Itsenäisyyspäivän aattona

Voisiko enemmän kiinnostaa?


Venäläiset ovat aina olleet slaavilaiseen tapaan vainoharhaisia ja rakennelleet kuolleista sieluista itselleen aarteita, valtaa ja mytologista kerrontaa, sosiaalisen pääoman aineksia tulevaisuuden traumaattiselle surumieliselle ikävälle. Venäjänjuutalainen kertoja on ainut oikea kertoja. Tähän kerrontaan ja sen ohittamiseen ei pragmaatikko lännessä kykene.

Torjuntavoitot

Takavuosina jo 1970-luvulla neuvostokansan johtajat havahtuivat fundamentalistiliikkeiden noususta silkkitiellä ja epäilivät sen leviävän minareettien tapaan kaiken maailman katseltavaksi ja rukouskutsuina kuultavaksi. Nuori Mihail Gorbatsov sai itselleen lahjaksi alkoholisoituneelta edeltäjältään kaatuvan kansantalouden ja imperialismin perinnön, maan joka ulottui joka suunnalla mereen.

Mukana tuli sota, torjuntataistelu Kremlin ikuisesti pelkäämiä fundamentalistisia kiihkoilijoita vastaan, joka tuli lopettaa miesmäärällä, jossa toisen maailmansodan suurvallat ja niiden maihinnousu Normandiassa jäävät vaatimattomaksi. Miehiä Afganistanissa oli parhaimmillaan 120 000. Se mitä sen jälkeen tapahtui onkin jo lähimuistissamme. Puna-armeija jätti Afganistanin vuonna 1989 ja pian sen jälkeen alkoi koko imperiumin hajoaminen juuri niissä Keski-Aasian muslimienemmistöisissä neuvostotasavalloissa, joita haluttiin suojella fundamentalisti islamilaisilta liikkeiltä. Sen saat mitä pakenet, kertoivat filosofit ja ajattelijat, Hegelin perilliset.

Kauempana taas oli oma kansalaissotamme, vapaussotamme, sisällissotamme, sitä seurannut talvisota, ajautuminen suurten valtioiden ja näiden geopoliittisen pelin välineeksi. Elämä Euroopan niemen metsäisessä koilliskulmassa ja Aasian mantereen luoteisimpana taigan subarktisena kolkkana on ottaa vastaan myrskyt, jotka tulevat napa-alueella aina kaikilta ilmansuunnilta. Oikeammin ilmansuuntia ei täällä ole lainkaan, ja se tekee pohdinnoista mutkikkaita, kaikkialle hajoavia ja vaativat meridiaanien sijaan useamman ulotteista ajattelua, digiajalle ja media-aikaan sopivaa oivaltamista, ajatonta ja paikatonta maailmaa.

Voisiko vähemmän kiinnostaa, vastaa kasvava nettinuoriso.

Nuori tummaihoinen Chicagon juristi ja Harvardin käynyt presidentti sai perinnökseen valtion, joka ulottuu tyyneltä mereltä Atlantille, on kriisissä ja sotien heikentämä, luonnonvaransa jo liki kaikki käyttänyt suurvalta. Hän sai lisäksi perinnöksi alkoholisoituneelta edeltäjältään sodan, johon taas tämän alkoholistin isä oli jo osallistunut, mutta toiselle puolelle kuin mihin hän nyt päätti tai joutui osallistumaan. Vastassa ei ollut enää toista suurvaltaa, vain tapa torjua vihollinen, terrorismin mustat voimat, mediat kertoivat lännessä ja niellen amerikkalaisen omalaatuisen aavemaisen aikamatkan mitään näkemättä tai ihmettelemättä sodan osapuolten näin oudosti vaihtuessa. Vain napa-alueella tämä kaikki vaikutti omituiselta mutta toki ymmärrettävältä. Euroopan koillisen kolkan subarktisen maan mediat keskittyivät ministereiden tuppilautojen kotietsintään, kännykkäviesteihin, tärkeisiin asioihin puolueiden toiminnan rahoituksessa.

