Nepotismin synkkä varjo

Forssan kaupunginjohtajan sairausloman myötä on noussut pintaan kiinnostavia suomalaiskansallisia ilmiöitä ja kaupungille nauretaan osana sen peräkylän tautia, nepotismia. Pienissä teollisissa yhdyskunnissa ja maaseudulla näitä tapaa tuon tuosta ja ne eivät oikein sovi modernin yhteiskunnan elämään. Ne ovat jäänteitä vuosikymmenien takaa, joskus jopa vuosisatojen sosiaalisen pääoman tuotteita. Disneymaailman kardinaalinepos Nepotismilla tarkoitetaan työtehtävään pätevimmän henkilön sivuuttamista suosimalla sukulaisia ja ystäviä. Toki sukulaisia voidaan suosia työelämässä muutenkin tavalla, joka on sopimatonta. Ilmiö tuli yleiseksi erilaisten dynastioiden ja Paavin kirkon sisällä, joissa alettiin vaalia suvun säilymistä vallassa. Syntyi käsite “kardinaalinepos”. Paavin omia “lapsia” alettiin kutsua veljen- ja sisarenpojiksi hieman samaan tapaan kuin disneymaailman liki sukupuolettomia ankanpoikia. Paavihan ei voinut saada omia perillisiä ja sama käytäntö otettiin Ankkalinnaan. Ankkalinnasta tuli tehdä myös satiirinen kuva yhteiskunnasta, jossa on koomisia piirteitä, pois pyyhittäviä ja korjattavia. Sukupuolettomat ankat ja veljenpojat ovat osa Paavin kirkkoa. Käytäntö päättyi paavi Innocentius XII toimesta vuonna 1692. Tuolloin annettiin nepotismin kieltänyt bulla ja se tuli yleiseksi normiksi myöhemmin myös muuhun läntiseen kulttuuriimme. Suomi eli kuitenkin ikivanhaa alusmaan syrjäistä elämäänsä. Meillä kyllä luettiin myöhemmin ahkerasti Akua Ankkaa, mutta sen ironia tai satiiri ei aina avautunut lukijalle. Kun elät Ankkalinnassa, et voi havaita sen omituisuuksia. Maailma kun on oltava sellainen, jolta se näyttää lähiyhteisössä. Nyt kaukoympäristö nauroi Forssan Ankkalinnalle. Lounais-Hämeessä on toki paljon muutakin, jolle kaukoympäristö hymyilee tai suhtautuu suopean ymmärtävästi, rötöksistä huolimatta. Lounais-Häme historiallisena maakuntana on syytä säilyttää organisaatioineen koskemattomana siinä missä museotiemme ja museorautatie. Takavuosina etenkin opetusminiteriö kansliapäällikkö oli tästä erityisen innostunut ja mukana oli myös sisäministeriön korkeimmat virkamiehet. Yhdysvallat on täynnä reservaatteja, jotka ovat museoita. Kennedyn klaani Myöhemmin, poliittisten liikkeiden kautta, poliittisten hahmojen sukulaiset alkoivat edetä pätevimpien ohi ja etenkin Yhdysvalloissa Kennedyn ja Bushin perheitä syytettiin yleisesti nepotismista. Toisaalta klaania haluttiin myös tukea. Taustalla oli jälleen historialliset arvot ja niiden sosiaalinen pääoma. Juuri kuolleen, kuussa ensimmäisenä ihmisenä vierailleen ja kolme tuntia siellä käyskennelleen Neil Armstrongin oli vaikea sopeutua tällaiseen teatraaliseen rooliinsa koko loppuelämänsä ajan. Samoin venäläisen Jury Gagarinin, avaruudessa ensimmäisen kerran käyneen ihmisen. Museoitu ihminen tai yhdyskuntarakenne ovat monelle ongelmallisia siinä missä huimasti muuttuva, dynaaminen ja innovatiivinenkin. Diktaatori Sadam Hussein tunnettiin hyvin sukulaisten suosimisesta ja Kiinassa perheitä on pyritty pitämään yhdessä osana nepotismia. Malediivien presidentillä on eräänlainen nepotismin maailmanennätys. Maan hallituksessa on ollut parhaimmillaan yksitoista perheen jäsentä tai muuta lähisukulaista sekä muissa korkeissa hallintoviroissa hänen läheisiä ystäviään. Hänestä ilmiö on hauska eikä sitä kuuluisi arvostella. Yhdessäolo-organisaatio ja asiaorganisaatio Maaseudulla ja pienissä supistuvissa teollisissa yhdyskunnissa sen yhteisöllinen, Gemeinschaf -tyyppinen yhdessäolo-organisaatio, vastakohtanaan kaupunkimainen Gesellschaft -tyyppinen asiaorganisaatio, suosii sukulaisuutta ja sen perua ovat verkostot, joita kutsutaan nykyisin hyvä veli tai sisar -verkostoiksi. Pohjanmaalta ja maaseudulta syntyisin oleva elinkeinoasiamies, entinen pääministeri Esko Aho suosi tällaista organisaatiota ja piti sitä suomalaisena vahvuutena. Hieman samanlaisia kopioita kun löytyy maaseutumaiseen ympäristöön rakennettujen piilaaksojen ja tiedepuistojen yhteydessä. Niissä vain vahvuutena on huippuosaaminen, ei sukulaisuus ja hyvä veli -verkostot, joilla huippuosaajat siirretään piilaaksosta sen vieressä olevaan metropoliin, josta löytyy niin ikään vielä suurempia luovan luokan teknopoliksia. Näin Jokisten agropolis hävisi mennen tulleen Helsingin ja Viikin tiedepuistolle. Sen henkinen ilmapiiri oli väärä. Etninen nepotismi Usein taudin takana on aatteellinen ja arvomaailman antama moraalinen ehto tai ns. etninen nepotismi. Tällöin etninen ryhmä tai ammattikunta laajenee sukulaisryhmäksi ja alkaa ohittaa demokraattisen ihanteen vaatimuksen. Suomi on täynnä uusia etnisiä nepotismin ongelmiamme. Etnisestä nepotismista on kirjoittanut Suomessa eniten professori Tatu Vanhanen. Etnisten ryhmien sisäiset ja väliset konfliktit ovat tyypillisiä tällaisia nepotismin aiheuttamia ikäviä varjopuolia ja niihin liittyy usein myös korruptiota ja rikollisuutta. Syrjäisen maan on vaikea kitkeä sitä toisin kuin maailman metropolit tekevät. Tällainen korruptio on rakenteen sisällä ja siihen liittyy pieniä palveluksia ja vastapalveluksia järjestelmällisenä lahjontana. Sitä esiintyy myös Suomessa virkamiesten, poliitikkojen ja liike-elämän piirissä, jolloin syntyy käsite pelistä tai suhmuroinnista kansankielellä. Kansa ei ole vain oikein enää mukana uuden nepotismin vauhdissa ja sen käsitteissä. Pienuus takaa nepotismin Suomessa suhmurointi ja pelin politiikka liittyy läheistä vanhoihin poliittisiin rakenteisiin ja samalla myös pysähtyneisiin pieniin kuntayksikköihimme. On liki mahdotonta toimia tavalla, etteikö “sokea Reettakin” huomaa, kuinka mukana julkishallinnon päätöksenteossa on vain muutama henkilö ja näiden edun tavoittelu omalle pienelle sidosryhmälle tai suvulle, hyvä veli verkostolle. Aiheesta on tehty paljon viihteellistä kansallista komiikkaa. Näin nepotismille ja sen verkostoille on pyritty nauramaan, kun sitä pitäisi käsitellä oikeudessa. Pienet ja suljetut yhteisöt, työpaikat, eivät oikein tiedä mitä tulisi tehdä ja miksi silloin, kun nepotismi on niiden sisälle rakennettu ainut vahvuus, Esko Ahon kuvaamalla tavalla. Sisäänmuuttajan painajainen Näiden verkostojen ulkopuolelle jäävät ovat muuttaessaan sisään suljettuun organisaatiorakenteeseen vaikeassa tilanteessa, demokratian ja ammatillisen osaamisensa näkökulmasta, ja usein myös kiusaaminen on osa tätä samaa nepotismin verkostojen elämänmuotoa ja arvomaailmaa. Kiusaamalla nepotismia rikkovasta harmista päästään usein eroon. Museaalinen ympäristö alkaa pitää itse itseään yllä ja syntyy keskushallinnon haluama noidankehä, reservaatti. Tällainen organisaatio, yhdyskunta, alkaa kärsiä poismuutosta ja supistumisilmiöistä. Perussuomalaisten nousun yhteydessä tutkijoiden piirissä puhuttiin mahdollisuudesta rikkoa näitä vanhoja nepotistisia rakenteitamme pinttyneessä poliittisessa puoluekentässämme. Tavoite on kunnianhimoinen. Arvoista puhuttaessa onkin puhuttu yleisesti siitä, millaisen käytännön muuttuva puolueinstituutiomme ottaa ikävän ilmiön, nepotismin, estämiseksi. Demokratiassa suotavaa olisi, että rohkeat ja moraaliset ihmiset uskaltavat nousta puolustamaan sitä, mikä on oikein ja arvokasta. Se mitä olemme kokeneet kunnanjohtajamme sairastumisen aikana Forssassa, ei ole ollut ainakaan arvokasta, tuskin edes välttävän hallintomallin antavaa naapurikunnillemme ja liike-elämälle. Media valaisee aihetta tunnistaen kourallisen henkiöitä suhmuroimassa itselleen virkoja ja jopa kuukauden työrupeama on ihan hyvä saavutus. Samalla yksi näkyvä ura näyttäisi kariutuvan jo ennen alkuaan ja toinen painuvan kohti iltaruskoa.

