tiistai 25. elokuuta 2009

Talebantiet

Silkkitieltä Olvitielle

Matka silkkitietä Afganistanissa Kabulista pohjoiseen on maan ainut henkireikä nykyisin. Tämän "talebantien" pituus on täsmälleen sama kuin matka Forssasta Iisalmeen.

Iisalmessa syntyneenä ajan usein tuon tien käyttäen reittinä lyhintä mahdollista ja maaseutualueiden halki kulkevaa kaunista tiestöä Hämeenlinnan kautta Padasjoelle ja sieltä mutkittelevaa reittiä Päijänteen länsipuolitse Kuhmoisten kautta Jämsään, jossa forssalaiselle melkoisen vieras suunta matkata onkin jo liki puolivälissä. Forssa on suuntautunut itään ja länteen, eniten toki etelään ja Helsinkiin mutta ei juurikaan pohjoiseen. Matka Jyväskylän kautta koilliseen kulkee liki Pieksämäen ja Suonenjoen kautta ja kaiken aikaa alueilla, joiden asukastiheys on Euroopan alhaisin, noin 1-5 asukasta neliökilometrillä. Tällaisessa ympäristössä asuen niin luonto- kuin ihmiskäsityskin on kovin erilainen kuin ruuhkaisen metropolin sisälle ahtautuen ja asuen toinen toistensa päällä ja useassa kerroksessa myös matkustaen.

Maaseudun asukas ei ole citysuomalainen ensinkään. Tällaisia suomalaisia on paljon ja Suomen läpi matkustava saattaa saada vaikutelman ohikulkuteitä ajaen täysin asumattomasta metsäisestä maasta. Tällaisia mielipiteitä on saanut kuulla usein turisteina maamme halki kohti Pohjois-Norjaa matkanneilta pääteittemme kulkijoilta. Meillä on omalaatuinen tapa piilottaa kauniit kaupunkimme metsien suojaan ja nykyisin teemme niin myös vesistöillemme. Kulttuurimaisema on meille vieras ympäristö ja kätkemme sen mieluusti kasvuston peittoon.

Peltipoliisien luvattu maa

Alueella on runsaasti vesistöjä ja niitä luonnehtii tyypillinen Pohjois- ja Etelä-Savon raja-alueiden ruhjeisuus ja kasvillisuuden köyhyys. Korkeuserot ovat mäki- vuorimaalle tyypillisiä 50-200 metrin välillä liikkuvia ja niitä tuskin huomaa tarkkaillessaan jatkuvasti vaihtuvia "peltipoliiseja" strategisesti sopivilla sakotuspaikoillaan. Kavalimmat on asetettu kohtiin, jossa 70 kilometrin omituinen rajoitus muuttuu hetkeksi muutaman sadan metrin matkalla 50 kilometrin rajoitukseksi ja taas hetken päästä normaalimmaksi 60 kilometrin tai 80 kilometrin rajoitukseksi. Sellaisen oivaltaminen hiljaisella kylätiellä vaatii mielikuvitusta tienpitäjältä. Peltipoliiseja laskiessa ja nopeusrajoituksia seuratessa matkan teosta tulee stressaava painajainen. Eurooppalainen liikennekulttuuri ruuhkaisessa Saksassa, Italiassa, Turkissa ei voisi tällaista sietää. Maassa kuitenkin eletään maan tavalla.

Suomalaisten halu kiusata toisiaan näkyy työelämän ohella etenkin arkielämän liikenteessä. Kiinnostus teknologiasta taas tavassamme tarkkailla toisiamme kameravalvonnan ohella sadoilla sellaisilla korteilla ja välineillä, joiden tavoite on hukkunut jo aikoja idean isän tai äidin mukana ja jäljellä on vain kortit, yhdistykset, jäsenyydet, saman asian toisto kaikkien toimesta diffuusisena imitointina. Suomi on imitoijien kansakuntaa ja tätä plagiointia ei estä edes suurimmat kulttuuriset ja fyysiset vedenjakajamme lukuun ottamatta maaselän jakajaa Venäjälle ja itään.

Se mikä meille leviää, leviää lännestä, Ruotsista ja Yhdysvalloista, aiemmin myös Saksasta ja harvemmin Ranskasta saati latinalaisen kulttuurin tuotteena. Toki moni asia leviää nyt myös kaukaa idästä. Eniten kuitenkin leviää pelko. Aiemmin ovemme olivat auki emmekä sulkeneet itseämme pelon seurauksena sadoilla eri tavoin muilta ihmisiltä, fobioilta, joita etenkin vakuutusyhtiöt kykenevät löytämään osana muun maailman finanssi-innovaatioiden idioottimaista peliä. Suomalaisten pelot ovat sukua heikolle itsetunnollemme ja usein ne ovatkin samaa asiaa.

Keihäänheittäjien vyöhyke

Matkalla Forssasta Iisalmeen liikumme niillä maaseudun ja maatalouden alueilla, joista ovat lähtöisin suomalaiset ralliautoilijat tai keihäänheittäjät. Se kulkee vyöhykkeenä seuraillen liki Pähkinäsaaren rajaa Pohjois-Karjalasta Pohjanmaan jokisuistoihin. Sille tyypillistä ovat juuri vedenjakajavyöhykkeiden soisuus, karu maaperä, Jumalan selän takana olevat maaseutukeskukset ja haja-asutus, kiviset pellot ja niillä kasvaneet periksi antamattomat, kipua ja kiusaamista sietäneet, huonojen teiden ja mutkaisten matkojen mykät, vihaisen äksyt miehet.

Kinnuset, Nevalat, Parviaiset, Rädyt, Siitoset, Korjukset, Pitkämäet ovat tältä samalta Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle ulottuvalta maalaispoikien vyöhykkeeltä. Kun pysähdyt tänne taukokahville, tapaat tällaisia jokaisessa kyläbaarissa juomassa työttömänä oluttaan äijäporukan keskushahmona. Aivan riippumatta siitä pysähdytkö Äänekoskella, Pieksämäellä, Liperissä, Tohmajärvellä tai lännempänä Alajärvellä, Lapualla, Teuvalla, sinua tarkkailee ihminen, jonka kyky kuljettaa autoa on kuin sellaisen ohjuksen, joka on tehty vain konvergoivaan havainnointiin.

Sellainen ihminen keskittyy kerrallaan vain yhteen asiaan ja jättää divergoinnin naisille, latinoille ja ranskalaiselle kulttuurille. Sorateiden sankarit ja keihäänheittäjämme ovat saman kulttuurin fyysistä, geneettistä tuotettamme. Ei Iisalmessa kasvanut Keijo Rosberg tästä kulttuurista juuri poikkea tai lähiölapsina maalta muuttaneet muut formulataitajamme. Heikki Kovalainen on maalaispoika siinä missä Antti Ruuskanen ja vieroksumme Keken Nico poikaa monikulttuurisena ihmisenä.

Edessä sisämeren saaria ja takana linnoitettuja jokilaaksojen kaupunkeja

Ennen tiestömme valmistumista ja rautateitä liikuimme käyttäen vesiteitä. Pysyvämpi asutus pysähtyi hieman viljavemmille seuduille ja reittivesistön kauppapaikoille, solmukohtiin joissa myöhemmin oli myös sopiva paikka teollisuudelle. Koskien läsnäolo helpotti energian saantia ja vasta paljon myöhemmin energia kyettiin siirtämään Lapin suurilta lohimailta Kemi- Ja Iijoelta etelän kulutukseen.

Pohjoinen oli suunta, josta tuli vain energiaa ja kylmiä tuulia Etelä-Hämeen viljaville savikoille. Hämäläisyys ja varsinaissuomalaisuus tuo savolaisen mieleen ylimielisyyden ja ilmaisut, joissa huumori ei ole kätkettyä ja kielteiset ilmaisut kiellettyjä. Sanan pyörittely ei olekaan arvossaan eikä kulttuuri ja taide itsestään selvä osa mitä tahansa elämän osa-aluetta luovana välttämättömyytenä ja tapana saada toimeentulonsa. Hitautta pidetään hyveenä ja sulkeutuneisuutta jopa arvostetaan. Sitä on vaikea erottaa syvästä masennuksesta tai tavasta tehdä kiusaa, olla ylpeä ja ylimielinen.

Suurin vedenjaka-alue oli aluksi maaselän kohdalla kulkien liki nykyistä itärajaamme. Tänään vain 10 % Suomesta on sen itäpuolella. Toinen taas oli tätäkin tärkeämpi ja kulkee Pohjanmaan jokien latvoilta kohti Järvi-Suomen sydänmaita ja erotti lännen idästä susirajana kasvaa ja kehittyä. Se teki meistä kaksi eri kansakuntaa. Kolmas taas oli jääkauden aikaan syntynyt ja Salpausselkien aiheuttama, eikä edellisiä niin merkittävä, mutta toki tärkeä sekin. Somerikosta, mannerjään sulamisvesivirtojen seulomasta ja kasaamasta moreenista, sen pyöreistä kivistä ja hiekasta, syntyneet poikittaisharjut eivät kuitenkaan olleet sellainen kulttuurinen este liikkua, viljellä ja käydä kauppaa kuin hedelmättömät ja hallaiset Suomenselän suomaat jokien latvoilla agraarin ajan kulttuurille.