Obamalla on jo nyt mukana seikkailussaan yli 140 000 miestä, enemmän kuin yhdessäkään toisen maailmansodan spektaakkelissa ja Normandian maihinnousussa, Hitlerin mielettömissä iskuissa kohti kaikkia ilmasuuntia. Tuohon armeijakuntaan kuuluu ja osallistuu kansakuntia enemmän kuin mitä takavuosien olympialaisiin.

Obama kertoo vetäytyvänsä sodasta lisäämällä joukkoja 30 000:lla miehellä ja pyytäen apua liittolaisiltaan. Hetkellä jolloin maailman talous ja ekologinen kestävyys on katkolla, miehiä Afganistanin vuorilla sotii enemmän kuin monilla toisen maailmansodan tärkeimmillä rintamalinjoilla, ja sodassa on mukana puoli maailmaa ja kansakuntaa. Sen ymmärtäminen alkaa käydä mahdottomaksi. Maa on sentään niin vaatimaton ja karu liki puolen miljoonan nuoren miehen kuljettavaksi sotakalustoineen. Mihin mahtuvat siviilit ahtaissa jokien laaksoissa? Sota pelkkänä ympäristöongelmana käy alueella pian mahdottomaksi ja sitä on pakko laajentaa joko Iranin tai Pakistanin suuntaan tai hakea apua Lähi-Idästä.

Euroopan metsien ainut taiga-alue ja syrjäinen kolkka on ainut oikea hiilinielu ja ympäristöteknologian mahdollisuus myös muiden kehnommin asiansa hoitaneitten kansakuntien keuhkoiksi Euroopassa, ja osana ympäristön kestävän käytön oivaltavaa terrorismin torjuntaa. Nämä kansakunnat ovat metsänsä hakanneet takavuosien sotalaivoihinsa ja jäljellä on vain oman edun valvonta osallistuen Afganistanin sotaan ja silkkitien ikivanhaan näytelmään, minareettien nousuun ja rukouskutsuun, mutta kehnolla ympäristöteknologialla varustautuneena. Tähän rukouskutsuun ja Kööpenhaminan ilmastokokoukseen on osattava vastata nyt oikealla tavalla, ne kun ovat sama asia globaalissa maailmassamme.

Voisiko vähemmän kiinnostaa, vastaa ikääntyvä kansakunta.

Suomalainen ministeri jää kiinni tekstiviesteistä naiselle, kertoivat mediat. Samaan aikaan kun maailma kävi sotaansa ja lama syveni, maailman talouden synkät merkit olivat taivaanrannassa, maan talous oli jo kuralla ja kansakunta ajautunut vanhaa sosiaalista pääomaansa seuraten sodan osapuoleksi, jota se ei omakseen tunnistanut, mutta kamppaili kahdesta lautasestaan, taantuen itsenäisyytensä alkuvuosiin yhdessä onnettoman mediansa mukana. Näin vaikka takavuosien kuningaskunnaksi aiotun valtiaan ja presidentiksi muuttuneen maan päämiehen kaventuneilla valtaoikeuksilla ei ole enää mitään asiaa uuden unionin presidentin pöytään. Hyvä kun yhdellä sen ministereistä, jolla on nyt oltava sanottavaa Euroopan koilliskulman tärkeimmältä hiilinielulta ja metsäisiltä keuhkoilta, seuraten tarkkaan myös minareettien kutsua.

