Johan Galtungin maailma ja Dirty Harry

Johan Galtung syntyi 80 vuotta takaperin lokakuussa Oslossa akateemiseen luonnontieteitä harrastavan isän ja isoisän sukuun. Näin oli oikeastaan luonnollista että lahjakkaasta pojasta tuli ensin matemaatikko ja myöhemmin sosiologi, konfliktien- ja rauhantutkija. Moni pitää häntä myös erinomaisena maantieteilijänä, geopoliitikkona. Hänellä on takanaan jo yli 1000 artikkelia ja yli sata kirjoitettua monografista kirjaa.

Täyttä elämää

Muutamassa artikkelissa olen häntä avustanut ja nykyisin etenkin keskustelemalla vanhan geopolitiikan ja regionalismin tulevaisuudesta. Sen ylläpito lietsoo rajojen kiroa ja rajojen kirot taas konflikteja sekä vanhaa imperialismin kiroustamme, oli alue sitten suuri tai pieni ahneen ihmisen elettäväksi.

Galtung on ehtinyt olla mukana niin monessa, että Kenneth Boulding kuvasi hänet eräänlaiseksi humanoidiksi. Niin monipuolinen, valtaisa ja laaja on hänen tuotantonsa kirjo sekä aktiviteetti yhden ihmisen aikaansaamaksi. Silti takana on vain kaksi avioliittoa ja yksityiselämän suurempaa konfliktia. Matemaatikko ja fyysikko, sosiologi ja pragmaattinen ajattelija on osannut välttää omia karikkojaan olematta kuitenkaan tylsä ja vailla idealistin romanttisia kuvitelmia. Galtungin mielipiteet eivät suinkaan ole kaikkia ilahduttaneet ja innovointi ei ole sekään vierasta maailman ehkä tunnetuimman rauhantutkijan työssä.

En käy kuvaamaan Oslossa ja Columbian yliopistoissa vaikuttaneen ja kymmenissä yliopistoissa sekä eri instituutioissa toimineen Galtungin työn sisältöä. Se veisi tilaa kohtuuttomasti ja sittenkin tekisi vääryyttä norjalaisen tutkijan, tiedemiehen, kirjailijan, toimittajan ja monialaisen neron työlle. Jostakin syystä suomalainen Wikipedia ei noteeraa Galtungia juuri lainkaan. Galtungin käsittely on ehkä sittenkin liian vaativa tehtävä nopeatempoisen maailman kuvattavaksi.

Hesari sentään julkaisi

Se miksi tartuin aiheeseen, syntyi Helsingin Sanomien yliöartikkelista (30.4), jossa jo harmaahapsinen Johan Galtung kertoo, kuinka Euroopan Unionin tehtävänä on toimia esimerkkinä uusille globaaleille valtiokeskittymille. Samaan aikaan sen kuuluisi oppia ei-länsimaista ajattelua ja kieltä muilta meille vierailta kulttuureilta. Se on vallankumouksellinen vaatimus mieheltä, jolle internet ja facebook ovat melkoisen vieraita ja regionaaliset kartat rakkaita spatiaalisten ja emotionaalisten rinnalla. Kun syntyy vuonna 1930, ei voi käyttää rinnakkain sellaista oppimisprosessia, joka on mahdollista 1980-luvulla syntyneelle. Ero on sentään 50 vuotta ja vastassa on poisoppimisen muuri, ei niinkään uuden oppimisen mahdottomuus.

Galtungin mielipuuhaa on ollut kertoa, kuina Yhdysvaltain asema maailmanvaltana on hiipumassa, ja tilalle on syntymässä valtatyhjiö. Sen muisto siirtomaakauden loppumisesta on kuitenkin edelleen tuore, ja sitä me suomalaiset emme oikein havaitse norjalaisten tapaan. Galtung on taas maailmankansalainen, jolla on väärä käsitys sosiaalisten medioitten merkityksestä ja rajojen kirosta Yhdysvaltain tavassa hoitaa maailman poliisin tehtäväänsä.

Epämääräiset valtakeskittymät

Uusia valtakeskittymiä tulevat olemaan Euroopan Unionin rinnalla Afrikan Unioni, Etelä-Aasian yhteistyöjärjestö (SAARC) ja Kaakkois-Aasian maiden Asean. Näiden rinnalle on syntynyt lisäksi Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden liittouma LA, Marokosta Filippiinien saarille ulottuva islamilaisten maiden OIC sekä erityisen tärkeä Shanghain yhteistyöryhmä SCO. Sen jäseniä kun ovat Kiina ja Venäjä, Keski-Aasian maat ja tarkkailijoina vielä Intia, Pakistan ja Iran, noin 40 % maapallon väestöstä.

