perjantai 7. toukokuuta 2010

Erkki Asp eli kuten saarnasi

Nekrologi maan päälehdessä oman isän kuolemasta on shokki. Sen merkitystä lisää, jos kyseessä on saksalaisen tiedeyhteisön käyttämä käsite tieteen teon isästä ja kouluttajasta, väitöskirjasi ohjaajasta.

Tieto ensimmäisen väitöskirjani ohjaajan, professori Erkki Aspin kuolemasta tuli yllätyksenä. Erkki oli kuollut lyhyen sairauden murtamana ja yllättäen 79 vuoden iässä. Helsingin Sanomien nekrologin kirjoittaja vaikutti yhtä hämmentyneeltä kuin kuka tahansa hänen lukuisista tohtoreistaan. Professori Erkki Aspia oli liki mahdoton määritellä, kuten myös hänen edeltäjäänsä forssalaisille tuttua kansatieteilijää ja lehtimiestä professori Esko Aaltosta. Jotkut ihmiset vain ehtivät moneen, ovat tuotteliaita ja tekevät monen ihmisen työn eläessään. Jos haluat, että työ tulee tehdyksi ja vielä hyvin, anna se sellaisen henkilön tehtäväksi, jolla on jo entuudestaan kädet täynnä työtä, neuvoi minua Oulun yliopiston rehtori Markku Mannerkoski nuorena professorina aloitellessani. Jos taas haluat ongelmia ja kiusaa, tarvitset pelin politiikkaa ja mutkia matkaan, hae joutilaat kädet ja paholainen huolehtii kyllä lopusta.

Erkki Asp kirjoitti usein Forssan Lehteen ja luki sitä päivittäin kotonaan Raisiossa.
Koti ja vaimo oli Erkin turvapaikka ja tapasin heitä myös yhdessä. Kuten aina tässä ajassa, tapaamiset vain jäivät aivan liian harvoiksi. Ihmiset elävät toisin kuin toivoisivat, ainakin oma sukupolveni enemmistö. Meistä ei pidä ottaa oppia. Poikkeuksia on vähän ja eräs sellainen oli juuri professori Erkki Asp.

Lapin ystävä

Professori Aspille Forssa ja Lounais-Häme olivat läheisiä paikkoja siinä missä vaikkapa Lappi, josta hän teki myös ensimmäiset merkittävät sosiologiset tutkimuksensa. Sosiologia oli hänelle elämän tapa ja kirjoittaminen tapa elää. Tärkeää ei ole se mitä kirjoitat kunhan kirjoitat, kuului Aspin välittämiin ohjeisiin, ja sillä oli epäilemättä yhteys Forssaan ja hänen edeltäjäänsä professori Esko Aaltoseen.

Se on hyvin paljon käytetty ohje ihmistieteissä ja siitä voisi myös luonnontieteilijä ottaa onkeensa näinä uusmedian aikoina. Siitä voisi jatkaa, ilman aasin siltoja, Aaltosen oppilaista vaikkapa presidentti Mauno Koivistoon ja filosofiaan, jossa liike on kaikki kaikessa, ei niinkään päämäärä. Hämeessä tätä oppia kirjailijoista suosi vaikka Väinö Linna, joka kehotti liikkumaan hänkin ja varomaan jäämästä “tuleen makaamaan”. Tänään taas “nopeat syövät hitaat” ja Aspin viimeisimmissä kirjoissa “ainut pysyvä oli muutoksen pysyvyys”.

Muutoksen pysyvyys

Tuo toteamus oli myös hänelle väitelleiden kokoaman juhlajulkaisun kannessa. Minua siihen kirjoittajien joukkoon ei kutsuttu. Kun väittelee useammassa tiedekunnassa, ei ole kenenkään lapsi, vaan pikemminkin äpärä. Innovaatioprosesseissa on rohjettava kulkea omia teitään ja tieteen konventioiden rajapinnoilla pelkäämättä jäämistä yksin.

