tiistai 6. heinäkuuta 2010

Runon ja suven päivä

Eino Leinon päivä

“On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajilla yks usko on vaan,
elin-iäks hälle se riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnymme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
mut se mikä niiden on välillä,
se olkoon lämpöä, lempeä.
kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks“.

Eino Leino syntyi Paltamossa lähellä Oulua Oulujärven rannalla 6. heinäkuuta vuonna 1878 Eino ja Anna Lönnbomin (Mustonen) maanmittariperheeseen suurperheen kuopuksena. Kuopuksen tapaan hän myös eli ja runoili, oli Snellman-henkisen perheen fennomaani runoilija, kapinallinen toimittaja ja Kasimir veljensä tukema individualisti ja kyseenalaistaja, tehokas mihin hän ikinä ryhtyi.

Lapsinero

Köyhästä perheestä lähtenyt Leino oli lahjakas jo lapsena, kirjoitteli kymmenvuotiaana pöytälaatikkoon ja ensimmäinen “Kajaani Linna” -niminen runo julkaistiin Hämeen Sanomissa vuonna 1890. Vielä tuolloin 12 -vuotiasta poikaa avusti niin ikään runoutta harrastanut äiti ja isoveli Kasimir, lapsen henkiset tukijat myös jatkossa.

Juuri Kasimir antoi veljelleen tuolloin kirjailijanimen Eino Leino. Vasama -koululehti oli Leinon julkaisufoorumi tuolloin Hämeenlinnan lukiossa, jolloin internet ei ollut vielä käytettävissä. Tänään Leino esiintyisi toki blogistina ja toimittajana, facebook-petona ja kolumnistina, osallistuvana keskustelijana sosiaalisissa yhteisömedioissamme kyseenalaistaen, tiedettä popularisoiden ja argumentoiden aiheina globaali kriisi ja taantuma sekä sen uudet askelmerkit, käytännönläheinen innovaatiotoiminta uudessa sosiaalisten medioitten “Innovaatio-Suomessa”, ilmastomuutos ja siirtymätalouden ahdistus kapitalismin kriisissä, uudet työmarkkinat ja eläköityvien ihmisten määrä ja laatu, voimavarat, uhkakuvat, työvoimaresurssien riittävyys Paltamon suunnalla Kainuussa.

Leinosta Tabermanniin

Matka runoilijan kuolemasta Eino Leinon päivään, runon ja suven päivään, ei ole pitkä. Moni kutsuu Leinoa, oikealta nimeltään Armas Einari (Eino) Leopold Lönnbohmia J.L. Runenergin rinnalla kansallisrunoilijaksemme. Kuka tai ketkä tuota nimeä kantavat sadan vuoden kuluttua, on vaikea sanoa. Ehkä sellainen on juuri syntynyt, internetissä ja sen verkoissa myöhemmin vaikuttava globaali suomalaisuuden ymmärtäjä, muuhun globaaliin kulttuuriin yhdistäjä, ei ehkä niinkään Kalevala-mittaa ja Helkavirsiä 1900-luvun alussa eurooppalaiseen runomittaan riimittänyt Leino tai sodan jälkeisen yhteiskunnan Tabermann, kansallisromantikkojen ruotsalainen Runeberg.

Lahjakas kyseenalaistaja

Kyseenalaistajalle tyypillinen ristiriitaisuus, individualistin monialainen lahjakkuus ja äly, itselle asetetut sisäiset paineet, ääretön sitoutuminen toisiin ihmisiin, rosoisen oivaltava huumorintaju ja melankolinen yliherkkyys, dramaattisuus, leimasivat Leinon persoonaa ja elämää alkaen kolmesta avioliitosta ja lyhyistä ihmissuhteista sekä jatkuen alkoholisoituvaan ja nuorena kuolevaan mieheen hyvin perisuomalaiseen tapaan rappeutuen.

