Enoni on eri maata

Jacques Tatin komedioista tuttu monsieur Hulot vieraili vuosien jälkeen mykkäkoomikkona teemalauantain viihdyttäjänä kodeissamme ja samalla muistuttaen forssalaisesta mykkäelokuvan päänäytöksestä “The Iron Horse“ John Fordin ohjaamana.

Lavakoomikon lahjat

Jostakin syystä ranskalaisen Jacques Tatin seikkailut upposivat myös amerikkalaisiin. Teemalauantaina Tatin viidestä elämään jääneestä viiden tähden hauskutuksesta esitettiin koomikon ohjaama ja pääosan esittämä “Enoni on toista maata”, monsieur Hulotin vähäpuheinen seikkailu hillitystä epäjärjestyksestä kohti sukulaisperheen modernia kaupunkiasuntoa.

Vähäeleinen ja -puheinen Hulot seuraa amerikkalaista Chaplinin esittämää nerokasta tilannekomiikkaa ja oman aikansa hersyvän rehevää ironiaa. Chaplinin “Nykyaika” ja Hulotin seikkailut Arpelin perheen 1950-luvun minimalistisesti kalustetussa ja uuden modernin ajan vempaimilla varustetussa kodissa on Oscarin arvoinen ja sen raina toki voittikin vieraskielisten elokuvien sarjassa.

Hulot ja Chaplin ovat kuin suomalaisia kapellimestareita Jorma Panulan kouluttamina vispaajina. Sellaisia vispaajia juuri Yhdysvallat rakastaa, pragmaatikkojen koulukunnan koomikkoja.

Rehellistä ihmistä pelätään

Chaplinia ei aikanaan vain kiitelty ja sama koski myös Jacques Tatinin nyt niin harmitonta huumoria. Tuohon aikaan 1950-luvulla Ranskassa oli ennätysmäärä asunnottomia ja uusia asuntoja rakennettiin kuten tänään maailmalla kokonaisia uusia kaupunkeja, lasipalatseja ja keitaita rikkaiden asunnoiksi ja yhdyskunniksi.

Joskus ne vain tahtovat jäädä autioiksi. Tarvittaisiin uusia neroja kuvaaman aikamme keskeisiä kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitämme loukkaamatta postmodernin yhteiskunnan lapsekkaita rakentajia. Eleettömästi, Tatinin ja Chaplinin tapaan ja vailla halua lyödä tai kolhia kohteensa hengiltä. Samalla kuitenkin valiten huolella kohteensa. Suuret pelureiden ja turistien, kulkureiden laumat eivät ole saman kassakoneen kautta kulkevia.

Moderni mykkäkoomikko

Suomalainen design ja arkkitehtuuri olivat vielä Hulotin aikoihin 1950-luvulla alustalle nostettu, nykyisin jo koominen ilmiö. Kun tällainen ilmiö katoaa, jää vain kuoret, jotka tänään voivat merkitä yleiskielessä huumeita, hiusgeeliä, intiimiesineiden myyntiä, design tuotetta, jonka kuvaajana Hulot olisi mestari.

Muotoilu arvona alkoi hämärtyä samaan aikaan, kun sen markkinat levisivät painetun ja digitaalisen median kautta ulos 1950-luvun ilmiöstä. Samoin kävi politiikalle, yhteiskuntamme rakennemuutokselle ja lopulta ihmiselle itselleen hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ihmisestä tuli osa megamarketeissa näpelöitävää tuotetta, jota kaupitellaan painetussa ja digimedioissa, jossa “Enoni on eri maata”, monsieur Hulotin tapaan, on koko ajan eksyksissä ja tuntee itsensä tyhmäksi omituisten laitteiden ja vempainten keskellä.

Väärä vuosikymmen

Huono muotoilu, arkkitehtuuri ja vaikkapa musiikki tekee tuotteesta ja sen luovuudesta, innovaation ideasta, häirikön. Kun kulttuurin käteen ja aisteihimme sopivat tuotteet vetoavat tunteisiin, niitä ei voi mitenkään muuttaa euroiksi. Euroiksi muutettu muotoilu kännyköissä ja intiimituotteissa, huumeissa design käsitteellä näitä markkinoiden, on kuin kymmenen lapsen äiti myymässä itseään netin ihmismarkkinoilla, rakkausmarkkinoiden erotiikkapalstoilla.

Lisäksi näiden tuotteiden, ihmisten käyttämien vempainten, merkitys ulottuu nykyisin ympäristöön. Muotoilun ja arkkitehtuurin on oltava lyhytikäisiksi jäävissä tuotteissamme samalla elämää ylläpitäviä, kierrätettäviä, tai niiden ikää on voitava jatkaa.

Yltiöyksilöllisyyden rinnalle on tulossa vastuullinen ajattelu, jossa Hulot kykenee elämään myös sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei saa käyttäjäänsä tuntemaan itseään arjen aherruksessa tyhmäksi, jossa esineen käyttö johtaa vain toistuviin kirouksiin digilaitetta näpelöitäessä. Älykoneen tulisi olla tyhmimmänkin helposti käytettävissä ilman, että monsieur Hulot rikkoo sen piippuaan täyttäessä. Olettaen että piipusta on muotoiltu myös kännykkä ja kamera, osa monsieur Hulotin persoonallista identiteettiä.

