Suurten ikäluokkien sumutusta

Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi syksyllä 1945. Pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta aikaisemmin. Kaikkein suurin ikäluokka syntyi vuonna 1947. Vuosikymmenen vaihtuessa laskua tapahtui jo yli 10 000 lapsen verran. Tuo taso säilyi sitten liki koko seuraavan vuosikymmenen vain hieman supistuen.

Palvelutkin on maksettava

Vasta 1970-luvulla pelästyimme sen muuttuvan pysyvästi jyrkkenevään laskuun yhdessä maastamuuton kassa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Väkilukumme on kasvanut myös 2000 luvulla ennätysmäistä vauhtia ja paljon puhuttu pakolaisuus on siinä marginaalinen tekijä. Suomi kuitenkin tarvitsee enemmän ulkomaalaisia työntekijöitä, kuten kansanedustaja Arto Satonen (HS 7.8) kirjoittaa. Näissä perusteluissa taustalla on yleensä aina talous, harvemmin sellainen huoltovarmuus, jossa mukana on maamme aluerakenteen kokonaisuuden oivaltaminen. Ei vain eläköityvän kansakunnan vanhuksista tai lapsista huolehtiminen. Yhä harvempi poliitikko edes tuntee maataan Tampereelta pohjoiseen tai edes kehä kolmosen ulkopuolella käyden.

Jos metsään haluat mennä nyt…

Kun meillä käy ensimmäiset syysmyräkät, me emme saa kohta edes pidettyä sähkölinjojamme auki. Mitä kauemmas pohjoiseen ja itään siirrymme, sitä selvemmin meidän tulisi jo havaita, kuinka maa on tyhjenemässä jo pelkän perusinfrastruktuurin ymmärtäjistä. Meillä ei ole varaa pitää suurta maata asumattomana erämaana. Me emme voi elää jatkossa vain nostelemalla takkia toistemme hartijoille. Toimivan perusifrastruktuurin ylläpito koko suuressa massamme edellyttää koneiden ohella myös osaavia ihmisiä. Metsien raivaaminen ei korjaudu eläkeikiä nostaen. Nuori virtuaalimetsuri on siellä yhtä tarpeeton kuin hänen vaarinsa.

Niin takuulla yllätyt..

Usein kuulee edelleen puhuttavan eläkepommista ja huoltosuhteestamme, joka iskee oman taloutemme sietokykyyn lähivuosina suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Oikeasti suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle ja niistä suurimmat parin viimeisimmän vuoden aikana ja melkoinen osa jo 2000-luvun alussa. Suuri ikäluokka ei syntynyt 1950-luvulla, kuten monet näyttävät olettavan mielipidekirjoituksissaan lehtiin ja kokevat tulevansa syyllistetyksi siitä, että ovat ylipäätään syntyneet.

Sumutusta sumutuksen jälkeen

Suuria ikäluokkia Suomessa on ollut aiemminkin ja etenkin huoltosuhdetta ajatellen lasten osuus on ollut ajoittain hyvin suuri. Lasten suuri osuus on aina paljon suurempi ongelma kuin ikääntyvien, jotka kykenevät hoitamaan itseään, lapsiaan, lastenlapsiaan, talouttaan, ovat kuluttajia ja maksavat veronsa.

Tämän päivän reippaat eläkeläiset ovat pääsääntöisesti pelkkä rikkaus myös maan taloudelle. Monet maailman rikkaimmista talouksista elävät eläkeläisten rahoilla ja heitä haalitaan niin Floridassa, Kaliforniassa kuin nyt Aasian rikkaimmilla välimereisillä ilmastovyöhykkeillä. Tässä ei ole edes mitään uutta, ellei lukisi suomalasia medioita, jotka pitävät vanhuksia rasitteena maan taloudelle. Ikääntyneet ovat pian ainoita printtimediankin ylläpitäjiä. Siellä on jo kauan purtu ruokkivaa kättä. Kohta se iskee takaisin.

Väestöpyramidi on harhautusta sekin

Vuonna 1909 lapsia syntyi tarkalleen sama määrä kuin jatkosodan päätyttyä tai nykyiseen väkilukuun suhteutettuna liki 70 000 enemmän sekä sisällissodan jälkeen, niin ikään nykyiseen väkilukuumme suhteutettuna, lähes 40 000 normaalia suurempina ikäkohortteina. Väestöpyramidi on suhteutettava omaan aikaamme ja ymmärrettävä lukea sitä kuten tähän päivään deflatoitua valuuttaamme. Sekin vaatii asiantuntijoita, väestötieteeseen eli demografiaan erikoistuneita ihmisiä. Tehtävää ei pidä uskoa toimitajalle tai poliitikolle. Syntyy pelkkää huuhaata.

