Tatu Vanhasen opit

Älykkyys on arkikielen käytössä oppimiseen ja sopeutumiseen liittyvä ilmiö, osa lahjoistamme. Eri kulttuureissa sillä tarkoitetaan hieman eri asiaa ja sen mittaaminenkin tapahtuu eri tavoin ja erilaisiin tarkoituksiin. Kyseessä on siis melkoisen epäselvä ja väljä käsite. Tästä huolimatta tuskin mitään asiaa mitataan niin kiihkeästi kuin älyä tai sen lähisukulaisia lahjoja ja oppimista, alkaen peruskoulun ala-asteelta ja jatkuen koko elämänkaaren mittaiseen aikuisopiskeluumme. Ja kaiken aikaa puhumme arkikielessä älystä ja sen lahjoista, todituksista, joita meille on vuosien saatossa annettu osana älyllistä toimintaa tai suorituskykyä, oppimista.

Kuka Tatu Vanhanen?

Emeritusprofessori Tatu Vanhanen on ottanut aiheen esille tutkimuksissa, joissa taustalla ovat kulttuurit ja talousalueiden menestys sekä älykkyysosamäärä. Tatu Vanhanen on Tampereen yliopiston emeritus professori tullen tutuksi viime vuosina juuri käyttäytymisgeneettisistä tutkimuksistaan, joissa hän on pyrkinyt selittämän valtioiden välisten varallisuuserojen johtuvan olennaisesti väestön periytyvistä eroista juuri älykkyydessä. Vanhasen mukaan valtio, jolla älykkyysosamäärä jää alle 90, ei pysty luomaan kestävää hyvinvointiyhteiskuntaa ja vakaita demokraattisia oloja. Suomessa tuo pistemäärä on 99 ja hyvää eurooppalaista kärkitasoa.

Vanhasen ajattelu lähtee pääosin sosiobiologien teorioista ja tässä tapauksessa etenkin Edward O. Wilsonin 1970-luvun ajatuksista. Ne näkyvät jo varhain Vanhasen tuotannossa olkoonkin, että 2000-luvulla julkaistut teokset Richard Lynnin kanssa (esim. IQ and the wealth of nation (2002), Democratization: A Comparative Analysis of 170 Countries (2003), IQ and Global Inequality (2006) sisältävät juuri yhden parametrin (älykkyys) varaan rakentuvan tavan lähestyä globaaleja myös rotuopillisia kysymyksiä. Juuri nämä rotuopilliset kysymykset ja niiden saama synkkä historia toisen maailmansodan aikoihin on syynä Tatu Vanhasen tutkimusten teilaamiseen. Natsi-Saksan rotuopit ja eugeniikka ovat vielä vahvasti muistissa. Yksilön suorituskykyä, lahjoja ja persoonallisuutta voidaan mitata, jopa yrityksen ja organisaation suorituskykyä, mutta ei valtion saati kultturin tai rodun.

Evoluutio ja sitä lähellä olevat teemat ovat olleet mukana Vanhasella jo varhain julkaisuissa “Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin” yhdessä Yrjö Ahmavaaran kanssa, On the evolutionary roots of politics (1992), The Process of Democratization: A Comparative study of 147 states 1980-1988 (1990), Intian monipuoluedemokratia (1973). Ihminen ja kulttuuri biologisena ja geneettisenä tutkimuskohteena on kiinnostava kohde, joskin samalla arveluttava ja ylilyönnit johtavat helposti leimautumiseen. Tutkijan on oltava varma välineistään ja edustettava mieluusti suurempaa poikkitieteistä osaamista ja tutkijaryhmää.

Biologia ja genetiikka sekä käyttäytymistieteet, sosiologia, Vanhasen edustama valtiotiede, ovat kaukana toisistaan. Samoin niiden käyttämät välineet, teoriat ja menetelmät, yhteiskunnallinen perinteinen tehtävä, konventio tieteen kentässä. Tatu Vanhanen käveli kaikkien näiden yli regressioanalyysinsä kanssa ja globaalin aiheen sekä kiistellyn aineiston avulla sekä 1970-luvun menetelmin.

Mitä on älykkyys?

Älykkyysosamäärä on yhtä ongelmallinen ja kiistelty kuin itse älykkyyden määrittely. Toiset määritelmät korostavat älykkyydessä ja sen mittaamisessa ihmisen toimintaa ja tarkoituksenmukaisena pidettyä käyttäytymistä, kykyä oppia uusia asioita, ja toiset taas olettavat älykkyyden kyvyksi, joka on itsenäisesti olemassa oleva itseisarvo, mitattavissa oleva ilmiö tai ominaisuus. Tätä ominaisuuta on mitattu paljon ja todella laboratorio-oloissa. Eikä vain ihmisellä vaan myös eläimillä ja kasveilla.

