Hyvää kansainvälistä ja paikallista naistenpäivää

Pitäisikö kansainvälinen naistenpäivä muuttaa evolutionarismin päiväksi?

Kansainvälinen naisten päivä kulkee historiassaan lähellä sosialistista internationaalia ja sen historiaa. Naisen asema on ollut keskeinen teema haettaessa sellaista sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa, johon sosialismin teoriat lopulta liittyvät. Jostakin syystä evoluutio naisasialiikkeessä johti kuitenkin revoluutioon miesliikkeessä.

Ensimmäiset juuri kansainväliseen naistenpäivään viittaavat tapahtumat käynnistyivät ehkä yllättäen Yhdysvalloista. Jo 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa naiset lakkoilivat ja etenkin naisvaltaisessa tekstiiliteollisuudessa. Amerikan sosialistipuolue nimesikin helmikuun viimeisen sunnuntain naistenpäiväksi. Eurooppa oli siitä täysin tietämätön. Joku voisi mainita siitä Hilary Clintonille.

Eurooppaan liike levisi vasta 1900-luvun alussa ja Kööpenhaminassa pidetyssä sosialistisen internationaalin konferenssissa 26.8. vuonna 1910 kansainvälinen naisten päivä rantautui vanhalle mantereelle. Maaliskuun 19. päivänä naiset juhlivat päiväänsä vuonna 1911 ainakin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Tuolloin mukana oli jo miljoonia naisia ilman internetin apua. Kahden vuoden kuluttua myös Venäjällä helmikuun viimeisenä päivänä.

Venäjällä alkoi lakkoilu syynä elintarvikepula ja ensimmäisenä asialla olivat perhettään ruokkivat naiset tekstiiliteollisuudessa. Lakon laajetessa ja rauhattomuuksien lisääntyessä Nikolai toinen luopui vallastaan. Syntyi väliaikainen hallitus. Loppu on sitten jo tuoreessa muistissa ja osa myös omaa kansallista historiaamme. Tältäkin osin historia tulisi kirjoittaa kuten se oikeasti tapahtui. Miehet kun tulivat mukaan jälkiomaksujina. Sosiaaliset uudistukset ja innovaatiot kun eivät leviä jälkiomaksujien toimesta onnekkaalla tavalla. Tästä 1900-luku ja sen alku on oikein kouraiseva esimerkki. Jälkiomaksujia ei pidä päästää ikinä vallan kahvaan. Se tietää aina onnettomuutta. Ja historia tahtoo olla näiden kuvaamista. Ei innovaation aallon alun oivaltamista. Näin historiasta ei voi oppia mitään. Apinoiden tapa oppia matkien ja mölyten löydöksestään ei ole innovaatiopolitiikkaa.

Suomalaiset naiset olivat aktiivisia jo hyvin varhain. Kööpenhaminan konferenssissa mukana oli noin sata naista edustaen 17 kansakuntaa. Suomen suuriruhtinaskunnasta mukana oli viisi tulevan ensimmäisen eduskunnan jäsentä. Virallisena edustajanamme oli Ida Aalle ja muut neljä Hilja Pärssinen, Aura Kiiskinen, Hilda Herrala ja Miina Sillanpää. Se oli tuon ajan innovaattoreiden kärkiketju. Miina Sillanpää heistä parhaiten muistetaan. Hän kun piti itsestään ääntä miesten planeetalla mieheksi muuttuen.

Suomessa työväenliikkeen järjestäytyminen tapahtui Forssan kokouksessa, jossa ”pumpulienkelit” olivat niin ikään keskeisessä asemassa tekstiiliteollisuuden Skandinavian yhdessä suurimmista keskittymästä. Köyhyys oli kouriin tuntuvaa Hämeessä olkoonkin että työläisnaiset tehtailla olivat paremmassa asemassa kuin kanssasisarensa muissa vähemmän arvostetuissa tehtävissä agraarisen Suomen köyhyydessä. Ja jälleen valta siirtyi myöhemmin luisuotsaisille jälkiomaksujille ja seuraukset tiedämme kansalaissotana.

Ensimmäinen veistokseni Forssaan muutettuani oli oikeastaan itsestään selvyys. ”Pumpulienkeli” ja sen jatkona syntynyt ja naiseen liitetyt kirot kertova ”Hefaistoksen kirouksesta” ja ”Pandoran lippaasta”, surrealistisesta ”Dalin naisesta”. Veistokset ovat kuin suoraan ”Eevan tyttäristä” Kaari Utrion loistavaa kirjaa kuvittaen. Utrio voisi kiinnostua seuravana naisesta innovaattorina ja etenkin sosiaalisten ja kulttuuristen, symboli-innovaatioiden tekijänä ja levittäjänä. Ilman heitä olisimme edelleen apinoina savanneilla tuntematta lainkaan verkostoja tai symbolirakenteiden klustereita, organisaatiokulttuurin sosiaalista sisintä ja sen kollektiivista muistia.. On miesten ansiota että Suomessa innovatio mielletään tekniseksi oivallukseksi demojen kimpussa. Muualla se on kieleen ja kulttuuriin littyvä sosiaalinen prosessi, jossa taiteella on avaimet. Esprit on ranskalaista innovointia.

