Lineaarinen paradigma historiaan

Humppilan suljettu rautatieasema on avattu kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Asema on tarkoitettu lähinnä nyt nuorten työllistämistarkoituksiin, mutta kun nuoria puuttuu hanke siirtyy iäkkäämpien kuntouttamiseen. Hekin olivat aikanaan nuoria ja moni on sitä mielestään vieläkin. Aika on heidän kohdalla pysähtynyt kuten reaaliaikaisessa netissä kuuluukin.

Jussien tarinat

Juhanien Ahon ja Peltosen rautatiekuvaukset tulevat nyt kunniaan. Toisen kohdalla rautatie oli ikään kuin paradigmamuutos, yhden ajan loppu ja uuden alku, hapuileva kertomus uudesta innovaatiosta ja teknologian riemuvoitosta Matin ja Liisan maailmassa Lapinlahdella Pohjois-Savossa.

Juhani Ahon kuvaus uuden paradigman sisäänmarssista Pohjois-Savoon on nerokas. Turhaan hänelle ei ole pystytetty kolmimetristä veistosta Iisalmen kirkkopuistoon. Hänellä oli kuvanveistäjätuttuja ja muitakin riittävän osaavia veistoksen valajia ja pystyttäjiä pieneen taajamaan.

Toinen Juhani kuvaa jo seuraavaa vaihetta, jolloin rautatieasema on suljettu ja otettu uuteen käyttöön, lippuja myydään ja elämä soljuu, mutta nyt jo verkkaisemmin. Juna ei enää asemalle pysähdy, mutta palkka juoksee ja arki jatkuu ikään kuin virtuaalitodellisuudessa ja VR:n tekemän virheen seurauksena.

Juna pelastaa nyt takaraivossa

Jotkut rakentaisivat vielä tänäänkin samoja kulkuvälineitä toivossa ihmisten saapua, vaikka jo vanhatkin on suljettu ihmisten kaikottua ja jäljellä on vain Juhani Peltosen kuvaamia äänityksiä vanhasta menneestä elämästä ja sen keinotekoisesta ylläpidosta.

Tie ja katu, vei se mihin tahansa, on osa tätä takaraivossa piilevää viestiä ja virheellistä toimintamallia. Forssassa tämä katu on jo pakkomielteenä psykoottinen. Unelma rikkaan miehen portaista huvin vuoks' ei minnekkään..

Kun uusi paradigma saapuu, tutkijat ovat aluksi erimielisiä mistä on kyse ja syntyy kriittistä keskustelua, samasta aiheesta saadaan täysin päinvastaisia tuloksia. Tämä tukkanuotta on tutkijapiireissä tavallista, tieteessä osa pitää yllä oman yhteiskuntaluokkansa asemaa ja puolustaa vanhaa konventioita, joskus puhdasta joutenoloa. Näin suomalaiet yliopistot ovat kaukana maailman kärjestä.

Oikeammin tuo keskustelu alkaa ensin muualla, tiedeyhteisön ulkopuolelta, ja vasta myöhemmin tutkijat alkavat kertoa tuloksistaan. Tutkimus ja tiede on paradigman muutokselle hallintoa, politiikkaa ja etenkin elinkeinoelämän kvartaali kiertoa hitaampaa. Jos omituisia tuloksia alkaa syntyä, niitä aletaan joukolla tutkia ja syy kyllä löytyy aikanaan.

Jos ja kun se ei ole virhe, takana on suurempi paradigmainen lähestymistapa ja tästä syntyvät erot. Sen myöntäminen on myös poliittinen ja taloudellinen, usein sosiaalinen ja kulttuurinen kysymys.

Väärän paradigman aikana tehty tutkimus vanhenee ja uusi korvaa sen aikanaan. Sama koskee poliittisia päätöksiä, lakeja, asetuksia, normeja, moraalia ja eettisiä ohjeistuksia, elämämme arkea. Paradigma on paljon enemmän kuin vähäinen uusi teoria tai malli.

Kriittinen keskustelu alkaa tuloksista

VTT:n tutkijat ovat tukkanuottasilla maan energiapolitiikasta ja osa ei ole sitoutunut siihen näkemykseen, johon heitä on ajettu jo ennen kuin tutkijat saivat tuloksensa edes valmiiksi. Kun tuloksia alkaa näkyä, poliittinen päätöksenteko ja talouselämä on jo omat linjauksensa tehnyt, tutkimuksia ei maltettu odottaa.

Kun suuret laitokset ja niiden talous on samassa kierrossa mukana normaalin kvarttaalitalouden kanssa, tulosten muuttelu erilaisia näkökulmia punniten ei ole enää mahdollista.

Kuka siinä menossa maksaisi palkat ja eläkkeet, hyvinvointiyhteiskunnan yhteen paradigmaan sidotut valtion talouden korkomenot lainoistamme? Joku esittää eläkeikää 70 vuoteen ja toinen laman jatkuvan vielä toiset 60 vuotta sodasta juuri palanneena tai sen aikana syntyneenä dementoituneena ihmisenä molemmat, isä ja poika.

