Paluu arkeen

Hellekesän ja loman jälkeisestä uutisvirrasta löytyy kaksi paikallista ja yksi kansallinen toistuva ilmiö, kertoen harmaan arjen alkamisesta. Forssassa neuvottelut yhtiönkadun kaavasta käynnistyvät jälleen ja alueellista yhteistyötä tiivistetään kumppanuussopimuksin. Niiden uutisarvo on yhtä vankka kuin suomalaisen urheilijan odotukset ja pettymykset arvokilpailuissa, tulokset ovat laihoja suurten otsikoiden rinnalla. Kun ne toistuvat vuosikymmeniä, ne pitäisi lailla kieltää.

Holhoukseen joutuvia kuntia

Valtio ottaa ohjakset käsiinsä elokuun aikana Kesälahden ja Hangon kunnissa. Siellä suunnalla kumppanuussopimukset on käyty loppuun ja katuja on rakennettu väärän valtion puolelle Sortavalaan. Matka Hangosta Petsamoon lyhenee sekin pian Raaseporista ja sen keskustasta eikä Petsamon kuninkaan kartanoa enää löydy sitäkään Jäämeren tien päästä.

Pikemminkin varuskuntakaupunki ja tiukasti vartioitu suomalaisten aikanaan ottama suururakka 1920-luvun tietyömaana nyt kaiken aikaa uusia rikkauksiaan paljastavalle Jäämerelle. Jäästä vapautuvat luoteis- ja koillisväylä ovat tulevaisuuden ja jo tämän päivän todellisuutta.

Tie Hangosta Petsamoon on matka varuskunnasta toiseen ja Hangon imago kansallisesti liian näkyvä, jotta liittyminen edes konkurssin nyt kohdatessa Raaseporin kuntaan olisi onnistunut. Nyt on sitten pakko ja ikävintä kautta. Raasepori kuntana on täynnä rikkaita elämyksiä ja niistä komein on Fiskarsin vanhan ruukinmiljöö.

Ämmien Kesälahti

Aurinkokunta Kesälahti elää m-kirjaimesta, minulle vakuuteltiin jo 1980-luvun lopussa, jolloin järjestelin kuntayhteistyötä sisäministeriön pyynnöstä parin vuoden ajan vanhan Laatokan-Karjalan alueella samalla Neuvostovallan hajoamista tarkkaillen.

Metalli, maanrakennus, mansikka, maanviljely, matkailu ja muikku ovat Kesälahden kunnan talouden perusta ja tuttu suomalainen kaljaterassi, pusikoituneet viheralueet ja palvelutalo, jossa ei ole enää aikoihin ollut poliisia, Kelaa tai työvoimatoimistoa.

Tammelan kunnan tapan väkiluku kaksinkertaistuu kesän ajaksi. Matka Kiteelle, lähimpään maaseutukaupunkiin, kulkee kakkostietä parempaa raittia ja välille jää eläviä kyliäkin. Ihmiset ovat itäsuomalaisen vilkkaita ja mökkejä näkee joka puolella, matkailu elättää etenkin kesällä ja palvelut pelaavat. Kunnasta löytyy myös mittavia yrityksiä ja kunnantalokin vaikuttaa vireältä. Mikä sitten kiikastaa Kesälahdessa, Pohjois-Karjalan eteläisimmässä niemessä.

Tuuliviiri

Jo kaksi vuosikymmentä takaperin Kesälahti oli kriisissä, valtion ja kunnan kustannusjako ei oikein sitä suosinut. Rajaseudun pitäjänä 2500 asukkaan kunta taiteili niin Kiteen, Savonlinnan kuin Etelä-Karjalankin suuntaan. Siellä oli syytä järjestää tiedotustilaisuudet, ja sinne ne usein veinkin. Mukana oli kolme maakuntalehteä, kun Kiteellä oli vain yksi, liki Forssan kokoisessa kaupunkikunnassa.

Kun pieni kunta hajottaa voimiaan kolmeen ilmansuutaan ja vielä Venäjän puolella Sortavalaan, sen uskottavuus yhteistyökumppanina alkoi horjua ja Kitee antoi sille lopulta rukkaset. Yhteistyön järjestelyt veivät tolkuttomasti energiaa hallintokunnilta ja kahta rinnakkaista organisaatiota ei haluttu ylläpitää. Tohmajärven kunnassa kunnan elättejä oli liki yhtä paljon kuin Kiteellä, vaikka väliluku olisi edellyttänyt vain puolta tästä. Kaikille ei löytynyt järkevää työtä.