Naisen aseman kuvaaminen käy paljon helpommin veistoksen tai maalauksen kautta kuin yrittäen kertoa siitä kirjoittaen. Kuva avautuu kansainvälisenä ilmiönä ja kielenä toisin kuin sanat symbolirakenteina. Nainen ymmärtää sen miestä paremmin. On joitakin asioita, jotka avautuvat vain naiselle eivätkä miehelle lainkaan. Tämä miesten on syytä hyväksyä sitä sen kummemmin häpeilemättä. Värisokeus ei ole sairaus. Värisokea voi nähdä mustan ja harmaan vivahteissa paljon enemmän kuin värit itsestään selvänä pitävä nainen.

Kielen suku on feminiini. Nainen käyttää kieltä sosiaalisen yhteydenpidon välineenä ja on siinä miestä monin verroin etevämpi. Miehelle kieli on taas vallan käytön väline, tapa kukkoilla tai pitää luentoa. Indoeurooppalaisissa kielissä sanojen taivutus tapahtuu substantiivin mukaan, jolla on sukuna joko feminiini tai maskuliini, joskus suku on neutraali. Ei sellaisessa kielessä voi käydä kiistaa sukupuolten tasa-arvosta virkanimikkeiden kohdalla (nimismies, lautamies, hevosmies). Koko kieli kun on kantaa ottavan sukupuolinen ja sitä korostava. Tällaiseen kuvat, värit ja veistokset eivät välttämättä sorru ja symbolit on mahdollista laatia etenkin veistoksessa korostamatta sukupuolta.

Valitettavasti jo värien kohdalla poikien kasvatus poikkeaa tytöistä. Miksi pojille on tyrkytettävä tummia ja kylmiä värejä, tytöille spektrin lämpimiä ja näkökenttämme erottuvimpia elämän sävyjä? Miksi naisten tulisi madaltaa äänensä ja juopotella kilpaa miesten kanssa? Eikö paheiden summa olekaan vakio? Onko naisen itsetunnossa jotain oidipaalista silloin, kun kilpailu johtaa myös miesten paheiden matkimiseen? Tyhmyyskilpailussa miehet ovat naisia etevämpiä. Ei sellaiseen pidä alistua.

Naisen aseman globaali kohentuminen on osa uutta teknologiaa ja tiedon siirtoa, innovaatiopolitiikkaa. Globaalissa webympäristön verkostossa olemme kasvottomia, persoonattomia ja sukupuolettomia. Se ei psykologisoi meitä mitenkään. Uusi tietoyhteiskunta on ollut ja on myös jatkossa naista suosiva prosessi. Yksi näkyvin syy siihen on hierarkkisten rakenteiden katoaminen ja verkostojen klusteriluonne. Näissä naiset ovat miehiä etevämpiä ja se näkyy webyhteisöjen tutkimuksessa, innovaatiorakenteiden synnyssä. Tähän on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota. Naisten kyky käyttää ”diffuusista” tietoa ja ”valtaa” korostuu silloin, kun globaali uusi tieto ja sen luonne ei edellytä teknisten ”demojen” rakentelua vaan niiden omaksumista reaaliaikaisissa prosesseissa ja soveltaen ne sosiaalisiin sidoksiin ja prosesseihin, hoitotyöhön, organisaation kehittämiseen ja tiedon integrointiin, uusien symboleiden käyttöönottoon. Se luo uuden yhteiskunnan ja on innovaation tärkein prosessoija myös teknisten uudistusten käyttöönotossa.

Parhaiten naiset menestyvät etenkin laajojen sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden vastanotossa ja välittämisessä. Sama koskee osin myös uusia organisatorisia innovaatioita, mutta ennen kaikkea uusia symbolirakenteita. Joissakin tapauksissa miehet ovat niille miltei sokeita. Mies ei välttämättä kykene hahmottamaan uutta sosiaalista tai symbolirakennetta edes silloin, kun se on jo teknistä demosta siirtynyt myöhäiseen omaksuntaan. Yhteiskunnallisesti tällainen ilmiö on ongelmallinen, mutta myös alueiden ja kulttuurien toiminnan verkottamisessa. Jopa omassa kuntien palvelurakenneuudistuksen toteutuksessa. Kyseessä on paljon suurempi ongelma kuin varhaisempi ajattelumme miesten ja naisten ammateista. Tuo jako oli keinotekoisempi, ei geneettisesti meihin sidottu ominaisuus tai kielen mukanaan tuoma heuristinen tai hermeneuttinen ilmiö.

Kaikesta huolimatta hyvää naistenpäivää. Yrittäkää sietää meitä miehiä. Muinainen Neuvostoliitto vietti myös miesten päivää ja se oli luonnollisesti samalla puna-armeijan paraatien lippupäivä 23. helmikuuta. Siinä me miehet olemme eteviä. Muutamme evoluution ja innovaation diffuusion revoluution kautta kaaokseksi. Se on jälkiomaksujien tapa tulla mukaan hajottamalla ja hallitsemalla kaaosta. Ei sellaiseen pidä mennä mukaan.