Vanha paradigma ja maan tapa

Median ja poliitikkojen, puolueiden ja niiden rahoituksen yhteydessä tätä kutsuttiin maan tavaksi. Kun media alkoi epäillä tämän tavan uskottavuutta, oikeutusta tai edes juridista kestävyyttä, syntyi uusi maan tapa. Se oli oire paradigman saapumisesta sellaiseen yhteiskuntaan, jossa paradigma, maailmankuva, oli samalla maan tapa.

Tällainen lainsäädännöllä korjattava ja valvonnalla hoidettava ei ole paradigmamuutos vaan normaalia suomalaista lainsäädäntötyötä ja rikosten valvontaa, sanktioita rikollisille. Se ei muuta edes yhtään teoriaa tai mallia ja on jopa yksisuuntainen maassa vallitsevan normiston ja moraalin, eettisten näkemystemme kanssa.

Mutta oire se oli “maan tavan” muutoksesta myöhemmin myös paradigmaisena. Media kun oli saanut itsekin siipeensä marinadinsa kanssa ja uiden uudessa sosiaalisen median liemessä etsien uusia selviytymisteitä. Media perinteisenä ylläpitää jo olemmassa olevaa kulttuuria, ei rakenna uutta paradigmaa.

Tieteen tapa on toinen

Sen sijaan tutkimuksessa ja tieteessä normisto ja moraali, eettiset näkökulmat, edellyttävät toisen tyypistä käsittelyä kuin kansanedustajien kohdalla ja median heitä valvoessa, sosiaalisen median jopa reaaliaikaisesti.

Tiede on omalakinen ja sen kohdalla totuus haetaan toisella tavalla kuin oikeuslaitoksissa tai sopien eriävien näkökulmien yhteensovittamisesta toverituomioistuimissa tai panemalla pystyyn komitea, jonne voi esittää myös eriävän mielipiteensä. Punnittavaksi joutui nyt myös suomalaisen tieteen uskottavuus ja se on aina epämiellyttävä kokemus.

Hyviä pisa -tuloksia seuraa kehnoa tiedettä

Einstein, Darwin, Freud, Hegel, Platon ja Immanuel Kant olisivat olleet vaikeuksissa jos heidän olisi tullut todistaa teoriansa ja niiden merkitys oman aikansa maailmankuvan, kirkko- tai ylimysvallan, patriarkaalisen maailman ja joskus suoranaisen vainon alla eläen taikauskoisessa vallankäytössä.

Toki joku tieteilijä paloikin aikanaan roviolla ja moni etenkin vanhaa paradigmaa uhmannut aikansa tieteilijä oli kauan pilkan kohteena tai tuli tutuksi vasta paljon myöhemmin kuin aikalaistensa hyväksymänä.

Yksittäinen teoria tai malli voi muuttua, mutta paradigma pysyä edelleen virheellisenä iät ajat. Pirstaleinen tiede voi toki sisältää omituisia, tieteen kärjestä kauas jääneitä yliopistoja ja ainelaitoksia, tutkimuslaitoksia, mutta ei toki koko tieteen kenttää ja sen kärkeä.

Näin myös soveltavien tutkimuslaitosten on pidettävä kärkitutkijansa kiinni kaiken aikaa perustieteen tuntumassa ja sen osaajina, muuten koko rakennelma sortuu, kaivo kuivuu tuodusta vedestä. Meillä ei koskaan tehdä hyvää kansallista tiedettä vaan ainostaan kansainvälistä.

Poliksesta nekropolikseen

Kun poliitikko, hallinto tai yksityinen edun valvonta talouselämässä ottaa vallan ja alkaa kertoa mitä on tiede tai taide, ne lakkaavat olemasta. Sen näkee ensimmäisenä näitä edustavien instituutioiden, laitosten, tyhjenemisestä ja myöhemmin sitä lähellä olevan infrastruktuurin katoamisesta, korvautumisella vanhusten tapana viettää aikaansa ennen siirtymistä kaikkien paradigmojen tuolle puolelle, saavuttamattomiin.

Kun yhteiskunta vanhenee, sen arvomaailma muuttuu konservatiiviseksi ja asiat, jotka silloin ovat ajankohtaisia ovat tuonpuoleisia, mystisiä ja säilyttäviä.

Tällöin tähän aikaan rakennetut ja tuonpuoleiset metafyysiset alkavat kohdata myös maailmankuvassa ja tiedettä ei ohjaakaan enää perinteinen paradigma vaan tästä oleellisesti poikkeava.

Nykyisin se ei poikkea oleellisesti siitä virtuaalimaailmasta, jossa et tiedä ketä kohtaat, missä ja kuinka monta. Reaaliaikaisuus tuo tuohon paradigmaan vielä ajattoman ulottuvuuden, siirrytään ajasta iäisyyteen ja paikattomaan olotilaan.