Näiden uusien alueiden merkitys näkyy etenkin aluetoimijoiden sillan rakentajan tehtävissä. Euroopan Unionilla on tästä pisimmät kokemukset, mutta ei kykyä operoiden kuten vaikkapa Turkilla, joka kuuluu Länsi-Aasian yhteisöön ja voi toimia samaan aikaan islamin ja lännen välisenä siltana. Ennen Vappua meillä Suomessa vieraili arvovaltainen turkkilainen delegaatio, joka on jo esitellyt maakuntiamme, Savoa ja Hämettä, yrittäjiämme, organisaatioitamme, sadoille Keski-Aasian vaikuttajille ja toimijoille. Itse emme toimi näin ja tieto jää vaille siltä odotettua vuorovaikutteista palautetta. Kenelle me sen tiedon jakaisimme? Idän karhulle vaiko jääkarhuille?

Vanhan koulukunnan jäsen

Galtung on vanhan regionaalisen koulukunnan jäsen geopoliitikkona ja kokee globaalit uudet rajat toiminnallisina, jossa EU voi opastaa näiden kriisien hallinnassa. EU:n on luotava viiden kohdan malli, jossa näitä uusia toimijoita lähestytään suuralueina, ei valtioina. Ilmiö on meille suomalaisille tuttu Pohjoismaiden Neuvostosta tai tavastamme tukea nyt Kreikkaa sen talouskriisissä. Kriisi ei saa levitä EU:n yhteiseksi ja Kreikka saa lainan, jolla pystyttäisimme kymmeniä ydinvoimaloita tai maksaisimme koko oman valtionvelkamme ja jäisi vielä toinen puoli käyttämättä.

Galtungin ajattelussa EU:n tulisi pyrkiä liittoutumaan uusiin alueisiin itse liittoutumattomana, ja varoen haalimasta itselleen, vanhan sosiaalisen muistinsa tapaan, luonnonvaroja ja etuuksia imperialismin ajoilta tuttuun tyyliin ja Yhdysvaltain paikkaa hakien. Kiinalaiseen tapaan olisi etsittävä luonnonvaroissa omavaraisuutta, joka helpottaa myös hiilidioksidipäästöjen hoitoa. Olisi oltava hyödyksi muille ja lopetettava siirtomaakauden tapa hajottaa yhteisöjä kehittäen samalla omaa teknistä ja taloudellista osaamistaan sekä tieteellistä kulttuuria. Tämä sama malli käy myös talousalueille, omalle maakunnallemme ja Kreikalle elää suu säkkiä myöten. Galtungin International Peach Research Institution (Prio) ja Journal of Peace Research, Transcend-verkosto, ovat varmasti oikealla asialla.

Kansalaisyhteiskunta vahvistuu

Kansalaisyhteiskunta vankistuu sosiaalisen median kautta kovaa vauhtia ja tämä lisää alueiden välistä vuoropuhelua ja kauppaa. Samalla Unionin on hyväksyttävä eteläisen pallonpuoliskon keskinäisen kaupan lisääntyminen ja vaurastuminen. Uudet aluetaloudet lobbaavat jo Brysselissä sekä eurooppalaiset kilvan kiinalaisten kanssa Nairobissa ja Addis Abebassa. Aluekeskittymät kasvattavat taloudellista “aluskasvillisuuttaan” ja tarvitsevat Galtungin mukaan maailmanlaajuista yhteistä monikansallista järjestöä, jonka ydin ei ole YK:n tapaan valtioissa, vaan uusissa valtioiden alueellisissa keskittymissä, jossa EU on pisimmällä.

Ongelmana on lähinnä kansan valtuuksien puuttuminen ja pysyväksi jäänyt puolueellisuus, yhteisen monikansallisen järjestön byrokratia sekä suurten vaatimat veto-oikeudet, välistävedot ja kansallisen itsekkyyden kirot, aluetalouteen liittyvät regionalismin harhat Kreikan köyhdyttäjänä, siinä missä monen suomalaisen kunnan tapa hoitaa talouttaan.