Kello 24.00 ja Forssassa kaikki hyvin

Seurasin aamuyön useita sosiaalisen median keskusutelulinjoja Forssassa. On hämmentävää seurata kaupunkia, jonka ongelmat tunnetaan ja jossa kunnan keskeisin johto on virkamiesjohtona ja poliittisena valvontana joutunut täysin tuuliajolle. Olen seurannut suomalaista paikallishallintoa ja sen tapahtumia tutkijan näkökulmasta ja valtiotieteilijänä, yhteiskuntatieteilijänä ja myös kaavoittajana jo liki neljä vuosikymmentä. Luulin jo nähneeni kaiken. Mutta ei. Aina se jaksaa yllättää. Neljä vallankäyttäjää Kunnallishallinnossa mukana on aina neljä tapaa käyttää valtaa. Näistä Forssaa on mielestäni aina luonnehtinut vahvimpana virkamiesvalta ja sen varaan rakentuva hyvä hallinto, lainsäädäntö ja sen noudattaminen. Joskus on tapahtunut pientä lipsumista, mutta se on ollut hoidettavissa pienin vaurioin. Toinen tapa käyttää valtaa, poliittista ja kansalaisten demokratiaan liittyvää, on ollut haparoivampaa. Osin se on johtunut ehkä kaupungin syntyhistoriasta ja vielä enemmän ehkä sittenkin sen tavasta reagoida hitaasti talouden muutoksiin ja niiden jo näkyviin merkkeihin. Kutsuisi sitä hämäläiseksi hitaudeksi. Tämä näkyi etenkin lamakaudella 1990-luvun alussa ja uudelleen liittyessämme EU:n poliittiseen ohjaukseen. Kaupunki joutui ikään kuin ajelehtivaan tilaan eikä ottanut sellaista otetta kuin mihin olen oppinut niiden talousalueiden kohdalla, jossa politiikan teko on vahvemmin visioivissa käsissä ja ruorissa paremmin aluetalouden muuttuvat tuulet aistivat ihmiset. Purjeita pitäisi reivata oikeaan aikaan oikeille tuulille ja löydettävä myös ne tuulet, jotka purtta kuljettavat parhaiten. Yksi soutaa ja toinen huopaa Jotkut poliitikot ovat hyviä luovimaan vastatuuleen, mutta kaatavat veneensä myötätuulessa. Forssassa lama-ajasta ei tahdottu toipua ja sen jäljet jäivät vuosikymmeniksi kiusaamaan ja poliittinen ilmasto oli kasvun alkaessa omituisen jähmeä. Saman puolueen sisällä saattoi olla sekä huopaaja että soutaja samaan aikaan. Virkamiesjohto ei voinut sitä miksikään muuttaa. Tämä sama jähmeys näkyi kansallisen politiikkamme muuttuessa lainavetoiseksi ja markkinataloutemme alkaessa tuottaa ikäviä uutisia Euroopasta ja yritysten alkaessa jättää Forssan. Liki 2000 ihmisen menetys työpaikkoina on välittömänä painamassa lähes 10 000 ihmisen elämää ja välillisesti koko Lounais-Hämettä. Rakennemuutokseen olisi tullut reagoida maakunnassa 2000-luvun alussa. Nyt niitetään sitä mitä on kylvettykin. Kirjoitin tästä mielestäni monta kertaa tähän blogiini ennen edellisiä kuntavaaleja. Varoitin veloista ja pitkästä lamasta, hitaasta kasvusta, joka ei jätä pelivaraa. Varoitin mielestäni myös kuntarakenneuudistuksesta ja tiedossa olevasta kilpailusta, jossa syntyy yhdyskuntien menestystarinoita, mutta myös vararikkoja. Varoitin mielestäni jo silloin, kuinka Eurooppa tulee muuttumaan meille ikäväksi lähivuosina ja aiemmat markkinatalouden tuulet muuttuvat euron myötä hyytävän kylmiksi. Ilon pilaaja Myönnän olleeni ilon pilaaja ja sain ääniä vain kourallisen vaaleissa, jossa olin käytettävissä ikään kuin viran puolesta. Kun tulee tähän ikään, mikään ei oikeastaan enää ihmetytä. Sen sijaan olen edelleen surullinen ja pahoillani niiden kahden muun kunnallisen vallankäyttäjän kohdalla, joita itsekin tavallaan edustan. Näistä toinen liittyy professionaaliseen, eräänlaiseen asiantuntijavaltaan, jossa mukana ovat nyt ne ihmiset, jotka aamulla heräävät ja lukevat Forssan Lehtensä kuntatyöntekijöinä tai julkisen hallinnon viranhaltijoina. Heille tällaiset aamut ovat epämiellyttäviä, uskomattomia. Syntyy vaikutelma veneestä, jossa ei ole köliä eikä oikein purjeitakaan, oli tuuli mikä tahansa. Laivan rakentaminen alkaa kölinlaskusta. Herrat eivät nyt naura hekään Neljäs vallankäyttö liittyy lähelle erilaisia kunnallishallinnon intresseistä syntyviä virtauksia, joita kölillä voidaan hieman hallita ja ohjailla. Nämä intressikonfliktisiksi kutsutut ryhmät kun pyrkivät heittämään venettä ilman kunnon köliä ja sen käyttäjää ja hakea tätä kautta itselleen tilaa veneen kannella. Ruoriin pyrkii ikään kuin sellaista painetta, joka ei ole perinteistä virkamiesvaltaa tai poliittista demokratiaamme ensinkään. Juuri nyt syntyy epäily intressikonfliktisista ryhmistä ja niiden tavasta heitellä forssalaisten venettä. Se miten ovat onnistuneet, ja kuinka lounaishämäläisten veturi vetää, on lähipäivien ja viimeistään vaalien asia. Jos oikein huonosti käy, maakunta alkaa vaikuttaa yleiseurooppalaiselta, jossa ikään kuin hidastetussa elokuvassa juna alkaa keinua holtittomasti, perimmäiset vaunut suistua Kreikan, Portugalin, Irlannin tapaan ja törmäilevät toisiinsa sekä edempänä kulkeviin Italiaan ja Espanjaan. Muut seuraavat tapahtumaa kauhusta kalpeina vierellä ja olettavat sen korjautuvan kunhan talouskasvu alkaa, säästöjä ja kuria noudatetaan, luetaan vanhoja mantroja, onni muuttuu ja kakkostie tulee kuntoon. Kukaan ei enää valita eikä moiti päättäjiämme, heidän herkkää hipiäänsä, kiittelemme heidän saavutuksensa ja odotamme miten poliittinen johtomme ottaa ja korjaa hiekkalaatikolla syntyneen sotkun, toruu lapsia ja siirtää heidät päiväunille. Painajainen on ohi.

Mustan pahuuden syvät juuret

Keijo Wääri kirjoittaa lehdessä (FL 26.8) kuinka Forssan Lehden lukioita ahdistaa. Lokit paskovat, matonpesupaikan pumppu ei toimi, Kiimassuo haisee, parvekkeella grillataan, koirat ulostavat ja hukkakaura kasvaa. Kaikki tämä, ja paljon muuta, on pantava lyhyinä purkauksina lehteen. Syntyy negatiivinen maailmankuva. Positiivinen ei myy Lehti on paikka, jossa harvoin esitellään myönteisiä ja positiivisia asioita. Median luonteeseen kuuluu kritiikki. Media on myös vallan vahtikoira ja sekin vaatii ainakin hieman myös opposition kuulemista. Se lisää negatiivista tai ainakin kriittistä lehden sisältöä. Lisäksi media ei välitä tietoja siitä, miten poliisin ja muun virkakukunnan työt sujuvat hyvin ja moni ikävä asia kyetään ehkäisemään ennakolta. Sen tehtävä on pikemminkin kertoa onnettomuuksista ja hakien niiden suuresta määrästä lukijaa emotionaalisesti koskettavimmat. Kahden pienen lapsen joutuminen Kuopion liepeillä ampuma-ase onnettomuuteen on sellainen, siinä missä koulusurmat, perheväkivalta muuttuneena lasten surmiksi, sekä vaikkapa Norjan järkyttävä Breivikin tapaus terrorina. Viihde taas hukuttaa meidät väkivaltaan ja mediakin tahtoo viihteellistyä menestyäkseen kilpailussa. Yleinen ei ole poikkeava Sen sijaan vähemmän saavat huomiota sellaiset rikokset ja väkivalta, joka on hyvin yleistä. Sellainen on vaikkapa työpaikkakiusaaminen. Se on Suomessa yleisintä Euroopassa ja parhaillaankin noin 5 % suomalaisista kokee sen joka vuosi. Sen sivuuttaminen tai ymmärtäminen, käsittely positiivisena, vakavasta rikoksesta poikkeavana, olisi rikoksen suosimista. Toisaalta sen esittely on kiusallista. Se kun koskettaa jokaista meistä ja jokainen varttunut työntekijä on siihen joskus osallistunut puutumatta lainkaan tai peläten omaa kohtaloaan kuten Agatha Christien romaanissa “Kymmenen pientä neekeripoikaa” tai sen uudemmassa nimiversiossaan “Eikä yksikään pelastunut”. Pelon työpaikka on ahdistava tehdä luovaa työtä saati innovoida uutta. Joidenkin etu on pitää sitä kuitenkin yllä. Muuten se varmasti katoaisi. Professori Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kuinka kiusaamista tapahtuu heti, kun suuri joukko taputtaa sille käsiään, tai ainakin kääntää sille päänsä ja antaa kiusaamisen tapahtua. Työntekijä, joka syyllistyy työtoverinsa kiusaamiseen, rikkoo työsopimuslain työturvallisuusnormia, kirjoittaa alan johtava asianajotoimisto ja lainaa KKO:n päätöksiä. Näin johtaja ei ole toki ainut kiusaamisesta tuomittu käräjillä ja korkeimman oikeiden päätöksissä. Laki ei ole satu Työpaikkakiusaaminen on työturvallisuuslain 18§ ja 28§ tarkoittamaa vihanpitoa tai häirintää. Uhrin on usein vaikea todistaa kiusaaminen, koska se on niin suomalainen ilmiö ja hän on liian väsynyt sekä usein myös jo sairastunut voidakseen kerätä aineistoja. Harva uskaltaa lähteä todistamaan kiusaamista, peläten itse joutumasta sen kohteeksi tai työpaikkansa menettämisen pelosta. On siis helpompi kääntää selkänsä, olla osa rikosta kuin sen uhri. Kiusaamisen syyllisyys ja häpeä, myötähäpeä, ovat suomalaisia ilmiöitä ja johtavat päihteitten väärinkäyttöön. Syntyy noidankehä, jossa päihteet lisäävät kiusaamista. Raittiin, emotionaalisesti myötäelämään kykenevän ihmisen, on vaikea hyväksyä kiusaamiseen altistavia ilmiöitä, saati osallistua kiusaamiseen. Suomessa noin 60 % käyttää päihteitä enemmän kuin kohtuullisesti. Kiusaaminen liittyy työkulttuuriin ja pilaa sen ilmapiirin. Puhutaan psykososiaalisista ongelmista, joissa mukana voi olla jo kauan jatkunutta, Wäärin kuvaamaa negatiivista ajattelua, syrjimistä, nimittelyä ja vähättelyä, uhrin työminän ja identiteetin murtamista. Fyysisen terveyden murtuminen tapahtuu, kun ilmiö on ollut kauan jatkuvaa ja etenkin eristäminen voi johtaa myös itsemurhiin. Kun edellinen “pieni neekeripoika” katoaa etsitään hänelle seuraajaa. Positiivinen ajattelu on hanurista Ismo Alangon tekstin “Positiivinen ajattelu on hanurista“ ja Wäärin kuvaama “Vittu kun vituttaa“ on jo myöhäistä vaihetta, jossa luova ja innovatiivinen henki haisee. Kun palaute on koko ajan kielteistä, epäjohdonmukaista, puutteellista, ristiriitaista ja tehtävät poikkeuksellisen vaativia, kiusaaja saa helposti itselleen aseita. Vanha agraari kulttuuri ja myös savupiipputeollinen työläiskulttuurimme pitävät sisällään runsaasti juuri kiusaamiseen liittyviä sutkauksia, sananparsia, hauskoja anekdootteja ja ilmiö liittyy myös vanhaan maakuntakirjallisuuteemme ja päihteisiin. Ruotsista nämä ovat jo liki kadonneet mutta niin on myös työpaikkakiusaaminenkin vain murto osa suomalaisesta. Kiusaaminen ei korjaudu voivottelemalla. Tätä varten maassa on laki, jossa mukana on myös selvät sanktiot kiusaajalle. Työpaikkojen sisäiset selvitykset ovat aina puolueellisia ja pitävät yllä usein jo vuosikymmeniä hyväksyttyä sosiaalista pääomaa ja kiusaamisesta hyötyvän eliitin elämäntapaa. Jos jotain tutkitaan, se tapahtuu kyllä eliitin omilla ehdoilla suljetuissa yhteisöissä. On siis vaihdettava vanha eliitti. Jos vanha printtimedia on sen hyväksynyt, silloin on käytettävä uutta sähköistä mediaa, sosiaalista mediaa ja sen välineitä. Menetykset kiusaamisessa ovat taloudellisesti Suomessa valtavia ja julkisten varojen tehoton tuhlaaminen on rangaistavaa sekin. On siis haettava apua ulkopuolelta. Kansallisen trauman vaihtoraha Ulkopuolisen avun hakemisessa heijastuu samalla suomalainen kansallinen trauma. Suomi on ollut kaksi kertaa lähimenneisyydessään pelkkänä vaihtorahana, kirjoittaa Helsingin Sanomien poliittinen toimittaja Juha-Pekka Raeste eurokriisistämme (HS 26.8). Hän lainaa neekeripoikien sijasta amerikkalaisekonomisti Nouriel Roubinin kuvausta junaonnettomuudesta. Onnettomuus on hidastettu, jossa takimmaiset vaunut Kreikka, Portugali, Irlanti syöksyvät etummaisten päälle, raiteiltaan samalla suistuen ja epäuskoiset naapurimaat seuraavat tätä surullista näytelmää hokien mantranaan reippaan kasvun vertausta, talouskuria, jolla onnettomuus voitaisiin estää. Uskovatko he tähän itsekään, on kuin kertomus mustien neekeripoikien saarelta, josta katoaa uhri toisensa jälkeen ja pelko kasvaa, epäluottamus lisääntyy, alkaa vainoharhainen elämä. Suomalaisten kohtalo on ulkopuolisista vaikea ymmärtää, kuten koko tarina Christien kirjassa, ellei oivalla heidän traumaansa. Se ei liity mitenkään valuuttaan vaan Suomen historiaan ja vaihtorahana elämiseen niin 1800-luvun Ranskan ja Venäjän sopimuksessa kuin elokuussa 1939 Saksan ja Neuvostoliiton Molotovin ja Ribbentropin sopimuksessa. Tällaiseen kiusalliseen tilanteeseen Suomi ei halua enää joutua, vaihtorahaksi. Eikä yksikään pelastunut - And then tehere were none Historiallinen trauma ja euromyönteisyys valtiojohdossa, on Suomessa muuta kuin taloudellista optimointia. Läntinen liittoutuminen ja turvallisuuspolitiikka on osa suomalaista eurohyssyttelyä. Nyt vain pelätään Venäjän ohella markkinavoimia. Agatha Christie kuvasi tämän lasten lorussa silloin, kun mukaan tuli vaikeasti selitettävä ja loogisesti raiteilta pois johtava vihje: “ On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt, syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.” Suomalaisten on pysyttävä euroalueen jäsenenä Saksan rinnalla, maksoi mitä maksoi. Saksa on ainut maa joka on antanut syrjäiselle alusmaalle materiaalista avustusta hädän hetkellä. Syntyy kaksinapainen yhteiskunta, jossa vaihtoehtoja on joko irtautuminen eurosta ja avun hakeminen liittyen Natoon tai rämpien liittovaltiota kohti kulkevassa onnettomuudessa. Nämä vaihtoehdot, jotka ovat tuttuja Christien romaani lopusta eivät tyydytä suomalaisia: “Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä, kun yhden karhu kahmaisee, on kasi enää heitä.” Molemmat suomalaisen trauman vaihtoehdot ovat nationalismissa, suomalaisen alusmaan historiassa, kansakunnan kammoksumia ja jäljelle jää pohdinta siitä, voiko maa olla myös muun Pohjolan tapaan itsenäinen. Tällöin iskee pelko ajatuksesta, jossa maa on ollut joskus ennenkin, yksin: “ On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin, kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.” Ajatus että eurosta erotaan tai että se käsitellään puhtaasti taloudellisena kysymyksenä, jolloin turvallisuuden takeeksi riittää pelkkä EU-jäsenyys, on ristiriidassa sen kansallisen trauman kanssa, jossa mukaan tulee heikko itsetunto ja suomalainen tapa juoda unohtaakseen juomisensa. Näin kymmenen Agatha Christien syytetyn kohdalla tuomittavaksi tulee myös eläkkeellä oleva tuomari Lawrence John Wargrave, jota syytetään valamiehistön manipuloinnista hirttämään viaton mies. Suomalainen kokee olevansa aina viaton ajopuu. Sellaisen näyttely, liittoutuen ensin natis-Saksan kanssa, on opportunisminakin mahdotonta. Suomalainen kiusaajana työpaikalla, sen johtajana itselleen liittolaisia ja etuja kahmien, on sadistina hirvittävä eläin, jonka tuomio tulisi olla 21 vuotta vankeutta. “Vain yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään, hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.” Wargraven oma kuolintapa oli kymmenestä ikään kuin Kainin merkki ja tämän poistaminen kansakunnan yltä edellyttäisi muutakin kuin mereen heitettyä pullopostia ja itsensä lavastamista uhriksi. Tällainen, messiaanisesta poikkeava tapa kuolla viimeisenä, itse itsenä ampuen, on jäänyt kokonaan käsittelemättä toimittaja Jukka Pekka Raesteen uutisanalyysistä. Traumojen ohella jokaisella kansakunnalla on sen oma tapa käsitellä itseään, omaa sisintään, ja Suomessa se poikkeaa oleellisesti Raesteen tavasta vetää esille vanhat traumat ja tuoda ne syyksi sellaiseen, jossa taustalla on kokonaan muut syyt ja niiden seuraukset, syvä ja synkkä pahuus, joka näkyy kiusaamisessamme. Sitä ei pidä selitellä, sitä ei voi ymmärtää, se ei ole emotionaalista eikä rationaalista. Se on vain mustaa pahuutta.

