Jokiläänin WW alueesta kohti www ympäristöä. OsaII

Jokiläänistä Portaan ja Loimon talousalueeseen - Lounais-Hämeen trauma


Jokioisten kartano syntyi vuonna 1562 kun kuningas Erik XIV lahjoitti sotapäällikkö Klaus Kristerinpoika Hornille Jokioisten neljänneskunnan veroineen. Kun tätä lukee on muistettava, ettei tuolloin vielä ollut käytössä kuntia, ei kunnallishallintoa eikä esim. sellaisia käsitteitä kuin kansallisuus, pöytäkirja, kirjallisuus, esitys, itsenäinen, kieltolaki, sivistys, sopimus, tasavalta tai äänioikeus käyttämässämme suomen kielessä. Ne tulivat vasta Elias Lönnrotin eläkepäivillään julkaiseman sanakirjan myötä 1880-luvulla 300 vuotta myöhemmin. Tämä tahtoo unohtua, kun puhumme Ruotsi-Suomesta valtiona tai itsenäisyytemme alkuajoista ennen 1800-lukua.

Suomalaisilla ei ollut kuin Mikael Agricolan noin 6000-8000 sanaa ja lisäksi murteellisia ilmaisuja, joiden sisältö ei liittynyt mitenkään tämän päivän kunnallishallintoon, pankkitoimintaan, koulutukseen, yritystoiminnan sanastoon tai sellaisiin käsitteisiin, joita liitämme nyt talouteen, maantieteellisten alueiden kuvaukseen tai vaikkapa lääketieteeseen, luontoon, vieraiden maiden ja kansojen sekä arkielämämme kuvauksiin urheilun ja kulttuurin saroilla, lasten ja vanhusten hoidossa. Kaikki tämä tuli meille vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen ja usein vasta 1900-luvulla.

Kun sanat puuttuvat puuttuvat myös ajatukset ja teot

Tuosta sanastostamme puuttui myös juridinen käsitteistö ja valtiotieteistä aivan avainsanastokin. Ja kun ne puuttuivat, ei voinut olla myöskään sellaista ajattelua, jota tämä symbolimaailma piti sisällään. Siirtymä emämaa Ruotsin vallankäytössä alusmaa Suomen maailmaan oli kahden eri symbolijärjestelmän tekoja, jossa elitismi oli ruotsinkielistä eikä alusmaata aina edes ollut kartalle piirretty. Ja vaikka olisi piirrettykin, ei suomalainen osapuoli sitä voinut ilman karttaa kuvaavia symboleja oivaltaa. Nekin syntyvät myöhään 1800-luvulla.

Käsitteet valtiosta ja valtioliitoista, itsenäisyydestä ja sen merkityksestä tulivat tutuiksi suomalaisille käsitteinäkin vasta 300 vuotta myöhemmin Jokiläänin käsitteen syntymisen jälkeen. Tämä meiltä tahtoo unohtua kun puhumme vaikkapa Ruotsi-Suomesta valtiona tai valtioliittona, Suomen itsenäistymisestä ja suuriruhtinaskunnasta 1800-luvun alussa, yrittäjyydestä, pankeista, kunnista, mistä tahansa maahamme liittyvästä ja vuosista ennen 1800-luvun puoliväliä. Kun puuttui kieli, puuttuivat myös ajatukset ja niitä seuraavat teot tai tekojen ymmärrys.