Kulttuuri suuntautui joko Pohjanlahteen ja länteen tai Suomenlahteen ja etelään. Ei toki Vienanmerelle tai Jäämerelle. Suomalainen heimo ei ollut kiinnostunut juurikaan idästä ilmansuuntana agraarin kulttuurin kehittyessä. Sieltä tuli vain uhka ja pelko, joka vieläkin on käsin kosketeltava rajaseudun pitäjissä ja kylissä. Luonnollinen talousalue loppui keinotekoiseen miekalla moneen kertaan tehtyyn rajaan, ei vedenjakajaan ja luonnonmaantieteelliseen luonnolliseen kulttuuriseen jakajaan. Se mikä on geeneihin tallennettu ei hevin muuksi muutu edes järkipuheella.

Laakson suunta ratkaisi kylän elämän ja kehityksen

Jääkaudelle jään kuluttava, raivaava ja kuljettava toiminta muutti eniten kohoumien päällä olevia vanhoja maaperäkerrostumia. Ne joutuivat lähes täydellisesti mannerjään mukanaan kuljettamiksi ja kulkeutuivat lyhyemmän tai pitemmän matkan. Sellaiset laaksot, jotka olivat mannerjään liikkeen suuntaisia, raivautuivat erityisen tehokkaasti irtaimista sedimenteistä ja laakson kallioperäkin sai kulutuksen merkkejä.

Nämä merkit näkyvät oikein selvinä pysähdyttäessä matkalla niille vedenjakajaseuduille, joiden kohdalla syysmyrskyt tekevät jokavuotista tuhoaan metsissä. Puun juurten alla ei ole juuri muuta kuin sammalkerros. Se sama pätee myös ihmisiin ja näiden juurtumiseen kotiseudulleen. Syntyi konvergoiva ja hyvin pragmaattinen ihmisluonne, jonka kyky ajaa ralliautoa oli huipussaan, ja joka kykeni heittämään keihäänsä kivusta välittämättä. Noilta alueilta ovat lähtöisin myös lukuisat pitkän matkan yksinäiset juoksijat, hiihtäjäsuuruudet ja melkoinen osa mäkimiehistämmekin. Sieltä on lähtöisin myös nimekkäitä taiteilijoita, kirjailijoita, politiikan suurmiehiä. Rajapinnoilla kasvaa yksin ja suureksi, jos sitten kasvaa lainkaan.

Sen sijaan poikittain olevissa laaksoissa jään liikesuuntaa vastaan olevan laakson yläosa kului epäsymmetrisesti siten, että jään tulopuoleinen reuna pysyi jyrkkänä ja usein porrasmaisena ja vastapuoleinen laakson seinämä hiotui sileämmäksi. Kallioperä kului siellä jopa liki kymmenen metriä ja samalla se painui ja kohoaa nyt kaiken aikaa muuttaen vedenjakajan paikkaa sekä palauttaen maata vedestä Pohjanmaan jokien suistoissa.

Ihmiset näissä laaksoissa ovat säyseämpiä, eivät pane liikkeelle kapinoita tai aloita häijyä hävitystä, elävät sovussa keskenään ja heittävät keihään sijasta huulta. Kiven pyörittäjän kylä ei ole sanan pyörittäjää nähnytkään. Yhdessä tällainen pari on voittamaton, sikäli kun voivat toisiaan sietää.

Yhdistäviä elementtejä erottavia enemmän

Suomen kallioperä ei tällä matkalla yli vedenjakaja-alueen Forssasta Iisalmeen paljoa muutu. Se on ikivanhaa svekofennidi- ja karelidipoimitusten liuskealuetta. Maailman vanhimmat poimitukset ovat metamorfoituneet ja kuluneet puolitasangon tyyppiseksi alangoksi.

Kallioleikkausten kohdalla voi nähdä vielä poimitusten suuntia ja muutaman syväkiviesiintymän, Siilinjärvellä valkoiset "vuoret" kohoamassa ikään kuin jäävuorina kertoen alueen kaivostoiminnasta. Uusia kaivoksi on syntymässä harvakseltaan ja luonnonvarat kuihtumassa, jos niitä on koskaan tällä vyöhykkeellä oikein ollutkaan. Kun koskia on vähän, ei ole myöskään sellaista teollisuutta, johon olisi vaadittu runsaasti energiaa. Toki kuitenkin riittävästi lopettaa teollisuutta valtion alunperin omistamilla teollisuuspaikkakuntien harvoilla tuotantoalueilla.

Niiden korvaaminen näillä alueilla on äärimmäisen työlästä ja vaikeaa. Tänään suurimmissa vaikeuksissa on Varkaus. Forssa ja Iisalmi ovat sen sijaan hyvällä kasvu-uralla mutta eivät toki Hämeenlinnan ja Kuopion kaltaisessa nosteessa.

Jo ennen Kuopiota ja Kallavettä kasvillisuus rikastuu ja kertoo emäksisemmästä kivilajista. Järvet ovat kasvustosta rehevämpiä ja linnusto rikkaampaa. Mykkä hämäläisyys katoaa ja äkkiväärät eteläsavolaiset jäävät taakse. Geneettinen perimä on tutkimusten mukaan kokonaan toinen kuin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa tai Etelä-Hämeessä. Erot ovat suurempia kuin kansakuntien välillä Euroopassa.

Meillä on yhteinen kulttuuri, yhteinen kieli, mutta emme ymmärrä toisiamme ja sen huomaa asuen riittävän kauan kussakin Suomen maakunnassa. Jyrkin ero syntyy juuri tämän Suomenselän suomaan molemmin puolin kulkiessa. Juuri näillä alueilla ymmärretään idän ja lännen välinen raja ja pohjoisen sekä etelän väliset erot kuten Afganistanissa, Kabulissa ja silkkitiellä ikään.

Vesistöt eivät erota vaan yhdistävät ja kylät sijaitsevat saarilla, eivät muurien ympäröimissä kaupunkipahasissa jokien suistoissa ja suvantoaltailla, laakson pohjalla tai vuoren rinteellä. Puhe on väärän puun takaa kerrottua ja tulkinta jää kuulijalle. Huumori on myötäelävää ja ihmistä ymmärtävää. Simo Puupponen (Aapeli) on tänään savolaisten pyhimys. Ero Väinö Linnaan on järisyttävän suuri ja totinen paikka.

Vasta Somerolla ja Somerniemellä savolainen saa myötätuulta purjeisiinsa siinä missä Nuutajärvellä Urjalassa. MTT koetaan tuontitavaraksi ja sellaisenaan sitä ei voi ottaa oikein oman kylän tuotteena. Se on synti ja sääli Jokiosilla ja Forssassa.

Sen sijaan jatkaessaan matkaa joko itään tai länteen Iisalmesta kohti Joensuuta tai Oulua, ongelmia ymmärtämisessä ei esiinny. Oulu on saanut kantaväestönsä alun perin Mikkelin seudulta Savosta ja pohjoiskarjalainen ei juurikaan poikkea sydänsavon alueista Ylä-Savossa.

Ennen vuotta 1550 "keihäänheittäjien vyöhyke" ei ollut pysyvän maatalousasutuksen aluetta. Kun sellainen sitten lopulta syntyi, sen viimeisin vaihe oli 1960-luvulla alkanut poismuutto, joka vauhdittui uudelleen 1990-luvun laman alkaessa. Keihäänheittäjien kansa on Suomesta katoamassa lopullisesti.

Suurimmat muutokset nyt luonnossa

Matka Iisalmesta kohti itärajaa on vaaramaisemien ja järvien pilkkomaa Suomen kauneinta luontoa yhdessä Koillismaan maisemien kanssa. Kun on vieraillut kummallakin alueella käyden joka talossa useampaan otteeseen, muutokset laman tuomana eivät näy juurikaan ihmisten askareissa. Hankkeita viedään myös suurina ohjelmina ja suurimmat muutokset havaitsee luonnossa, järvimaisemassa ja linnuston liikkeissä, toki myös vähenevissä savuissa maaseutumaisemassa. Umpeutuvia peltoja on surullista seurata. Moni vanha tuttu ja ystävä on antanut periksi.

Piisami katosi luonnosta samaan aikaan kun järvikaisla. Lehmien laiduntamisen päättyminen ja tehostettu järvien hoito on tuonut uudenlaisen rikkauden, josta kuitenkin puuttuu kokonaan perinteiset niityt ja hakamaiden kasvustot eläimineen. Eläimiä ei ole aikoihin laidunnettu metsissä, eikä ravinteita pääse järviin enää kuten takavuosina. Sen sijaan itäiset ja pohjoisen lajit ovat lisääntyneet, joutsenet ja kurjet ovat tulleet lähemmäs asutuskeskuksia ja yhä useammin joudut väistelemään niin piennisäkkäitä kuin alueelle vierasta fasaania. Täysin vieraita lintuja luonnossa ovat satunnaiset haikarat ja on joukossa toki joku eksynyt laji Afrikan niiltä seuduilta, joilla monet luontaiset lajistomme pesijät viettävät talvensa. Syy tuskin on ilmastomuutoksessa. Eksyneitä lajeja harhailee yksittäisinä ja vasta suurempana massamuuttona niihin aletaan kiinnittää huomiota merimetson tapaan.

Suurimmat muutokset tapahtuvat kuitenkin pieneliöstöissä ja niiden seuraamisessa kannattaa nyt olla tarkkana. Ilmastomuutoksen suuret muutokset kun alkavat juuri sieltä ja makroekologiassa ne näkyvät paljon myöhemmin.

Susirajan paikka muuttunut

Oman synnyinkotinsa ja kotikylän näkeminen Internetin esitteissä ja googlaten on elämys siinä missä minkä tahansa sellaisen kylän, joka on tullut tutuksi tutkijana ja siihen on ehtinyt juurtua. Ihmisen identiteetti on monen asian summa. Viimeistään nyt uskoo elämämme muuttuneen globaaliksi ja kylien olevan osa tätä samaa prosessia.