Maailma mielikuvien vankina

Ilta-Sanomien lööpit kirkuvat kuinka Forssa on lottomiljonäärien pääkaupunki. Tuollainen otsikko on oikeutettu jos samana päivänä kaupungin omassa lehdessä ei kerrottaisi, kuinka sen pitkäaikainen ja työläiskaupungin johtotähti Fenestra lopettaa toimintansa ja samalla 110 ihmistä jää työttömäksi. Lottovoitto syntyä forssalaiseksi? Se ei ole ensimmäinen uutinen lomautuksista ja yritysten katoamisesta Forssassa, lottovoittajien pääkaupungissa. Kun se koskee kaupungin vuosikymmenisen osaamisen ydintä, rakentamista, uutinen on pelottava. Kun sama uutinen toistuu vuosikymmenen aikana useita kertoja, koskien välittömästi satoja ihmisiä ja perheitä, näiden läheisiä, siihen turtuu. Forssa, ja samalla Lounais-Häme, ei ole kulkenut 2000-luvun alkua nousevan talouden aallonharjalla. Kun edessä ovat mahdollisesti hyvinkin pitkän hitaan kasvun ja laman vuodet, yhdyskuntarakenteen ylläpidon merkit eivät lupaa hyvää. Kun työttömyys ja palveluiden ylläpidon hoitaminen on koko ajan poikkeustoimien varassa, elämä muuttuu epävarmaksi ja poismuutto kaupungista jatkuu. Tämä ei ainakaan helpota ympäröivän maaseudun alamäkeä. Kriisi siirtyy myös Forssan talousalueelle. Kuntavaaleihin on entistä vaikeampi saada ehdokkaita. Maailma koetaan sellaisena kuin lähiyhteisö ja -ympäristö lapsena avautuu. Ensin hyvin pienipiirteisenä kontaten ja aivan muutaman askeleen päässä koettuna, myöhemmin laajentuen etenkin sosiaalisten kontaktien ja kokemusten kautta. Internet avaa sitä jopa enemmän kuin fyysinen ympäristömme. Oleellista tässä on kuitenkin se totuus, jossa maailma on sitä miltä lähiympäristö näyttää. Ja se ei ole paljoa ja loppu on pelkkiä mielikuvia. Uutinenkin on tehtävä Mediat leikkivät koko ajan mielikuvilla. Lähiympäristön mielikuvista siirrytään huikea loikka kaukoympäristöön kertoen, kuinka Pohjolan yhteinen valuutta ei ole mahdollista ilman Saksaa ja kuinka Saksa ei tule toimeen ilman Ranskaa. Ranska taas ei ala pelata yhteen ilman välimereistä Eurooppaa. Kaikki tämä on suurten kansakuntien kokemista ikään kuin palapelin paloina, mielikuvien kylvöä lapsen tapaan leikkien leluillaan hiekkalaatikolla. Oikea reaalimaailma ja sen kansakunnat ja niiden tuhannet talousalueet, kulttuurit, kielialueet jne. ei ole tätä, ei sinne päinkään. Se on vain mielikuva ja lehden täytettä ilmoitusten välissä, pääkaupunkiseudun lehden uutinen sen pääsivulla. Venäjän ulkoministeri vieraili Suomessa ja hän sai nuhteet omalta ulkoministeriltämme. Erkki Tuomioja olisi toivonut Venäjälle lisää vauhtia maan demokratisoitumiskehitykseen ja modernisaation. Kanasalaisyhteiskunnan idea ja siemen olisi kylvettävä syvään mustaan multaan ja unohdettava keskusvallan jatkuva pönkittäminen. Sofistikoitu Sergei Lavrov Venäjän ulkoministeri kuvattiin ihmisenä, joka on sofistikoitunut ja ymmärtää kyllä läntisen retoriikan. Hän tuntee diplomaattina myös Tuomiojan humaanin ja älykön maineen, suodattaa saamansa viestin tuon jo kaikkien meidän tunteman persoonallisuuden kautta ja närkästymättä. Toisin voisi olla, jos kyseessä olisi vaikkapa presidenttimme puhumattakaan Timo Soinista, pelottavasta miehestä. Sama mielikuvien lisäily jatkui medioittemme Sargei Lavrovin vierailun Syyriaa koskevassa osassa. Maailma on koko ajan meilikuvien vankina, jossa myös julkisuuden ihmisillä on oma roolinsa, jolla ei ole aina edes sidosta heidän perinteiseen institutionaaliseen tehtäväänsä, jossa nämä aiemmin medioissamme esiintyivät. Kekkosen kaltaiset ihmiset osasivat nämä rollit kiitettävästi. Näissä mielikuvissa valtiot ja kansakunnat, tuhatmiljoonaiset, yksilöt ja näiden persoonat, heidän edustamansa instituutiot, menevät samaan soppaan ilman sen suurempaa ihmettelyä. Näin voi syntyä vaikutelma Venäjästä, Putinista sen edustajana, ikään kuin lapsenmielisen ihmisen Joulupukista juosten parisataisen kansallisuuden ja kielellisen kulttuurin jokaisessa nurkassa seuraamassa tuhansien rikosten oikeuskäsittelyä. Mukaan lukien kirkossa häntä pilkanneet naiset ja näiden “oikeustaistelu“. Sama tuomio, ehkä jopa viisi vuotta, olisi Lavrovin mukaan tullut myös Saksassa, pakanoitten Suomessa taas enintään pari vuotta vankeutta, todennäköisesti kuitenkin vain sakkoa. Euro hajoaa - oletko valmis Saksasta tulleena tai suomalaisena uutisena tuollainen provokaatio, presidentin moittiminen kirkossa, ei olisi toki ylittänyt minkäänlaista uutiskynnystä. Uutisen tekemiseen, mielikuvien maailmaan, vaaditaan myös jännitteitä ja Putin sekä Venäjä ovat siihen sopiva kohde lännessä. On oltava oikea aika ja oikea paikka. Vastaavasti Suomesta voi mennä nyt maailmalle sellainen mielikuvauutinen, jossa otsikko tehdään suomalaisten varautumisesta euron hajoamiseen. Sen sijaan sellaisia kupallisia uutisia, joita itse toivomme, meistä ei helposti maailmalle leviä. Ne eivät tue tai ruoki niitä mielikuvia, joista uutiset syntyvät tai tehdään. Niinpä Sergei Lavrovin tehtävä ulkoministerinä ja diplomaattina on pyrkiä muuttamaan niitä mielikuvia, joita meillä on satojen kansakuntien ja kulttuurialueiden valtiosta. Se on mahdoton tehtävä, mutta siihen hänet on valittu ja sen tehtävän hän täyttää omista aikalaisistaan hyvin, paremmin kuin Neuvostoajan ulkoministerit. Hän puhuu korrektisti, ketään loukkaamatta, yhdestä Venäjästä, yhdestä päämiehestä, mielikuviemme Putinista, tämän rukouksesta niiden naisten puolesta, joiden tuomio oli hänenkin mielestä aivan liian ankara. Kansainvälisessä diplomatiassa ja politiikassa jaetaan hulluille puuroa. Siis sellaisille, joiden hiekkalaatikko on ollut lapsena leikin väline, tapa heittää kuraa toisen silmille ja äiti on illalla pessyt kasvot puhtaaksi nuhtelematta tai hieman toruen. Pienen ihmisen lähiympäristö on sitä, miltä maailma nytkin näyttää, lasten maailma mieskuvineen. Se on kaikkea muuta kuin ne julmuudet, joita Syyriassa nyt koetaan ja johon Putinin kaltaiset ihmiset joutuvat osallistumaan ja Sergei Lavrov on osa tätä ankaraa elämää.

