan tai Paavo Lipposen ahdistuneen kaunamedioista. Lipposen ja Soinin huoli on yhteinen ja hakee epätoivoisesti uutta messiasta, jollaisena toki itsensä kokisikin.

Sen sijaan nykyinen päätoimittaja, entinen ministeri Arja Alhon sanomaa ei voi aina arvata eikä edes ymmärtää. Se on syy miksi hän on entinen ministeri, ja sen hän myös suoraan kertoikin. Tuli tehdyksi asiavirheitä ja itkettyä Lipposelle Jäätteenmäen tapaan eroten tämän samaisen Lipposen pelosta. Jälleen televisio on liian paljastava ja tuo esille hetkessä heikkoudet, ei ihmisen vahvuuksia. Siihen tarvitaan muita välineitä. Ei media näitä eroja aiheuttanut vaan vallan muut syyt, omat virheet.

Uuden maailman edustaja

Jussi Lähde edusti blogaavaa kirjailijaa. Hänen tuorein hengen tuotteensa käsittelee politiikan sanastoa. Niistä parhaina aikamme tuotteina hän on maininnut Timo Soinin käyttämän “karvaperseduunarin” ja Päivi Lipposen miehen lanseeraaman “kaunakolumnistin”. Edellisen demaripuolue on Soinin mukaan hylännyt ja jälkimmäisen kohdalla rajan veto on vaikeampaa ja perheen sisäinen asia. Vanhenevista miehistä on kuitenkin puutetta, joskaan ei vasemmistossa ja EU:n presidenttinä Suomessa syntyen.

Jussi Lähde ja Ole Norrback toivat mukaan elävää kritiikkiä, johon ei vastattu. Kritiikki kohdistui liian hätäisesti tehtyihin juttuihin, tolkuttomaan kilpailuun ja kiireeseen, megafoni-ilmiöön, Julkisen sanan neuvoton hampaattomuuteen, olemattomaan kritiikin sietokykyyn, tekaistuihin juttuihin ja juoruihin, kilpailun huonontavaan laatuun toisin kuin muualla yrittäjyydessä.

Pekka Ervasti vastasi sen kuuluvan uuden opposition tehtäviin kun vanhaa ei enää ole olemassakaan. Kuka antoi oikeuden viestimille toimia uutena oppositiona? Siis käytännössä vasemmistona porvarihallituksen lihassa? Lehden tilaajatko, mainostajat ja ilmoittajatko? Mutta eihän heitäkään kohta ole. Ervasti on oikeassa mutta piilotajunta jättää vielä sulun kertoa asiaa loppuun saakka. Sitä hän kuitenkin tarkoittaa ja on sen moneen kertaan joutunut toistamaan kahdenkin lehden toimituksessa, kotonaan kiroillen ja ahdistustaan purkaen. Täytyykö koko kansan kärsiä Finnairin lentäjien tai toimittajien omalaatuisesta maailmankuvasta?

Sivustakatsojat ja seinäruusut

Tutkijana Mari K. Niemi pyrki pitämään keskustelun asiassa, johon sen otsikko ja teemailta viittasi. Se oli häneltä ylivoimainen tehtävä. Mediatutkija pysyköön kammiossaan vaikka sanottavaa olisikin ja medioita seuraisi. Hän oli väärässä paikassa siinä missä meppi Sirpa Pietikäinen tai Silvia Modig, Ruususkirjan kustantanut Kari Ojala ja entinen viestijä Marja Romantschuk entisen työnantajansa puolesta, jota hän ei edustanut, mutta oli kuitenkin usein äänessä sanomatta mitään. Ammattiviestijä elinkeinoelämän edustajana osaa tuon taidon jopa Kaikkosta paremmin ja eniten annettavaa keskusteluun olikin mainostoimiston Petu Pesosella, miehellä joka oli aikanaan lanseeraamassa Niinistöstä käsitettä työväen presidenttinä ja vaikuttaa myös tänään kokoomuksen menestymiseen juuri tuo uuden imagon kautta.

Otsikosta ei puhu kukaan

Keskustelu median vallasta ja vallattomuudesta kääntyi heti alkuunsa päälaelleen ja siinä nykyiset ja entiset poliitikot tai sen marinadissa keitetyt politiikan toimittajat puhuivat politiikan vallasta ja vastuusta, sen imagosta ja antoivat neuvoja tai haasteita muuttaa suunta kohti arvokeskustelua, ottamaan rohkeasti kantaa. Ei riitä vain se miltä näyttää tai mielikuva henkilöstä, puolueesta, imagon luojien maailmasta, mössöstä samanlaisten joukossa, vaan tarvitaan reipasta ja rohkeaa ulos tuloa, tulta päin kulkemista, mutta ei omilla housuilla. Tämän myös katsojakommentit huomasivat ja osa liitti politiikan ja median samaan suomalaisille tuttuun marinadiin. Poliitikko, entinen toimittaja tai päinvastoin, jopa samassa persoonassa. Kukaan ei edes odottanut että mukana olisi muutakin mediaa urheilusta kulttuuriin ja tieteestä taiteeseen, ympäristöstä elämän laatuun.

Tässä mainostoimisto ja ammattilaiset auttavat ja järkevä ihminen, puolue käyttää niitä ja talouselämän edustajia, joita edustaa Suomessa media. Median ja mainostajien yhteisesti tekemä kupla tosin puhkeaa heti kun joudut televisioon ja avaat suusi.

Näin kävi nytkin muille lukuun ottamatta mainostoimiston edustajaa, joka joutuu olemaan työssään analyyttinen ja rehellinen, analysoimaan yhteiskunnan ja yksilön välistä vuoropuhelua ja tuomaan sen konkreettisesti esille silloin, kun puolue tai sen edustajat eivät siihen kykene, lehti on täynnä sen tekemiä ilmoituksia ja mainoksia, on sen omistama ja juuri sen näköinenkin.

Ja toki niin kuuluukin olla ja toimittajan on se rehellisesti myönnettävä ja hyväksyttävä kapitalistin kukkarossa valtaa käyttäen ja vahtien vallan vahtikoirana sitä puolustaen, omaa toimeentuloaan ja varallisuuttaan, hyvinvointiyhteiskuntaa. Seuraten maailmaa saranayhteiskunnan väärällä puolella ja huomaamatta, kuinka valta on siirtynyt jo aikoja sosiaalisille uusmedian internet -yhteisöille ja innovaatiorakenteiden koko ajan uudistuvalle alkupäälle, ei sen jälkiomaksujille. Heitä on mahdoton henkilöidä, tehdä imagomainosta, kutsua kaikkia Linnan juhliin, studioon pohtimaan reaalimaailman tapahtumia, jossa itse ovat osallisina. Ei kai perinteinen media ala toimia kansaa ja sen sosiaalista uusmediaa halveksien säilyttääkeen vanhaa valtaansa?