Pelko, etenkin häpeän pelko, on tieteen teon este numero yksi ja sen poistajana Asp oli paras tuntemani suomalainen. Asp ei ollut tätä opettajan lahjaansa, innovaatioprosessin ensimmäistä askelta opiskellut, vaan se oli hänellä luontaisena lahjana. Suomessa tällaista koulua kun ei ollut vielä sodan jälkeen tai sen kestäessä pystytetty Aalto -yliopistona. Se, että professori Erkki Aspilla oli runsaasti väittelijöitä, oli seurausta tuosta lahjasta, pelon poistajan luontaisesta sosiaalisesta kyvystä. Professori Erkki Aspin seurassa oli helppo hengittää vapaasti.

Väärän ajan profeetta

Professori Aspin opit ovat hermeneutiikassa, globaalissa uusmediassa, ainut tapa päästä mukaan keskusteluun ja hakea sille sellaista jatkoa ja sisältöä, jonka tuloksena on myös kritiikki ja uuden löytämien, innovaatiokulttuurin perusta argumentoiden keskustelemalla reaaliaikaisesti ja vuorovaikutteisesti tekstiä kaiken aikaa tuottaen. Professori Asp haki koko ajan uutta, oli kansainvälinen ja samalla paikallinen, täysiverinen herrasmies ja samalla läheinen tuki ja rohkaisija, loistava itseironian käyttäjä ja oppilaittensa “pommittaja” kysymyksillä, jotka tulivat joskus “puun takaa” uutta näkökulmaa etsien.

Toisin kuin nykyisin väitetään, opettajan ei tarvitse tehdä itsestään narria tai nolata itseään päästäkseen päämääräänsä ja ulos pelon ja häpeän, suomalaisessa yhteiskunnassa usein myötähäpeän, kierteestä. Luovuus ei synny sellaisen häpeän tuottamassa pakkotyön noidankehässä ja pyrkimyksessä tuottaa enemmän tai olla parempi, mitata saavutuksia ja pyrkiä olemaan hyväksytty ihminen. Jos sellainen ilmapiiri syntyy, sitä on välteltävä, ja annettava paholaisen tehdä työnsä loppuun.

Luonnontieteistä kohti ihmistieteitä

Tapasin Professori Erkki Aspin ensimmäisen kerran hänen ollessa noin 45 -vuotias ja jo silloin arvostettu ja nimekäs yhteiskunnallinen vaikuttaja Pohjois-Suomessa ja tiedeyhteisössä ympäri maailmaa turkulaisena sosiologina. Itse taas olin tuolloin nuori biologi, maantieteilijä, hyvin ahdasmielisen suomalaisen koulukunnan ahdistunut kasvatti keskellä laestadiolaista maalaisympäristöä ja sen juuri syntynyttä yliopistokampusta, henkisesti kaukana kaikesta.

Säännöt olivat selvät, hierarkkiset, koeputkien oli oltava puhtaita ja pisteitä kerättiin rikkomatta jo syntynyttä maailmankuvaa ja sen ylläpitäjiä, konventioiden ja rakenteiden, rajojen suojelijoita ja itsekästä oman edun ryhmäkuntaista tavoittelua nurkkakuntaisiksi tiimeiksi naamioituneina. Tiedeyhteisöä ja sen ympäristöä yhdisti yhteinen ankeus ja ryhmähäpeän tuoma luottamuspula, jotkut saivat säännöllisiä raivokohtauksia ja heitä oli syytä pelätäkin. Yliopisto ja sen laitos oli kuin EU:n ulkopuolelle suljettu, vähäisimmän vätyksenkin sormellaan osoittama kiusattu Kreikka. Portinvartijat olivat matkalaukkuelämää viettäviä, pikaisesti Oulussa vieraillevia professoreja. Yliopiston alku oli ankeaa aikaa ja se oli haaste monelle.