Joskus poliitikkojen pohdinnat pelottavat

Kun suomalainen Joulupukki, jonka juuret ovat toki muualla kuin Korvatunturilla, esiintyy Afrikassa tummahipiäisenä ja Kristuskin saa kulttuurin tuomat piirteet kasvoilleen, miksei sitten Mannerheim? Kun suomalaiset poliitikot ovat viimein myöntämässä, kuinka edessä oleva pöytä on pöytä, ei jotain muuta, se herättää mukamas maailmalla hämmennystä. Aina maailmalle ääntä mahtuu ja joskus siellä kuunnellaan myös suomalaisia poliitikkoja. Ei sitä pidä pelätä. Vaarallinen mies Onko todellakin niin, että meillä varaudutaan euron hajoamiseen ja koko valuutta oli lopulta kehno idea sekä pilasi koko eurooppalaisen integraation rauhanopin siementen oraatkin. Siitä tulikin markkinatalouden mustimpien kapitalistien oppirakennelma. Kun sen kertoo ajoissa, muutaman vuoden muita ennen, syntyykö siitä maailman vaarallisin mies? Eikö talousoppineet muka kertoneet valuvirheestä jo sen syntyhetkellä? Kyllä kertoivat. Poliitikot eivät vain halunneet kuunnella heitä ja media oli rähmällään toivioretken huumassa. Kun lukee vanhoja lehtiä, sen huuman hulluutta on vaikea ymmärtää. Timo Soini esitti kuinka eurooppalainen valuutta voisi olla yhteinen Pohjolassa Saksa ja Hollanti mukaan lukien. Se vaikuttaa ihan viisaalta, ellei siihen tulisi mukaan suomalaisen poliitikon pohdintaa. Kun se pohdinta alkaa, silloin on oltava varovainen. Entäpä jos tuollainen valuutta olisikin meille liian vahva ja kilpailukyky heikkenisi? Köyhät maat ja niiden pankkien tukeminen ovat siis mukana, jotta oma valuuttamme olisi riittävän heikko? Kun tuemme riittävästi heikkoja ja köyhiä Välimerellä, olemme varmasti heikkoja itsekin. Tuo on varmasti totta, mutta ei välttämättä aivan viisasta. Rautaista logiikkaa Suomalaisen poliitikon pohdinta on joskus pelottavaa. Siinä on samaa kuin kuntaliitoksissa, jossa yhteen pyritään saattamaan metropolin kokoisia yhdyskuntarakenteita ja niiden mutkikkaita asiaorganisaatioita, sekä kylän kokoisia yhteisöjä ja niiden talkoohenkisiä yhdessäolo-organisaatioita. Niitä varmasti johdetaan ja hoidetaan hyvin eri tavalla, kuntakulttuuria yhdistää vain käsite “kunta”. Kun sen jättää pohdinnasta pois ja keskittyy palvelurakenteisiin ja niiden vaatimaan väestömäärään, hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen myös vaativimpien palveluiden kohdalla, kiihkoilu vähenee. Ei pidä puhua kuntien liitoksista ensikään. Palvelualuehan ei ole kunta, saati seurakunta ja kirkkomaa. Yhdyskuntasuunnittelussa on pidettävä järki mukana ja varottava käsitteitä, jotka ovat tunnesanoja ja symboleja. Seurakunta, kunta, kirkkomaa ja kotiseutu ovat sellaisia juuriin liittyviä symboleja, tunnesanojamme. Ei raha mihinkään katoa Valuutta ei katoa hetkessä, oli se markka tai euro, liira tai peseta. Tunnesanat ja symbolit elävät ja voivat hyvin. Raha on niistä kaikkein viimeisin ja ahneen ihmisen viimeinen kuolemansynti, kun kaikki muut ovat jo kadonneet, turhia, mahdottomia. Oma markkamme kävi kaupoissamme hyvin kaupaksi vielä kauan sen jälkeen, kun euro tuli sen rinnalle valuutaksi. Samoin euro ei katoa hetkessä, vaan valuu hitaasti tarvittaessa historiaan. Käytännössä näin on jo käymässä, kun saksalainen ei investoi mielellään Espanjaan eikä espanjalainen mistään hinnasta Kreikkaan. Näin meillä on jo erilaiset valuutta-alueet ja kiihkoilua niiden rajoista voidaan vähentää, kun rinnakkain kulkee useampia valuuttoja. Me vain miellämme ne yhdeksi symbolirakenteissamme, mutta toisin on niiden pankkien kohdalla, jotka niillä pelaavat. On siis ihan järkevää puhua Kreikan eurosta erona vaikkapa omaamme, saati Saksan euroon. Moni maa käyttää samannimistä valuuttaa. Saksan markka ei ollut Suomen markka ensikään. On pieniä valtioita, jotka käyttävät Yhdysvaltain dollaria. Käy se toki meilläkin. Barck Obama ei siitä järkyty. Jo nyt on mahdollista käyttää myös kruunuja ja taaloja, jos siltä tuntuu ja turvallisempaa on. Saksassa leipä maksaa enemmän kun Virossa. Takaraivoon jäänyt virhekäyttäytyminen Kun kansakunta ikääntyy, eläkeläisiä on enemmän kuin raskaan työn raatajia, meidän on syytä muuttaa tässäkin ajattelutapaamme. Lapissa suuret päättäjät olivat kauan sokeita savupiipputeollisuudelle ja sen peseminen pois nokisista aivoista vei vuosikymmeniä, jotta ajatukset olivat lopulta turismin tuomassa talousmallissa. Nyt se hyväksytään ja Lappi on hyvin kansainvälinen, kielitaitoinen, palvelualtis. Kaikki muut elinkeinot palvelevat siellä turismia. Samaa toivoisi nyt myös vanhenevan yhteiskuntamme kohdalla. Vanheneminen ja ikäihmiset olisi nähtävä suurena mahdollisuutena ja heihin käytettävät varat, palvelut, investoinnit ovat suurta viisautta. Ikääntyminen kun ei ole sairaus ensikään. Vanhukset, nuorekkaat ikäihmiset, ovat taas varakkaita, heillä on kyky ostaa ja nauttia palveluista sekä viisautta ymmärtää, miten kestävää kehitystä lapsillemme luodaan. Se vain edellyttää oivaltamista, jossa raha ei katoa mihinkään, eikä sillä ole väliä, rakennammeko me kirkkoa vaiko ehkä upeaa palvelukeskusta ikäihmisille. Pääasia, että ne ovat komeita, arvostamme niiden kautta omaa työtämme, ja raha liikkuu oman talousalueemme sisällä. Sen verran itsekäs täytyy olla, että hoitaa oman talousalueen ja kansakunnan etua. Kuolemansynneistä se on lopulta yksi vaatimattomimmista, ellei se muutu kiihkomieliseksi ja kohdistu urheilijoiden kiusaamiseen. Siihen meillä suomalaisilla on taipumuksia. Sankaruus on meille myyttinä hankala, kiusallinen, ja sen myytin kantamiseen ei pidä Suomessa suostua, ellei ole luonteeltaan messiaaninen ihminen. Sen sijaan ikääntyminen sankaruutena tuo myös lisää viisaita ja varakkaita vanhuksia kasvavaan yhdyskuntaamme, joka ei ole pelkkä talkoovoimin ylläpidettävä kyläpaha. Sellaiseen elämään kun vanhukset eivät ole enää kyvykkäitä, eikä se oikein tuotakaan sellaisia palveluja, joista meitä paljon suuremmat yhdyskunnat globaalissa eläkeläisten paratiiseissa elävät. Se ei poista toki tarvetta ideoida maaseutua osana tätä paratiisia, päin vastoin. Se vaatii vain lisää järkevää investointia, ideointia, ikäihmisiin.

