Kenen joukoissa seisot?

Pappi, lukkari..

Edellä kuvatut kahdeksan persoonallisuustyyppiä ovat psykologiaa. Jos siis tunsit kuuluvasi jotenkin kaikkiin niistä, jokaisessa oli jotain tuttua ominta itseäsi ja samalla, lukiessasi lääkärikirjaa, tunnistat kaikki sen esittelemät taudinkuvat omiksesi, olet taatusti introvertti. Olet sisäänpäin kääntynyt, seuraat sisintäsi ja pidät itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta. Olet oman tiesi valinnut, saat energian omasta sisimmästäsi ja lataat akkujasi pääsääntöisesti omassa rauhassa. Olet muita hiljaisempi ja varautuneempi, älyllinen, ja luet tätä tekstiä tankkaamatta ja hymyissä suin, pilke silmäkulmassa.

Rikas, rakas…

Edellä kuvatuista ryhmistä lukeudut todennäköisesti älyllisten tutkivien asiantuntijoitten joukkoon, voit olla myös avulias huoltaja, uskollinen kyseenalaista ja ääritapauksessa luova individualisti. Kaikissa näissä tapauksissa olet hieman alakynnessä yhteiskunnallisen enemmistön kanssa lukuun ottamatta sopeutuvaa rauhanrakentajaa, joka on ryhmänä introverteista suurin ja sopeutuu muuttuvaan yhteiskuntaan ja sen ihmiskuvaan muita ryhmiä paremmin turistina marketissaan tavaroita hypistellen.

Talonpoika, kuppari..

Jos taas yksikään edellä kuvatuista ryhmistä ei oikein sopinut sinulle, mutta monellekin tuntemistasi kanssaihmisistä, joille niitä pilkallisesti postitat, olet varmasti ekstrovertti tai ainakin sen läheinen hieman sulkeutuneempi ekstravertti vaihtamalla vain o -kirjain a -kirjaimeksi.

Sosiaaliset tilanteet ja vuorovaikuttaminen ovat elämäsi tärkeintä sisältöä ja tämän tekstin lukeminenkin tahtoo olla vaikeaa, lukisit mieluiten vain otsikot ja ingressit, selailisit kuvia.

Jo koulussa oli vaikeaa ilman pienen vuorovaikutuspiirin apua vahvan ulkoisen referoitumisen seurauksena. Kun introvertti uskaltaa käyttää aran puheensa, höpötät ääntä korottaen kuuntelematta päälle ja puhut ennen kuin ajattelet, tunteet ja järki tulevat jälkikäteen, jos ovat tullakseen. Olet impulsiivinen etkä tarvitse aikaa uuteen tilanteeseen referoitumiseen, kuten introvertit ryhmät joutuvat elämässään toimimaan ja pidät heitä siksi hitaina ja tyhminä, päättämättöminä johtajiksi.

Edellä kuvatuista ryhmistä lukeudut todennäköisesti tehokkaisiin suorittajiin, vahvoihin vaikuttajiin ja rajatapauksena innostuviin suunnittelijoihin. Suurin ryhmä on kuitenkin tarkka laadunvalvoja, jollaisena joudut suurten yhteiskunnallisten murrosten yhteydessä pohtimaan muita enemmän keskiluokkaisen yhteiskunnan muutosta juuri tämän suuren enemmistön näkökulmasta. Vaeltelevana flaneeraajana aiemmin pieni kulkurien ryhmä kasvaa ympärilläsi ja pelurit vievät varallisuuden, ovat moraalinen ja jopa etninen uhka suurina, edustamasi sosiaalisen ryhmän ääripään uusina yhteiskunnallisina vaikuttajina. Elämä ei ole sitä mitä ennen, arvelet.



Yksinäisen ratsastajan aikakausi päättyy

Helsingin Sanomien uusi päätoimittaja ja toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on pohtinut lehdessään pääministeri Matti Vanhasen aikakauden päättymistä otsikolla “Pitkän yksinäisen aikakausi päättyy” .

