Vihapuheista oikeaan asiaan

Suomalainen yhdyskuntapolitiikka sisältää tänään kaksi suurta asiaa. Toinen liittyy kuntarakenteen uudistukseen ja toinen maataloutemme kykyyn turvata meille myös jatkossa puhdasta suomalaista lähiruokaa. Näihin kahteen asiaan vaikuttaa ratkaisevasti myös Euroopan velkakriisi ja mahdollinen pankkien alkava luottolama. Tässä prosessissa kello käy ja päättäjät puhuvat vihapuheista, kieltävät toisiaan nimittelemästä itseään kepulaisiksi, sossuiksi, persuiksi. Kun tuppisuut suomalaiset oppivat viimein puhumaan ja kirjoittamaankin netissä, nyt heiltä kiellettäisiin rikkaan suomalaisen sanavaraston käyttö muuten kuin savolaisittain sitä vääntäen, hämäläisittäin vaieten, mumisten munkkilatinaa tai vaihtoehtoisesti alistuen medioitten kolumnistien ilkeilevään ironiaan, satiiriin, huumoriksi kutsuttuun ilkeilyyn.

Onko muutakin kuin vihapuhetta?

Suurkuntien Suomi pitäisi sisällään etelässä Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Karjalassa 28 suurkuntaa. Aiemmin näitä kuntia on ollut lähinnä pieninä maalaispitäjinä liki parisataa. Helsingin, Tampereen ja Turun kohdalla sekä Lappeenrannassa kyse on metropolipolitiikasta osana Helsingin muuttumista suurkunnaksi.

Toki Lahti, Kouvola ja Pori ovat saamassa nekin suurkunnan maineen. Forssa ja Loimaa kokevat pienempiä muutoksia ja muistuttavat Kiteen, Keuruun, Rauman tai Raahen kaltaisia yhdyskuntia pieninä maaseudun työssäkäyntialueina. Oikeammin näissä kunnissa ei tapahdu muutoksia lainkaan. Forssan kaltaisella maaseutualueella Urjalassa, Somerolla ja Loimaalla olisi vielä syytä pohtia, mihin uusi kuntarakenne vie jatkossa nämä alueet vuosikymmeniksi. Vierellä on vain suurkaupunkeja ja metropolipolitiikkaa, jossa perinteinen maaseutupolitiikka vaatisi suuria yksikköjä onnistuakseen uudessa “kilpavarustelussa”. Nyt kortit ovat vielä omissa käsissä ja pelattavissa. Seuraavien vuosikymmenien aikana muut pelaavat ja metropolipolitiikasta sivuun jääneet seuraavat tätä peliä vierestä.

Pienet voivat nyt muuttaa sääntöjä vain liittoutumalla yhteen. Loimaan pohjoispuolella on pitäjiä, jotka eivät kelpaa kenellekään. Loimijokilaakso ei ole nyt pitänyt puoliaan vuosisatoihin. Sen huomasin konkreettisesti, kun yritin koota sen valuma-alueelle yhteistä EU:n Leander aluetta. Siinä liikkui todella ei kenenkään maalla, jossa oli eletty liian kauan “minä itte“ -mentaliteetilla. Vihapuhetta tuli, kun muuta ei oltu koskaan edes käytetty, tämän domestikaatiokeskuksen sydänmailla. Mitä lähemmäs Poria tuli, sitä synkempää oli satakuntalainen murresanasto. Kärppien peli Oulussa on aivan erilaista kuin Porin Ässien ja Rauman Lukon peli oman pienen talousalueen huudellessa herjojaan.

Puolen Suomen joukkue ei harrasta vihapuhetta edes tappion kohdatessa. Pienen kaupungin kulttuuri on aina nurkkakuntaista ja vieras ärsyttää, saa aikaan vihapuhetta, Sam Peckinpachin pahamaineisimman elokuvan “Olkikoirat” kaltaisen verilöylyn joko vieraan liiallisen pidättyväisyyden tai typerän kosiskelun seurauksena. Dustin Hoffman osui roolissaan liki täydellisyyteen pohdittaessa viettien ja moraalin suhteellisuutta kulttuurien kohtaamispaikoilla. Vastaavasti A2 -teemailta vihailtana vei aihetta sivuun ja toi mieleen hapuiluin rajattomasta aiheesta, joka ei yltänyt vaaleja edeltäneen “homoillan” tasolle alkuunkaan.

Metropolista toiseen ihmistä näkemättä

Metropolipolitiikkaan kuuluu muutakin kuin terveydenhuolto ja sosiaalitoimi. Infrastruktuuri on saatava kuntoon ja luonnonvarojen käyttö mallille, jossa suomalaiset eivät jää tulevaisuudessa elintarviketuotannossa bataatin, durran, maniokin ja hirssin varaan. Liki 5 miljardia ihmistä kun saa näistä pääasiallisen ruokaturvansa perunan ohella. Bataatin rinnalla koko liha- ja kalatalous ovat vain marginaalisia ilmiöitä, vehnä ja riisi harrastelijoiden kasveja, välimereinen talous pelkkää kulissia ja viihdettä. Median on etsittävä vihreä lanka, ei hapuiltava sivujuonien kimpussa gonzo -journalismin tapaan sivuraiteille ihmisiä johdatellen.

Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan ja peltopinta-ala vähenee, puhtaasta vedestä on puutetta, ympäristö saastuu, erosoituu ja muuttuu aavikoksi, ilmasto lämpenee. Samalla suomalainen siirtyy autossaan navigaattorinsa ohjaamana Helsingistä Lahden ja Kouvolan kautta Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Joensuuhun sekä piipahtaa tapaamassa tuttuja Kiteellä Keski-Karjalan kunnassa.

Nämä ovat ensimmäiset uudessa uljaassa nauhakaupungissa tavatut ihmiset siirryttäessä yhden pysähdyksen taktiikalla suurkuntien ja metropolien kautta Kuopion, Iisalmen, Kajaanin ja Oulun läpi kohti Kemijokilaaksoa. Matka vie läpi kymmenen metropolin nauhakaupungin, jossa pituutta on yli tuhat kilometriä. Olen sen monesti mitannut, ja aiemmin tuon reitin varrella on ollut yli sadan kunnan vaakunat. Kohta ne katoavat. Hukkaan meni sekin opiskelu maantieteen tohtorina ja professorina. Tämän ajan vihapuheen taitajat eivät professoreja kuuntele. Tuskin ovat kuunnelleet koskaan muuten kuin vihansa kohteena, osana suomalaista herravihaa.

Ruokakatastrofi ei ole kadonnut minnekään

Meillä 5-10 % maitotiloista lopettaa vuosittain ja maitotalouden tuotteet ovat edelleen 40 % maataloustuotannon markkinahintaisesta tuotosta. Kun maatalouden tuotannon ketjut alkavat kadota, häviävät myös metropolipolitiikkaan kuuluvat ikivanhat kansalliset kasvis- ja viljaravintoa hyödyntävät karjan vuosisataiset elintarvikeketjut ja domestikaatioalueet, jossa uudet lajikkeet on otettu käyttöön ja muokattu osaksi liki arktista, boreaalista elintarviketuotantoamme.

Se on ollut pitkä ja mutkikas prosessi, jonka avulla Kainuussa, Koillismaalla ja Savossa, Karjalassa on voitu asua ja rikastua, saada ylijäämää uusille ammateille ja kuntien virkamiehille, hyvinvointipalveluille. Sen mallin rakentelussa ei ole taatusti käytetty imperialisteille ominaista väärän mantereen kultaa ja työvoimaa. Näiden ihmisten katkeruuden ja vihapuheet ymmärtää lukematta edes maakuntakirjailijoiden hengentöitä. Kun nämä ihmiset kohtaavat toisensa, suomalainen tumman siirtolaisen, alkava vihapuhe johtaa pahimmillaan Sam Peckinpahin kuvamaan tragediaan, jossa haukutaan varmasti väärää puuta. Suomalaiset siirtolaiset ovat kokeneet tämän etenkin Ruotsissa.

Turusen kivenpyörittäjän kylässä ei ole metropolin mentävää porsaanreikää ja Juhani Aho aloitti siitä mihin iisalmelainen kukkivat roudan maat trilogiansa kirjoittanut opettajani Eino Säisä lopetti. Eliitin vihapuhe ja kansan kieli, murre, sen tapa purkaa tuntojaan, ei ole edes samasta maailmasta seuraten medioitten ajankohtaisohjelmia.

Kyllä kansa tietää koska pankit käpertyvät taas suojaamaan omaa pesäänsä ja luottohanat väännetään kiinni, reaalitalous hyytyy, raha uhkaa loppua ja investoinnit pysähtyvät tuhannen kilometrin mittaisen metropolin sydänmailla. Laudattaessa ikkunoita kiinni, naulaajan mielenkiinto ei kohdistu siihen, onko sydänpuu tuulta vasten.

Ruokaturvakasvit ovat maailmalla vähissä

Toinen tapa siirtyä Kemijokilaakson maisemiin on läntinen tie joko Helsingin metropolista Hämeenlinnaan, Tampereelle, Seinäjoelle sekä Vaasaan ja rantatietä Pietarsaaren ja Kokkolan metropolien kautta Raahen, Oulun ja Kemin teräsrannikolle. Nyt matkaa kertyy alle tuhat kilometriä ellet kierrä Savon kautta tapaamassa sukulaisiasi tai Forssan ja Turun metropolien kautta yliopistokaupungissasi vieraillen ja jatkaen Uudenkaupungin, Rauman, Porin ja Närpiön kautta Vaasaan. Täällä vihapuheet ovat itäistä reittiä harvasanaisempia, sulkeutuneita lasittuneita katseita Shellin baarin seinustalta.