Tästä huolimatta näin syntynyt ja myöhemmin Jokilääninä tunnettu alue oli Ruotsissa yhdistetty jo 1500-luvulla Loimon ja myöhemmin Portaan hallintopitäjään, johon kuuluivat silloin täysin asumaton Forssa ja Somero, jossa oli muutama seurakuntana mainittu kylä, ja jossa raja kulki linnaläänien osalta Someron halki ja Paimionjoen vesistön eteläpuolitse niin, että nykyisen Someron eteläisimmät osat jäivät Turun ja pohjoisosat Hämeenlinnan linnalääniin. Paikallishallinnossa Someron pohjoisosat kuuluivat juuri tähän Loimon eli Portaan hallintopitäjään, johon kuuluivat edelleen Jokioisten, Humppilan ja Ypäjän kuntien alueet. Loimaan maaseutukaupunki oli puhdasta maanviljelysaluetta Loimijokivarressa ja vasta Turku-Toijala -rautatien valmistuminen vuonna 1876 toi piristysruiskeen tälle laajalle Loimaan seudulle ja syntyi nykyinen taajama maaseutukaupunkina. Loimon hallintopitäjässä asuneet eivät voineet tietää, millä puolen läänityksiä kalastelivat tai metsästivät. Vain ruotsalaiset byrokraatit, sotilasjohto ja kirkko sen tiesivät, ja sama näyttää toistuvan tänään hallinnollisten rajojen kadotessa muiden kuin heidän toimissaan.

Jokilääni Loimon-Portaan ylivertainen keskus

Tämän Loimon tai Portaan alueen kehityksen ylivertainen keskus oli Jokilääni ja kartano, joka sai 1700-luvun puolivälissä somerolaisen omistajan, kapteeni Reinhold Jägerhornin, joka lopulta hankki itselleen miltei koko Jokiläänin, 32 000 hehtaaria maata ja 133 rälssitilaa sekä Haudankorvan ratsutilan.

Velkaantunut Jägerhorn joutui kuitenkin myymään kartanonsa ja sen osti laamanni Gustaf Gottfried Reuterholm, velkovan Ruotsin valtionpankin komissaarina. Sekin ilmiö oli hyvin tavallista tuohon aikaan ja voi sitä tavata tänäänkin. Reuterholm asui Ruotsissa ja Jokilääniä hoiti hänen puolestaan läänin maaherra ja Kustaan sodan aikana rikastunut Ernst Gustaf von Willebrand. Heitä yhdisti sukulaisuus, kuten niin usein siirtomaan joutuessa tekemisiin emämaan kansalaisten kanssa. Syntyy omalaatuisia umpioita ja umpiperiä jopa suurten valtioiden sisälle, kuten Brasilia. Muuttajat ovat sukulaisia keskenään ja hoitavat asiat yksissä tuumin ja pienen piirin sisäisin sopimuksin sukuriitoineen, mutta yhteistä asiaa ajaen. Joku kuitenkin pettää aina tämän lojaalin oletuksen.

Willebrand oli kuninkaan suosiossa ja hän alkoi havitella Reuterhelmin Jokilääniä kartanoineen itselleen Reuterhelmin jäätyä leskeksi ja lasten vaatiessa osuuttaan isänsä omaisuudesta. Reuterhelm tunsi hyvin Willebrandin ja piti tätä häikäilemättömänä, juonittelevana ja vaarallisena myös valtiolle sekä omavoitonpyyntöisenä ihmisenä eikä suostunut tilansa myyntiin. Niinpä tilan osti salaa puoliksi Willebrandin kanssa A.F. Munck, Reutehelmin arvostama luottohenkilö. Myöhemmin Willebrand lunasti koko kartanon toisin kuin Reutehelm olisi tahtonut vuonna 1791. Prekkajakusta, jollaista nimeä alustalaiset maaherrastaan käyttivät, tuli nyt Jokiläänin kuningas. Mitalien määrä rinnuksilla kasvoi mutta korvessa, jollaista Willebrand ei juurikaan arvostanut.

Prekkajakku Loimon kunikaana

Innokkaana liikemiehenä tunnettu ja kunniamerkkejään aina mukanaan kuljettanut Prekkajakku alkoi mittavat liiketoimet. Hän lisäsi kartanon sahalaitokseen kankipajan, kehräämön ja modernin verkatehtaan, rakennutti uuden komean kartanon päärakennuksen. Saha sai uuden hollantilaisen asun ja kauppapuoti avattiin Turkuun, osakkuuksia tuli niin tupakkatehtaaseen sekä lukuisiin hollantilaisittain modernisoituihin sahoihin. Elettiin aikaa, jolloin puu oli arvossaan ja Suomessa syntyi useita teollisia yhdyskuntia juuri koskien partaalle puunjalostajien toimesta. Näistä Enso Gutzeit oli suurin. Sellun keittäjät ja koskien sähköistäjät tulivat mukaan vasta hieman myöhemmin. Pelkästään Lapissa heitä oli silloin usein pankkien bulvaaneina liki jokaisesta keskieurooppalaisesta valtiosta ja Venäjältä.