Hernejärven kunnostus on edennyt ja pienet vähävetiset järvemme, joiden syvyys on vain noin 7 metriä, ovat täsmäsuunnittelun kohteita siinä missä arvokkaat lohijoet ja niiden poikastuotannosta vastaavat pienet puroset.

Koko järviemme vesimäärä vaihtuu parin vuoden välein ja se aika on osattava käyttää hyväksi riippumatta siitä, mihin valuma-alueeseen satummekin kuulumaan. Yhteinen vastuu ympäristöstä huolettaa nyt enemmän kuin ohimenevät taantumat ja niitä seuraavat nousukaudet. Itä-Suomessa lamaan ja suhdanteiden vaihteluun, kausityöttömyyteen, on jo totuttu ja se on osa kylien selviytymistarinaa toisin kuin vauraammassa Hämeessä ja Varsinais-Suomessa.

Yhteistyö ei oikein pelaa kuten saarten sisällä asuvien kylissä, joita vesistöt yhdistävät ja muodostavat verkostotalouden perustan. Susirajan paikka on muuttunut ja se näkyy myös kartoilla. Velkaantuneita kuntia ja maaseutupitäjiä on etelässä enemmän kuin pohjoisessa ja perinteisen suoalueemme sydämessä sen vedenjakaja-alueilla. Suuria projekteja pyörii nyt enemmän kuin aikoihin.

Lounais-Hämeen riidat tulivat mahdollisimman huonoon aikaan käynnistää yhteisiä suurhankkeita, ja syitä voidaan nyt hakea myös ministeriöistä.

Meitä on nyt enemmän kuin koskaan ja väkilukumme on kaksinkertaistunut moneen otteeseen hyvin lyhyellä ajalla. Samalla olemme keskittyneet asumaan muutamaan taajamaan ja maaseutumaisin maa Euroopassa on muuttunut ja eniten niillä alueilla, jotka ovat ikivanhoilla kulttuurien ja fyysisten luonnonmaantieteellisten alueittemme rajapinnoilla.

Yhdyskuntien menestystarinat ja vararikot tapahtuvat nyt kokonaan toisentyyppisen kehityksen tuloksena kuin takavuosina, ja niitä voi tapahtua myös siellä, jossa aiemmin näimme vaurautta ja hyvinvointia. Globaalista maailmasta on tullut pirstaleinen ja menestystä ei voi ennustaa vanhojen sijaintiehtojen ja lokalisaatioteorioiden perustalta.

Nyt on viisasta seurata Yhdysvaltain suuren keskiluokan kamppailua ja jatkuvaa köyhtymistä sekä totaalista ahneutta, josta on syytä ottaa oppia kotoisessa Suomessa.

maanantai 17. elokuuta 2009

Afganistan - kaikkien sotien äiti

Jos avaat Afganistanista kertovat sivut googlaten petyt. Se on täynnä nimiä, vuosia, vuosilukuja. Sellaista sillisalaattia ei jaksa jäsentää edes karttaan katsomalla tai historian ja maantieteen tohtorin arvoilla. Afganistanin kuvaaminen historiallisena tai maantieteellisenä alueena ei oikein tahdo onnistua uhraamatta siihen tuhansia sivuja. Niin monikulttuurinen ja sotaisa on sen geopoliittinen asema.

Korkealla Himalajan huippuja hakien

Helsingin sanoman toimittaja teki matkan Kabulista pohjoiseen kohti Uzbekistanin rajaa. Matka on 480 kilometriä ja kuoppaista kuten tie Forssasta Helsinkiin. Matka kulkee välillä nimekkään vuosituhantisen solan ja tunnelin läpi, kiemurtelee vuoristossa kuten tekisit matkaa suomalaisten rakentamalla Petsamon tiellä, mutta ilman jatkuvaa venäläisten sotilasajoneuvojen tekemää kujaa ja pelkoa tulla pidätetyksi. Pohjoinen väylä kohti Uzbekistanin rajaa ja Himalajan huippuja on vielä rauhallinen ja liikenne vilkasta.

Matka kulkee läpi suomalaisten rauhanturvaajien päämajan Mazar-i-Sharifissa ja jatkuu Heiratiin, jossa on hyvä väittää tuntevansa maaherra siinä missä monessa muussakin maakunnassa ja takavuosien Suomessa. Luontevat yhteydet ovat aina olleet Kybersolan kautta Pakistaniin tai vaihtoehtoisesti Kandaharin ja Chamanin kautta. Pakistan on suunta, jota Afganistanissa on aina arvostettu. Siellä suunnalla vain Yhdysvallat liittolaisineen käy sotaansa taleban-kapinallisia ja al-Quaida-terroristeja vastaan. Liikkuminen etelään on käynyt aina vain vaikeammaksi. Se ei ole uusi ilmiö monituhatvuotisen maan sotaisassa kulttuurissa. Maa on ikään kuin sotaa ja konflikteja varten luotu evoluution kokeilukenttä kulttuurien kehittyä tai taantua.

Ei nopeus ja matka tapa vaan äkkipysähdys

Sen sijaan pohjoiseen, Salangin tunnelin läpi, ohi suomalaisten päämajan Heiratiin matka Uzbekistanin rajalle vie vain noin kahdeksan tuntia. Matka on tarkalleen sama kuin ajaen peltipoliisien vartioidessa Forssasta Hämeenlinnan kautta Padasjoelle ja Jämsään sekä sieltä Jyväskylän ohittaen ja tankaten kebabia nauttien, kuten Pul-i-Khumrissa, päätyen Kuopion kautta Iisalmeen 500 kilometriä pohjoisempana.

Suomessa kebabin voi vaihtaa myös Kuopiossa kalakukkoon ja aikaa matkaan menee vajaa kolme tuntia vähemmän kuin edeten Afganistanin tämän päivän elämänlankaa niin ikään pohjoiseen. Saman matkan ovat tehneet niin arjalaiset, mongolit, hunnit, Rooman joukot ja tuhannet muut silkkitien kulkijat. Nykyisin tietä on helppo edetä seuraten venäläisten tankkiautojen, rekkojen, vanhojen mersujen, japanilaisten autojen letkaa. On vain varottava putoamista tuhansia kilometrejä alaspäin vuorten rinteitä. Noin 70 % maan öljylastista kulkee pitkin tätä reittiä ja se on tärkeä huoltotie myös Yhdysvaltain huoltojoukoille. Rautateitä maassa ei ole lainkaan ja liikuminen on tuntun rempesää ja vuoristoisille alueille tyypillistä kuhmuisten autojen pölyistä menoa kohti Hindu Kushin edessä siintäviä huippuja.

Noin 31 miljoonan kansakunnan afgaanien, tadzikien, hetsarien, uzbekien, aimakien, turkmeenien, balokkien jne. joukossa ihmisen elämä ei aina ole korkeassa kurssissa. Eri uskontokunnat ja kulttuurien omaperäiset heimot suhtautuvat vieraaseen eri tavalla ja eksyessä heille on turha näyttää karttaa. Kielet ovat monikulttuurisia murteita, lukutaito harvinaista, naisilla pieni ihme. Daria ja turkmeenia puhuvat, balutsia ja pashaita murtavat, eivät ole ihastuneita suomalaisen englannin kielen osaamisesta. Sodat brittejä vastaan muistetaan.

Liki kymmenen suurkulttuurin sulatusuuni

Miksi Wikipedian on niin vaikea kuvata Afganistanin historiaa ymmärrettävästi?

Afganistanissa, Aasian sydämessä, Hindukusin mahtavan vuorijonon laaksoissa kohtasivat toisensa neljä tänäänkin vielä muistettavaa arojen dynaamista paimentolaiskulttuuria, skyytit, turkkilaiset, hunnit ja mongolit sekä samaan aikaan kolme suurta ihmisen maahan sitovaa agraarikulttuuria, Iranin, Intian ja Kiinan suurkulttuurit.

Toiset Margiankulttuurin tapaiset luomukset olivat sotaisia ja toiset taas hieman rauhanomaisempia. Ne hävisivät kun maahan tunkeutui mongolien ja hunnien, arjalaisten valloittajien joukot. Maanviljelys pyrki sitomaan maahan ja luomaan yhtenäisyyttä, paimentolaisuus oli liikkuvampaa ja agressiivista.

Aasian mannertenväliset yhteydet, vaikeasti kuljettavan alueen elämänlangat, johtivat kaikki Afganistanin soliin. Tunnetuin näistä kulki juuri maan pohjoisosan (Baktrian) halki ja sen kautta käytiin komean - ns. Silkkitien - Kiinan ja Rooman muinainen kauppa. Afganistan ei ole koskaan ollut mikä tahansa valtio tai ohikulkualue. Eilinen kulttuuri ei aina oikein näyttäydy tämän päivän elämässä. Kun syyllisiä ja syntipukkeja haetaan, viholliset on hyvä hakea kaukaa ja ystävät läheltä, tiedetään paikallisessa viisaudessa ja moni ymmärtää taleban viestin.

Historian toiset presidentin vaalit pidetään 20.elokuuta ja maakuntavaalit 34 maakunnassa. Ennakkosuosikki presidentiksi on vuodesta 2001 presidenttinä toiminut Hamid Karzai, hänen entinen ulkoministerinsä Abdullah Abdullah sekä Yhdysvalloissa opiskellut siirtymäkauden valtiovarainministeri ja Maailmanpankissakin työskennellyt Asraf Ghani. Moni nukkuu yli vaalien ja pyrkien välttämään tappamista ja tuhoa. Afganistanissa Talebanin käsi on pitkä.