Vain eksymällä Suomenselän suomaille alkaa vihapuheet jälleen muuttua keihäänheittäjäkansalle tutummaksi. Tänne metropolien rakentaminen on vaikeaa. Kunnat eivät kuulu pitäjinä oikein kenenkään reviiriin työssäkäyntialueena. Täällä kohtaa suomalaisen maaseudun syvät juuret.

Vihapuhe muuttuu murjotukseksi ja kaikki tarpeellinen on jo sanottu moneen kertaan pettyen poliitikkojen lupauksiin. Näillä lakeuksilla turvepellon kantama on vain suon reunaan tai kivikkona avautuvaan pirunpeltoon saakka, ruokaturvakasveja on vähän ja sisämaassa sekatalouskin alkaa olla yhden ihmisen hoidettavana mahdotonta emännättömässä taloudessa.

Menetetty luottamus

Kun suomalaisen miehen luottamuksen kerran kadottaa, sitä ei voi palauttaa postmodernin yhteiskuntamme vihreän langan ylläpitämiseksi osana edes EU:n epäsuotuisten alueiden luonnonhaittakorvauksilla ja ympäristötukijärjestelmillä. Yhteisiä verkostoja toki yritetään vielä rakentaa, hakea tukiohjelmia ja lukea interventiotoimista, EU:n tulevista rahastoista. Siitä on täällä tullut naisten puuhaa.

Tuotannosta 90% kuuluu Euroopassa unionin kontrolloimaan markkinajärjestelyyn ja täällä ne kattavat kaikki vähäisimmätkin suopellot ja niiden niittyladot. Nyt vain vaikutuskanavia on vaikea ennakoida - edellisessä myllerryksessä paikallisen poliitikon ja kunnanjohtajan, pankin antama luulo ei ollutkaan tiedon väärti. Siitä syntyi vihapuhetta ja tapa äänestää uudella tavalla. Kahden ihmisen taloudessa toisen sairastuminen ei vielä vie välttämättä katastrofiin, mutta yhden ihmisen kohdalla yritys loppuu siihen koettelemukseen.

Luottohanat sulkeutuvat

Maataloutta uhkaava ruokaturvakasvien ylläpito on myös metropolipolitiikan ensimmäinen ja tärkein varmistettava, muu tulee vasta kun koko ajan vähenevien luonnonvarojemme saanti on varmistettu ensi kuussa 7000 miljoonan populaatiokoon ohittavan ihmislajin ruokittavaksi ja myös meillä Suomessa. Asia on äärimmäisen vakava ja luottohanat sulkeutuvat monelle maatalouden interventiotoimilla ja tukiohjelmilla elävälle ympäri globaalia maailmaa, ei vähiten subtrooppisilla alueilla Välimerellä. Suomessa konkurssiaalto muistetaan niin idän kuin lännen nauhametropolin varrella, eikä Suomessa voi piiloutua edes tropiikin metsiin niitä raivaten ja kasketen viimeisen nälän yllättäessä.

Perusterveydenhuollossa pienkin kunta voi olla kompakti kokonaisuus ja siinä oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo edellyttävät asuinkunnasta riippumattomat palvelut. Hallinto on kokonaisuus, jossa tulee katsoa roolit ja vastuunjaot suosien yhteistoimintaa Euroopan neuvosto suositusten mukaan. Tämä Suomessa toki osataan.

Suomessa yhteisöllisyys toteutuu, kuten muuallakin maailmassa, läheisyysperiaatteen kautta. Säästöjä toki syntyy, mutta lähinnä juuri suuria kuntia liittäen, ei niinkään yhdistäen satoja sellaisia, joilla ei ole kansantalouteemme kuin marginaalinen merkitys; 200 pienintä kuntaa kuluttaa noin 13 % kuntataloutemme menoista.

Kunta ei ole tuotantolaitos

Suuruuden ekonomia toimii lähinnä tuotantolaitoksessa, ei kunnan koossa saati pinta-alassa. Pääosa kunnistamme ei kuitenkaan selviydy jatkossa palveluvelvoitteistaan ja kuntauudistus on tehtävä mahdollisimman ripeästi. Palveluiden järjestämisvastuu ja tuottamisvastuu ovat tässä prosessissa kaksi eri asiaa eikä niitä tulisi sotkea toisiinsa. Terveydenhuollon kohdalla valtion on otettava vastuu itselleen.

Kello käy koko ajan yhä nopeammin etenkin Euroopan velkakriisin ja mahdollisen luottolaman käynnistyessä, jolloin ainakin omat asiat olisi saatettava rakenteellisesti turvallisiksi pankkien käpertyessä mahdollisesti jälleen kerran suojaamaan omaa pesäänsä. Ei tässä suomalaista yrittäjää, talonpoikaa, voi moneen kertaan pettää ja harhauttamalla keskustelu vihapuheitten hetteikköön.