Pentikäisen tapa tarkastella Vanhasta ja hänen aikaansa on yhdistää psykologiaa ja sosiologiaa, mutta päätyy kuitenkin lopulta psykologiseen kuvaukseen ja henkilöluokitukseen toimittajalle tyypilliseen tapaan ja lehteä näin paremmin myyden. Jarti Tervo teki sen saman käyttäen apuna Lahnasta. Sellainen olisi toki virhe, jos kyseessä olisi vuosikymmenen mittainen ajanjakso ja sen analyysi osana Suomea, kansakuntaa ja pääministerin asemaa sen kohtaloissa muuttuvassa Euroopassa ja globalisaation, sosiaalisten medioitten vyörytyksessä. Yhden henkilön osuus on siinä vaatimaton, vaikka hän olisikin pääministeri, jota media ahdistelee. Ahdistajan analyysi kohteestaan, kiusatusta, on aina epäilyttävä.

Takavuosina Ruotsin pääministeri, vahvaksi havaittu johtaja, oli välillä parikin vuotta hoitamassa tehtäviä maansa rajojen ulkopuolella, eikä se näkynyt mitenkään hänen maansa, kansakunnan tai puolueen menestyksessä. Carl Bild muistetaan kuitenkin edelleen merkittävänä poliitikkona ja epäilemättä ekstroverttina vahvana vaikuttajana, jolla oli kyllä niin kyseenalaistajan kuin rauhanrakentajankin maine.

Poikkeava keskustalainen johtaja

Pääministeri Matti Vanhanen poikkeaa melkoisesti perinteisestä suomalaisesta, etenkin maalaisliitto-keskustan vahvasta vaikuttajasta. Tämän kertominen ei ole uutinen, kun vertailukohtina ovat vaikkapa Urho Kekkonen tai Paavo Väyrynen. Puolue ja kansanliike ei vain ole koskaan yhden henkilön oloinen tai näköinen, vaikka media sellaista väittäisikin. Oikeammin väite on suorastaan korni siinä missä olettaa lasten ahdistelun vähenevän kiusaamalla Paavia, kirkkoherraa tai laestadiolaista seurakuntaa, rippiä jota ei ole olamassakaan. Syntyy mielikuva median halusta peitellä tällä jotakin sille kiusallista ja ohjata keskustelu sivuraiteille? Olisiko se vaikkapa tapa hankkia moraalin ja normiston vartijan paikka kirkolta itselleen, kysyisi uskollinen kyseenalaistaja tai tutkiva asiantuntija?

Vanhasen persoonallisuus on poikkeuksellisen sisäänpäin kääntynyt ja introvertti, suomalaisena vahvaksi tulkittuna johtajana poikkeuksellinen tapaus. Vanhanen ei ole ollut lainkaan puolueensa menestystä suhmuroiva, vaan puhdas hallituksen pääministeri, toimitusjohtaja, perinteisestä puolue-etua ajavasta johtajasta täysin irtautunut oikeudenmukaisuutta ja eettisyyttä korostava tiedon ja taidon arvostaja. Tutkivana asiantuntijana, professori Tatu Vanhasen poikana, hän paneutui jokaiseen hallituksensa asiaan itsenäisesti ja omassa rauhassa tiedemiehen tapaan tiensä valiten ja kyseenalaistaen myös mediavaltaa, oman aikansa ilmiötä.

Vanhasella ei tiedetä olleen ketään läheistä ja luotettua poliittista ystävää, eikä hän käyttänyt “tutkivana asiantuntijana” tai kyseenalaistajana toiminnassaan luotettuja politiikan teon perinteisiä välineitä, sondeerausta. Tämän päätoimittaja Pentikäinen havaitsee ja havainto on varmasti oikea ja kertoo paljon Vanhasen ohella omasta ajastamme ja sen mediavallan kasvusta, median suosion kosiskelusta osana politiikan teon arkea. Vanhasen aikana suomalainen poliitikko alkoi irtautua marinadista, jossa pahin sählääjä oli media itse.