Älykkyystestien kohdalla kehitys on johtanut David Wechslerin ajoista (1975), jolloin oleellista oli mitata “yksilön kykyä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata sen haasteisiin” kohti Spearmanin teorioita, joissa älykkyys ja sen g-faktorista voitiin puhua ikään kuin määriteltynä kykynä. Tähän ajatteluun liittyy päättelykyky, siis taito tehdä annetuista edellytyksistä oikeita johtopäätöksiä. Lisäksi älykkyyteen oletetaan liittyvän kyky ratkaista erilaisia annettuja ongelmia. Kolmantena älykkyyttä määrittäisi kyky oppia, joka on aina yhteydessä kahteen edelliseen ja kulttuurisidonnainen, sosiaalinen tapahtuma. Kun älykkyyttä mitataan vaikkapa etologiassa eläimillä tai kasvien "käyttäytymistä", käsitteet luonnollisesti muuttuvat.

Faktorianalyysi avuksi

Faktorianalyysissä yleisälykkyys jakautuu osatekijöihinsä, ja nämä on mahdollista havaita vaikkapa matemaattis-tieteellisinä, verbaalisina tai visuaalis-teknisinä taipumuksina, ja nämä taas liittyvät tarkemmassa tutkimuksessa edelleen ihmisten erikoislahjakkuuksiin.

Näin älykkyys lopulta hajoaa komponentteihinsa ja muuttuu lahjakkuuksiksi tai persoonallisuudeksi, jossa käsite “äly” muuttuu jälleen vaikeasti määriteltäväksi saati mitattavaksi. Oletus, jossa äly olisi kapseloitu geeneihimme, ja että somalilapsi ei menestyisi Suomessa kouluissamme kuten kuka tahansa suomalainen, on absurdi. Lisäksi älyyn liitetään myös paljon muita ominaisuuksia, joista tärkeimmät jäävät usein kokonaan mittaamatta.

Käsite “mentaalinen äly” viittaa juuri tällaiseen tapaan hakea myös muita ominaisuuksia kuin vain vaikkapa yhtä oppimisen ja oivaltamisen mittaustapaa. Näistä luovuus ja innovatiivisuus on kaikkein vaikein ja ohittaa kaikki mittausmenetelmät siinä missä vaikkapa sosiaaliset kykymme toimia yhteisön, verkoston tai tiimin jäseninä, osana muiden tuottamaa tietoa, tai persoonallisia tapoja hyödyntää lahjojamme ja ihmisenä olemisen moniulotteisia tuhansia ominaisuuksiamme.

Robert Stenberg ja perusäly

Robert Stenberg käytti aikanaan laajalti levinneitä käsitteitä analyyttisestä älystä, luovasta älystä ja käytännöllisestä älystä. Tiedemies hankkii aineistoja, vertailee ja arvioi saamiaan tuloksia muiden jo löytämiin, suunnittelija ja taiteilija yhdistää näitä tietoja hakien uusia ja tuoreita ratkaisuja ongelmilleen ja kaikki me tarvitsemme käytännön älykkyyttä selviytyäksemme arkielämän tilanteista, sosiaalisia taitoja ja kykyä soveltaa tietojamme käytännön ongelmien menestykselliseen hoitamiseen.

Howard Gardner ja moniälykkyys

Howard Gardner toi esille moniälykkyysteorian luokitellen älykkyyden kahdeksaan lajiin. Innovaatiotutkimusten yhteydessä olen näitä käynyt läpi ja testannut uudelleen, jolloin niiden merkitys on lähinnä historiallinen ja kertoo tieteen kehityksen metodien rakenteista pikemminkin kuin uudesta älykkyyteen liittyvästä löydöksestä.

Gardnerin teoriat ovat tuon ajan lahjakkuuden lajien määrittelyä, ja ne veivätkin tutkimusta eteen päin juuri tuolla suunnalla, eikä Gardner ollut toki ainut alan kehittäjä. Lahjakkuuden lajien tutkimuksesta ja ihmisen persoonallisuuden mittaamisesta tuli jopa muoti-ilmiö kiitos tietokoneajan yleistymisen osana tekoälyä. Syntyi kvantitatiivinen tiede, sosio- ja psykometriikka uusien talousteorioiden rinnalla ja osana insinööritieteitä. Samalla myös biotieteitten luonne muuttui. Tällä suunnalla olemme ottamassa vasta ensimmäisiä askelia eikä niitä pidä hämärtää 1930-luvun tieteellä medioissamme.