Samoin pahimpien katovuosien jälkeen syntyvyys kohosi noin 30 000 normaalia suuremmaksi. Vuosien 1821 ja 1823 syntyvyys vastaisi tänään yli kaksinkertaista määrää lapsia vuoden 1947 suureen ikäluokkaan suhteutettuna (deflatoituna). Näin ikäpyramidi ei ole koskaan ollut pyramidi ja suuret ikäluokat tuottivat puolestaan aina uuden suuremman ikäluokan hedelmällisyysikään saapuessaan synnyttäen oskilloivan ja vähin erin katoavan aallon. Nykyinen pyramidimme “kellotapulina” alkaa olla jo melkoisen vakiintunut ja kaukana pyramidista. Se on rakenteeltaan hyvinkin “terve”.

Vakaa eläkejärjestelmämme

Suomen eläkejärjestelmä on varsin nuori, 1960-luvun alussa pääpiirteissään rakenneltu, rahastoimisaste on noin 25 % ja järjestelmä kaikkineen on erittäin vakaa sekä aikanaan hyvin varautunut suurten ikäluokkien eläkemenoihin. Aluksi järjestelmämme oli liki puhdas jakojärjestelmä, jossa eläkemaksuja saivat sellaiset, jotka eläkemaksuja eivät juurikaan ehtineet maksaa. Ei kukaan silloin puhunut eläkepommista, päinvastoin. Nyt tilanne on toinen ja rahastot ovat ammattimaista sijoittamista, jossa suuret ikäluokat on toki aikanaan otettu huomioon.

Keskusteltaessa eläkeiän nostosta, suurilla ikäluokilla ei ole tässä enää merkitystä, eikä heitä pidä syyllistää syntymästään. Poliittinen reaktio syntyikin lähinnä paniikkista kansainvälisen talouskriisin tuotteena ja pelosta työttömyyden kasvussa. Nyt tämäkin alkaa olla väärä peruste näille pohdinnoille. Nämä pohtijat ovat kaukana alan ammattiosaajista.

Työvoimapula on oikea ongelma

Tänään työttömyyden sijasta olisi puhuttava työvoimapulasta uhkana kyvyllemme säilyttää kansainvälinen kilpailukykymme. Kyse on samalla pidemmän aikavälin talouspolitiikasta ja uudesta sellaisesta rakennepolitiikasta, jossa kansainvälinen työnjako ja sen vaikutukset aiemmin vahvoihin vientimaihimme ovat 30 vuoden aikana ratkaisevasti muuttuneet. Paljon saavutettaisiin jo sillä, että politiikkamme vaikuttajat voisivat hieman enemmän kuunnella niitä asiantuntijoita, joita akateeminen maailmamme tuottaa eri politiikkamme sektoreille (Jukka Kekkonen HS 25.7).

Professori Kekkosen madonluvut

Professori Kekkosen mukaan asiantuntijoiden kuuleminen on teatteria, välttämätön paha, eikä asiantuntijoiden käyttö näyttäisi vaikuttavan mitenkään hallitusten hankkeiden hioutumiseen ja virheiden karsiutumiseen. Vielä vähemmän asiantuntijoita käytetään innovatiiviseksi ja luovaksi rakennettavan talouden ja elinkeinopolitiikan hoidossa. Nokia johtavana innovaatioympäristönämme on vaikeuksissa saada edes yhtä johtavaa asiantuntijaa johtoonsa. Huiput ovat harvassa ja he eivät hevin muuta synkkään Suomeen. Heitä varoitetaan maan punaniskaisesta johdosta. Ilmasto ja luonto ovat sen sjaan parhaasta päästä mitä voi toivoa. Näin kuulee kerrottavan ja tätä olen itsekin maaailmalla maastamme kuullut.

Suomessa akateemista asiantuntijuutta on vähän, eikä sitä ole koskaan edes osattu arvostaa. Akateemista asiantuntijaa suomalainen politiikka vierastaa ja nykyisin se alkaa olla molemminpuolista. Tunnemme toisemme mutta emme tervehdi, kuten filosofi sanoi aikanaan jumaluudesta. Vai tervehtivätkö sittenkin, mutta eivät tunteneet, ystävystyminen oli kuten ruotsalainen pääoma Suomessa professori Erkki Pihkalan (HS 7.8) kuvaamana ja tutkimana. Se ei tahdo sopia saati kotiutua suomalaiseen käyttöön ja käteen, ei tee pesäänsä vuosisatojenkaan jälkeen, vaan pysyy paremman väen hoidossa.

Pelkkä akateemisen väen kuuleminen ei riitä, täytyy myös välittää ja käynnistää uskottava keskustelu kansakunnan linjasta asiantuntijoiden siihen osallistuessa, ei vain populistisena pulinana kovin vähäisistä, ja suuriin linjoihin vain marginaalisesti vaikuttavista ilmiöistä. Juuri tällaisiin populistisiin vaaleihin meillä ollaan menossa ensi keväänä, ikään kuin eläisimme uudelleen 1970-luvun alkua.