Hauen laulu

Rekkasaattue kuljettaa Iijoen suistosta, Iin Haminasta, painavaa lastiaan kohti pääkaupunkiseudun ruuhkaista keskustaa. Se saa liikkeelle jopa suomalaisen median. Toisin on silloin, kun rekkamiehen lastina on jotain tavanomaisempaa, kuten satoja sakkolastissa kulkevia ja poliisia työllistäviä rahteja. Dolce far niente Aaro Hellaakosken olisi ollut vaikea ymmärtää, miksi hänen hauen laulustaan tulisi niin merkittävä symboli suomalaiseen metropoliympäristöön vuonna 2012, liki 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kun kirjoitin viimeksi Hellaakoskesta ja hauen laulusta, aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Oma veistokseni aiheesta liittyi suoraan Kalevalaan ja mielen neljään rakenteeseen, antropologiaan ja neurologiaan, ei niinkään Iijoen Haminan muistoihini, pisteeseen Iin päällä. Ne ideat voi vapaasti imitoida ja kuljettaa Iijoen suiston kahlittujen koskien sähkönä etelän kulutukseen. Se nielu ei koskaan sulkeudu eikä kaivo täyty, oli lohen laulu miten surkealistinen tahansa. Albert Einstein oletti kaikkien ihmisten olevan neroja. Kunhan nämä vain voisivat elää elämäänsä siinä ympäristössä, jossa nerous saa kukoistaa. Jos kiduksilla hengittävä kala pakotetaan puun latvaan, laulamaan laulujaan näreen latvassa, käpyjä syöden, nerous varmasti katoaa. Luovuutta ei pidä pilata hauen laululla. Kuka tahansa kokee elämänsä naurettavaksi ahvenena kuusen oksalla, oravan pesässä laulaen, narrina käpyjä syöden, aprikoi Einstein. Ei ole epäilystä, etteikö luonnonmaantieteilijä ja dosentti tuntenut tuota Einsteinin ajatusta. Hän jos kuka sai halolla päähän ja sen oksapuolella, niin runoilijana kuin maantieteilijänäkin. Hän laati tuosta kokemuksestaan myös useita runoja. Ironia ja satiiri olivat Hellaakoskella mukana niin tieteen kuin taiteen luomisvoimina. Olen lukenut lapsena Hellaakosken tuotantoa, lausunut niitä, ja aikuisena myös hänen töittään tutkijana, tiedemiehenä. Hänestä on tehty väitöskirja, Unto Kupiainen oman tutkielmansa ja Matti Tikkanen maantieteilijänä Terraan oman hengentyönsä. Harvaa henkilöä ja yksittäistä runoa on pohdittu niin runsaasti kuin Hellaakoskea. Mikä Hellaakoskessa ja hauen laulussa kiehtoo? Hellaakoski rikkoi aidosti rajoja. Hauki oksentamassa suustaan viulua näkyi jo Marc Chagallin maalauksissa. Hauki oli osa suomalaista mytologiaa, tuonelan joutsen ja jänkien koira, pimeyden matkamies. Reino Helismaan kulkurin mukana kulkeva musta kissa. Sen suolessa saatettiin matkata ja shamaani tuon matkan kulkikin. Paluu suolesta oli kuitenkin epävarmaa, jopa shamaanin matkana läpi tuonelan portin. Hellaakoski toimi maantiedon ja luonnonhistorian opettajana ja yliopiston dosenttina. Luonnonmaantieteen tohtorina hän ei koskaan oikein onnistunut. Aika ei oikein suosinut rajoja ylittelevää runoilijaa ja kuvatieteille sydämensä menettänyttä koukkua. Koukku oli tyttönormaalilyseon oppilaiden opettajalleen antama kutsumanimi. Chagall syntyi Valko-Venäjällä Vitebskissä kuusi vuotta Hellaakoskea aiemmin. Hän eli liki satavuotiaaksi ja kuoli Ranskassa. Avantgardisti, kubisti, fauvisti ja surrealistinen Chagall vaikutti kaikkeen mihin ikinä koski. Ei vähiten nuoren Hellaakoskeen aikana, jolloin käytiin taistelua taiteen suunnasta myös Suomessa. Tieteeseen ja tuon ajan maantieteilijöitten löytöretkiin Hellaakosken kaltainen vallankumouksellinen ei päässyt vaikuttamaan. Hänet suljettiin sen ulkopuolelle. Chagallin symboleja olivat etenkin naudat ja niiden tuotteet, lentävät sillit ja kalat, puu elämän symbolina, kukko ja kaappikello hedelmällisyyden ja ajan symboleina, ikkunat, kynttilänjalat hurskauden ja rakkauden, vapauden symboleina. Chagall oli kauan symbolisti, hän maalasi kirjoja ja tiedettä, sen uusia tuulia. Freud oli tyypillinen kuvitettava kuten monet tieteen huikeat löydökset, joihin myös runoilijana Hellaakoski tarttui. Ne eivät näytä avautuvan vielä tänäänkään. Hellaakoskea kuvataan ikään kuin luonnossa liikkuvana vihreänä peikkona vailla vähäisintäkään tieteellistä sivistystä ja kykyä kuvittaa modernin ajan maailmaamme. Chagallin kaltaisten taiteilijoiden unenomaiset maalaukset levisivät myös Suomeen ja tekniikat vaihtelivat vesiväreistä pastelleihin, musteesta kollaaseihin, kaiverruksesta litografiaan mutta myös veistoksiin. Runsaudessaan värikkäät maalaukset henkivät joko optimismia ja onnellisuutta tai Hellaakoskelle tyypillistä Sääksmäen Kalalahden elämää, jossa mukana oli tyttären Katrin syntymä, työlään väitöskirjan valmistuminen ja oman tyylin ankara etsintä. Hellaakoski oli ikuinen kapinallinen ja etsijä. Kesien kesä Hauen laulu syntyi kesien kesänä ja sitä seurasi Jääpeili sekä sen jälkeen vaikeneminen yli vuosikymmeneksi. Vartiossa, Uusi runo, Huojuvat keulat ja Hiljaisuus saivat odottaa miehen toipumista. Hellaakoski meni alueelle, joka loukkasi niin tieteen kuin taiteen konventiota, oli aikaansa edellä ja hän ahdistui kokemustaan. Oman varmuuden löytäminen Hauen laulun ja Jääpeilin jälkeen vei oman aikansa. Linnut säikähtivät hauen laulua. Se oli kun Chagallin maalaus, jossa lehmät lensivät ja horisontti katosi, värit olivat kuin Gaguinin tai van Goghin töistä. Runoilija konkretisoi maalausten tapaan miehen pelon ja naisen raivon muuttamalla ikivanhan sommittelun opit, vuosisataiset keinot ja lukusuunnan. Se oli omituista Suomessa, agraarin ajan maaseutumaisemassa ja kaupunkien lähiöissä, jossa naturalismi eli vielä seuraavat vuosikymmenet. Runoilija oli luonnontieteilijä ja tunsi ihmisen moniulotteisen mielen. Näin hauen laulusta tuli metalyyrinen runo tai maalaus, joka yhdisti maantieteilijän ja biologin luonnonkokemukset tuon ajan psykologiaan ja Freudin oppeihin sekä luomisen vaatimaan poikkeukselliseen taustaan. “Kesä ja kukkiva kylät, aate, joka oli vanhempi meitä, olemme häviävää, muurahaisen teitä, silti on ollut, ja jää, kuorsaamme, huomenna esiin kiskoen korsia pesiin.” Hauen laulu oli loppusoinnullinen ja kuitenkin puolisoituinen, assonansseja sisältävä kokeilu. Säkeistöjen mitta muuttui, allitteraatiot olivat nekin alkusointuina vielä mukana, metaforat puhuttelivat ja ulkopuolisuus oli juuri tuon ajan runolle tyypillinen. Tai sellaisena sen lukija koki myöhemmin syntyneenä pohtimatta, kuinka yksin Hellakoski oli työtään tehnyt Marc Chagallin tapaan. Myöhemmin se hajosi kymmeniksi ismeikseen, uusiksi taiteen ja runouden suunniksi, musiikiksi. Sokea piste Iijoen suistosta kohti musiikkitalon avointa maisemaa matkaava hauki on kuin runoilijan keväinen junamatka. Siinä juna juoksee jyskettään, halki kenttäin vihreäin vailla symbolista merkitystään. Runo tulvi kielikuvia ja metaforaa, mutta matkaajat junassa nukkuvat. Vain hauki on löytänyt päämääränsä, kesä on puhjennut kukkaansa. Vapaarytminen runo syntyy samalla kun Dolce far niente alkaa soida. Miten ihanaa onkaan tekemättömyys, laiskottelu, ihmisenä olemisen arki ja sen unohtaminen, hetkestä nauttiminen. Runon kiiltävä kivi saa päälleen viimeinkin värikkään sadun. Hauki kokee katujen ja kaupungin vilkkaan tunnelman. Syntyy hauska kiire, soipa jymy, mannekiinein, tylsä hymy. Kaikki muistuttaa nyt kulmikasta betonitaloa, kaukana Iin Haminan suistosta, Dolce far niente, sydämen laulun ennuste ja testamentti ovat saaneet täyttymyksensä. Siinä ruuhi solisten katoaa, olemattoman matkan taa. Tai ehkä sittenkin askel jää ilmaan irralleen, käsi koskee tyhjyyteen. Tähtilaivat, poutapäivät “Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää“, ovat tyypillisiä juuri Aaro Hellaakosken tekstien huudahduksia. “Kapinoinut ja kiitellyt olenhan. Siinä on syyni. On niin vaikea olla nyt alistuvainen ja tyyni. Pienoinen pulma vain ei suo rauhaa: kumpi on kumpi? Hyökykö olin vai kallio tuo suultansa suljetumpi? Onhan kuin otsaani äsken ois moukaroitu ja lyöty. Jotakin pyyhkäisen poskelta pois. Suolaa on juotu ja syöty.” Hauen laulu Kosteasta kodostaan nous hauki puuhun laulamaan kun puhki pilven harmajain jo hiersi päivän kajo ja järvelle heräsi nauravain lainehitten ajo Nous hauki kuusen latvukseen punaista käpyä purrakseen lie nähnyt kuullut haistanut tai kävyn päästä maistanut sen aamun kasteenkostean loisteen sanomattoman kun aukoellen luista suutaan longotellen leukaluutaan Niin villi-raskaan se virren veti että vaikeni linnut heti kuin vetten paino ois tullut yli ja yksinäisyyden kylmä syli