Kaksi jääräpäätä

Vanhasen poikkeuksellisen vahva tutkivan asiantuntijan persoonallisuus kytkettynä vahvaan vallankäyttöön, paineensietokykyyn, on osittain sukua Paavo Lipposen johtamistavalle, toteaa Pentikäinen, ja on siinäkin oikeassa. Kummankaan johtamistapaan ei kuulunut hienoa retoriikkaa tai poliittisia suuria linjauksia vaan hoitaa asiat asioina, asialinjalla ja haukkuen mediat, Vanhasen tapaan vain maltillisemmin. Sosiaalinen media tuli kokonaan uutena ilmiönä ja sitä Vanhanen oppi käyttämään, mutta ei toki hänen perinteinen äänestäjäkuntansa. Vanhaselle oli kyky sietää myös samoin ajattelevia, pohtivia isänsä kaltaisia asiantuntijoita.

Paavo Lipposelle oli jopa liki mahdotonta sietää vaikkapa Erkki Tuomiojan kaltaisen pohtivan älykön tarjoamaa kilpailua. Lipponen koki itsensä vahvan asiantuntijan roolissa, uudenlaisia asioita hahmottavassa ja ymmärtävässä, keskustelevassa tai väitelevässä, älyllisessä ylemmyydentunnossa visionäärinä. Lipponen tunsi itseään ja julkisuuskuvaansa ehkä vieläkin huonommin kuin Vanhanen.

Vanhasen kohdalla tutkivan asiantuntijan itsenäinen, omia teitä kulkeva maailmankuva, tuli erityisen selkeästi esille poikkeuksellisessa määrätietoisuudessa, raastupaan asti asiansa vieden, pitää juuri yksityisyys yksityisyytenä. Tässä hän meni muuttuvan median myötä jopa liian pitkälle, joka johti turhaan sellaiseen median kiinnostukseen, joka kavensi vahvan vaikuttajan mahdollisuutta hoitaa joskus pääministerin tehtäviään. Uskottavuus on ollut koetuksella paradoksaalisella tavalla median alkaessa kiinnostua tiedemiehen kodista.

Tiedemiehen lojaali maailma

Parhaimmillaan Vanhanen on ollut myrskyn silmään joutuessaan, ja hänen paineensietokykynsä on tyypillinen juuri vahvan vaikuttajan persoonallisuudelle. Vanhanen on juuri tälle tyypille ominaiseen tapaan puolustanut ensimmäisenä hallitustaan, sen ministereitä ja tämä lojaalisuus on luonut kokonaan uuden yhteiskunnallisen poliittisen perustan, jossa kokoomuksen ja keskustan lähestyminen on ollut mahdollista, vaikka samaan aikaan keskustan oma kannatus on laskenut viimeisen gallupin mukaan Vanhasen aikana liki 6 prosenttiyksikköä. Tätä Pentikäinen pitää merkittävimpänä Vanhasen ajan saavutuksena, mutta jättää sen analyysin tekemättä kiusallisena lehdelle ja "etelän medialle".

Tämä kannatuksen muutos ei ole niinkään Vanhasen tai hänen johtamistapansa seurausta, kuten Pentikäinen arvio, vaan liittyy kahden suuren persoonallisuus -pääryhmän siirtymään, lähinnä ikääntymisen myötä, yhtäällä konservatiivisempaan suuntaan sekä toisaalla siihen trendiin, jossa poliittinen rakenne, perinteinen kannattajajoukko ja sen ydin, muuttuu sekä vasemmiston että maalaisliitto-keskustan suunnalla hitaammin kuin mihin puoluejohto on uskonut. Tämä näyttäisi ruokkivan niin vihreitten kuin perussuomalaisten kannatusta olkoonkin, että ne edustavat yhdellä suunnalla yhteiskunnallisen faktorin ääripäitä.