Loimon alueen Tammelan kantaseurakunta oli tullut maaherralle tutuksi jo aikana, jolloin hän asui Ruotsissa ja josta hän löysi itselleen ja uralleen sopivan puolison. Kun hän oli jättänyt hyvästit Ruotsille, löytyi vaimoksi Uudenmaan jalkaväkirykmentin everstiluutnantin Georg Henrik von Wrightin tytär. Kolme kuukautta myöhemmin von Willebrand sai appensa rykmentistä luutnantin viran; kapteeniksi, majuriksi ja everstiluutnantiksi hän kohosi kahden ja neljän vuoden välein. Ilman onnistunutta avioliittoa se ei olisi onnistunut. Tämäkin oli ajalle tyypillistä laskelmointia.

Oman esikoisensa Willebrand hoiti virkojen täyttöjärjestelmässä vaatien juuri kävelemään oppineen poikansa Gustav Henrikin volontääriksi ja kaksivuotispäivän lahjana tuli ylennys henkirakuunarykmentin kornetiksi. Toki Prekkajakku oli itsekin saanut kutsun Turun jalkaväkirykmenttiin jo 13 -vuotiaana. Mitä nuorempana tämä tapahtui, sitä nopeammin ura saattoi Suomessa edetä. Tämä käytäntö periytyi sotilas- ja pappissukuihin sekä yliopistoihin, mutta naurettavin se oli juuri armeijan kohdalla. Jälleen sitä käytettiin etenkin alusmailla ja helpotettiin sinne siirtymistä. Myöhemmin tämä käytäntö jäi alusmaan oppeihin ja hallintoon olkoonkin, että sen idea oli kadonnut.

Sotilas- ja siviiliura yrittäjän tukena

Willebrand erosi upseerinvirastaan, mutta säilytti oikeuden säilyä hänelle edullisessa armeijan palveluksessa. Kuningas nimitti hänet vt. maaherraksi Uudellemaalle ja myöhemmin hän onnistui yhdistämään sekä siviili- että sotilasuran sotakomissariaatin palveluksessa. Hän sai tehtäväkseen armeijan kuljetuksen ja muonituksen ja alkoi vaurastua. Seuraava askel olikin jo uusi maaherran nimitys Turun- ja Porin lääniin ja samaan aikaan armeijan asioita hoitavaksi valtiosihteeriksi. Jokilääni oli saamassa ansaitsemansa juonittelijan ja pelurin, joka kykeni yhdistämään siviili- ja sotilashallinnon yritystoimiinsa heikon kuninkaan hyväksikäyttäjänä ja ymmärtäen valtapolitiikan kuviot niin Tukholmassa kuin Pietarissa. Suomi oli mukana Jokilääneineen vai pelivälineenä ja tavoitteet toki korkeammalla.

Pysyvästi Suomeen ja Jokiläänin talouden johtoon

Willebrand erosi valtiosihteerin tehtävästään ja sai samalla ajan tavan mukaan ylennyksen kenraalimajuriksi, jolloin hän siirtyi pysyvästi Suomeen ja alkoi hoitaa maaherran virkaa uudet prenikat rinnuksillaan. Alustalaiset eivät ymmärtäneet niiden merkitystä. Prekkajakulla olivat kuitenkin jo uudet kujeet mielessä. Hänen motiivejaan oli mahdollista ymmärtää vasta vuosisatojen kuluttua itsenäisessä maassa ja oppien siellä samat kujeet ja sanojen symboliikka.