Francis Galton, psykometriikan isä

Ennen tätä aikaa ilmiötä pohjusti Francis Galton olettaen älykkyyden periytyvän ja loi menetelmän, jolla hän pyrki selvittämään visuaalista muistia, havaintokynnyksiä, reaktioaikoja ja pään muotoon sekä kokoon liittyviä fysiologisia mittauksia antropologien tapaan. Hypoteesissaan hän oletti brittiläisten tieteen harjoittajien olevan muuta kansaa älykkäämpiä. Hypoteesi ei kuitenkaan toteutunut, mutta tiede sen sijaan sai jälleen uuden virikkeen ja psykometriikka oli syntynyt rinnan sosiometriikan kanssa kvantitatiivisena tieteenä. Tämä tiede on edennyt kauas yksinkertaisesta regressioanalyysistä.

Alfred Binet ja älykkyysikä

Ranskassa älykkyyttä mitattiin myös sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin oppimisvaikeuksien kartoittamisessa. Opettajien subjektiivisten arvioiden oletettiin syntyvän tavasta suosia rikkaiden ja yläluokkaisten lapsia, jolloin Alfred Binet sai tehtäväkseen selvittää, miksi lapset oppivat asioita kovin eri tahtiin ja eri iässä. Syntyi käsite älykkyysiästä ja testeillä oli tämän jälkeen mahdollista vertailla myös eri-ikäisten ihmisten eroja. Käsite älykkyysosamäärästä syntyikin tätä kautta William Sternin toimesta, jota David Wechler kehitti 1950-luvulta alkaen.

David Wehlerin oppeja

Tatu Vanhasen tapa lähestyä älykkyyttä ja sen mittaamista perustuu kohtuullisen vanhaan perusteoriaan ja jättää ulkopuolelle kaiken sen kehityksen, joka ko. tieteessä on tapahtunut vuoden 1980 jälkeen ja osin jo ennen sitä. Lisäksi hän käyttää menetelmää, jossa mukana on vain yksi parametri, jolla hän tulkitsee bruttokansantuotetta vanhakantaisella regressioanalyysillä. Kansakuntien demokratisoitumiskehitys tai varallisuus riippuvat toki monesta muuttujasta samaan aikaan ja niiden historialliset kytkennät ovat nekin globaaleja ilmiöitä, aikaan ja paikkaan sidottuja mutkikkaita prosesseja.

Kansakunnan historia, sosiaaliset olot ja koulutus, kyky ottaa vastaan opetusta, hankkia ravintoa, lääkehoitoa, välttää korruptio tai demokratian estäviä tai uhkaavia demoneita, ovat rajallisia ja selittyvät toki muulla kuin älykkyysosamäärällä. Se miksi Vanhanen käyttää tätä selittäjänä, johtuu hänen tutkijataustastaan, ja on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä ilmiönä. Hyvin moni tutkija on ihastunut yhteen selittäjään, rakastunut omaan malliinsa, sen tapaan ratkaista globaaleja ongelmia poikkitieteisessä ja moniulotteisessa, mutkikkaassa maailmassa. Näin tutkijasta tulee oman asiansa apostoli ja kyky objektiivisuuteen ja kriittiseen tutkimukseen katoaa.

Rinnakkain esiintyviä ilmiöitä

Toki pohjaton köyhyys ja kehnot tulokset älykkyysosamäärässä varmasti kulkevat rinnakkain. Ne ovat samaan aikaan ja samanlaisissa oloissa mitattavia, mutta eivät toki selitä toisiaan. Suomessa alhaisia osamääriä voisi laskea alueilla, jossa väki on vanhentunut ja dementoitunut. Siitä huolimatta alue voi olla demokraattinen ja hyvinvoiva, varakas ja jopa onnellisten vanhusten hyvinvointiyhteisö, jossa äänestysvilkkaus on korkein koko maassa ja lukutaitokin tallella. Lyhtymuisti vain on kadonnut tai heikentynyt, testit laskeneet älykkyyttä mitattaessa Tatu Vanhasen menetelmin ja tästä johtopäätöksiä tehden.

Herättävänä löydöksenä tärkeä

Toki Tatu Vanhasen tapaan on syytä olla huolissaan myös mahdollisesta alueen ja yhteisön köyhtymisestä, ellei yhteiskunta toimi ja nuorenna sen rakennetta. Se taas ei tapahdu tuomalla vanhoja 1930-luvun rodun jalostamiseen liittyviä oppeja luettavaksemme. Väestön määrä on liki kolminkertaistunut tuolta ajalta, mutta ravinnon ja koulutuksen, lääkinällisen avun määrä tai laatu ei ole paikoin muuttunut lainkaan.