Lontoon olympiatulen sammuessa

Olympialaiset eivät tahdo avautua, jos et ole kiinnostunut urheilusta ja sen taustoista pintaa syvemmältä raaputtaen. Tarkoitan tällä raaputtamisella muutakin kuin huippu-urheilua ja valmentautumista, kilpaurheilun sisäistä logiikkaa ja siihen panostamista. On syytä seurata sitä myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä. Taloudellisena taas ikään kuin panos tuotos laskentaa, jossa huippu-urheilun muutosryhmä pohtii miten huippuja tehdään. Meillä miltei kokonaan veikkausrahoja käyttäen. Mahdoton ryteikkö Minua pyydettiin arvioimaan huippu-urheilumme organisaatioita joskus 1980-luvun loppupuolella. Samalla pyydettiin arviota sen organisaatioiden rakenteista ja ohjeita kuinka niitä voisi kehittää. Edessäni oli aivan uskomato viidakko ja sen ryteikön karsiminen olisi vaatinut useamman kierroksen. Esitin verkostomallia, joka aivan aluksi ottaisi huiput ja näiden valmennuksen ulos tästä ryteiköstä sekä pelastaisi heidät mahdollisimman kevyen organisaation, hierarkialtaan mahdollisimman matalan ja dynaamiseen valvontaan. Valmentajat saisivat siinä työrauhan ja keskipisteenä olisi yksilö, urheilija. Mitään ei tapahtunut On ymmärrettävää, ettei vuosikymmeniä vanhoja riitoja ja rajoja pureta hetkessä. Tuolloin ne olivat vielä lisäksi poliittisiakin. TUL ja SVUL olivat omia liittojaan ja lajiliitot pyhiä paikkoja. Hierarkiat olivat tuolloin suomalaisen korkeita ja vastuut vailla valtaa. Kuka teki ja mitä, jäi epäselväksi. Ulkopuoliseen selvittäjään suhtauduttiin kuin rikolliseen. Organisaatiot olivat jäykkiä ja ihmiset niiden sisällä vailla koulutusta. Oli oikeastaan omituista, miten ne ylipäätän saattoivat päätyä jonkinlaisiin tuloksiin ja olympialisiin saatiin meiltä edes jollakin tapaa yhtenäinen joukkue. Ja näin oli jatkunut jo vuosikymmeniä. Harrastelijamaisesti puuhastellen. Meillä tehdään suurempia muutoksi vasta kun on pakko. Nyt on sellainen hetki. Kun vuosia junnataan ilman minkäänlaista näkyvää tulosta ja ainoat mitalistimme tai mitaliotteluissa käyneet ovat Espanjassa kasvaneita ja koulutuksensa saaneita, herää epäily varojen väärinkäytöstä. Miksi Jorma Kinnunen kykeni tekemään maailman huipun niin pienestä joukosta tai populaatiosta, kysyttiin? Kahdesta pojastaan? Ensin on hylättävä väärät selitykset, kansakunnan koko ja valmentajien puute, raha. Ei raha kaikkea ratkaise. Kun organisaatio on tehoton, jopa vahingoksi lajiliittona urheilijalle, se on purettava. Näin syntyi malliani hieman mukaileva verkottunut ja huippu-urheilua hoitava kevyt organisaatio, jonka tulokset on nähtävä jo Riossa. Jos ne eivät siellä näy, vastuulliset on mahdollista myös paikantaa. Ne urheilijat, joiden on määrä menestyä, ovat jo nyt tiedossa ja heistä 90 % palaa juuri Lontoosta tyhjin käsin. Yli puolet epäonnistuneina. Mitalisaalis voi silti olla vielä se kolme minimissään ja vajaa kymmenen pistesijaa tulevat nekin laariimme. Se on ihan tyydyttävä saavutus, kiitos purjehtijoittemme. Syy epäonnistumisille ei ole vain urheilijoiden. Heillä ei ollut alunalkujaankaan minkäänlaista mahdollisuutta menestyä lukuunottamatta sattumaa ja sellaisia lajeja kuin ammunta tai lajit, jossa edustajamme asuivat Espanjassa. Emme edes tunteneet heitä, hyvä jos lajia jotenkin tunsimme. Vieras kulttuuri Melonta ja purjehdus, taekwondo, ovat tällaisia lajejamme. Sulkapallo ammattilaisena pelaten on vieras sekin. Emme panosta huippu-urheilun sponsorointiin kuin murto-osan muista Pohjoismaista. Olemme kehitysmaa tieteen, taiteen ja urheilun, kulttuurin sponsoroinnissamme. Joudumme edelleen jättämään Suomen menestyäksemme. Kulttuurin kohdalla menestys on saavutettavakin pääosin muualla kuin Suomessa. Sitäkin mitataan sentein ja sekunnein. Toki sama koskee toki myös vaikkapa tiedettä ja taidetta. Olemme kulttuuriltamme alusmaan kaltainen ja kovin nuori siihen seuraan, jossa menestyjiä tuotetaan yhteisön omana tuotteena ja vanhan sosiaalisen pääoman avustamana. Kun sellaista ympäristöä ei ole, ei henkistä eikä fyysistä, sitä on haettava muualta. Pakkasessa ja sateisen kesän keskellä, vihamielisen henkisen, kiusaavan yhteisön ympäröimänä, ei synny tietenkään tuloksia. Huiput on vietävä pois sellaisesta ympäristöstä, joka vähänkin rasittaa valmentautumista tai häiritsee keskittymistä oleelliseen. Me osaamme toki muutakin kuin heittää keihästä tai näplätä kokoon kännyköitämme. Pragmaatikon virheet Tässä meillä on taipumusta vertailla tulosta panostukseen, jossa urheilijoiden apurahoja ja huipun saamia tukia käytetään suhteessa vaikkapa muihin Pohjoismaihin. Totuus on, että urheiluun ja liikuntaan käytetyt varat ovat lisääntyneet, mutta se ei näy huippujen tuloskissa. Tai näkyy, mutta meillä on siihen näköalavirhe. Me psykologisoimme ilmiöitä, joita ei kuuluisi muodikkaasti psykologisoida ja jätämme psykologisoimatta sellaista, joka olisi hoidettava yksilöön kohdistuvin toimenpitein. Lontoon kisoissa mitalit menevät mitalien luokse. Ilmiö on sosiologinen ei psykologinen. Toki myös taloudellinen ja etenkin kulttuurinen. Kisoihin osallistuvista kansakunnista mitaleista noin 80-90 % rohmuaa jälleen kerran vajaa kymmenesosa valtioista. Näin on jatkunut jo kauan. Nämä kansakunnat ovat samalla tavalla esillä myös silloin, kun lasketaan vaikkapa luonnonvarojemme käyttöä ja sen jakaumaa kansakunnittain tai muita bruttokansantuotteeseen verrattavia muuttujia ja niiden jakaumaa. Me pelaamme tätä peliä näiden kansakuntien säännöillä. Jos he eivät menestyisi, lajeja tulisi lisää, tai säännöt muuttuisivat. Muutama kenialainen siedetään ja pidetään jopa hyvänä siinä missä jamaikalaiset pikajuoksijat. Legendat heistä ovat eläneet Helsingin olympialaisista alkaen ja ovat myytteinä sopivia rauhoittamaan mieltämme maailman ruokakriiseistä. Omat kriisimme ja sodat hoidettiin nekin suuntaamalla huomio toisaalle, huippu-urheiluun ja olympialaisten valmisteluun. Rio tekee tätä työtä nyt ja Brasilia tulee menestymään omissa kisoissaan brittien tapaan hämmennystä herättäen. Peking ja sen olympialaiset toi Kiinan pysyvästi huippu-urheilu suurmaaksi Yhdysvaltain rinnalle. Kulttuuri muuttui. Kulttuurin muutokset näkyvät huippujen synnyssä ja arvostuksissamme, lajien kirjossa ja monipuolisuudessa. Nousevien talouksien mahtia Erityisen hyvin menestyvät jatkossa, Yhdysvaltain ohella, suuret nousevat taloudet sekä Euroopassa etenkin kansakunnat, joiden siirtomaatausta takaa myös sellaisen globaalin liikkuvuuden, jonka tuloksena ovat myös menestys vaikkapa jalkapallossa. Vieraita kulttuureja ei Espanjassa pelätä. Sen sijaan Italian virkamiespääministeri Mario Montin kaltaisen henkilön tapa antaa ohjeita pohjoismaiselle parlamentarismillemme on pahasti ontuva ja muistuttaa hänen edeltäjänsä tapaa moittia suomalaista puukirkkoa ja sen pyhyyttä meille. Akateeminen sivistys tai miljardöörin varallisuus ei tuo mukanaan sydämen sivistystä edes Italiassa. Ja miksi toisi? Monti on saanut koulutuksensa hänkin Yhdysvalloissa. Mahdollisuus saada vahvistuksia merten takaa varmistaa menestyksen niin briteille, ranskalaisille kuin espanjalaisille tai portugalilaisille, kaikille siirtomaita hankkineille imperiumin emämaille. Oma mitalistimme oli hänkin Espanjassa hankkimassa taitonsa purjelautailun saloihin siinä missä tuntemattoman taekwondon ammattilaisemme. Joudumme hyväksymään aggressiiviset naisten lajit osana omaa feminististä liikettämme ja sen jatkuvaa voimistumista. Tahdoimme tai emme. Jos se tuo mukanaan pahoinvointia, sekin on siedettävä. Laman aikana syömme silakoita. Lehmätkin lentäisi Se, tuleeko pienelle kasakunnalle mitali vai kaksi, syntyy lopulta puhtaasta sattumasta. Jos tuulet olisivat olleet suotuisammat, olisimme voineet saada purjehdusmitaleja kolme kappaletta ja melonnassa mitalin sieltäkin. Ammunnasta olisi tullut pienellä onnella mitali tai kaksi keihäsmitalin ohella. Näin tuloksena olisi ollut sama mitalimäärä kuin vaikkapa Ruotsilla ja olisimme tyytyväisiä. Meitä paljon vauraampi Norja olisi jäänyt Viron tapaan kauas taaksemme. Käytännössä kuitenkin mitalin tuojat olisivat olleet aivan samoja henkilöitä kuin nyt kisoihin osallistuneet ja hivenen epäonniset urheilijamme. Mukana on vain monta konjunktiona käytettävää jos -partikkelia. Hyvällä loppukirillä saavutamme joka tapauksessa minimitavoitteemme. Tarvitsemme siis vain hieman lisää potkua aivan terävimmän kärkemme onnistumiseen. Se on Rion kisoihin mennessä helppo hoitaa. Neljä vuotta on pitkä aika 20-vuotiaalle urheilijalle. Jopa liian pitkä, jotta sen malttaisi hoitaa kunnolla joutumatta ulos valmennusringistä. Kyseessä kun on valtava uhraus näiltä urheilijoilta. Käytännössä koko heidän nuoruutensa ja eläen toisi kuin heidän ikäisensä, joille niin valvotut yöt, harrastukset, ruoka ja juoma, ovat vapaasti valittavissa. Huippumme Espanjassa eivät maistele laatuviinejä. Jos taas maistelevat, jos -partikkeli tulee taas mukaan olympiamitaliemme ketjuun. Vain huiput mukana kisoissa On kohtuutonta saada vastustajakseen jo ennen välieriä, ensimmäisenä vastustajaan, maailman johtava lajin urheilija, tuleva olympiavoittaja, kuten kolme palloilijaamme ja yksi uuden kamppailulajin harrastajamme epäonnekseen saivat. Näin kuitenkin tulevissa olympialaisissa tulee aina tapahtumaan urheilijalle, joka on luokittelematon, tennispelaajamme tapaan. Tennislegenda taas ei voi olla syntymälahjana, ilman aiempaa menestystä. Se menetys on itse luotava. Ja edessä on uhrauksien tie ja kiusaajia sekä kadehtijoita silloinkin, kun ainut kadehdittava on neliraajahalvautuneen pyörätuoli. Kiusaajat ja kadehtijat meillä ovat aina keskuudessamme. Ruotsalainen painija oli suomalaisia onnekkaampi ja tuloksena oli kaksi pronssia käytännössä tekemättä yhtään kunnon suoritusta. Eikö Suomesta löydy Pohjanmaalta isokokoista, 150 kiloista voimanostajaa, hieman painia osaavaa lujanäppistä miestä, joka pysyy paikallaan matossa, eikä anna pistettäkään vastustajalle vyörytyksestä? Ja jota ei puolentoista minuutin aikana saada horjutettua ulos matolta? Siihen tarvitaan vahvat jalat ja pohkeet. Horjumaton mieli. Sen jälkeen kun Siperan suuri karhu, 7-kiloisen syntynyt ja yli 20 -kertainen suurkisavoittaja Aleksandr Karelin poistui raskaan sarjan molskilta, suurten miesten painista on tullut helppo nakki saada olympiamitali. Karelin vain onnistui nostamaan 150 -kiloisenkin miehen matosta ja hänen kohtaaminen oli vuosikymmenen ajan liki hengenvaarallista kenelle tahansa panijoistamme. Kuuteen vuoteen hän ei antanut vastustajilleen pisteen pistettä. Ei tällaisia oikkuja synny edes Novosibirskissä kuin yksi vuosituhannessa. Ei siis pidä pyrkiä mahdottomaan. Aleksandr Karelin, Siperian karhu, on poikkeus säännöstä siinä missä uimari, joka kauhoo itselleen kolmissa kisoissa yli 20 mitalia. Ei sellainen uimari ole urheilijana vertailukelpoinen miltään osin suomalaiseen valmennuksen käytettäväksi. Ei yliopistoissakaan pidä pyrkiä matkimaan kaikessa Einsteinia tai hakea Nobelia, jota ruotsalaiset eivät suomalaisille tule koskaan suomaan. Miksi soisivat? Veivät Paavo Nurmeltakin komean tavan lopettaa uransa Los Angelesissa juhlittuna sankarina, legendana, maratonmestarina kisan päätteeksi. Se oli harkittu teko. Huiput ja oikut Maailmassa on aina luonnonoikkuja, joita ei pidä lähteä etsimään esimerkkinä omalle huippujen tuottamiselle. Nurmi oli sellainen oikku. Jamaikalainen Usain Bolt on toinen tyypillinen fyysisesti ja psyykkisesti poikkeava oikku ja urheilun tuottama legenda. Legendaksi hänet tekee, ylivertaisten voittojen ohella se, että hän voitti Lontoossa omat valmennettavansa Jamaikan ottaessa kolmosvoiton. Näin kulttuuri on saarella oikea ja sosiaalinen pääoma tukee sitä, kuten keihäänheittoa keihäänheittäjien vyöhykkeellä. Syntyy olympialaisia myyttejä ja legendoja, menestystarinoita, joita tuo suomalainen keihäänheittäjien vyöhyke on tulvillaan. Tällainen urheilijan identiteetti vaikuttaa lapsesta houkuttelevalta. Syntyy idoleja, jotka ruokkivat juuri tätä sankaruutta. Suomi palvoo herooista menestystä, ei toki urheilua, mutta samalla meille on syntynyt heikko itsetunto, joka ruoskii menestyjiä ja vaatii mahdottomia koko ajan ja ymmärtämättä lajikirjon luonnetta lainkaan. Kuviokellunta tai kouluratsastus edellyttävät aivan muuta kuin maratonjuoksu. Näin taekwondolle tai purjehtijoille ei ole uskottavaa sosiaalista pääomaa ja tennisässämme on hänkin yksinäinen susi yhdessä sulkapallonpelaajan kanssa. On vain keppiä heittäviä pitkäselkäisiä ja -kätisiä miehiä. Rallipolulle eksyviä kotipinnareita, joille viina maistuu siinä missä koko ylipainoiselle ja vanhenevalle kansakunnalle. Tästä puhuminen on kuitenkin Suomessa tabu, ellei sitten oteta ja puhuta viinasta lääkkeenä, ei myrkkynä. Ja varota juomasta lääkettä enempää kuin teelusikallinen kerrallaan, ei pullokaupalla ja humaltumistarkoituksessa. Elämäntapa ja kulttuuri Eksyikö Usain Bolt tai Paavo Nurmi aikanaan, uinnissa liki 20 kultamitalia olympialaisissa voittanut Michael Phelps lähiökapakkaan, jää pohdittavaksi. Oletan että tällainen luonnonoikku ei mitalipallilla liikutu eikä säpsähdä esiintyä 2000 miljoonan ihmisen edessä näytellen roolinsa tuntematta vähäisintäkään tunnekuohua. Tunnekuohuihin ja voiton huumaan ei tarvita siis päihteitä. Nationalismi ja sitä symboloivat hymnit ja liput eivät saa tällaista ihmistä kyynelehtimään. Refleksit on ehdollistettu vain voittamaan ja oikeassa paikassa. Jokainen väärä tunnekuohu kun kuluttaisi energiaa, veisi motiivin ja mahdollisuuden lähteä seuraavalle uintimatkalle puolen tunnin levähtämisen jälkeen ja kymmenen kertaa kolmen tai neljän päivän aikana. Kaikki tämä on harjoiteltu äärimmäisen kurinalaisesti, jolloin pieni epäonnistuminenkin tuo mukanaan mestaruuden. Usain Bolt löysäsi Lontoon kisojen loppukilpailussa 200 metrin maaliviivoja lähestyessään sivuilleen tuttuun tapaan vilkuillen. Hänen oppilaansa tulivat kaukana takana. Toki hän tiesi näin tapahtuvan jo lähtötelineissä. Voittajan varmuus näkyy kyllä jo esilämmittelyssä. Mitalia ei lähdetä Phelpsin kaveriporukassa juhlimaan palaten seuraavana päivänä jääkiekkoleijonien tapaan “poika” kuhmuisena ja mustelmilla. Joukkuelaji ei ole yksilölaji ensinkään. Tutkimusten mukaan jo kaksi henkilöä vetämässä samaa köyttä vähentää yksilön suoritusta 20 % ja kuuden henkilön tiimi noin puolet. Tällaiset lajit houkuttelevat nuoret mukaansa ja yksilölajit kärsivät luonnollisesti meillä veren vähyydestä. Teollista tuotantoa Teollinen huippujen tuottaminen ei onnistu ilman suuria panostuksia. Se mihin Ranska tai Saksa ja Venäjä yhdessä Yhdysvaltain ja Kiinan kassa kykenevät, on mahdollista vain muutamalle kansakunnalle. Suurtuotanto ei poikkea mitenkään vaikkapa maatalouden kokemista muutoksista Suomessa. Se on teollista toimintaa. Syntyy kylmää henkistä ilmapiiriä ja yhteiskunta kovenee. Suomi ei ole oppinut hoitamaan metropolitaloutta ja yhdyskuntarakenteitamme, suurten yksikköjen ihmiskasvoista elämää. Emme osaa rakentaa yhteisöjä suurkulttuurin ja yhdyskunnan sisälle. Lähiömme syntyivät kuten maaseutuyhteisöt etenkin Helsingin ympäristöön. Näitä virheellisesti rakennettuja yhdyskuntiamme on myöhäistä nyt purkaa. Meillä on käytettävissämme vain lyhyen historian tuottamia agraarin yhteiskunnan yhteisökokemuksia ja vähäisiä teollisia yhteisöjämme. Nekin purkautuivat suurten muuttoliikkeiden myötä 1970-luvulla ja uudelleen 1990-luvulla. Segregaatio luonnehtii etenkin Helsingin ja maakuntataajamiemme kehitystä. Se on sekä sukupuoleen että syntyperään liittyvää ja luonnehtii etenkin koulujemme elämää tänään. Luokkajaot ovat palanneet tai ne lakaistiin vain hetkeksi maton alle. Niiden kyky tuottaa yhteisöllistä elämää ja sosiaalista pääomaa on olematon. Ne eivät voi ylläpitää suuria kulttuurisia tuotteita saati niiden kautta syntyviä huippuja. Muutamat harvat huiput syntyvät edelleen liki tyhjäksi imetyn maaseudun sisältä. Keihäsmitali se halutuin Jos Yhdysvallat jaettaisiin Suomen kokoisiin kansakuntiin, niiden yhteinen mitalimäärä ei olisi sama kuin nyt hankittava totalitaarisen valmentautumisen tulokset. Joka lajiin ei löytyisi massoja eikä mahdollisuutta sellaiseen lääketieteelliseen ponnisteluun, jonka tuloksena ovat nykyiset menestyjät. Tiede on mukana koko ajan huippujen tuotossa ja suomalainen voi menestyä parhaiten vain hankkiutumalla näiden suurten kansakuntien huipputiimien toimintaan. Näinhän meillä tapahtuu vaikkapa välineellisen tieteemme kohdalla tai halutessamme menestyä huippuammattilaisina kotoisessa jääkiekossa, jalkapallosta nyt puhumattakaan. Sijoitumme jalkapallossa juuri ja juuri sadan kansakunnan joukkoon ja siitä nouseminen ei tapahdu kansallisin panostuksin. Emme voi muuttaa tätä palloilukulttuuria muuttamatta samalla myös Helsingin kaltaisen kaupungin väärin rakennettuja yhdyskuntiamme. Virhe mustuttaa valuvirheitä eurossa tai olympiastadionin ratakaarteissamme. Ne on pantava kokonaan uusiksi tai museoitava muuhun käyttöön. Yleisurheilu, kilpaillen ruotsalaisten kanssa, on koomista eikä voi ylläpitää kovin kallista museota tähän tarkoitukseen ylläpidettynä. Vastaavasti jalkapallo ei ole vakavasti otettava olympialaji ja heidän omat kisat ovat sittenkin muuta kuin kansakuntien välistä kilvoittelua. Tässä olympiaurheilu on outo lintu huippu-urheilun kentässä ja sen säilyminen nykyisellään ei ole uskottava. Lajeja on vähennettävä ja kustannuksia karsittava, tehtävä spektaakkelista useamman kansakunnan ulottuvilla oleva tapahtuma tai se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Lontoon kisoja ei tulla kuitenkaan muistamaan viimeisinä mammuttikisoina ja Helsingin kisoja viimeisinä “oikeina“ olympialaina. Etelä-Amerikka, Brasilia ja Rio de Janeiro tulee varmasti panemaan vielä Pekingiä ja Lontoota paremmaksi. Karnevaalitunnelma tulee olemaan Rioissa huumaava ja alkaa jo paljon ennen kisoja huipentuen sellaiseen spektaakkeliin, jota maailma ei ole ennen kokenut. Suomesta mukana on noin 50 hengen aktiivien joukko, jonka tulostavoite on 3-5 mitalia ja muutama pistesija. Lopullinen saldo on tätä hieman pienempi, mutta keihäsmitali on jälleen kerran se halutuin.