Perinteinen yhdistelmä

Tutkiva asiantuntija, ja samaan aikaan vahva vaikuttaja johtajana, on lopulta hyvin tyypillinen yhdistelmä. Tässä merkityksessä Matti Vanhasen aika ei poikkea mitenkään edeltäjistään, ja niin hänen pääministeriytensä kestikin poikkeuksellisen pitkään ja edellä ovat vain Paavo Lipponen ja Kalevi Sorsa.

Suomalaisten on perinteisissä puoluerakenteissaan vaikea sietää vaikkapa sopua ja harmoniaa hakevaa, miellyttävää, eloisaa ja aktiivista diplomaattia ja rauhanrakentajaa, vaikka tämä olisi hankkinut muun maineen ohella nobelin rauhan palkinnon Martti Ahtisaaren tapaan. Kun poliittinen suhmurointi puuttuu, ihminen alkaa olla median tulkitsemana vieras ja ongelmallinen myös muulle puolue-eliitille. Tämä SDP:n olisi tullut havaita ajoissa ja tehdä jo silloin korjausliike. Median antama analyysi voikin olla väärä ja uuden median aalto tuli heille myöhässä, vasta Jungnerin tuomana sosiaalisena, yhteisöllisenä mediana.

Tällöin kansa on edellä johtajiaan ja poliittinen johtomme nukkuu onnensa ohi panostaessaan kokonaan väärille “hevosille”. Presidentti Martti Ahtisaari on tästä tyyppiesimerkki ja Matti Vanhanen tuli hänkin pääministeriksi vahingossa ja ikään kuin puun takaa tuntemattomuudesta ja media teki hänestä väärän analyysin. Tätä väärää analyysiä pönkitetiin vuodesta toiseen.

Näin median tapa selittää historiaa on jälkiviisastelua, jossa puuttuu vain maininta siitä, miten juuri se vaikutti ko. ajan ja sen johtajuuden syntymään. Kuka tai mikä Vanhasta kaatoi enemmän kuin juuri Helsingin Sanomat ja yleisradio, vanha media omassa kriisissään? Näin kahden porvaripuolueen lähestyminen oli seurausta median tavasta toimia uutena oppositiona ja halusta käyttää heikolle oppositiolle muuten kuulunutta valtaa. Tätä Mikael Pentikäinen ei kerro ja kansan muisti on lyhyt.

Uusi johtajaihanne

Suomalaisessa johtajassa, ihailemassamme ihmisessä, on oltava ripaus perinteisten johtamistapojen (vahva vaikuttaja, tehokas suorittaja) ohella nykyisin myös yhä enemmän introverttia älyllistä ja sisään kääntyvää pohtijaa, retorista osaajaa, hiljaista itsensä tuntevaa ja omia teitä kulkevaa luottojohtajaa sen keskustelevalla väittelytaidollaan älyllisesti osoittaen. Uusi media, sosiaaliset mediat, edellyttävät sitä siinä missä kaiken paljastava läpinäkyvä mediajulkisuus. Jatkuva myötähäpeä johtajiemme kanssa on rankka kokemuksena, eikä sellaista tarvitse sietää.

Pelkkä vahvan johtajan näyttely ei näyttäisi suomalaisille riittävän ja kasvava naisvalta-alojen paine johtaa jatkossa myös “uskollisten kyseenalaistajien“, “luovien individualistien” ja “avuliaan huoltajan” kohoamiseen näkyvämmin aiemmin niin pönäkkään ja tunne- ja mielikuvitusköyhään johtajajoukkoomme, joiden retorinen väittelytaito argumentteineen on samaan aikaan olematon yhdessä kielitaidon kanssa.

Se että demarit pyrkivät rakentamaan johtonsa tiimityönä, ja useamman hyvin erilaisen persoonallisuustyypin näköiseksi, on varmasti viisas valinta tilanteessa, jossa ainut mahdollisuus päästä hallitusvastuuseen on kasvaa vaaleihin mennessä maan suurimmaksi puolueeksi ja yhdistäen näin kolme näkyvintä persoonallisuustyyppiä saman puolueen äänestäjiksi ohi perinteisten poliittisten linjarajojen, joita ei toki enää ole olemassakaan ideologisina raja-aitoina.