Kaksi asiaa menee päällekkäin ja syntyy sekavaa tiedettä, maallikkojen tekemää tulkintaa ja kulttuurien sekamelskaa, jota voi tutkia myös oikeaoppisesti ja sosiaalisen median sisällä. Se vaattii kuitenkin välineet ja poikkitieteiset ammattilaiset.

Vanhenevan yhteiskunnan näkökulma tieteeseen ja kulttuuriin, elämän taloudellisiin arvoihin, on samalla usein filosofisempi, ei välttämättä viisaampi. Se että vanhenevan ihmisen arvomaailma muuttuu, ei tee hänestä toki viisaampaa, ellei takana ole viisaasti elettyä elämää.

Eron kyllä havaitsee keskustelemalla näiden iäkkäiden ihmisten kanssa. Jos jotain sanottavaan on, he kyllä sen sanovat. Ikä poistaa sellaiset lukot, jossa mukana on pelko tulla erotetuksi siitä suomalaisesta yhteisöstä, jossa ainut merkittävä oli lopulta raiteita kulkeva juna.

Tapamme nousta siihen, hankkiutua joko lähemmäs veturia tai ravintolavaunua, etsiä paikka missä yöpyä, tutustua vieraaseen ihmiseen, lukea vanha printtimediamme tai juosta koko ajan pitkin käytäviä rauhattomana.

Vanhan paradigman lineaarinen juna

Elämä kuvattuna junana, sen matkustajina, raiteina, on lineaarinen ja etenevä, paikkoja vaihtava ja vanhan paradigmamme mukainen. Sellaista ei enää ole tai se on vain vanhan jo pois pyyhkiytyvän paradigman erikoistapaus. He jotka ovat oivaltaneet sen muita aiemmin ovat saranayhteiskunnan oikealla puolella ja ovat jatkaneet matkaansa jäämättä vanhojen teorioiden ja mallien vangiksi. Vanha konventio ei kahlitse ja uudet ennen niin vaikeat asiat alkavat avautua.

Paradigma on kokonaan eri asia kuin teoriat tai mallit. Uusi paradigma muuttaa kaiken vanhan eikä kukaan jää sellaisesta osattomaksi vaikka koko käsite olisikin pääosalle ihmisistä vieras. Moniko meistä ymmärtää ydinvoiman tai internetin päälle paljoakaan, mutta on sähkön ja netin päivittäiskäyttäjiä?

Paradigman muutos vie mukanaan myös vanhan arvomaailman ja sen normiston, tuo uudet arvot ja niitä edeltävät asenteet. Joku muuttaa vain asenteitaan, jotkut koko elämänsä. Se mikä aluksi vaikutti vieraalta ja vain muutaman omituiselta käyttäytymiseltä, onkin kohta enemmistön hyväksymä ja käyttämä, monesti koko elämän keskeisin sisältö.


Museoitavat osat vanhaa paradigmaa

On laitoksia, organisaatioita, pienyhteisöjä, jotka jäävät elämään vanhan paradigman elämäänsä. Aluksi sitä pidetään omituisena, kukaan ei näytä sammuttavan viimeisenä valoja.

Lopulta tällainen organisaatio, laitos, muuttuu erikoisuudeksi ja on osa historiaa, säilytettävä ja museoitava kohde. Joskus tällainen museo voi olla alue, jopa suuren kasakunnan asuma ja muilta piiloutunut elinympäristö.

Niinpä kun virhetoiminnoiksi katsotut ovat paradigmaisia, ei yhden teorian tai mallin aiheuttamia, niiden korjaaminen ja muuttaminen on ilmiönä kokonaan toisenlainen kuin lähteä muuttamaan yhtä organisaatiota, elinkeinoa tai totalitaarisen totuuden taakse piiloutunutta kansakuntaa.

Tässä Suomen tarina ja historia esitetään usein lineaarisena niin kauan kun myös historian kirjoituksen paradigma muuttui ja havaitsimme sen vääräksi. Maantieteen ja yhteiskuntatieteitten kohdalla muutos on vielä hitaampaa kiitos Paasikiven, joka kertoi kuinka traumaattista elämää viettänyt kansakunta ontuu sijaintiaan eikä voi maantieteelle mitään.

Tänään me voimme ja viimeisetkin esteet muuttaa kansallista paradigmaa, traumojemme summaa, on mahdollista pyyhkiä pois. Jäljellä on enää ikivanha mediamme, lukutottumuksemme, ja sen tapa pyrkiä kieltämään sosiaalinen media, kansakunta kansalaismedian käyttäjänä ja demokratia osana uutta paradigmaa, jossa luovuus ja innovatiivisuus ovat kaikkien yhteistä ominaisuutta toisin kuin vanha paradigma väitti.