Willebrand kutsututti itsensä valtion koskenperkauskomission puheenjohtajaksi. Se oli sen ajan öljyä. Hän muutti Tammelaan ja hoiti setänsä Jokiläänin kartanoa sieltä uudistaen samalla koko sen rakennuskannan. Syntynyt C.C. Grönvellin piirtämä uusklassinen päärakennus oli myöhemmin esikuvana muille vastaaville kartanoille Suomessa. Oli syntynyt suomalainen ylimystön ja eliitin kulttuurikeskus kesäiltojen iloksi. Yli 45 metriä pitkässä palatsimaisessa rakennuksessa on tänäänkin 30 huonetta MTT:n käytössä. Turun palon jälkeen huoneiden käyttö lisääntyi hurjasti.

Päärakennuksen jälkeen Jokiläänin keskus sai uuden maan suurimman tiilinavetan ja valtaisan kivimakasiinin, kolmikerroksisen viljamakasiinin, jonka yläosaan tuli komea kellotorni. Reuterholmin aikainen puutarha sai kokonaan uuden ilmeen ja englantilaistyylisen puiston. Niiden floristinen loisto ja arboretumin satojen lajien komeus löytyy kartanon puutarhasta vielä tänä päivänä MTT:n ylläpitämänä. Willebrand oli kunnianhimoinen ja suuruudenhullu ihminen. Vain kohtuullisen varhainen kuolema esti häntä etenemästä tavoitteeseensa.

Jokioisten ensimmäinen kasvihuone sai mallinsa Versailles’n palatsin orangeriasta. Koski jauhoi energiaa takorautatehtaalle ja koko ajan kasvavalle kutomoteollisuudelle. Kilpailija Wecter teki Turussa konkurssin ja Willebrand osti hänet pois markkinoilta. Omat tuotteet hän kauppasi pääosin armeijan kasvaviin tarpeisiin. Tarvittiin yhä enemmän uusia englantilaisia vesivoimalla käyviä karstaus- ja kehruukoneita. Oli astuttu aimo askel kohti modernia teollista tuotantoa. Tarvittiin oma tiilitehdas ja viinapolttimo. Tiilet käytettiin itse, viina myytiin pääosin talonpojille.

Juutalaispoika kisällinopissa Jokiläänissä

Samaan aikaan kun Willebrand vietti yhä enemmän aikaansa joko talvisin Turussa tyttäriensä harrastusten ja uusien vävyjen parissa Turun Soitannollisessa seurassa tai uudisti maataloutta Suomen Talousseuran ensimmäisen puheenjohtajana pohtien uusia energialähteitä metsäisessä ja jokisessa maassa, hänen toimiaan olisi voinut seurata verkatehtaan värjäämön kisälli, juutalaissyntyinen ja Wismarin, Meglenburgin ja Wittenbergin Willebrandit jo sukunsa kautta monella tavalla tunteva muuan juutalaispoika ja maailmankansalainen Axel Wilhelm Wahren.

Wahren syntyi vain viisi vuotta Willebrandin kuoleman jälkeen, mutta oli jo vuosisadan alussa Jokioisissa ja vuokrasi ankaralta kapteeni Josef Bremeriltä vuonna 1938 vasta 24-vuotiaana Willebrandin vuonna 1797 perustaman jo tehdasmaisen tekstiiliyrityksen itselleen.

Syntyi kokonaan uusi vaihe Jokiläänin ja Portaan-Loimu alueen taloushistoriassa. Samalla se ulottui siihen poliittiseen keinotteluun, jonka Willebrand oli jo eläessään käynnistänyt, ja jonka tuloksen Suomi oli irtautunut Ruotsista ja haki markkinoita Pietarin suunnalta Willebrandin juonitellessa itselleen sekä uusia kauppoja Venäjän armeijan muonittajana että vaatettajana siviiliväestön samalla unohtaen. Willabrand laskelmoi Venäjän varaan, ei suomalaisen köyhälistön ja hänelle veroja maksavan automaatin.