Identiteetti kriisissä

Negatiivinen identiteetti tarkoittaa uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä. Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta. Mikä ihmeen identiteetti? Kongnitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa Lontoon olympialaisista. Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa. Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa? Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein? Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä. Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan. Missä muruseni? Harvoin keskustelu menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan. Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka nykyisin korvaavat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittävät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra. Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä? Mitä pidemmälle Lontoon kisat etenevät, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikuttaa. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä? Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavammin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia. Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Minäkuvan romahdus Tällaisia julmia pakkomuuttoja maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin. Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi. Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema. Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Käytin käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Se voi tulla esille vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä tai on Karjalan siirtolainen mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena. Terve ja opittu identiteetti Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristöpsykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme. Omaa työtäni helpotti myöhemmin Alex Haleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien juuria ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimuksen aiheena omat juuret ja sukututkimus. Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma. Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvot ja maailmankuvat kyseenalaistetaan. Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta. Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan. Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä. Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.). Heikon itsetunnon riskit Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti. Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä. Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle. Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä. Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä. Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa. Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vanha ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa. Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi. Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja. Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa. Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme. Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä muuttamatta käsitteinä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme. Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan. Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään niin nuorina aikuisina kuin kansakuntina toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit. Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimasta tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Näin innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt. Vahvan identiteetin edut Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa. Tämä prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä. Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä. Identiteetin kehitystasot James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä. Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme. Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta. Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin. Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme. Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin. Sisäkkäiset rakenteet Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa. Tällainen tilanne saatetaan kokea myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin altaiden kohdalla Kariban ja Voltan rakentamisen yhteydessä, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan. Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla. Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia. Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana. Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään. Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia. Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja. Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereoptyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen. Lainattu identiteetti Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintavuvaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli. Kulttuurisesti tämä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa. Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä. Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen. Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö. Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus jo otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Nyt sekään ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen. Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin ja se näkyy myös politiikassamme. Sanna Kivimäki väittelee aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi on “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen - Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”. Oletan, että siellä tutuksi tulevat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta. Osaamme jotkin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa. Uuden identiteetin aamussa Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet ja ovat edelleen joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista. Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maalimaan sekään. Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme. Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme tai tsaarin ajan perintöön. Ne sopivat aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen. Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena.