Likainen Harry

Muutamaa kuukautta John Galtungia aikaisemmin San Fransicolaiseen työläisperheeseen syntyi poikalapsi, joka sai isänsä nimen Clint Eastwood Jr.

Kun John Galtung on tuottanut tuhat artikkelia ja sata kirjaa, Eastwood on esiintynyt liki 80 elokuvassa ja tuli suuren yleisön tuntemaksi 1950-luvulla karjanajajana TV-sarjassa Lännen Tie (Rawhide). Hän on ehtinyt avioitua toki ikätoveriaan Galtungia useammin ja lapsiakin on siunautunut liki sama määrä kuin vaikkapa tiedemiehistä yhdelle nimekkäimmistä Charles Darwinille. Darwin oli puolestaan yksiavioinen.

Sergio Leone löysi Eastwoodin spagettiwesterneihin ja näistä suuret ikäluokat muistavat parhaiten “Kourallisen dollareita”, “Vain muutaman dollarin tähden” sekä “Hyvät, Pahat ja Rumat”.

Dirty Harryn magnumissa ja itse ohjaamassaan "Armottomissa", "Million Dollar Babyssa" sekä niistä sataneissa Oscareissa Eastwood oli voittanut itsensä ja alkoi tehdä 62 -vuotiaana elokuvan joka vuosi. Tuossa vaiheessa suomalainen duunari jää yleensä eläkkeelle, tai oikeammin pari vuotta aiemmin.

Gran Torino

Vuosi sitten nähty “Gran Torino” taisi jäädä Clintin viimeiseksi elokuvaksi näyttelijänä. Ellei nyt Dirty Harry palaa siinä missä Sean Connery James Bondina, hieman ehkä harmaantuneena ja hitaampana, mutta sittenkin sellaisena Hollywood legendana, jossa suurten ikäluokkien ikuinen nuoruus vaihtuu kuudesti laukeavasta Galtungin esittelemään kulttuuriin. EU on löytänyt paikkansa palveluyhteiskuntana.

Eastwoodin tyttären esikoisteos ohjaajana oli Vappuna aivan siedettävää seurattavaa siinä missä pojan musiikki Gran Torinossa. Ilman muuta paljon edellä niiden teosten, joissa Clint aloitti sivurooleissa uransa Maggie Johnsonin puolisona 1950-luvulla. Pitkä ikä takaa komean uran ja ilman 1990-luvun tuotantoaan Eastwood olisi yhtä tuntematon kuin Johan Galtung kirjoittamatta vielä 80 -vuotiaana, tavoitteena vielä yksi uusi kirja, ehkä uusi rauhanliike ja sitä rakentava organisaatio, tiedelehti kantaen hänen nimeään. John Galtung ja Clint Eastwood ovat itse malleina läntisen kulttuurin luovalle osaamiselle, luovalle kulttuurille ja sen tulevaisuuden tähdille.


Paita päälle ja kehään

Toisin kuin jalkapallossa ja jääkiekossa, paidan numeroa ei näissä luovissa lajeissa jäädytetä ja nosteta hallin kattoon parin vuosikymmenen uurastuksen jälkeen, vaan vasta lähempänä sadan vuoden ikää, ja pääsääntöisesti tieteessä ja taiteessa postuumisti, kuoleman jälkeen teokset löytäen. Kuuluisia kuoleman jälkeen julkaistuja kirjoja ovat vaikkapa Franz Kafkan “Oikeusjuttu”, Mihail Bulgakovin “Saatana saapuu Moskovaan” tai Anne Frankin “Nuoren tytön päiväkirja”.

Aivan varmaa kuitenkin on, että muistamme Clint Eastwoodin ja hänen esittämänsä roolihahmot, niiden tuoman maailmankuvan ja sen vaikutuksen omaan elämäämme, aivan toisella tasolla ja tavalla kuin hänen ikätoverinsa Johan Galtungin tuotannon. Kun sen oivaltaa, ymmärtää myös Yhdysvaltain merkityksen maailmalla, Hollywood -kulttuurin ylivoiman, luovan kulttuurin ja viihteen merkityksen ohi kaiken muun, eikä sitä tule aliarvioida etenkään nyt, kun elämme mediayhteiskunnassa, virtuaalimaailmassa ja sen yhä viihteellisemmässä ja pinnallisempana kokemassamme todellisuudessa. Oikeasti kokemus on väärä ja vaatimukset nykyisin oleellisesti kovempia kuin Johan Galtungin ja Clint Eeastwoodin nuoruudessa.