Kunnat haalivat itselleen pääosin valtion ylläpitämiä virkoja ja etenkin merkittävimmissä tehtävissä oli jokaisella puolueella oma päällepäsmärinsä. Pienessä maakunnassa kaikki tunsivat toisensa ja olivat usein myös sukulaisia keskenään. Kun päätöstä tehtiin, se koski kaikkia ja kaikki liittyi kaikkeen. Näin järkevä talouden pito oli mahdotonta. Yhteistyö ja kumppanuus oli poissa omasta vallankäytöstä ja monelle myös pelko leivästä, sukulaisten ja tuttavien tavasta saada elantonsa Pohjois-Karjalassa. Alkoi hallinnollinen tyhjäkäynti ja jatkuvat turpakäräjät, samojen asioiden veivaaminen vuosikymmenestä toiseen.

Tulot ja menot epätasapainossa

Näin tilinpäätöksen vuosikate muuttui negatiiviseksi, lainaa asukasta kohti oli kohtuuttomasti, oma pääoma olematon, velkaa puolet kunnan kaikista tuloista ja lopulta taseeseen kertyi tolkuton alijäämä.

Näin siitäkin huolimatta, että kunnassa oli ja on edelleen, metsäkoneita tekevä Kesla, Kesälahden maanrakennus, pölypussimme valmistava kunnanjohtajan, entisen elinkeinoasiamiehen Jorma Turusen ylpeys. Elinkeinoasiamies kunnan johtajana on hyvin tavallista Suomessa syrjäseutujen vinoutunutta väestö- ja elinkeinorakennetta korjailemassa. Yhteen asiaan panostaminen tahtoo viedä voimat johtaa koko hallintoa, jossa sosiaali- ja terveysmenot, sivistyshallinto ovat kaikki varat nieleviä. Väestö-ja elinkeinorakenne on vinoutunut ja ikäpyramidi seisoo kärjellään, lapsia ei synny kuin muutama vuodessa. Mihin sellaista kuntaa tarvitaan?

Kitee keskuksena

Keski-Karjalan viidestä kunnasta Kitee on kaupunkina selvinnyt kohtuullisesti ja odottanut yhteistyön vahvistuvan uskottavasti Tohmajärven, Rääkkylän ja entisen Värtsilän rajanylityspaikan suuntaan, syväsatama odottaa uutta tulemistaan ja samalla väki vanhenee sielläkin, sosiaali- ja terveysmenojen osuus kasvavat, usko rajan takaiseen ihmeeseen on hiipumassa. Vielä 1990-luvun alussa odotukset olivat korkealla.

Tällaisia Kesälahden ja Hangon kaltaisia ongelmatapauksia tulee kuluvan vuoden aikana kymmenkunta lisää, ja yleensä ne ovat juuri seutukuntien reunamilla olevia pitäjiä, kuten Lounais-Hämeessäkin on jo havaittu ja Pohjanmaalla niitä on eniten.

Ydinalue on taloutensa kanssa liian yksipuolinen, Hangossa Venäjän autovienti, Pohjanmaalla syyt ovat väestörakenteen vanhuksissa. Vuodesta 2007 kriisikunnan leiman on saanut vajaa 50 kuntaa ja runsas sata kuntaa on lopettanut itsenäisen taipaleensa.

Tätä ratkaisua suositellaan taatusti myös Kesälahden ja Hangon kunnille. Muitakin keinoja olisi ollut vuonna 1990, mutta silloin Kesälahti ei niistä kiinnostunut. Nyt se on myöhäistä ja muistuttaa myös Lounais-Hämettä hankkeista, joita on hoidettava valtion velkaantuessa luottamatta liikaa sen verotuloihin, joista vaikkapa yhteisövero yllätti varmasti monet muutkin kuin vain karjalaiset kunnat rajan pinnassa. Työnjakoa kuntien ja valtion välillä olisi harkittava korjattavaksi, tehtävä siitä alueellisesti oikeudenmukainen ja hyväksyen maaseutualueittemme erilaiset lähtökohdat selviytyä vaikeuksistaan. Metropolipolitiikka ei ole maaseutupolitiikkaa ja koko sekava aluehallinto on pantava uusiin puihin.