Alueen asutus on äärimmäisen vanhaa. Vanhimmat arkeologiset löydökset ulottuvat tuhansien vuosien taa ennen ajanlaskumme alkua ja kuvaavat oman aikansa korkeakulttuureja. Kerrostumia löytyy päälletysten liki kymmenkunta. Takavuosina niistä olivat kiinnostuneita liki kaikki läntisen kulttuurimme innokkaat valloittajat ja heitä seuranneet arkeologit. Alueelta löytyi yhteen sulatettuna sellaista, joka muualla oli erillisenä tai irrallisena ja tunnettiin helppolukuisuudestaan. Pommitusten jäljet näkyvät vanhoilla kaivauksillakin.

Kuin evoluution tuottamia Galapagossaarten ihmeitä

Afganistanin historia muistuttaa monella tapaa sellaisten läpikulkualueiden ja kannasten historiaa, joita tapaamme vaikkapa Pohjois- ja Etelä-Amerikan välillä Väli-Amerikassa. Olen pyrkinyt kuvaamaan tällaisten alueiden syntyä ja luonnetta romaanissani Arctic Babylon olettaen, että ihminen olisi tuhatvuotinen ja voisi seurata kulttuurien syntyä, kukoistusta ja katoamista, omamme siinä mukana. Se helpottaa historian geopoliittisten kokemusten ymmärtämistä omassa ajassamme. Suomella on siitä omat karvaat läksynsä luettuna ja aina ne tahtovat unohtua.

Tällaisilla alueilla, afgaanien tai maya-kansan ja inkojen asuttamilla, historia ei ole omamme kaltainen vain itsenäisen valtion historiaa. Se on pikemminkin sidoksissa laajojen pääkulttuurien historiaan, laajojen valtakuntien ja kansojen vaellusten aikaan, jossa afgaanit ovat luoneet oman, omalaatuisen historiansa, tai oikeammin jossa heidän alueensa on ollut osana suurempaa tapahtumaa, jota eivät toki itsekään voi ymmärtää. Sisältä katsoen kaikki näyttää toiselta kuin omaa napaa tuijottaen.

Arjalaisten ikivanhat veda ja rigveda -opit

Kun arjalaiset käynnistivät oman vaelluksensa lännestä kohti Intiaa, iranilaiset heimot valloittivat Afganistanin laaksot ja sydänalueet, elämänlangat vuoristojen välissä. Tämä tapahtui noin 1000 -luvun molemmanpuolin eKr. Saksalaiset filosofit 1800-luvulla, Arthur Schopenhauer kärjessä, kertoivat kyynisesti kuinka saksalaiset tuhosivat ja pilasivat kaiken mihin saapuivatkin.

Tuolta ajalta ovat kuitenkin monet alueen niin Intiassa kuin Iranissa, Pakistanissa tapaamamme ja myös toisessa maailmansodassa käytetyt tunnukset, juutalaisviha, hakaristit, preussinpunainen kastijako ja ihmisviha, schopenhauerilainen pessimismi, vedanta-hindulaisuus, elämän tarkoituksettomuus ja naisen alistettu asema.

Geneettiseen perimään lyöty ei lähde irti Galapagossaaren peippojen nenistä Nato-joukkojen avulla ja sinisilmäisellä hegeliläisellä idealismilla, kalevalaisilla loitsuillamme ja omalla mielenlaadullamme. Tässä Schopenhauer oli varmaan oikeassa kritosoidessaan Hegeliä ja seuratessaan Kantin ja Platonin teitä. Tästä pessimistisestä filosofiasta Afganistan on hyvä osoitus.

Tänään Iran lännessä on liki yhtä ongelmallinen suunta kuin kolme vuosituhatta sitten. Se on omituisen, jo neljättä vuosikymmentä valtansa säilyttäneen sellaisen koplan hallussa, jonka kanssa kukaan ei halua olla missään tekemisissä. Etelässä ovat puolestaan al-Quaida terroristit ja Yhdysvaltain armeijakunta, kauan jatkunut sota. Neuvostoliitto väsyi siihen aikanaan ennen Natojoukkoja.

Kabulilla ei mene tänään oikein hyvin, kauppa ei käy, pohtii paikallinen torikauppias. Vain pohjoisen suunta tuo energiaa ja vie vähäiset vientituotteet, kuten niin usein aikaisemminkin. Takavuosien maataloustuotteet, puuvilla ja matot, vehnä, ohja ja maissi, kuivatetut taatelit, mantelit, aprikoosit, karakul -lampaiden villan, Kunduzin, Hindukusin, Helmandin kastelualueiden tuotteet eivät oikein mene kaupaksi. Kaikkialla soditaan, puhutaan Kabulin kaduilla. Vain huumeet menevät kaupaksi kuten takavuosinakin. Viina on tällä alueella myrkky, ei toki unikon kukat. Se millä itsemme myrkytämme on sekin kulttuurien yhteistä tuotetta. Ihmisenä olemista on vaikea sietää selvänä ja huumaamatta itseään.

Historian toistaa itseään

Helleenien kukistuttua Kyyroksen valtakunnan rajamaakunta Gandahara, joka käsitti myös Kabulin alueen (Kapisan), liitettiin Aleksanteri Suuren valtakuntaan. Oikeastaan eri kulttuurien yhteensulautuminen tapahtui parhaiten juuri Afganistanissa, joka otti soliinsa niin Kreikan, Persian kuin Intiankin kulttuurien aineksia, joita arjalaiset olivat aiemmin jalostaneet omilla opeillaan ja väkivallalla.

Parin vuosituhannen aikana Afganistan oli milloin joukko kuningaskuntia, joiden rajat ovat ulottuneet jopa Intiaan ja Persiaan saakka tai sitten maa on ollut Kiinan, hunnien, mongolien, turkkilaisten tai persialaisten valtakuntaa. Tätä kautta on ymmärrettävissä alueen monikulttuurisuus, lukuisat kielet ja uskontojen kirjavuus. Fyysinen ympäristö, vuorijonot ja laaksot, jokiuomien kaltaiset tiestöt kuormajuhtien kulkea ja sotilaiden väijyä, terroristien piileksiä, maahan sitovan maatalouden ja sitä dynaamisemman ja aggressiivisen paimentolaisuuden yhteentörmäykset, niiden hallinto ja uskonnot, moraaliset ja eettiset säännökset ja normit, on jouduttu muokkaamaan ja yhdistämään moneen eri kertaan. Ei sellaisissa maakunnissa äänestetä kuten Suomessa.

Epävarmuus, sodat ja aggressiiviset muutokset, omat nousu ja laskukautemme, ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ilman sitä Galapagossaaren peipoilla nokat olisivat tarpeettomia monine muotoineen. Vakiintunut elämä ja hallinto sopii, mutta ei koskaan kaikille peippolajeille. Moni äänestää kuten heimojohtaja käsee tai jättää talebanin pelossa äänestämättä. Usein taustalla on lisäksi suomalaiselle vaikeasti avautuvia perheiden ja uskontokuntien omia pienlahkojen perittyjä, suuruskonnoista poikkeavia käyttäytymisnormeja.

Niinpä välillä alue on ollut buddhalainen ja 800-luvulta lähtien pääosin islamilainen. Afganistanilla on ollut tärkeä osa juuri buddhalaisuuden leviämisessä itään ja ehkä vieläkin tärkeämpi osuus islamilaisuuden leviämisessä Intiaan.

Olemme pitkälle noiden solien tuotetta itsekin ymmärtämättä aina miksi. Meille emämaa on kuitenkin rajamaakuntana aina kertonut, mikä on alusmaan kansalaisten tehtävä tai kohtalo. Näin syntyy maakunta, jonka kansalaiset kokevat “ajautuvansa” sotiin myös kaukana oman maansa ulkopuolella hakkapeliittojen tapaan. Tällaista "ajautumista" Afganistanissa ei oikein ymmärrettäisi eikä maailma muutenkaan noudata kovin pragmaattista ja meille rationaalista ajattelua. Elämän tahto ja tarkoitus on usein lähempänä schopenhauerilaista kuin hegeliläistä ajattelua. Siinä näkyy ikivanha arjalainen veda oppi ja sen vaikutus niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessakin.

Jatkuvien sotien ja kahakoiden väliseen aikaan mahtuu myös pitkiä rauhan aikoja, jolloin kulttuuri on päässyt kehittymään ja myös kukoistamaan, hieman samaan tapaan kuin Väli-Amerikan suunnalla Maya-kansan ja Inka-kulttuurin kohdalla. Näistä ajoista kertovaan moni on turistina tutustunut vaikkapa Heratin temppeleissä 1400-luvun lopulta.

Oleellista on että kovin sotaisan kulttuurin tuloksena ei suinkaan ole ollut pirstaleinen yhteisö vaan hyvinkin patrioottinen ja kansallisesta sekä kielellisestä erikoislaadustaan tietoinen kansakunta. Se vaalii ikivanhoja perinteitään ja on niistä uskomattoman ylpeä. Galapagossaaren peippo tunnistaa toisen saman lajin yksilön vaikka nokat ovatkin tarkoitettu aivan eri ravinnon käyttöön. Se on ylpeä värityksestään, jossa näkee sotien ja konfliktien värit ja traumat selviytyä kulttuurin syvärakenteissa näkyvillä normeilla juuri tuolla alueella eläen ja pysyen hengissä. Joku uhkaava väri tai muoto, esteettinen kokemus, kulttuuriin sopimaton ja geenien karsina normi, saa sen raivoihinsa ja syntyy terrorismin kauhu.

Venäjän ja brittien kokemukset

Oma läntinen kulttuurimme puuttui asioiden kulkuun 1800-luvulla. Tuolloin alue jäi Englannin ja Venäjän väliseksi kiistakapulaksi ja puskuriksi näiden välille. Suomalaisina ymmärrämme, mitä on olla kahden kulttuurin välisenä puskurina ja kokea afgaanien tapaan kolme sotaa ennen kuin kolmannen Englannin ja Afganistanin sodan jälkeen solmittiin sopimus vuonna 1921, joka takasi Afganistanille täyden itsenäisyyden muutaman vuoden omamme jälkeen.

Itsenäistymisensä jälkeen maa otti avustuksia Neuvostoliitosta, Yhdysvalloilta sekä silloiselta Saksan Liittotasavallalta. Vuoden 1973 sotilasvallankaappaus johti tasavallaksi ja maa lähestyi silloista Neuvostoliittoa. Jo Intian jaon yhteydessä ns. Durandin linja tuli kyseenalaiseksi ja synnytti jatkuvan Pakistanissa asuvien pataanien ongelman. Tuolloin alettiin puhua Afganistanin ja Pakistanin yhtymisestä ja itsenäisen Pakhtunistanin synnystä. Rajat eivät ole Afganistanissa sellainen railo kuin omassa kokemuskentässämme, jossa ei ole vuoria ja solia, laaksoja ja monikulttuurista yhteistyötä.

Huhtikuussa 1978 Afganistanin kansandemokraattinen puolue HDKA kaappasi vallan Moskovan tuella. Alkoi marxistinen uudistusohjelma, joka kohtasi välittömästi vastarintaa heimojen maakunnissa. Erityistä vastarintaa kohtasi puuttuminen avioliittotapoihin ja maauudistukseen. Syntyi kapina jolloin kommunistihallitus pyysi apua Neuvostoliitolta. Tämä antoikin sisällissotaa käyvälle maalle sotilasapunsa tukien aluksi hallitusta. Myöhemmin välit kiristyivät ja Neuvostoliitto lähetti maahan laskuvarjojoukkonsa Kabuliin syksyllä 1979. Jälleen kerran maassa alkoi liki odotettu sota ja kaikki oli taas hyvin.

Neuvostoliitto ei saanut haltuunsa kuin pienen osan maata ja sen tukema uusi hallitus sai vastaansa mujahideen-sissit, joita tukivat Kiina, Saudi-Arabia, Pakistan ja Yhdysvallat. Vuosikymmen myöhemmin solmittiin Geneven sopimus, jossa Afganistanin sota päättyi. Neljä sodan osapuolta sopivat ehdoista, jotka antoivat mahdollisuuden pakolaisten paluusta kotimaahansa ja samalla Neuvostoliitto lupautui vetäytyä maasta helmikuun 15. päivään 1989 mennessä.

Tämän oletettiin nostavan maan suhteita länsimaihin ja muihin islamilaisiin maihin, jotka olivat odotetusti viilentyneet Neuvostoliiton miehityksen aikoihin. Jälleen osa peipoista hyötyi kriisistä ja osa näki nälkää, mutta odotti toki uuden kriisin aineksia poistaakseen ravinnon tiellä olevat tilapäiset esteet. Se alkoi sytytellä kriisipesäkkeitä ympäri globaalia maailmaa.

Taliban -liike ja al-Qaida

Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen maan hallitus hajosi ja ryhmittymien välillä käynnistyi uusi sisällissota. Maahan perustettiin islamilainen jihad-neuvosto. Taistelut jatkuivat kuitenkin ja vuonna 1994 ns. Jamiat-liike piti hallussaan Kabulia.

Samaan aikaan alkoi voimistua pahamaineinen Taliban-liike, joka valtasi mm. Kandaharin. Syyskuussa 1996 Taliban sai haltuunsa myös Kabulin ja vuoden 1998 mennessä se hallitsi noin 90 %:a maasta. Samalla liike oli levittäytynyt ympäri globaalia maailmaa.

Taliban tunnettiin lännessä tiukasta islamintulikinnastaan, joka nojasi perinteiseen pastuheimojen traditioon. Tutuksi tulivat naisten alistaminen, vähemmistökansallisuuksien vainot, vääräuskoisten Buddhapatsaiden hävitykset ja ennen kaikkea turvapaikkaoikeus Osama bin Ladenille ja hänen al-Qaida-järjestölleen, joka yhdistettiin lukuisiin maailmalla tehtyihin terroristi-iskuihin.

Yhdysvallat ja Britannia aloittivat hyökkäyksensä Afganistaniin lokakuussa 2001. Marraskuuhun mennessä Talibania vastustava Pohjoisen liittouman joukot olivat poistaneet Talibanin vallasta ja joulukuussa ryhmät tapasivat Bonnissa solmien sopimuksen maan vakauttamisesta. YK:n päätöslauselmalla perustettiin ISAF-joukot ja väliaikaishallinnosta siirryttiin siirtymäajan hallitukseen (TISA), joka sai aikaan uuden perustuslain tammikuussa 2004 (Loya jirga). Kaikkia Galapagossaaren peippoja tämä ei miellyttänyt.

Lyödyksi luultu Taliban keräsi voimia ja aktivoitui uudelleen keväällä 2006. Kesällä 2006 ISAF:in vastuualuetta laajennettiin koko maahan ja samalla se siirrettiin NATO-johtoon. Samalla sitä vahvistettiin myös Yhdysvaltain terrorismin vastaisilla joukoilla

Vaativin rauhanturvatehtävämme

Sodat ovat raunioittaneet valmiiksi köyhän maan talouselämän ja infrastruktuurin. Perinteiset elinkeinot ovat lamassa ja maassa on runsaasti käyttämättömiä tai heikosti jalostettuja luonnonvaroja. Näistä maakaasu, kivihiili ja malmit, etenkin rauta, ovat merkittävimmät jalometallien ja -kivien ohella.

Suomen osuus nykyisin Afganistanin sisällissodaksi jälleen puhjenneessa konfliktissa on vaativin rauhanturvatehtävämme. On jopa puhuttu Suomen osallistumisesta sotaan, olevan sotaa käyvän maan. Kiintoisan tulkinnan aiheutti etenkin ministeri Paavo Väyrysen tulkinta Apu lehdessä (nro 33/2009), jossa juuri lisättyä miesvahvuuttamme olisi hänen kirjoituksensa mukaan vähennettävä ja pyrittävä muiden sitoutumattomien maiden tapaan vain vähäisimpään mahdolliseen esiintymiseen alueella.

Väyrysen mukaan vain muutama EU -maa lähetti Afganistaniin lisäjoukkoja ja omat joukkomme olisi kotiutettava ensi vaalikaudella.

Väyrynen näki joukkojemme lisäyksen johtuvan Ruotsin sotilasdoktriinista, joka poikkeaa suomalaisesta, ja johon hän näki Suomen sitoutuneen, kertomatta kuitenkaan sen syytä. Ruotsin sotilasdoktriinin päätehtävänä Väyrynen näkee juuri osallistumisen kansainväliseen kriisinhallintaan.

Humanitaarisen avun asenteella

Suomen asevoimien doktriini liittyy kansanarmeijaan ja oman maan rajojen turvaamiseen. Samalla Suomi on taustaltaan perinteisesti alusmaa ja sen kokemukset takavuosilta ovat lähinnä nostojoukkojen käyttöä emämaan tavoitteita näin palvellen takavuosien hakkapeliittojen tapaan. Suomella ei ole omia sellaisia kansallisia kokemuksia ja tarpeita, joita on useimmilla muilla näkyvästi Afganistanin selkkaukseen osallistuvilla valtioilla ja kriisinhallintajoukoilla.

Oma kansallinen kokemuksemme ja tiedot Afganistanin sodan luonteesta, sen historiallisesta taustasta, ovat puutteellisia ja oman kokemukseemme värittämiä. Tällaisia ovat etenkin talvi- ja jatkosotamme sekä rauhanturvajoukkomme YK:n palvelussa humanitaarisissa rauhanturvaajan arvostetuissa tehtävissä.

Sen sijaan meillä ei ole kokemusta sellaisesta sodasta, jossa Afganistanin sisällä toimivat eri ryhmittymät ja heimot käyvät keskenään, ovat käyneet vuosisatojen ajan, ja joka on osa niiden sotaisaa menneisyyttä ja johon ovat aina osallistuneet myös alueen muut voimakkaat sotilasvaltiot ja näiden eturistiriidat. Nykyisin tällaiset konfliktit ovat pääsääntöisesti samalla globaaleja.

Suomen kaltainen valtio soveltuu tällaisiin tehtäviin lähinnä lääkärinä, ei tuomarina saati pyövelinä. Irlannilla ja Itävallalla mukana on vain muutama esikuntatehtävissä toimiva henkilö ja maan lippu kertomassa tuesta operaatiolle ja pitkäjänteisestä, korkealla tasolla tapahtuvasta humanitaarisesta avusta. Tämä sota jos mikä ei ole meidän sotamme.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Karsi turhuus, keskity elämään

Luovuuden ja innovaatioiden tutkija Jussi T. Koski työskentelee omassa yrityksessään professorivuosiensa jälkeen. Hän on kirjoittanut Helsingin Sanomiin (10.8) lomilta palaaville ohjeita selviytyä hillitsemällä arkiähkyään.

Ohjeita toimittaja Merja Ojansivu on löytänyt Koskelta yhteensä kymmenen ja ne käyvät myös muuhun elämän arkeen ja sen luovuuteen. Olen ne seuraavassa luetellut ja tehnyt samalla käännöksen, joka oli ikään kuin Sven Dufvan tapa toimia silloin, kun käsky kävi kääntyä rivissä tuon ajan luovuusohjaajan toimesta äkseeraamalla Ruotsin armeijan suomalaisia sotilaita. Sven teki kaiken nurin päin, oli käännös oikeaan tai vasempaan, päin vastoin aina vaan.

Myöhemmin viisas luoti lopetti Dufvan taistelun Koljonvirralla Iisalmessa. Se osui miehen sydämeen, ei huonoon päähän, kuten Sandels sen myöhemmin havaitsi. Usein luova ja oivaltava näkökulma syntyy juuri sydämen äänestä, ei niinkään arkiajattelun pragmaattisesta toistosta. Syntyy toinen näkökulma, ihmiskasvoisempi ja yhteisesti hyväksyttävämpi, humaani tapa toimia ja oivaltaa.

Ensiksi

Ensiksi jo Paul Sartre havaitsi miten arjen älykäs yksinkertaistaminen on viisasta. Niinpä on viisaampaa käyttää sandaaleja, joissa ei ole nauhoja, ja säästää näin itsensä nauhojen kiinnittämiseen kuluvalta ajalta ja vaivalta.

Itse hankin nauhakenkiä, jotta joutuisin kumartumaan edes muutaman kerran päivässä ja oikaisemaan selkäni sen jälkeen. Sen verran on nöyrryttävä. Vanhenevalle ihmiselle sellainen liike on paljon hyödyllisempi kuin pyrkimys vältellä liikkumista Sartren tapaan.
Sama koskee kehotusta hankkimaan samalla kertaa useammat käyvät housut, jos yhdet lopulta löytyvät. Laiskuutta on tämäkin ja kaukana luovuudesta tai luovasta joutenolosta.

Housujen etsintä ja haku on prosessi, jossa sosiaalinen vireys on yhtä tärkeä kuin itse tapahtuma. Olen eri mieltä niin Sartren kuin Jussi. T. Kosken kanssa laman torjunnan välineistä tämän ensimmäisen aksiooman kohdalla. Housuja ja nauhakenkiä hakiessani saatan hyvinkin tavata tutun tai tuiki tuntemattoman, jonka kautta elämäni saa kokonaan uuden suunnan tai arki ainakin kaipaamaansa vaihtelua, kauppias asiakkaansa.

Toiseksi

Toiseksi kehotetaan vähentämään television katselua ja olemaan valikoiva. Se säästää aikaa muuhun, valistaa luovuustutkija.

Televisio on oman aikamme suurin yksittäinen muuttaja ja Internet vain osa sen kehittyvää teknistä välineistöä, innovaatioiden leviämistä ja syntyä. Mitä enemmän käytät siihen aikaa ja mitä enemmän surffailet eri sivustoilla ja kansainvälisessä ympäristössä, sitä varmemmin olet kiinni sekä tämän päivän että tulevaisuuden arjessa ja juhlassa.

Se juuri säästää myöhemmin aikaa muuhun hallitessasi uusia tekniikkoja, taitoja ja tietoja, voit käyttää oikopolkuja kun muut vasta opiskelevat sinulle jo tuttuja teitä. Televisio, esteettinen ja visuaalinen kyky hahmottaa, digiaivot ja Internet ovat juuri uusmedian innovaatiopolku numero yksi, halusit sitä tai et. Television dokumentit ja uutiset ovat huikea tapa kertoa tiiviisti ja hetkessä valtaisa määrä asiaa. Ongelma ei ole televisio, intervet, vaan omat valintamme.

Kolmanneksi

Kolmanneksi kehotetaan tyhmäksi sanomalla: “Älä yritä ymmärtää kaikkea”. Koski on vanhan yliopiston professori ja kehottaa opiskelemaan enemmän vähemmästä ei vähemmän yhä enemmästä ja holistisesti hallitsemaan suuria kokonaisuuksia.

Olen opponenttina eri mieltä. Maailma ei ole enää fakki-idioottien paikka vaan yhä enemmän laajoja kokonaisuuksia oivaltavien ihmisten elinympäristö, jossa ekologinen ja ekonominen on osattava yhdistää esteettiseen ja oltava samaan aikaan suvaitsevainen erilaisille näkemyksillekin. Itselle tärkeä asia on se, jonka kulloinkin kohtaamme, ja vastaamme siihen sen asettamilla kysymyksillä ja haasteilla, kuten autiolle saarelle joutunut. Siellä varmasti menestyy slummikulttuurin tuote tänään paremmin kuin eliittiyliopiston yhden asian opiskellut idiootti. Erno Paasilinnaa lainaten ainut oppinut on itseoppinut.

Neljänneksi

Neljänneksi Koski neuvoo pitämän kiinni vanhasta tietokoneen käyttöjärjestelmästä ja laajentaa sen myös muuhun teknologiaan. Ei kannata pyrkiä olemaan “early adopter”, uusimman teknologian käyttöönottaja.

Jälleen haluan opponoida ja löytää toisen näkökulman. Innovaattori on ihminen, joka ottaa uuden teknologian käyttöön, koska se on hänelle sisäinen pakko, geeneihin kirjoitettu välttämättömyys, ja innovoiva ihminen taas persoonallisuus, jolle tällainen väline on mahdollisuus elää rikkaampaa elämää ja muuttaa samalla muiden elämää helpommaksi ja rikkaammaksi.

Tämän jälkeen tulevat näiden ihmisten ehdoilla elävät myöhemmät omaksujat. Kosken tapa neuvoa on tapa siirtää ihminen perässähiihtäjäksi. Itse teet kuitenkin valintasi, oletko predestinoitu, taivaaseen menevä ja paratiisin saavuttava innovaatioyhteiskunnassa, vai helvettiin tuomittu, vastaisi kirkkoisä Ignatius Lojola tämän lohduttoman jo Jesuiitaveljesten hyväksymän julman käytännön tai kohtalon.

Jussi Kosken alkupään teeseissä tarkoitus näyttäisi pyhittävän keinot, ja tavoitteena on kosiskella asiakkaita jälkiomaksujien suurimmasta ryhmästä kouluttajana. Moni tekee näin asiakkaitaan hakiessaan, ei vähiten printtimedia kiristyvässä kilpailussa uusmedian kanssa asiakkaista, maksavista mainostajista ja ilmoittajista.

Viidenneksi

Viidenneksi kehotetaan keskittymään oleelliseen ja muistamaan huomiokyvyn rajallisuus. Oleellisia asioita on ajateltava riittävän pitkinä rupeamina hieman Havukka-ahon ajattelijan tapaan kainuulaisen korpikirjailija Veikko Huovisen mainion romaanihenkilön tapaan. Kun useita ajatuksia ajatellaan loppuun syntyy ketju useammasta ajatuksesta ja niistä yhteinen näkemyksellinen kokonaisuus, korpikirjailijaa lainaten “sininen ajatus”.

Monessa tiedekunnassa opiskelleena ja opettaneena, väitelleenä ja väitöksiä ohjanneena, ei voi olla täysin eri mieltä tästä väittämästä, vaikka toista näkökulmaa hakisikin.

Ihminen ei ole kuitenkaan “sininen ajattelija” vaan joutuu nykyisin tekemään kymmeniä tuhansia päätöksiä yhden vuorokauden aikana ja myös nukkuessaan. Unessa nuo “näkemykselliset siniset ajatukset” syntyvät neurologisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja arkielämässä auttaa riittävän laaja visio, jonka suuntaan keskenään kaoottiset tapahtumat ja tiedon tulva on mahdollista kohdistaa.

Ihmisen on kyettävä ikään kuin “harhauttamaan” itsessään olevaa ikivanhaa geneettistä perimää tai koodia uuteen aikaan ja maailmaan sekä toimittava kukin oman geneettisen koodistonsa ohjaamana. Siinä toisen oppimestariksi ryhtyminen on virhe silloin, kun kyseessä on juuri näkemyksellinen maailma ja sen jäsentäminen oikeaksi tai vääräksi.

Innovaatio tai luovuus ei ole prosessi, jota tulisi ohjata ja johtaa juuri tietyllä tavalla ja tietyn tieteenalan konventioon sidottuna. Sellainen on pelkkää puoskarointia ja siihen sopivat tarot -kortit yhtä hyvin kuin horoskooppi tai neurologian professori. Valinnat ovat tärkeimpiä jo Shakespearen mukaan. Ei vielä se että omistat kirjan, luet sen, muistat ja panet toimeksi. Shakespeare kirjoitti ylös kaiken oleellisen.

Kuudenneksi

Kuudenneksi ehkäise ja hoida infoähkyäsi ja opettele kieltäytymään informaatiosta. Keskity yhteen tehtävään kerrallaan ja valitse vain tätä tehtävää varten oleellinen informaatio. Älä roiku sosiaalisen median palveluissa.

Ei riitä, sanon opponenttina nyt. Elämme yhteiskunnassa joka on sosiaalisen uusmedian yhteiskunta, halusimme tai emme. Elämme yhteiskunnassa, jossa sähköpostiin ja viesteihin on vastattava tai laiminlyötävä tärkeimmät ihmissuhteet tai asiakaskontaktit. Kun polut ruohottuvat, niiden avaaminen on työlästä lomien jälkeen.

Romaanin kirjoittaja tietää kuinka jossakin vaiheessa “romaani syö kuin sika” tai väitöskirjan tekijä löytää juuri niitä lähteitä, joita hänen alitajuntansa hakee. Raskaana oleva äiti näkee ympärillään muita raskaana olevia ja ajassa on suoranainen vauvabuumi. Ei ihmistä ja tämän piilotajuntaa pidä opettaa tai ohjailla. Se ei olisi piilossa eikä osa opittuja refleksejämme, jos onnistuisimme tässä työssämme Kosken esittelemällä tavalla. On luotettava muiden kirjoittamaan tieteeseen, toimittava oikein hyvän teorian pohjalta ja ennen kaikkea tehtävä tämän jälkeen oikeat valinnat.

Ihmisen neurologia ja psykologia eivät toimi parasympaattisen ja sympaattisen hermostomme kohdalla samalla tavalla. Emme ole fakiireja, jotka pysäyttävät sydämensä tai komentavat ärtynyttä suolistoaan metaboloitumaan uudella tavalla. Tällaiset itäiset luulottelut on syytä unohtaa. Tosiasiat on hyväksyttävä ja opiskeltavat työtavat, jotka sopivat uuteen työilmapiiriin, työyhteisöön, etätyöhön jne. Ihminen sopeutuu, ei ympäristö. Se kapinoi ja syntyy ekokatastrofi. Luonnon lakeja ei voi huijata kuten ekonomisti yrittää koko ajan ennustaessaan laman alkua ja loppua.

Infoähky syntyy juuri laiminlyödyistä tehtävistä, oppimisprosessin laiminlyönneistä, netin ja television ohjeiden tiiviistä sulkemisesta ja ajasta jonka vietämme juoden oluttamme ja saavuttuamme kädet vavisten pitkän juopotteluputken päätteeksi töihin. Se ei ole infoähkyä vaan alkoholismia ja etanolimyrkytys.

Töistä voi irtautua tänään toisin kuin takavuosina. Töihin palaaminen unohtamalla välillä kaiken, on kuin salasanan hakua unohdettuun ja kaikki on kadoksissa, poissa, salama vienyt kovalevyn muististamme. Ei tämän päivän yhteiskunta toimi näillä ehdoilla, joilla takavuosina vielä selvisi ja oli jopa onnellinen.

Huippu-urheilija joka on laiminlyönyt muutamaksi vuodeksi tai vuosikymmeneksi lihastensa huollon, ei voi palata ikä ihmisten kisoihin ilman harjoittelua ja kylmiltään voittajaksi. Siinä alkukorkeuskin jää Antti Kalliomäen tapaan saavuttamatta ja vanhenevan ihmisen lihaksisto ja elimistö palautuu rasituksen jälkeen aina vain hitaammin uuteen ponnistukseen. Omat rajat on syytä tuntea ja ikäihmisten hoidettava itseään toisin kuin aiemmin. Kun geenimme on rakennettu 40 -vuotiaan elämänkaarta varten, vuosikymmeniä vanhempi ihminen on hämillään kiekkoa heittävän yli 100-vuotiaan itävaltalaisen pyrkimyksille. Lajivalinnat voisivat olla uusia, ne väittävät.

Seitsemänneksi

Seitsemänneksi kehitä kommunikaatiotaitojasi ja ole eettinen viestijä: älä tukehduta muita turhilla ja viimeistelemättömillä viesteillä.

Olen samaa mieltä ja nyt opponointi on vaikeaa. Selkeästi sanottu on yleensä myös selkeästi ajateltu. Ongelmana on vai se, ettei alkuunkaan kaikki informaatio ole nykyisin helppoa, ja vaatii siten monitasoista osaamista ja jo aiemmin mainitsemaani holistista ja poikkitieteistä yhdistämistäkin. Poikkitieteisyys tapahtuu samoissa aivoissa, monitieteisyys monen tieteenalan edustajan yhteisenä työskentelynä. Etenkin jälkimmäisessä toisen huippuosaaminen ja jo perustiedot ovat toiselle suurta uutta tietoa ja tiedettä. Tieteiden väliset analogiat ovatkin usein pelkkiä väärinymmärryksiä mutta silti käyttökelpoisia.

Etenkin Suomessa ja Hämeessä ihmisiä on pikemminkin rohkaistava puhumaan, kirjoittamaan ja viestittämään kuin vähennettävä sitä, tapahtui se millä tavalla ja tasolla tahansa. Vaikenemme edelleen kaikilla oppimillamme kielillä ja viestinnän välinein. Oleellista on kyky käsitellä viestejä, avata niitä, ja tulkita oleellinen epäoleellisesta. Digiaivojen kohdalla tämä tapahtuu aivan eri tavalla kuin silloin, kun tällaisia aivoja ei ole käytettävissä. Sekin on syytä hyväksyä eikä pyrkiä eristämään pelokkaasti muita nuorempia osaajia. Lisäksi heille on maksettava palkka, joka on parempi kuin niillä, jotka eivät tuota suoritusta voi edes kuvitella omalle kohdalleen mahdolliseksi. Nyt heille ei usein makseta lainkaan.

Kahdeksanneksi

Kahdeksanneksi vältä turhia kokouksia. Jos sellaiseen kuitenkin menet, keskity itse vain asiaan. Älä häiritse muita räpläämällä kännykkääsi tai tietokonettasi kokouksen aikana.

Jussi. T. Koksi on oikeassa olkoonkin ettei innovaattori ole koskaan väärässä kokouksessa ja jos sellaisen harvinaisuuden sattuu tapaamaan, on syytä kuunnella. Huippuinnovaattoreita on sittenkin vain muutama promille ja vähemmän kuin lottovoittajia. Useimmat meistä ei ole sellaista tavannut eikä tule tapaamaan. Sama koskee poikkeuksellista luovuutta.

Kaikki me olemme omalla tavallamme luovia ja jopa innovatiivisia. Luovuuden ympärille rakennettu lumous on kuitenkin illuusiota.Kokouksiin käytetty aika on nyky-yhteiskunnassa ja sen teknologiassa luovuutta tappava ilmiö.

Yhdeksänneksi

Yhdeksänneksi täsmennä itsellesi, mikä on ISO tavoitteesi ja tärkein tehtäväsi ammatissasi ja ammattilaisena. Pidä nämä mielessä aina tehdessäsi arkisia valintojasi.

Jälleen kohta, johon on mahdoton hakea vastaväitettä muuten kuin savolaisittain ja väärän puun takaa. Itse käytän käsitettä sisäinen visio tai kutsumus, joka on geneettinen ja avainrakenne missä tahansa myös ammatin ulkopuolisessa tehtävässä. Sille on oltava uskollinen ja toteutettava sitä päämäärää myös tämän ajan pirstaleisessa yhteiskunnasamme. Se on tärkeä myös organisaatioille ja niiden toiminnalle etenkin silloin, kun taustalla on keskenään verkostoituva yhteiskunta.

Kymmenenneksi

Kymmenenneksi älä usko edellä olevia ohjeita. Käytä niitä vain virikkeinä ja laadi oma ohjelmasi arjen jalostamiseksi. Usko niitä.

Viimeistään tämä kymmenes käsky vie pohjan vastaväitteiltä. Suosittelen loppukesän lukemistoon professori, kasvatustieteen tohtori Jussi T. Kosken kirjoja “Infoähky”, “Luovuuden lumous” Tommy Tabermanin kanssa kirjoitettu “Kuinka olla” ja Saku Tuomisen kassa kirjoitettu “Kuinka ideat syntyvät”.

lauantai 1. elokuuta 2009

Valtion tulo- ja menoarvio

Lihavat vuodet takana

Vuotuinen valtion tulo- ja menoarvion laadinta on jokasyksyinen näytelmä, jossa toistuvat samat kuviot. Taloustaantuman aikana tulot tahtovat jäädä menoja vähäisemmiksi ja keskustelu siirtyy lainanottoon. Budjettia ohjaa vanha runko, johon se mitoitetaan eikä siinä mikään muutu järin merkittävästi. Budjetin laativat samat valtiovarainministeriön virkamiehet.

Helsingin Sanomat esittelee valtion ensi vuoden menojen sovittamisen tuloihin poikkeuksellisen edustavalla grafiikalla (HS 28.7). Tähän on uhrattu lehdestä kokonainen aukeama ja käytetty Petri Salmenin oivallista pallografiikkaa. Tässä pallojen pinta-ala kuvaa sekä tulojen että menojen jakaumaa tuloluokittain ja ministeriöittäin.

Kiitettävää grafiikkaa

Ympyrä- tai pallografiikkaa käytetään silloin, kun esitettävän asian vaihteluvälit ovat kovin suuria ja muu esim. pylväs kävisi mahdottomaksi asian esittämiseksi. Näin rinnakkain voi esittää koko valtion talouden tulot (37,3 miljardia) sekä pienetkin, kuten alle kymmenen miljoonan menot (esim. näkövammaisten kirjasto 6,9 milj).

Grafiikassa käytetään ympyrän kaaren säteenä kaavasta y=x2 saatavaa janaa, jolloin suurempien lukujen kohdalla ympyrät ovat kooltaan yhä lähempänä toisiaan ja silmämääräisesti niitä on vaikea erottaa toisistaan. Suuruusluokka näkyy kyllä, mutta esim. energiaveron (3.24) kohdalla ympyrän kokoa on vaikea arvioida vaikkapa valtion lainanotosta (2,65) tai ministeriöiden menoista silloin, kun kyseessä ovat keskisuuret ministeriömme (2,1-2,8 miljardia). Tällaisia ovat esim. liikenne- ja viestintäministeriö (2,16), työ- ja elinkeinoministeriö (2,68), puolustusministeriö (2,78) sekä maa- ja metsätalousministeriö (2,84).

Maa- ja metsätalousministeriön kohdalla on huomattava että menoista on vähennettävä EU:n maataloustukirahastosta saatavat tulot sekä maaseudun kehittämiseen EU:lta saatavat tulot, yhteensä noin 0,93 miljardia. Näin menot siellä jäävät lopulta pienten ministeriöitten luokkaan ja alkavat miljardilla. Näin takavuosien suurministeriöstä on tullut kovin vaatimaton ympyränsä kanssa. Maksut Euroopan unionille (1,77) ovat suuremmat kuin ministeriön menot veronmaksajalle. Valtionvelan korot ovat jo paljon enemmän sekä kasvavat kaiken aikaa.

Vanheneva ja köyhtyvä kansakunta

Suurin ja kaunein on sosiaali- ja terveysministeriö, jossa ympyrän kaari kyllä erottuu muista ministeriöistä (15,1 miljardia). Se on enemmän kuin kaikki valtion tuloverot (13,3) yhteensä tai arvonlisäveromme (14,6). Se on paisunut vuosi vuodelta ja suurin menoerä on kunnille jaettava sosiaali- ja terveydenhuoltoon tuleva tuki (5,6). Summa on sama kuin kolmen keskisuuren ministeriön yhteinen budjetti. Lisäksi kunnat panevat omaa rahaansa vastaavaan tehtävään ja monessa kunnassa sosiaali- ja terveydenhuolto on enemmän kuin 60 % koko budjetista. Kun siihen lisätään sivistyshallinto, joka valtiolla on 7,6 miljardia, muuta ei sitten juuri jääkään kunnanvaltuuston päätettäväksi ja hallitusten ihmeteltäväksi. Valtiolle jää vielä hieman rahaa muuhunkin puuhasteluun.

Ympäristö ei kiinnosta budjetilla mitaten

Pienimmät ministeriöt porskuttavat summalla, joka vastaa tulopuolella puolta tupakkaverosta tai perintö- ja lahjaveroa. Ympäristöministeriö on tällainen kummajainen (0,34 miljardia). Kun ministeriö perustettiin, haluttiin joko aivan pientä tai sitten hyvin suurta ja merkittävää. Lisäksi ympäristöministeriö saa sekalaisia tuloja 0,21 miljardia, jolloin sen merkitys budjetissamme on menopuolella samaa luokkaa kuin vaikkapa veikkausvoittovarat taiteen edistämiseen opetusministeriön taiteen ja kulttuurin momentilta (0.47 miljardia). Ympäristöministerin salkku ei ole järin painava Suomessa.

Ympäristöministeriön perustamisesta on kulunut jo yli kolme vuosikymmentä. Se syntyi aikana, jolloin ei puhuttu ilmastomuutoksesta saati hiilijalanjäljestä, ekokatastrofista. On mahdollista että ministeriö tehtävineen ei vastaa enää aikaa ja sen tarpeita.

Samaa voisi ajatella mammuttimaisesta sosiaali- ja terveysministeriöstä ja sen merkityksestä kansantaloudelle. Paisuvien lukujen sarjassa ja prosenttien toimiessa budjettiteknisenä ohjailijana, joku kasvaa lumipallon tavoin ja joku pysyy jäljessä tai pienenee eikä budjetti vastaa enää lainkaan ajan henkeä ja verotettavien odotuksia. Näin ainakin seuraten mediaa ja hallituksen työskentelyä.

Eläkkeiden osuus (vakinaiset eläkkeet, kansaneläkkeet, perhe-eläkkeet, maatalousyrittäjäin eläkkeet jne.) ei ole niin suuri kuin usein ehkä oletetaan. Yhteensäkin ne jäävät liki samalle tasolle kuin opetusministeriön kaikki menot yhteensä.

Energiavero (3,24) on huomattavasti suurempi kuin kansaneläkkeet (2,27) vaikka ympyröinä ne näyttäisivät liki samansuuruisilta.


Tutkimus ja tiede puhututtaa innovaatiopolitiikassa mutta ei budjetissa


Tieteeseen me uhraamme liki saman verran kuin ympäristöministeriöömme. Yliopistojen kaikki toimintamenot ovat 1,4 miljardia. Maatalousministeriön kaikki tutkimuslaitokset (MTT, Metla, Rktl, GTL) mahtuvat pienehkön ministeriönsä pieneen sektoriin. Ministeriön omat hallintomenot ohittavat ne mennen tullen ja ne eivät ole likimainkaan sitä luokaa kuin hallintomenot opetusministeriössä tai puolustusvoimissa. Niiden kaikki menot ovat samaa luokka kuin valtion taidemuseon tai teattereiden ja orkestereiden saamat avustukset.

Jostakin syystä meillä ei oikein arvosteta tiedettä, tutkimusta ja ympäristöä sellaisena voimavarana, jollaisena ne esiintyvät vaikkapa Nokian kaltaisen yrityksen koko toiminnassa. Me puhumme eri asioista kuin mihin todella kansallista varallisuuttamme, verotuloja ja valtion sekä kuntien keräämiä varoja käytämme. Innovaatio ja innovaatiopolitiikka on meille ykkösasia ja ympäristö sen ohella jatkuvasti esillä oleva voimavaramme. Se ei vain näy budjetissa. Tämä ilmiö on omituinen vuodesta toiseen.

Suorat ja passivoivat tuet ja tukimuodot

Jostakin syystä suuret virrat ja voimavaramme valuvat sellaisten rakenteiden ylläpitoon, joissa itse toiminta ja sen funktiot näyttäisivät katoavan. On toki selvää että sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin on panostettava. Ongelma onkin lähinnä siinä onko ainut keino ohjata yhteisiä varojamme suorat tuet ja passivoivat toimet vai löytykö niiden väliltä toimintaa ja aktiviteettia parantavia keinoja. Luotammeko sokeasti teknokraattiseen maailmaan ja sen kuviteltuun “hyvinvointiin”. Onko se hyvinvointia enää lainkaan?

Tämä koskee liki kaikkia ministeriöitämme ja etenkin niiden tapaa yhdistää toimintansa ympäristöön, luonnonvaroihin sekä luovuuteen ja innovaatiotoimintaan. Tuskin sellainen talouden kierrätys olisi keneltäkään poissa, joissa vaikkapa työterveyttä ja vanhuutta tuettaisiin osana ympäristön monipuolista käyttöä ja nuorten kouluttamista tämän prosessin paremmiksi tuntijoiksi. Tähän tarvittaisiin pikaisesti seniorityötä tai olemme hukassa.

Nythän nuoret ovat tästä biologisesta maailmastamme kokonaan vieraantuneita ja kärsivät kohta kaikista mahdollisista allergioista jo luontoon joutuessaan. Ei kansalaiset mukaansa ottavaa biodiversiteettiä voida rakentaa ministeriöstä, jonka budjetti on sama kuin opetusministeriön saamat tuet veikkauksesta ja raha-arpajaisista (0.46). Liikkellehän olisi saatava koko kansakunta, ei vain marginaaliryhmiä.

Miten tällainen ministeriö aikoo hoitaa maailman rikkaimman saariston, suot ja harjut, maatalouskulttuurin pienympäristöt, hakamaat ja niityt, maailman rikkaimman järviluonnon ja Itämeren, metsäluonnon sekä asumisen ja elämisemme osana maailman pohjoisinta luontoamme ja luonnonvarojamme keskellä valtaisaa ilmastomuutosta? Ministeriölle kuuluu lisäksi maankäytön suunnittelu ja säätely. Mitä minieteriötä perustettaessa on oikein ajateltu? Kun kaikilla muillakin sellainen on meilläkin on oltava? Mutta eihän kaikilla muilla ole tällaista maata asuttavana. Ja saimme juuri moitteet huonosta ympäristömme hoidosta.

Taloutta tukevaan kierrätykseen

Tuskin kukaan meistä kokisi suurta vääryyttä siinä, että sosiaali- ja terveyshallinnon valtaisaa budjettia kierrätettäisiin ympäristöterveydenhuoltoa ja ympäristöteknologiaa, -taloutta ja ympäristöpsykologiaa ekologisesti ja ekonomisesti oivaltavalla tavalla.

Tässä valtion budjetti ei toimi läpäisyperiaatteella eikä hyödynnän Euroopan maaseutuvaltaisimman maan voimavaroja, suurta pinta-alaamme ja sen tarjoamia etuja kansalaisillemme sekä uutena työnä että yhteisöjen tapana elää ja tuottaa itse hyvinvointipalveluja, energiaa ja huomattavan osan luonnonvarojensa järkevästä käytöstä paikallisesti se kierrättäen.

Mistä nämä sentit tulevat?

Eurojen teknokraattinen ohjailu on johtanut kahden mammuttiministeriön syntyyn ja kuntarakenteeseen, joka on kokonaan toisesta ajasta ja maailmasta kuin missä joudumme nämä välittömät tai välilliset euromme valtion tuloina käyttämään, ja joka tuottaa nuo takavuosien hyvinvointipalvelumme.

Niiden ohjailussa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta vuosikymmeniin lukuun ottamatta sellaista ajautumista, jossa ohjailusta vastaa kokonaisväestön joko vanheneminen tai muutot ja niihin reagointi sen jälkeen kun tuo muuttovirta on jo yhdyskuntarakenteen muuttanut.

Itse talouden dynaaminen ohjailu on tapahtunut pienin ja olemattomin panostuksin eikä mukana ole lainkaan kansakunnan toimeliaisuudesta vastaava pääväestö tai budjetti ja sen ylivoimaisesti suurimmat vaikuttajat.

Siinä jopa vanhuudesta ja terveydenhuollosta on tullut päämäärä sinänsä, ei tavoite elää onnellista ja toimeliasta, luovaa elämää yhdessä terveen ympäristön ja muun perheyhteisön tai sosiaalisen lähiyhteisön kanssa. Ekologisesti, ekonomisesti ja esteettisesti itse hyvinvointipalvelunsa tuottaen ja muilta apua kerjäämättä tai luukulta toiselle kulkematta.