Leino kirjoittautui hyvin paperein Helsingin yliopistoon ja tutustui tuon ajan kapeaan ja tärkeimpään kulttuurieliittiimme hänelle tyypilliseen tapaan, kosteilla illallisilla. Tuttuja olivat niin Eero Erkko, Juhan Aho, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Akseli Gallen ja Pekka Halonen.

Innovaattorille tyypilliseen tapaan Leino halusi uudistaa, muuttaa, käydä taisteluja vanhaa vastaan ja piikitteli Päivälehdessä tavalla, joka ei miellyttänyt ja näkyi myöhemmin ongelmana julkaista proosaa tai löytää sille lukijoita.

Ilmiö on yhteinen omalle ajallemme, oman aikamme sofioksasille, eikä siinä ole uutta ylipäätään pohdittaessa kriittisen kyseenalaistajan ja uutta luovan innovaattorin ja individualistin tapaan tulla vastaanotetuksi jo rakennetun konservatiivisen konvention sisällä ja talouden lamakausina. Kyseenalaistajan kritiikki osuus silloin kipeästi ja ajattelematta vääriin henkilöihin saneerattavien suuressa joukossa.

Leinon opinnot jäivät kesken ja hän menetti muutaman kurssin jälkeen stipendinsä, valtion opiskelijatuen. Yhdessä Kasimir-veljensä kanssa toimittamansa Nykyaika-lehti kaatui sekin taloudellisiin vaikeuksiin ja Leinon ura päätoimisena kirjailijana ja runoilijana alkoi.

Leopardi ei pääse pilkuistaan

Ensin heleänä ja kepeänä kirjoittajana ikään kuin kansanlauluja sanoittaen ja laulunäytelmiä riimittäen. Samaan aikaan hän solmi ensimmäisen avioliittonsa vuokraemäntänsä tyttären Freyan kanssa, jonka puolisona nuori Leino sai ainoan tyttärensä Eya Helkan ennen kolme vuotta kestäneen liiton kariutumista. Leinolla oli muusansa jo muualla.

Tämän jälkeen Leino ehti olla muutaman kuukauden naimisissa Robert Kajanuksen tyttären Ainon kanssa sekä vuodesta 1922 Hanna Laitisen kanssa tuolloin jo vaikeasti alkoholisoituneena kuollen vuonna 1926.

Parhaiten muistamme kuitenkin hänen rakkaussuhteensa ensimmäisen avioliiton aikana L. Onervaan ja myöhemmin Aino Kallakseen. Noilta ajoilta ovat suomalaisen runouden eräät tunnetuimmat käyttörunot "Elegiasta" "Hallaan" ja helkavirsikesään 1903, "Väinämöisen laulu", "Tuulikannel", "Vaalin valta" ja "Löysäläisen laulu" sekä monet tutut kuorolaulujen sanoitukset.

Televisiosta tuttu

Eino Leino ei olisi meille tuttu tänään, ellemme olisi tutustuneet häneen television kautta. Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa “Runoilija ja Muusa” (1978) Leinoa esitti hänen syntymänsä satavuotisjuhlavuonna Esko Salminen, tuon ajan hurmuri. Ensimmäisen kerran kuitenkin jo vuonna 1948 Leo Riuttu elokuvassa “Ruusu ja Kulkuri” ja Kari Hietalahti Timo Koivusalon elokuvassa “Sibelius” (2003). Lisäksi Vesa-Matti Loiri esitti Matti Saikkosen TV-elokuvassa “Tähtikeinu” (2003) Leinoa kolmiodraamassa Onervan, Madetojan ja Leinon välillä.

Luovaa individualistia ja kyseenalaistajaa yhdisti tälle persoonallisuudelle tyypillinen tapa tulla tunnetuksi kaikkivoipaisuudestaan ja äärettömästä nopeudestaan, helppoudesta luoda uutta ja usein kyseenalaistavaa tekstiä.