Opportunisti Willebrand

Willebrand ei seurannut mitä Suomessa tapahtui, ei huomannut suomen kielen ja kansallisen liikkeen syntyä ja näki vain suorat taloudelliset kytkennät poliittiselle ja sotilaalliselle uralleen. Hän oli äärimmäisen narsistinen, egoistinen ja myös masennuksista kärsivä välillä raivoa ihminen. Arviot joita aikalaiset hänestä antoivat olivat oikeaan osuneita pohdittaessa hänen kykyä olla lojaali muulle kuin omalle pelilleen. Willebrand (=”taisteluun sopiva”, ”taistelussa viihtyvä”) oli vaikea luonne läheisilleen, bismarkilaisen maailman raivokas tuote, jossa valtio oli armeijaa varten eikä päinvastoin, epäluotettava ja -lojaali, ankara sekä arvaamaton alaisilleen ja talonpojille. Preussinpunainen ihminen myös ihmissuhteissaan.

Hänen maaniset kaudet johtivat usein riitoihin ja käräjille alustalaisten kanssa. Hän peri perintörälssitiloilta tahallaan virheellisiä veroja, kiersi lakia myös Ruotsin valtion suuntaan rakentamalla verkatehtaan maaseudulle toisin kuin luvat olisivat tuolloin sallineet, ja hankki luvat vasta kun rakentaminen oli peruuttamattomasti jo käynnistänyt toiminnan ja armeijan huollon. Elämä Bismarkina Suomessa oli kuitenkin Willebrandille ahdasta.

Valtiopetos petoksen jälkeen

Opportunistisesti Willebrand seurasi maailman politiikan kääntymistä ja järjesti Jokiläänin keskustassa kartanossaan kokouksen, jossa sovittiin valtuuskunnasta Venäjän keisarin puheille sen jälkeen kun Etelä-Suomi oli Venäjän valtaamana. Vanha kenraali ei hetkeäkään tukenut Ruotsin pyrkimyksiä säilyttää Suomi osana valtakuntaa. Päinvastoin Von Willebrand tarjosi venäläisille palveluksiaan ja toimi jo samana vuonna venäläisten nimittämänä sotakomissaarina. Näin Jokilääni hoiti Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääneissä miehitysarmeijan muonituksia ja kuljetuksia, mutta nyt toiseen suuntaan kuin vain hetki takaperin. Talonpoikaiselle armeijalle sellainen on ollut lopulta yhtä helppoa kuin ruotsalaiselle tai saksalaiselle eliitille sen johdossa. Suomi ja sen rajat piirrettiin, mutta kulttuuri ja kieli odottivat vielä muutaman vuosikymmenen. Näitä vuosikymmeniä Willebrand ei tunnistanut sotilaana, mutta ei myöskään virkamiehenä tai ihmisenä. Vasta hetki aiemmin Eurooppaa oli jaettu kuten karjamarkkinoilla, eivätkä valtioiden rajat olleet kovinkaan pysyviä. Laki, uskonto ja moraali kulki valloittajan mukana.

Sokea kansalliselle identiteetille

Koskenperkauskomission puheenjohtajana Willebrand otti “varaslähdön” ja kävi Pietarissa neuvotteluja jo ennen Jokisoilla päätetyn valtuuskunnan matkaa. Willebrand ei ollut tyytyväinen vävynsä Carl Erik Mennerheimin nimeämiseen valtuuskunnan johtoon. Suomen valloittaneen venäläisarmeijan komentaja oli toivonut puheenjohtajaksi juuri Willebrandia. Pietarissa tunnettiin Willebrandin moraali ja kyky tehdä kauppoja.

Porvoon valtiopäiville hän sai osallistua sukunsa edustajan ja hänelle annettiin paikka finanssivaliokuntaan. Willebrand oli edelleen sokea sille prosessille, joka Suomessa oli jo käynnissä, ja joka johti myöhemmin Jokiläänin ja Portaan Loimon hallintopitäjän muuttumiseen. Se ei häntä kuitenkaan ensisijaisesti kiinnostanut. Talonpoikaissukuisten, köyhistä oloista lähteneiden Elias Lönnrotin kaltaisten nuorten miesten liikkuminen keräten Kalevalaa, suomenkielen sanastoa ja kansallista identiteettiä, oli hänelle täysin vieras ilmiö. Willebrand oli sokean ylimielinen ihminen ja täynnä omaa egoaan.


Wahren Jokiläänin johtoon

Jokilääni sai uutta puhtia luterilaisen taustan itselleen hankkineelta juutalaispojalta, joka asettui tehtaankisälliksi Jokioisiin ja halusi jatkokoulutukseen hänelle tuttuun ympäristöön Keski-Eurooppaan. Maailmankansalainen sai muut vakuutetuiksi taidoistaan jo varhain Jokioisissa koskien sekä Willebrandin leskeä että kapteeni Brehmeriä. Kisällin tittelin vaatimattomuus ei vaikuttanut siihen, että Wahrenista tuli hetkessä Suomen johtava tekstiilialan yrittäjä ja innovatiivisin värjäämätoiminnan osaaja. Suomi arvosti osaajia, eikä osannut tunnistaa ruotsalaisten ulkoisia arvomerkkejä, eliitin omalaatuisia tapoja palkita mitaleilla. Sen oppiminen vei vuosisadan ja poisoppiminen kauemmin.

Wahrenin taidot eivät rajoittuneet vain teknisiin innovaatioihin vaan hänellä oli samoja ominaisuuksia kuin Willebrandissa. Kun Willebrand joutui hoitamaan talousasiansa osana kansainvälistä politiikkaa ja armeijan tarpeita, Wahrenin oli toimittava oleellisesti pienemmillä panoksilla ja aluksi se oli hyvin marginaalista lainanottoa ja vekseleiden käyttöä, häikäilemätöntä maksujen ja velkojen unohtamista. Alussa hän vain laajensi vanhaa verkatahdasta, mutta oli jo kiinnittänyt huomion Jokiläänin Tammelan puoleiseen Loimijoen yläjuoksun Kuhalankoskeen Tammelassa.

Jälkeenpäin on vaikea arvioida niitä vaiheita, joita Wahren joukkoineen kävi läpi suuriruhtinaskunnassa, siirryttäessä käsityöhön perustuvasta manufaktuurista senaikaisen kutomateollisuuden Skandinavian ehkä jopa komeimmaksi teollisuusyhdyskunnaksi. Kun ottaa huomioon, mitä Jokioisissa oli jo valmiina, kaikki tulee helpommin ymmärretyksi. Itse asiassa siellä oli malli jokaiselle yksityiskohdalle alkaen tiilitehtaasta, värjäämöstä, uudenaikaisesta vesivoimalla pyörivistä tehdasmaisista kutomakoneista ja lankojen jälkikäsittelystä, kankaiden saamisesta markkinoille. Kuhalan koski oli miltei välttämätön valjastettava ja ongelmana oli vain peninkulman etäisyys vanhasta yhdyskunnasta ja sen opeista. Kapearaiteinen auttoi siinä missä pian syntyvät tiet ja hevospelit korvattiin autoilla, puhelin ja sähkö olivat jo tuloillaan.

Forssan alku oli itsestäänselvyys

Kuhalankoski oli pakko ottaa käyttöön, jotta Wahrenin Keski-Euroopasta saamat mallit ja kasvavat markkinat olisi voitu tyydyttää. Näin syntyi uusi yhdyskunta, Forssan kaupunki ja hänestä sen ex nihilo -luoja. Väite että lähtökohdat olivat pieniä tai olemattomat, ovat toki vääriä. Uusi yhdyskunta ei syntynyt pihtisynnytyksellä vaan mitä luonnollisimmalla ja odotetulla tavalla. Puitteet olivat jo Wahrenin papereissa ja niitä vain laajennettiin ja lisättiin sen ajan Keski-Euroopasta saaduilla innovaatioilla ja edistyksellisintä oli lopulta paikallis- ja piiriedustajien muodostama myyntiverkosto sekä suorat kauppayhteydet ulkomaille. Wahren oli pikemminkin juoksupoikana kuin varsinaisena patruunana liikkeellä, ja siksi hänet siihen niin nuorena kisällioppilaana kelpuutettiinkin Jokiläänissä. Tarinat ja kertomukset olivat myöhemmin tehtyjä ja sepitteellisiä.

Markkinat olivat kasvaneet ja myynnin sekä markkinoinnin mallit löytyivät nekin jo Suomesta ja olivat toki käytössä. Ammattitaito ja osaaminen löytyi Jokioisilta lisättynä keskieurooppalaisella innovaatiolla ja osaajilla. Se mitä olisi todella tarvittu lisää, jäi tekemättä nuorelta Wahrenilta.

Yhtiöön kuului toki myös baari hotelleineen ja panimo. Aivan kuten Jokisoisissa oli jo pienimuotoisena. Uutta oli ajan vaatimusten mukainen sosiaalinen rakenne, koulutuksen ja sosiaalihuollon sekä terveydenhuollon ensimmäiset järjestelyt, siisteys ja moitteeton katukuva. Willebrand oli äärimmäisen tarkka näissä asioissa ja Turun palo ei ollut hänen aiheuttamansa. Päinvastoin maaherrana hän ajoi laajoja puistokatuja ja linnavuorikin oli rakennettu varjelemaan vahingoilta. Laajat tautiepidemiat eivät olleet 1800-luvun ensimmäinen vitsaus pumpulienkelten ja Jokiläänin yhdyskunnissa eikä Forssaa tunnettu paloistaan.

Myöhemmin nämä palvelut siirrettiin perustetun kunnan ja valtion tehtäviin. Wahren otti suojiinsa jopa “pakolaisia“, joita isännät olivat lainsuojattomina renkeinä kiusaamassa. Tehdasyhdyskuntaan syntyi myös järjestyksen pitoon oma koneistonsa, eivätkä poliisit olleet halukkaita puuttumaan maattomien ja kodittomien hoitoon. Irtolaiset oli valtava ongelma ja niiden hoitaja oli poliisin paras ystävä.

Loimon-Portaan kunta eli vaurauden aikaa mutta itseriittoisesti

Pumpulienkeleitä koulutettiin tehtaankoulussa ja heistä kasvoi mm. maan ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää. Uusi syntynyt yhdyskunta tarvitsi pankin, vaivais- ja sairaskassan, kirjaston ja kirkon, terveydenhuollon alkeet. Koko maa taas tarvitsi oman valuutan ja markan synnyttyä liikepankin. Wahrenia voidaan pitää Suomen Yhdyspankin perustamisen henkisenä isänä. Itse hän ei vain koskaan päässyt tehtaineen hyötymään tuosta pankista. Wahren eristettiin ja eristäjät olivat Tampereella ja Hämeenlinnassa. Siellä missä nytkin Jokiläänin eristäjät majailevat.

Jokilääni ja Portaan, Loimon talousalue eli vaurasta aikaa, ja oli runsaasti edellä koko muuta sen ajan suomalaista maaseutua muta myös pieniä teollisia taajamiamme koko aluetaloutensa palvelujärjestelmän hoitajana. Lisäksi se oli vauraudessaan itseriittoinen ja jossain määrin omahyväinen ja -lakinen toimissaan. Oli pakko niissä oloissa, jossa malleja oli vaikea saada muualta ja kilpailu painoi päälle. Samalla kuitenkin kansallinen ja kansainvälinen visio jäi näkemättä ja tulevaisuus laiminlyötiin luottamalla epäluotettaviin ystäviin. Ystävät haettiin hämäläisittäin kaukaa ja viholliset läheltä.

W-W kuin kolikon eri puolet

Wahren toimi toisin kuin Willebrand ennen häntä. J. W. Snellmanin toimeksiannosta hän laati venäläistämistä vastaan taistelevan valtakunnallisen kotiteollistamis-ohjelman, jota alettiin noudattaa koko maassa. Wahren alkoi samalla kiinnostua maa- ja metsätaloudesta, ja kauaskantoisin oli hänen työnsä Kymi-Kymmene Ab:n perustajana liiketuttaviensa kanssa. Paikallisia hankkeita taas syntyi mieliharrastusten suunnalla lampaiden, sikojen ja nautakarjan jalostuksessa ja Tammelan kotiteollisuuskoulun perustajana. Vuoroviljely ja salaojitus siirtyi maahan Wahrenin aloitteesta ja järjestelmällinen metsien hoito oli niin ikään osin juuri Wahrenin käynnistämää ja hänen tapansa toimia innovaatioiden siirtäjänä. Varsinainen innovaattori tai visionääri Wahren ei koskaan ollut, pikemminkin ideoiden siirtäjä suuriruhtinaskunnalle tyypilliseen tapaan ja Pietarin malleja noudattaen. Tuosta tavasta Suomi ei ole vieläkään päässyt kunnolla irti.