Suomalainen monsieur Hulot

Suomalainen Hulot on kuin 80 vuotta täyttävä kapellimestari Jorma Panula. Hänen työssään kapellimestareiden kouluttajana taloudellisuus ja tarkoituksenmukaisuus yhtyy minimalistiseen Jacques Tatin elehtimiseen. Kapellimestari ei saa olla hollantilainen tuulimylly eikä steppaileva tanssahtelija. Heille on olemassa muuta käyttöä näyttämöllä. Tärkeää on, että jokainen löytää siellä oman tyylinsä ja paikkansa. Näin Panula on julistanut jo yli viisi vuosikymmentä ja hän tuntee asiansa.

Jorma Panula on kouluttanut maailmalle niin Saloset kuin Sarasteetkin. Kauhajokisen isäntämiehen oloisen kouluttajan mukaan suomalaisilla ei ole musikaalisia lahjoja yhtään muita enempää, ehkä pikemminkin päinvastoin. Se korvataan sisulla ja noudattamalla partituurin ohjeita, välttelemällä suuren show’n elkeitä. Meissä on Chaplinin ja Tatin kykyä nähdä koomiset ainekset ja tuoda ne tarvittaessa esille pienin elkein ja oikeassa yhteydessään.

Realisti nero

Lisäksi johtajamme, kapellimestareita kouluttavat suuret opettajat, ovat realisteja. Sadasta mestarikurssilaisesta vain yhdestä tai kahdesta kasvaa todella lahjakkuus, kertoo Panula. Luku on sama joka toistuu aina haettaessa innovaatioprosessin kärkiosaajia. Se on aina tuo sama 1-2 prosenttia ja sen löytäminen, oikea kouluttaminen, pienelle kansakunnalle riittääkin saavuttamaan kansainvälisen maineen.

Me olemme maailman johtava maa niin kauan kun muut menevät jo takasuoralla ohi ja myönnämme jotain olevan pielessä. Se vie meiltä aina aikaa ja design, muotoilu, jää meillä 1950-luvun maineensa kahleisiin siinä missä yleisurheilijammekin, maailman nopein kansa.

Rehellinen huijari

Jacques Tatin epäonnistui viimeisimmässä elokuvassaan ja kuoli katkeroituneena vanhuksena. Sekin on aika tyypillistä Paavo Nurmen tapaan olkoonkin, ettei Jorma Panula näyttäisi seuraavan tätä nerouden lajia. Kun syntymäpäiviään viettävä juhlija ei itse ole narsismiltaan häiriintynyt, vaan suomalaiskansalliseen tapaan itseään näyttelevä rehevä ihminen, rehellinen ja suorapuheinen, puheita, kukkia ja kravattia ei tarvita.

Kun sankari on kouluttanut vuosittain sata oppilasta, kokonaismäärä nousee jo reiluun kahteen tuhanteen. Heistä vuosittain mestarikoulutukseen on valittu kymmenen henkilöä videoiden perusteella 70-90 hakijasta. On suorastaan omituista, jos näistä ei syntyisi vuosikymmenien saatossa muutama Esa-Pekka tai Jukka-Pekka maailman turuille.

Jokainen suomalainen urheiluvalmentaja, yliopiston professori, olisi kateellinen suomalaismaestron sille massalle, joka hänellä on ollut käytettävissään leipoessaan muutaman mestarin töihin ulkomaille. Keihäänheittälegenda Jorma Kinnunen, Äänekosken pikkujättiläinen, leipoi maailmanmestarin toisesta pojastaan, ei tuhansista turhuuksien markkinoille usein lopulta joutuvista kunnianhimoisista nuorista. Aina tuo suhde huippusuoritukseen ei ole yhden suhde sataan. Joskus se on yhden suhde yhteen vanhemman valmentaessa lastaan.

Lahjakkuuksien haaskausta

Tämä jälkimmäinen käytäntö taitaa olla jopa yleisempi ja niinpä Yhdysvalloissa huippuja ei haeta seuloen tuhansista, haaskaten lahjakkuuksia suomalaiseen tapaan, vaan huippukouluttajalla on lopulta vain pari huippua koulutettavanaan huippuyliopistossa. Näin syntyy tähdet vaikkapa tennikseen Williamsin perheen tyttäristä todella kilpaillussa ja arvostetussa urheilulajissa. Suomessa näin on tapahtunut viime vuosina etenkin uinnissa, niin ikään paljon harrastetussa ja arvostetussa lajissa.

Suuria massoja koulutettaessa huiput kadotetaan ja tasapäistetään samalla lahjakkaat osaksi samalla muotilla sosiaalistettavaa, joskus jopa kiusattavaa keskitasoisten ihmisten suurta joukkoa. Huippuopettajien aika menee narsitisten häiriöiden hoitoon ja lahjakkaat jäävät vaille kaipaamaansa huippuvalmennusta ja koulutusta. Tutkimusten mukaan jopa innovaatiorakenteissa innovatiivisimmat ja luovat johtajat ovat pelkkä sattuma Suomessa ja usein heitä jopa vältellään ja torjutaan.