Urheilupsykologia ja tahallinen häviäminen

Urheilupsykologiaan kuuluu pohtia ihmisen toiminnan, motiivien, persoonallisuuden ja erilaisten valintojen yhteensovittamista. Eri lajeissa nämä osat eivät painotu samalla tavalla ja urheilupsykologi joutuu ratkaisemaan onko hänen tehtävänsä vaikkapa poistaa stressiä ja paineita, auttaa valmentautumisessa, joukkuepelin yhteishengen kohottamisessa tai ehkä tehtävä onkin käsitellä loukkaantumisen ja pettymyksen tuomia tunteita. Urheilu huipulla psyykkinen prosessi Urheilijat ja heidän valmentajansa käyvät läpi omat kehityskeskustelunsa, joiden aiheet huippu-urheilussa koskettavat laaja-alaisesti urheilijan koko elämäntilannetta ja -hallintaa, motivaatiota, urheilemiseen liittyviä ajatus- ja toimintamalleja, harjoittelua ja kilpailuun valmistautumista. Psyykkisen valmennuksen menetelmät on saatava osaksi fyysistä valmentautumista, osaksi urheilijan arjen rutiineja. Se mikä liittyy psyykkiseen vaatii täsmälleen samat harjoitteet kuin fyysinen ponnistelu. Ne kulkevat aina käsi kädessä. Urheilu huipulla on psyykkinen prosessi, jonka nuoret oppivat ikääntynyttä nopeammin. Olympialaisissa sen havaitsee etenkin niissä lajeissa, joissa vaaditaan nopeutta ja huipulle vietyjä psykofyysisiä suoritteita. Tällaisia ovat etenkin voimistelu ja uinti. Mestarit voivat olla teini-ikäisiä nuoria ja harvoin ura jatkuu keski-ikäiseksi. Yksilön tasolla kyse on suoritustilanteessa siitä, antaako hän psyykkisten tekijöiden vaikuttaa suoritukiinsa täysin hallitsemattomasti vai opetteleeko hän niiden säätelykeinoja. Joka tapauksessa nämä psyykkiset tekijät vaikuttavat ja ovat merkittävä osa suoriutumista. Siouxin mokkasiinit Kun vastassa on toinen ihminen, tai työskentelet tiimissä, on syytä oppia psykologian edes karkeimmat perusteet. Urheilupsykologian professori Jarmo Liukkonen lainaa Siouxien sananlaskua, joka tunnetaan kyllä Suomessakin, mutta hieman toisin sanoin omana kansanviisautenamme: “Ennen kuin tuomitset lähimmäisesi, kulje tovi hänen mokkasiineissaan.” Se miten viestit menevät perille, oli kyse opettajasta tai valmentajasta, yksilön kokemus määrää viestin vaikutuksen. Kognition tasolla ympäristö, siis yleisö, läheiset, kanssakilpailijat, mediat, asettavat odotuksia ja oleellista on miten urheilija tämän tilanteen lukee tai tulkitsee. Tätä tulkintaa ohjaa urheilijan omat ajatukset, mielikuvat, itsetuntemus ja -puhelu. Miten tämä prosessi toimii, liittyy tunteisiin ja mielialaan, emootioon, jossa mukana on taas ihmisen fysiologia, siis sisäeritys, hermosto, lihastyö. Vuosia jatkunut fyysinen rasitus ja harjoittelu tuottaa menestykseen kykenevän elimistömme tavoitteena urheilusuoritus, jota ohjaa psyykeemme, sen geneettinen ja fysiologinen mekanismimme. Sen hormonaaliset säätelytekijät on syytä tuntea hyvin. Urheilija ei poikkea mitenkään kenestä tahansa työhönsä keskittyvästä ammattilaisesta, jonka kohdalla olympiaurheilu on tasoltaan muuta kuin myydä aikaansa tarkoituksena saada toimeentulonsa. Urheilija ei siis myy aikaansa vaan suoritteita. Tämän suoritteen on oltava huipussaan tiettynä hetkenä. Ei jatkuvasti vaikkapa runsaan 40 -vuoden työuraa eläen ja välillä ammattia ehkä vaihtaenkin. Suggestiivinen koneisto Näin psykologisesti koko edellä kuvattu prosessi on suunnattava kaikessa ihmisen suggestiossa tavoitesuuntautuneeksi. Jos tämä on ajettu ihmisen oppimisprosesseihin jo geneettisellä tasolla hyvin varhain, sen poisoppiminen on myöhemmin käytännössä mahdotonta. Oppimisgeenimme ovat lukinneet ne valmennuksen myötä. Toki niitä voi käyttää, kuten kenen tahansa nuoren geenejä, mutta vireystila on varmasti parempi. Näin jo varhain lapsena kilpaurheilussa mukana olleet nuoret ovat helposti hyväksymässä vaikkapa ammatteja, jossa oma identiteetti rakentuu tavoitesuuntautuneesta elämästä. Tällaiset vaikkapa yliopisto-oppilaat ovat helppoja opettajalleen. Tiedän tämän kokemuksesta ja itsekin jo lapsuudesta kilpaurheiluun osallistuneena. Usein valmentautumisessa kuitenkin tehdään virheitä. Tällöin tavoitteet ja niiden saavuttaminen korvautuukin palkinnolla, joka muuttaa suoritteet ongelmakeskeisiksi. Tällainen valmennus sopii hyvin vaikkapa tiedemiehelle, jonka suoritteet vaativat koko ajan pitkäkestoista pohdintaa ja epävarmuuden sietokykyä joskus vuodesta toiseen. Tutkijan identiteetti ei ole oikein jääkiekkoilijan tai lyhytkestoisen suoritteen vaativaa ponnistelua, jolloin pääosassa työtämme vaikkapa jääkiekkovalmentajina käytetyt urheiluvalmentajat eivät ole oikein sopivia vaikkapa 40 -vuotta kestävien työurien rakenteluun ja esimerkkinä hoitohenkilökunnan tsemppaajina vanhuksia hoitaen. Ehdollistetut refleksit Pääosa oppimistamme on ehdollistettuja ja vielä ehdollistettuja refleksejä Pavlovin koirakokeiden tapaa. Tämä psykologia toimii etenkin rutiineissa, ja urheilusuoritukset ovat samoja liikeratoja vaativia rutiineja. Niinpä joitakin ärsykkeitä voidaan opiskella siten, että ne esiintyvät samaan aikaan urheilusuorituksen kanssa ja vaikuttavat vaikkapa uloshengityksen rauhoittumiseen tai luovat mielikuvan aggressiivisemmasta ärsyttämisestä. Näitä harjoitteita urheilijat suorittavat ennen kilpailua ja osa niistä on hyvinkin näkyviä, kuten vaikkapa venäläisen seiväshyppääjättären Jelena Isinbajevan muminat vauhdinottoradan päässä. Uimareilla on korvillaan mahdollisesti tuhansia kertoja kuultuja sellaisia äänitteitä, joista musiikki on ehkä suosituin, mutta tuskin ainut. Jos jokin ehdollistettu refleksi toimii, se ei voi olla väärä, vaikka olisi kuinka hassunkurinen. Selviytymismallit Itse koko suoritukseen vaikuttaa laajempi motivaatio ja urheilijan maailmankuva sekä sen ruokkima suhtautuminen itse lajiin ja vaikkapa olympiakisojen kokemiseen. Mukana on sekä sisäisiä että ulkopuolisia vaikuttajia, joista pysyviin on helpompi puuttua kuin tilapäisiin ja satunnaisiin. Ongelmakeskeinen valmentautuminen tuo aina mukanaan selityksiä, ongelmia. Tällöin valkoinen mies ei ole hyvä pikamatkoilla, koska on valkoinen ja geenit ovat kehnot, lihassolut sopimattomat tai valmentautuminen on ollut säiden armoilla. Mediamaailma luo aina ongelmakeskeistä maailmankuvaa ja mediayhteiskunta ruokkii tätä epäonnistumista. Jos kyseessä on tavoitehakuinen urheilija, kilpailu sujuu kuten on suunniteltukin ja harjoitukset sekä kilpailua edeltävät tapahtumat ovat nekin tukeneet tätä prosessia. Jos mukaan tulee tilapäinen este, kaatuminen Lasse Virenin tapaan, se ei vie urheilijaa paniikkiin eikä hän keskeytä suggestiivista prosessiaan vaikka finnjolla olisikin välillä väärin päin meressä. Virenin suoritteita vaikeutti myös muut yllättävät käänteet, kuten terrori-isku olympiakylään. Ennakoivat odotukset Urheilijalta odotetaan, niin medioitten kuin lähiympäristön sekä ennen kaikkea hänen oman psyykeensä tuotteena, olympialaisissa poikkeavaa suoritetta. Tällöin ennakointi tulevasta määrää normaalin ihmisen suhtautumisen, siis tunteet ja toimintatavat. Tämä on taas osa aiempaa kokemusta ja assosioituvat aina samalla tavalla. Tähän prosessiin voidaan kuitenkin vaikutta ja luonnollisesti mahdollisimman varhain nuorena toisin kuin iäkkäämmän ihmisen kohdalla. Mielikuviamme voidaan rakentaa määrittelemällä tilanne uudelleen ja poisoppimalla samalla tarvittaessa sellaista, joka on mahdollisesti virheellistä tai häiritsevää huippu-urheilijan suoritteessa. Poisoppiminen on aina vaikeampaa kuin uuden oppiminen, kun kyseessä ovat ennakoitavat odotukset. Tämä koskee etenkin sellaisia tapahtumia, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia tai kulttuurisia ja liittyvät liki dogmaattisiin maailmankuviin tai tieteessä malleihin ja teorioihin sekä konventionaaliseen ajatteluun. Näin samat toimintamallit, joita sovelletaan vaikkapa uusien innovaatioiden ja niiden leviämisen seurannassa sekä tutkimuksessa, sopivat myös niihin vaikeisiin kulttuurisiin esteisiin, joiden taustalla ovat psykososiaaliset huippu-urheilun menestymiseen liittyvät prosessit. Huippu-urheilun tutkimus ja sen psykologia on lähellä huipputiedettä ja sen tutkimusta sekä näihin liittyvää luovaa innovaatioprosessia. Tässä globaali kilpavarustelu etenee käsi kädessä ja on innovaatioprosessin jännittävää interen -ympäristön kilpajuoksua. Sosiaalinen media ja sen talous toi siihen oman suuren strategisen lisänsä jo kahden viimeisen olympiadin aikana. Psyykkiset taidot Meillä on väheksyviä asenteita koskien psyykkisiä taitojamme. Kulttuuriimme kuuluu pragmaattinen käytäntö, jossa johtajuuskin on ikään kuin myötäsyntyinen eikä ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia kyetä muuttamaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Ihmisen, ja siis myös huippu-urheilijan, psyykkisiä taitoja voidaan harjoittaa siinä missä kaikkia muitakin elämässä tarvittavia taitojamme. Niitä tulisikin urheilijan harjoitella mieluiten itse urheilutilanteiden ulkopuolella. Jossain vaiheessa urheilijan ura on ohi ja edessä on uuden imagon ja identiteetin luominen myös olympialaisissa menestyneenä ammattiurheilijana. Järkevä urheilija hankkii yleisesti elämässä, ja samalla myös urheilussa, vaadittavat taidot ja tämän ohella erikseen lajikohtaiset psyykkiset taidot. Tässä kasvatuksessa suomalainen urheiluvalmennus on muuttunut aivan viime vuosina ja panostaa yhä enemmän myös urheilu-uran jälkeiseen elämään. Ennustettavissa oleva menestys Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, pätevät samat kymmenen indikaattoria, joilla menestymistä voi mitata. Näistä ensimmäiset kaksi ovat kyky keskittyä ja pitkäjänteisyys, jotka ovat kaiken valmentautumisen peruspaalut. Huippu-urheilijan muuttuminen olympiatason menestyjäksi vaatii välineurheilun ulkopuolella hyvin pitkää pinnaa ja kykyä keskittyä silloin, kun maailma ympärillä muuttuu ja oma kehokin ja sen koko psyyke murrosiän myllerryksessä. Kolmantena menestymistä ennustavana paaluna tulee stressin käsittely, pettymysten- ja paineensietokyky. Urheilijan kohdalla mukana on aina valtavia pettymyksiä ja näiden rinnalla sellaista fyysistä ja henkistä rasitusta, jota normaali arki ei ihmisiltä vaadi. Urheilija joutuu sietämään sellaisia paineita, jotka ovat lähiympäristölle vieraita. Tässä huipputiede ja innovaatioprosessien rakentelu lyhyen ihmisiän aikana ovat yhteisiä huippu-urheilun käyttämille menetelmille. Huippu-urheiluun kuuluu kyky eläytyä mielikuviin, fantasiamaailma, joka on itse luotu ominaisuus. Sekin on harjoittein kehitettävissä ja sillä korvataan keinotekoiset stimulantit tai kielletyt elimistön lisäaineet. Tähän kuuluu myös kyky rentoutua ja rauhoittumiskyky, nopea palautuminen psyykkisesti rasittavasta vaiheesta. Tavoitteen asettelu ja sen vaatimat harjoitteet sekä ratkaisukeskeinen elämä ovat nekin huipulle pyrkivän nuoren urheilijan vaatimuksia. Jos ne ovat jo valmiina ja geeneissä hankittuina, niitä on pyrittävä entisestään vahvistamaan. Tätäkin on syytä harjoittaa muuallakin kuin vain keskittyen yhteen lajiin ja urheilijan identiteettiin. Tahallinen häviäminen mahdotonta? Urheilija on älyllinen olento, joka on osa suggestiivista valmennuskoneistoa. Usein vielä poikkeuksellisen pitkälle koulutettu nykisin psykologisin valmennusmenetelmin. Niinpä hän saattaa myös toimia tavalla, joka on olympiahengen vastaista. Hän ei haluakaan voittaa pallopelissään vastustajaansa, häviää tahallaan. Motiivina on vaikkapa tapa saada näin seuraavalla kierroksella helpompi vastustaja, kuten nyt Lontoossa sulkapallopelin skandaalissa. Kun olympiahenkeen kuulu myös reilu kilpailu, ilman voiton tavoittelua, tahallisen tappion itselleen ottaneet joukkueet päätettiin hylätä, kaikesta hurskastelusta huolimatta. Entäpä jos nämä joukkueet olisivat pelanneet pelinsä normaalisti, mutta hävinneet ikään kuin pelkkää huonouttaan, kuten sopupeleissä pesäpallossa tai jalkapallon veikkausliigoissa? Tämän näyttely olisi ollut varmasti sulkapallossa hyvin helppoa? Miksi hävitä näin kömpelöllä tavalla? Kuten autourheilussa tallisopimusten kohdalla. Urheilijat on kasvatettu suggestiivisesti myös, ja etenkin, Aasiassa siten, että häviäminen huonommalle joukkueelle ilman ilveilyä olisi ollut nöyryyttävää. Psyykkinen valmennuksen malli ei sitä sallinut. Syntyi näkyvä skandaali. Näin kulttuuriin ja sosiaalisiin rakenteisiin yhdistetyt psykodiagnostiikka, psyykkisen harjoittelun tavoitteet ja psykologiset harjoitusmenetelmät tuottavat ihmisiä, jotka käyttäytyvät poikkeavassa tilanteessa epärationaalisesti. Mielen mekanismit, ihannesuoritustilat, (flow), koetut haasteet ja koettu kyvykkyys, tasapainoilevat koko ajan keskenään. Siinä voittaja on urheilija, jonka koettu kyvykkyys ylittää koetun haasteen myös silloin, kun korkean haasteen tielle on jätetty “porsaanreikiä”. Urheilupsykologian asiantuntijoita käytetäänkin erityisen paljon erilaisiin asiantuntijatehtäviin, lajiliittojen tutkimus- ja koulutustehtäviin, organisaatioiden johdossa kehitystehtäviin sekä arvioimaan kansainvälistä alan tiedettä ja sen saavutuksia.