Ylimääräinen kolo

Tummaihoinen golfari jää kiinni tekstiviesteistään ja uskottomuudestaan hetkellä, jolloin hänen puttinsa ei oikein kierry koloonsa, lapsi syntyy ja isä kuolee. Pohjoisen maan kansalaiset ymmärtävät häntä, hänen suruaan isän menetyksestä, pelikenttää ja golflaukkua kantaen kuin ristiä Golgatalle. Kirjailijamme kertoo juuteille, kuinka meillä kaikki miehet ovat samankaltaisia golfarin kohtalon jakaen, ja pyörtää myöhemmin puheensa, todistaen tahtomattaan ja vahingossa kuinka kristitty luterilainen ei ole islamilainen fundamentalisti ensinkään.

Joskus suomalainen kirjailija eksyy kansainvälisen politiikan ytimeen ymmärtämättään, ja sen huomaaminen vaatii lukijalta paljon, professori Panu Rajalan taitoja ja uutta selitysoppia sen esille kaivamiseksi. Se on ainut keino säilyttää kansallisen kirjallisuuden taso professorina toimien, tutkijan työtä tehden, ja myös naista ymmärtäen Panu Rajalan tapaan. Sofi Oksanen ja hänen lukijansa eivät ymmärtäneet, kuinka maailma kävi jo kamppailu aivan toisella tasolla, kuin mihin hän oli kotimaassaan korpikirjailijana taantunut Euroopan syrjäisessä koillisessa kulmassa.

Hän teki saman virheen kuin Koljatin kirjoittanut ja pääministeriä lahnaseksi haukkunut korpikirjailija Rovaniemeltä. Pääministeri olikin juuri tuona hetkenä vahvempi kuin koskaan, eikä sitä voinut aavistaa kuuntelematta globaalin maailman ääniä ja sen muutosta myös pohjoisessa subarktisessa Suomessa.

Vain alkoholismi ja hakkaaminen, henkinen ja fyysinen pahoinvointi ja kiusaaminen puuttuvat golfarille jo kirjoitetusta maineesta. Ne voi sinne myöhemmin lisätä vaalean ruotsalaisen vaimon iloksi, Sofi Oksanen kiusaksi Panu Rajalalle ja hakea lisää painoksia huomiotalouteen keskittyvälle gonzo-toimittajalle.

Tiger Woodsin vaalea ruotsalainen vaimohan tuntee kansakunnan maansa rajojen itäpuolelta, siellä asuvat aggressiiviset miehet, takavuosien turkkilaisten työläisten naapurit Ruotsia nostaen ja kiroten heitä “finne igen“ tapaan, Siperiasta geeninsä saaneita toisin kuin naisensa, lännestä ja etelästä saapuneina, kreikkalaisen kulttuurin tuotteina ja korkokengissä vaeltaen.

Väkivallan marinoima runoilija

Runoilija Yrjö Jylhä syntyi ennen maamme itsenäisyyttä ja kävi kolmatta sotaansa jatkosodassa. Hänet opittiin tuntemaan sodan runoilijana ja hän rinnasti itsensä Hellaakoskeen ja oli Kailaan ja Sarkian veroinen. Kaikkia heitä jouduin lapsena lukemaan ja lausumaan; Yrjö Jylhän “Runon pursi”, “Veri ja Multa”, “Kiirastuli” olivat itsenäisyyspäivän juhliin tarkoitettuja itkuvirsiä. Ulkoa opetellen niistä jäi ikuinen haava lapsen sieluun. Tuskin niitä tänään 5-vuotias lapsi lukisi tai edes ymmärtäisi muuten kuin tietokonepeliensä kautta ja fiktiivisenä maailmana.

Väkivallan marinoimat suomalaiset rakastivat tätä runoilijaa ja hänen sotien jälkeen hiipuvaa tuotantoaan, ei hänen käännöksiään Shakespearen runoista, yli 6000:sta runosäkeestä. Sellainen ei elä, ei kääntäjää, runoilijaa elätä, Euroopan pohjoisimman koillisen suomaan karussa sielunmaisemassa.

Oikea raiskaus

Pohjoisen Euroopan koillisin niemi, metsäisen maan kulttuuri, pohti vain hetki sitten, koska raiskaus on oikea, ei vain uhrin itsensä aiheuttama. Luoteisen Aasian metsäisin taiga puntaroi työelämän väkivallan kulttuuria, eristämistä, nöyryyttämistä, syrjintää, tuhoavia hierarkioita, instituutioihin kivettyneitä ja betoniin valettuja valheitaan. Kun rikos tapahtuu ihmisyyttä vastaan, siihen tulisi toki puuttua heti ilman rikoslakiakin.

Sotien jälkeinen väkivalta tuli vastaan koulussa, koulumatkalla, sittemmin nettikeskusteluissa, keskenkasvuisten aikuisten nimimerkkien suojissa ampuen kaikkea ja betonoituja epäoikeudenmukaisuuden syviä ja sydämettömiä tekojaan puolustaen. Slaavilaiseen tapaan se itki vilpittömisti tekojaan niillä haudoilla, jotka se oli itse aiheuttanut ja runoilijat niistä kertoivat, itkivät mukana ja olivat osa tuota surullista näytelmää.

Väkivalta ulottui rokotus-, ravintolajonoihin, kapakoiden nakkikioskeille, lapsiin, joita lyötiin ja jotka osasivat lyödä siinä missä golfari mailallaan. Golfkenttä ei tuo sivistystä, mutta säilyttää aggression, tuo sen näkyville entistä julmempana. Luoteisen Aasian viimeisen metsäisen taigan rujoa kulttuuria peitti pohjaton tylyys, kyvyttömyys pyytää anteeksi, kiittää, tervehtiä edes läheisintä työkaveriaan. Jos joku yritti puhua, kirjoittaa, luoda uuttaa käsillään, kirjoittaen, maalaten, säveltäen, hänet mitätöitiin heti, tapettiin jo oraaksi ehdittyään.

Yrjö Jylhästä Antti Hyryyn

Antti Hyry sai Finlandia palkintonsa kuin noppapelin tuloksena, ei viimeisimmästä kirjastaan vaan elämäntyöstään. Antti Hyry ehti kirjoittaa liki 80 vuoden ikään ehtineenä lyyristä tekstiään noin 5000 lukijalleen Yrjö Jylhää paljon kauemmin. Jylhä päätti pohjoisen tylyn kulttuurin kehystämän elämänsä jo 1950-luvulla oman käden kautta väsyneenä keski-ikäisenä miehenä. Hänen runojaan luki parhaimmillaan yli 20 000 ihmistä. Se olisi tänään paljon Suomessa luettuna runoilijalta.

“Mutta en minä valita” kertoo Hyry, elämänsä eläneenä ja itkien sen sanottuaan palkitsemistilaisuudessa. Moni tyhjän toimittaja olisi valittanut, optionsa tyhjästä hankkiva tai puolueensa ylös nostanut politrukki, amerikkalaisten ainutlaatuisia aavematkoja Afganistanissa ymmärtävä, nopeita liikkeitä tekevä ja itseltään mitään kysymätön tuhoisa ihminen. Sellainen jota pohjoinen kansa ihailee, kysymättä itseltään miksi.

Tee vähemmän, ajattele enemmän. Pohdi mitä tarkoittavat aikanamme talouskriisi, biogenetiikka, ilmastomuutos, kiinalaisten autoritaarinen kapitalismi, yritä ymmärtää minkä keskellä elät ja mitä on tapahtumassa. Se on ainut keino menestyä juuri nyt Euroopan koilliskulman viimeisessä erämaassa, Aasian luoteiskulman viimeisessä nurkkauksessa ilmastoltaan muuttuvan subarktisen alueen taigalla eläen ja sen hiilinielusta, keuhkoista huolta kantaen.

Voisiko enemmän kiinnostaa aikamme ikääntyvää, sotien kokemaa nuorisoa, suuren ikäluokan eläköityvää enemmistöä, vanhenevaa kansakuntaa, ottaa aikalisä ja ajatella.