Verkoston rakentaja

Turun yliopiston ja Oulun yliopiston väliset yhteiset Lapin tutkimuksemme ja pohjoisten jokien ja niiden rakentamisen sosiaalisten sekä taloudellisten vaikutusten analyysit alkoivat tuolloin 1970-luvun alussa ja jatkuivat myöhemmin muissa merkeissä. Yhteisiä julkaisuja meille ehti kertyä lyhyessä ajassa toistakymmentä ja sivumäärä oli varmaankin tuhansissa sivuissa. Asp ei varsinaisesti osallistunut kirjoittamiseen. Hänen vahvuutensa oli toisaalla, verkoston rakentajan roolissa ja opettajan työssään, joka luotti kyllä oppilaisiinsa.

Tuossa vaiheessa käsite verkostotalous tuli meille tutuksi, yliopistojen tietojenkäsittelyjärjestelmät verkotettiin yhteen myös Helsinkiin. Prosessi siirtyi suunnittelumaantieteen ja yhdyskuntasuunnittelun kautta Oulun ja sen kehitteillä olleen teknopoliksen sekä myös maalaiskuntien ja yrittäjien käyttöön jo 1970-luvun puolella. Muistan kirjoittaneeni ensimmäiset artikkelit Kalevaan aiheesta juuri tavoitteena levittää informaatiota myös maaseutualueille. Se oli käsitteellisesti vaikeaa tieteen popularisointia ilman internetin olemassaoloa. Oulu alkoi muuttua radikaalisti vuosikymmenen vaihtuessa ja muutos näkyi myös Pohjois-Suomen jokilaaksoissa. Noiden alueiden muutosta, Oulun ihmettä, on vaikea tänään todeksi uskoa.

Ympäristöanalyysin yhteiskunnallinen läpimurto

Suomalainen ympäristötiede ja sen -analyysit yhteiskuntatieteitten tukemana ja poikkitieteisesti syntyivät näin varhain jo 1970-luvulla ennen ympäristöhallintomme muotoutumista, ja sen ytimessä olivat suomalaiset vesistöt, vesistöalueiden mittavat analyysit Pohjois-Suomessa Ii- ja Kemijoen vesistöalueilla ja keskellä ikiaikaisia koskisotia ja laestadiolaisissa kyläyhteisöissä, vihan ja häpeän maailmassa, jossa vastakkain olivat valtiojohtoinen rakentaja (Kemijoki Oy) ja yksityisen pääoman varaan rakennettu teollinen klusteri (Pohjolan Voima Oy), pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu, politiikan teon hedelmällinen väline konfliktiteoreetikkojen tutkia Turusta käsin tukea hakien. Teoria kehitystyölle oli vain haettava muualta kuin perinteisten konflkititeoreetikkojen mystiikasta ja uskosta sosialismiin.

Oulussa, tervaporvareiden kaupungissa, sellainen ei olisi ollut yksin mahdollista ja muutos oli saatava aikaan osallistuvan tutkimuksen keinoin ja itsensä kentälle jalkauttaen. ”Vihan hedelmistä” oli tehty ihan hyvä sosiologinen kaunokirjallinen tuote, ja usein Asp kertoi oppilailleen kuinka hyvä kirjallisuus on samalla hyvää sosiologiaa ja päinvastoin. Modernisaatiokehitys oli käynnistynyt ja eteni kohti 1980-luvun kasvun vuosia ja innovaatiopolitiikkaa. Yliopistot ja osaamikeskukset olivat syntyneet prosesssin vetureiksi.

Vaaraton ja vaarallinen tutkimus

Tieteen mukanaolo lähti suuresta tarpeesta ja kysynnästä. Pääosa tutkimuksesta syntyy ilman tarvetta ja on harmitonta. Sen sijaan kiisteltyihin arvoihin, asenteisiin ja talouden mittareihin, sosiaalisten rakenteiden tulkintaan haetut tutkimukset ovat aina vaarallisia. Niin myös Aspin johtamissa tutkimusohjelmissa, joissa uutta tutkijapolvea kasvatettiin keskellä kiihkeintä konfliktia tai poliittisia intohimoja. Innovaatioprosessien tiedettiin käynnistyvän juuri näistä kipeistä solmukohdista.

