Innovaatioprosesseissa ja -politiikassa on varottava ettei varsan selkä taitu

Sektoritutkimuken ja yliopistojen välinen yhteistyö sekä innovaatioprosessit

Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield käynnisti kiitettävällä tavalla keskustelun sektoritutkimuksen kehittämisestä prof. Yrjö Neuvon mietinnön pohjalta. Tuohon kirjoitukseen sektoritutkimuksen edustajat ovat vastanneet (HS. 7.3). Lisäksi alivaltiosihteeri Vesa Vihriälä kirjoitti aiheesta (HS 25.2)

Samaan aikaan käydään keskustelua yliopistolaitoksen kehittämisestä, jossa käsitteet liittyvät lähelle huippuosaamista ja keskittämistä suurempiin yksikköihin. Molemmissa prosesseissa käy esille tarve innovaatioympäristön kehittämisestä ja laajentamisesta. Yliopistoja kansainvälisesti vertailtaessa on syytä huomata, että eräät tutkimuslaitoksemme sijoittuvat kansainvälisissä evaluoinneissa maailman kärkeen. Tuota kärkeä on syytä vaalia ja pitää se edelleen terävänä.

Innovaatioprosessi yliopiston opettajan ja tutkimuslaitoksen tutkijan näkökulmasta on hieman erilainen. Opettajan työ yliopistossa on tutkimuksen ja tieteen siirtämistä opiskelijoille, harvemmin yrittäjille, elinkeinoelämälle, kaupalle tai aluehallinnon viranomaisille, keskushallinnon ja Brysselin byrokraateille. Virkamiestyö yliopistoissa kohdistuu laitoshallintoon ja rahoituksen hakuun, tutkimusprojektin ohjailuun pätkätöiden paineissa ja usein jatko-opiskeiljana. Tutkimusta tehdään silloin kun ehditään tai saadaan hetkittäin rahoitusta pidemmälle projektille. Tässä pätkätöiden viidakossa ja rahoituksen haussa tutkijat ovat toki samassa veneessä oli työnantaja mikä tahansa.

Tutkimuslaitoksissa tutkijan työ on jatkuvaa yhteistyötä yrityksiin, elinkeinoelämään ja nykyisin yhä enemmän kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin myös webympäristön yhteyksiä kehittäen. Hallinnollinen virkamiestyö on rahoituksen haun ohella verkostojen ja klustereiden kokoamista, koordinointia, mutta myös sektorihallinnon monipuolisia tukipalveluita, valmistelu- ja raportointitehtäviä, kansallisten tietopankkien ylläpitoa ja kehittämistä viranomaistehtävänä. Lisäksi tutkija vastaa oman alansa kehittämisestä siinä missä yliopiston professori, mutta päätoimisena tutkimuksen duunarina. Usein rinnakkain kulkee useita tutkimusohjelmia, joissa verkostoituminen yliopistoihin Suomessa ja kansainvälisesti on arkipäivän rutiinia. Monet senioritutkijat toimivat lisäksi yliopistojen opettajina ja luennoivat myös tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa ympäri maailmaa. Moni sektoritutkija muistuttaa kiireineen yhdysvaltalaista yliopiston professoria.

Tiedeyhteisön yhteisessä innovaatioprosessissa yliopistojen merkitys on pääsääntötöisesti diffuusisissa prosesseissa, joissa tietoa siirretään uusille nuorille ikäluokille. Tätä tehtävää yliopistot eivät voi siirtää muille ja sitä tulisi entisettään tehostaa. Vastaavasti se osa innovaatioympäristöä, jossa ammattitutkijat tekevät omaa työtään tutkimuslaitoksissa siirtäen osaamistaan yrittäjyyden ja elinkeinoelämän keskiössä, ei pidä sotkea yliopiston ensisijaiseksi tehtäväksi. Sen sijaan tutkimuslaitoksissa tätä tehtävää tulisi edelleen tehostaa ja yhä enemmän webympäristön sekä laajenevan innovaatiokäsitteemme kansallisessa sisäänajossa.

Kun kansallista innovaatiokenttää nyt aivan oikein laajennetaan, on syytä kuunnella tarkalla korvalla niitä, jotka vastaavat opettajina ja tutkijoina tämän prosessin ydintehtävistä. Hallinnon byrokraattiset laatikkoleikit Blåfildia lainaten eivät vie kehitystä välttämättä sellaiseen suuntaan, jossa nykyisiä vahvuuksia ei vaaranneta. Luova innovaatioympäristömme on pitkän evoluution tulosta ja sen toimivuutta on tarkasteltava ensimmäisenä ydinosaajiemme näkökulmasta. Aivovuoto siellä tai ylirasittaminen toisarvoisilla tehtävillä on koko prosessia uhkaava ja voi johtaa ydintehtävien hämärtymiseen ja tahtomattamme hyvinkin kapean innovaatiokärjen ryöstöviljelyyn.