Rotuhygienia oli oman aikansa lapsi, ja sen taustalla oli juuri tapa luokitella ihmisiä, ihmisryhmiä, kansakuntien kykyä suoriutua itsenäisesti omasta demokratisoitumiskehityksestään ja hyvinvointivaltioiden rakenteista.

Darwinistinen tapa ajatella ja luokitella yhdyskuntia, yhteisöjä ja kansakuntia on takavuosien maailmasta ja syytä unohtaa hitaan genetiikan tuotteina ja muutostrendeinä päivittäin vaihtuvassa, dynaamisessa globaalitaloudessamme. Klusteritalouden evolutionarismilla tarkoitetaan silläkin kokonaan muuta kuin darwinistista genetiikkaa.

Laman syntyminen ja siitä toipuminen on tästä uudesta prosessista kouriintuntuva esimerkki. Osa Eurooppaa voi vajota hetkessä suohon, ja sen mukana puoli maailmaa, eikä taustalla taatusti ole älykkyysosamäärät ja niiden tuhatvuotiset geenit. Reagointi niin ikään tapahtuu hetkessä, ei geneettisen koodiston ohjaamana ja hitaana darwinistisena evoluutiona reaaliaikaisessa maailmassa, oli kyse Afrikasta tai Aasista, Välimeren alueen valtioista Euroopassa.

Rotuhygienian opit romukoppaan

Sama reaaliaikainen prosessi koskee kulttuurien omaksumia normeja, moraalia, hengen tuotteita ja kykyä ottaa vastaan uutta tai innovoida sekä tähän liittyvää arvomaailmaa ja asenteita. Selitykseksi ei riitä pelkästään väite, jonka mukaan luonto asettaa deterministisesti pohjoisen ihmiset koville, on karsinut darwinistisesti kyvykkäitä ja älykkäitä rotuja takavuosien tapaan asiaa maantiedon oppikirjoissa kuvaten. Tämä rotuoppi meni romukoppaan jo ennen 1960-luvun sarastusta ja sotiemme myötä. Sellaiseen harhaan tukeutuminen veisi meidät hetkessä vararikkoon.

Regressioanalyysi selittää varmaan myös vaikkapa lumen ja pakkasen avulla kuinka juuri ne rodut ja valtiot, joissa on runsaasti lunta, menestyvät globaalien kehityserojen vertailussa hyvin. Lumen määrä selittää jopa paremmin alueellisia eroja kuin koulutus, lukutaito, elinikä tai pisa-tutkimukset. Lumessa kahlaavat ja tarpovat ihmiset ovat selviytymistaistelun voittajia ja huonopäisimmät ovat hukkuneet korkeilla leveyksillä heikoille jäille.

Älykkyystestit kulttuurin tuotetta

Suomalaisten älykkyystesteissä saamat pistemäärät ovat muuttuneet vuosien varrella koko ajan ylöspäin ja olemme joutuneet korjaamaan keskitason 100 pisteen arvoamme moneen otteeseen tavalla, jossa nykyinen 100 pistettä vastaa Mensan huippuälykkäiden lukemaa ennen sotia mitattuna. Muutos ei voi selittyä geneettisillä mutaatiolla ja darwinismilla. Se olisi siihen aivan liian hidas.

Syynä suuriin muutoksiin ovat tapa mitata älykkyyttä ja sen yhtymäkohdat kolutukseen, parantuneeseen terveydenhuoltoon ja hygieniaan, hyvinvointivaltion kaikkiin niihin oppeihin, joilla on tapana korreloida samaan aikaan keskenään kumuloituen ja kertoen juuri korkeammasta älykkyydestä ja sen mittaustavoista, tavasta määritellä älykkyyttä.

Älykkyysosamäärää ei voi edes käyttää juuri missään sellaisissa analyyseissä, jossa on vältettävä keskenään korreloivia muuttujia. Se kun tahtoo korreloida kaikkien juuri hyvinvointiyhteiskunnan mittareiden kanssa ja mitata siis samoja asioita kuten juuri koulutus, elinikä, varallisuus jne.

Näin testi tai ÄO on sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö ja kuvaa sen hetken normeja, arvoja ja niiden kumuloitumista myös Vanhasen tutkimuksissa tietyille alueille ja tiettyjen kulttuurien tuotteiksi. Jos ne koetaan hyvinvointia ja onnea lisäävinä, kansakunnan ja yhteisön, yksilön elämää helpottavina, levitettäköön tätä tietoa ja taitoa normaalin diffuusion keinoin ja välttäen sellaisia konflikteja, jossa sotien aikaiset rotuhygienian ja eugeniikan opit nostavat taas kerran päätään.