Forssan perustaja sai kauppaneuvoksen arvon, autonomisen Suomen ensimmäisen teollisuus näyttelyn pääkomissaarin tehtävät ja paljon hänellä riitti tehtäviä myös maailmalla. Myöhemmin tuli nimitys Suomen Talousseuran puheenjohtajaksi ja lopulta myös aatelisarvo.



Kuinka WW alueesta www aikaan.

Monessa asiassa Jokiläänin ja Loimon talousalueen suuret talousnerot eroavat toisistaan, mutta yhteistä on ainakin työteliäisyys, valtavat henkiset voimavarat, liikemiehen taipumukset ja tietty häikäilemättömyys sekä röyhkeä oma edun tavoittelu. Toki juuretkin ovat samalla suunnalla Saksassa. Riskiotto on niin ikään yhteistä ja innovaattorille tyypillinen uuden löytäminen ja käyttöönotto sekä peräänantamattomuus. Alueensa talouden molemmat kokivat regionaalisina ja laiminlöivät spatiaalisen tulevaisuuden, visioivan näkemyksen logistiikasta, liikkuvuudesta ja sen merkillisestä ajattomasta ja rajattomasta tulevaisuudesta. Turun ja Toijalan rautatie kulki omituisesti tärkeimmän talousalueen ohi ja yhdisti olemattomia maalaispitäjiä aivan kuten Hämeenlinnan ja Tampereen pyynnöstä.

Sosiaalisilta aidoiltaan Wahren ohitti toki Willebrandin, mutta kansainvälisessä politiikassa hän ei voinut menestyä opportunistiselle Jokiläänin avainhahmolle. Molemmilla oli kuitenkin ongelmia visioida Suomen tulevaisuutta ja panostaa myös teknisesti tavalla, jossa pienet parannukset olisi voitu kytkeä laajempaan kansalliseen kokonaisuuteen ja sen kehittyvään infrastruktuuriin. Niistä pahin virhe oli jäädä päärautateiden ja samalla liikenneyhteyksien ulkopuolelle sekä laiminlyödä kansainvälisen kaupan hoito rinnan kasvavan suomalaisuusliikkeen kanssa. Se ongelma näkyy edelleen Lounais-Hämeessä. Pirstaleinen aluetalous on paljon vähemmän kuin osiensa summa. Willebrandin ja Wahrenin sekä vauraan Jokiläänin perinnön haaskaaminen on ilmiönä omituisempi kuin niiden syntyminen.

Pois pelattu lottovoitto - missä WW:n kolmas webympäristön W.

Keskieurooppalainen tausta jätti molemmille pimeän kohdan havaita, mitä maan sisällä oli jo tapahtunut ja miksi Pietari ja Venäjä tuki Finnlaysonia, mutta ei Wahrenin pyrkimyksiä saada Venäjän vientiin erikoisoikeudet. Näistä pienistä virheistä syntyi lopulta suuria virhearvioita, joiden seurauksena Loimon talousalue ja Jokilääni jäivät kokonaan sivuun siitä kehityksestä, johon seuraava vuosisata vei Tampereen, Turun, Hämeenlinnan ja Lahden sekä pääkaupunkiseudun ja maan 1800-luvun alun ydin unohtui pienten pitäjien maaseutukeskusten museoksi. Jäljelle jäi maalaiskuntien joskus jopa uskomattoman mittava byrokratia köyhän Urjalan kunnan tapaan tai muistot, joita vaalitaan tiiliseinien sisällä markettien kauppapaikoilla, menneen maailman politiikan teon areenoilla kunnantaloissa unohtaen, ettei niitä kukaan enää kaipaa.