Ympäristöä tutkiva ja arvioiva yhteiskuntatiede vaikutti ympäristöhallintomme sisällön muotoutumiseen yhdessä muiden ympäristötieteiden kanssa yhteiskuntaa analysoivaksi ja ympäristörakentamista mittaavaksi tieteeksi. Prosessia tukivat tuon ajan tarpeet ja vaatimukset yhteismitallistaa vaikeita, ongelmallisesti kvantifioitavia ja markoiksi muutettavia ympäristöindikaattoreita biologisen ja taloudellisen sekä sosiopsykologisen ympäristön laajaksi ymmärtämiseksi.

Tätä edellytti sekä poliittinen että taloudellinen, Suomessa myös juridinen ja hallinnollinen päätöksenteko, mutta myös kasvava tarve muuttaa ympäristöpolitiikka osaksi muuta yhteiskuntapolitiikkaa ja jatkossa sen ydinosaamiseksi. Nykyinen menestyksemme alan tieteissä ja niiden sovelluksissa klusterirakenteina perustuu tähän pohjatyöhön.

Vain Suomessa maailman kaikista valtioista on toteutettu ympäristöklusterin tutkimusohjelma. Sen synnyn tausta oli Kemi- ja Iijoen tutkimusohjelmissa sekä niiden lukuisissa malleissa ja yhteiskunnallisessa analyysissä yhdistää poikkitieteinen aineisto yhdeksi hallittavaksi kokonaisuudeksi. Kemijokilähetystö karvalakkeineen ja suojelulait syntyivät ikään kuin osallistuvan tutkimusmetodiikan tuloksena ja ylimääräisenä lisänä, ei itsetarkoituksena, kuten myöhemmin on virheellisesti tulkittu.

Tieteen omat tukirakenteet taustalla

Professori Asp oli oikea henkilö toimimaan isähahmona sellaisten vaikeiden prosessien yhdistäjänä, joiden tuloksena olivat myöhemmin luovat ja innovatiiviset verkosto- ja klusterirakenteet, ekologinen klusteri käsitteenämme. Hänellä oli erittäin laaja kansallinen ja kansainvälinen verkosto, jossa mukana oli hallinnon ja elinkeinoelämän ohella poliittisia vaikuttajia ja tiedeyhteisö.

Käsite ympäristöklusterista syntyi vahingossa ja ilman tietoista tavoitetta ja soveltaen vain oikeaa tieteen filosofiaa. Näistä hermeneutiikka oli ensimmäinen ja poikkitieteinen sekä ennakkoluuloton verkostotalous toinen tukipylväs. Suomalaista pragmatismia ja innovaation diffuusioon liittyviä teorioita käytettiin koko ajan ennakoiden myös niiden vaikutukset osana ennustemenetelmien rinnakkaista laadintaa.

Parhaimmillaan Asp oli kuitenkin opettajana ja avarakatseisena oivaltajana, jota arvostettiin sosiaalisten taitojen kautta klusterirakenteissa. Suuren kirjallisen tuotannon kohdalla kiintoisaa on, että nekrologi maan päälehdessä (HS 7.5) muistaa vain yhden työn Lapista varhaistyönä ja kaikki muut ovat 2000-luvulla kirjoitettuja. Niissä kerrotaan Japanin innovaatiopolitiikasta ja elämän mittaisesta oppimisesta. Elämä ja luovuus, innovaatioprosessit, eivät suinkaan lopu eläkeikään vaan näyttäisivät alkavan juuri silloin ja tuottavan näkyvää jälkeä. Tässä työelämään ja sen sosiologiaan runsaasti paneutunut professori oli itse elävä esimerkki ja eli kuten saarnasi.

1 kommentti:

esa a. kirjoitti...

ylen mainio nekro! aspin tapaukseen pätenee siis sananlasku: vaella viisasten kanssa...