Leinossa oli ripaus tehokasta suorittajaa, hän työskenteli uutterasti saavuttaakseen päämääränsä ja nautti saamastaan huomiosta, humaltui siitä. Itsevarmuus kätki kaiken aikaa alleen alemmuudentunnetta ja hän koki menestymisen ja onnistumisen itsetuntonsa ylläpitäjänä kohtuuttoman tärkeäksi. Voimakastahtoisena ihmisenä hän oli samaan aikaan suorasanainen eikä ymmärtänyt jahkailua ja epäröintiä. Runoilijan tapaan hän oli rohkea, vahva ja suurisydäminen ihminen.

Työn sankari

Leinon onnistumisen tavoite ilmeni itsetuhoisena elämänä ja kilpailuhenkisyytenä, josta näkyvimmät piirteet löytyvät, ei niinkään runoudesta tai proosasta, kuin pakinoita lukien. Toki myös omaelämänkerralliset “Alla kasvon kaikkivallan” (1917) ja etenkin “Elämäni kuvakirja” (1925) ovat paljastavia.

Leino on parhaimmillaan lyhyessä proosassa pakinoitsijana. Kiihkeä nuorsuomalainen Leino muuttuu niissä jatkuvasti vauhti päällä olevaksi hauskaksi seuraihmiseksi, jolla oli motiivia ruokkia lukijoitaan omalla positiivisella esimerkillään. Korkeat tavoitteet saavutetaan työllä ja kaikki näkyy lopulta työn tulosten kautta.

“Työ raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä
työ himoja huonoja hillitsee
myös syyttömän sydämellä.
Oi rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön,
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän”.

Tuomas Veitikka (1906), Jaana Rönty (1907), Olli Suurpää (1908)

Nimimerkki Mikko Vilkastus kirjoitti kulttuuripolitiikkaan keskittyneitä pakinoitaan Päivälehteen vuosina 1900-1904 pilkaten iskevään tyyliin vanhasuomalaisia, erityisesti tuolloin maineeseen noussutta V.A. Koskenniemeä, tulevaa akateemikkoa. Päivälehden seuraajan Helsingin Sanomien pakinoitsijana Leino esiintyi tuon ajan politiikan kiusallisena seuralaisena nimimerkillä “Teemu” ja omassa viikkolehdessään “Sunnuntai” Kanttori Sepeteus -aforistikkona. Näin syntyi vankka perinne, jossa yhdistyi niin ruotsalaista kuin venäläistä lyhytproosan pakinakieltä.

“Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
on työtä tehtävä jokaisen,
puu tutaan hedelmistään.
Se usko, mi sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten”.

Rahan orja (1912), Naisten orja (1913), Onnen orja (1913)

Leinon luonteen ankaruus, muiden kritiikki, työn palvonta, monilahjakkaan ihmisen kyky tehdä kolmea vuoroa samaan aikaan ja yksin, johti ristiriitoihin, sosiaalisiin ongelmiin. Leinon omaa tuotantoa kritisoitiin kovin sanoin, metsä vastasi. Kriittisen ja kyseenalaistavan innovaattorin tapaan Leino kritisoi samaan aikaan niin sortokauden vanhasuomalaisia myöntyväisyyshenkisiä kuin myöhemmin sisällissodan punaisia ja ujutti kirjoituksiinsa kaiken aikaan Venäjän kritiikkiä.

Hän oli muuntautumiskykyinen, itsevarma ja tehokas, energinen, ystävällinen ja viehättävä hurmuri, työskenteli sellaisten asioiden puolesta, joihin uskoi koko suuresta sydämestään. Ja joku kertoi hänen, runoilijan, kuolleen kolme päivää ennen runon ja suven päivää, Eino Leinon päivää. Vain todellinen runoilija tekee niin, ei kuole koskaan.

"Oi antaos,Herra sa auringon,
mulle auringon kulataiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuisi yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa".

Ei kommentteja: