Telakkajuttu

Heinäkuu ensimmäinen päivä on mediaihmisen painajainen. Jutut on tehtävä tyhjästä, kuten talvellakin, mutta ilman poliitikkojen avustusta. Lukijat ovat hekin lomalla ja niin on toimittajakin. Jutun tekee ns. kesälomatoimittaja ja hänen intonsa on jutun tekemiseen taitoja tuhdimpaa. Syntyy vaikutelma telakalle siirretystä mediasta. Keltaisen paidan taikaa Kun paikallisen median avainjuttu on tehty menemällä Jokioisten Teboilin ukkojen juttusille, aiheet ja ideat ovat todella syvästä. Kun paikallisen median aina niin osuvasanainen ja asiansa osaava kolumnisti alkaa kiitellä pakinassaan itseään ja häntä kiitteleviä torikansan mummoja, elämä on mennyt raiteiltaan. Ainut kritiikin ja sapekkaan sanonnan kohde on metsien puut ja viherpihan potkupalloilijoista autio elämä, Brasiliassa vietettävän, elämää suuremman tapahtuman aikana. Hesarin telakkajuttu kertoo kuinka EU -raha menevät harakoille. Sen sijaan, että tehtäisiin jotain järkevää, aletaankin käyttää raha byrokratian portaisiin ja laillisuuden valvontaan rahankäytössä. Näin se vaan tahtoo elämässä olla, etenkin kun kyseessä on pimeyden ydin ja sen rahojen käyttö. Tämän havaitsemiseen vaaditaan venäläisten yritysten kalastelu tai oikeammin näiden rajan takaisten projektien kuihtuminen. Ei ole enää meitä uusia visioita rakentavia projektipäälliköitä hakemassa rahaa ja tuomassa niiden avulla myös työtä nyt baareissa notkuville äijäpuolueen perheensä elättäjille, entisille demareille, maalaisliittolaisille. Ei niitä papereita pyörittelevät byrokraatit maahan tuoneet. Saati toteuttaneet työllisyyttä ylläpitäen ja tavalla, jossa ympäristöä uudistaen viherkentät täyttyivät potkupalloilijoilla ja metsät duunareilla, innovatiivisella uudella työllä. Se katosi sinne, missä pallo pyörii, ja sen pelaamisen taidot ovat ihailtavana Brasiliassa. Rakkatuulten armoilla Alexander Stubb, uusi kosmopoliitti pääministerimme ja tunnelman luoja pätkäohjelmien laadinnassa viideksi vuodeksi, on matkalla Virossa ja kertoo, kuinka Viro on mennyt menojaan ja Suomea edellä kaikessa. Tällainen viesti, yhdessä Nato-kannanoton kanssa ja liberaalin talouspolitiikan julistuksen rinnalla, masentaa uutuusarvollaan kesälehden lukijan. Kännykkä kuhisee bakteereja ja netti viruksia, joku muuttaa muka tutkijana kavereittemme kertomuksia naamakirjassa. Testaa sillä, vaikuttaako veemäisten kavereitten jutut suomalaista kesäihmistä keskellä räntäsateita ja kesäinfluenssan kourissa. Ylläksen rinteet tutkitaan ja todetaan ne paljaaksi rakaksi. Tuulisella rinteellä ei jäkälä kasva. Sen sijaan ainut, mikä edelleen elää ja kukoistaa myös kesällä, on lahjusrinki Helsingin rakennusprojekteissa. Mansikat kypsyvät nekin ajallaan. Hei topparoikka tulee Mitä puuttuu luettelosta John Cleese, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terry Gilliam? Aivan. Siinä ei mainita lainkaan nimekkäintä legendaarisen Monty Python komediaryhmän jäsentä takavuosilta ja sittemmin telakalle siirretyn ukkoporukan neroa. Syöpään kuollut Grahan Chapman haudattiin jo 1980-luvulla ja niin odotettiin tapahtuneen myös muille ristillä roikkuneille ja laulaneille kivikasvoille. Vaan eikös vaan ylösnousemuksen aamu koita tällekin äijäporukalle ja he viihdyttävät myös suomalaisia viimeisen kerran 30 leffasalia vallaten 20. heinäkuuta. Näin nämä ulkomaiset tähdet hoitavat maata ja myös Turun taidekesässä, vaikka kyseessä olisivat jo kuolleeksi kuvitellut ja vainautuneeksi luullut äijäporukat. Telakalta tulee topparoikka ja Tapio Rautavaaran tapaisia miehiä. Ikinä ei anneta periksi. Esseetekstit ovat suurta nautintoani ja niiden rinnalla kielitestit ja niitä tutkivat professorit. Molemmat ovat saaneet palstatilaa kesälehdessä ja sosiologien sosiolingvistiikan konferenssissa Jyväskylässä. Ei pitäisi käyttää kieltä poliittisesti korrektiksi muutettuna tapana luokitella ihmisiä siinä missä Suomessa poliittisia puolueitamme. Kun ne alkavat sulkea ihmisiltä ovia, silloin demokratia on rapautumassa ja mikään taito ei ole niin arvokas kuin kielitaito. Se kun on ainut keino tulla ymmärretyksi ja kyökkikielemme ei ole ainut kieli maailmassa. Essee on tarina, joka ei synny sekään ilman kielitaitoa ja ajattelun ainut väline on kieli sekin. Jotkut selviävät elämänsä läpi 50 000 sanalla tai vähemmällä, toiset taas tarvitsevat kymmenkertaisen määrän. Suosittelen jälkimmäisten käyttöä, oli ammatti ja tehtävä mikä tahansa, jossa joutuu myös ajattelemaan itsenäisesti. Tuhannen sanan tärvelijät Tuntematon kirjoittaja kertoo lukijan palstalla, kuinka ei tarvitse enää nyrkkejä eikä alkoholia. Hesarin mielipidepalstalle pääsee, kun osaa kirjoittaa oikeille lukijoille ja tuon lehden toimittajan mieleisen tekstin. Sama pätee kaikkia ikivanhoja kyökkikielemme medioita. Yhä useampi lukeekin tekstin netistä ja sähköiseen tekstiin ei sensuuri pääse käsiksi, kuvittelee moni robotteja tuntematon sosiaalisen median taitaja. Viinasta ja väkivallasta Suomessa kirjoitetaan anonyyminä, koska se on niin yleinen ja kaikkien tiedossa muutenkin. Sillä ei voi kerätä edes irtopisteitä kesälehdessä. Waldemar Wallenius nostettiin telakalle jo ennen Monty Pythonia ja Hesarin päivän kasvona hänet onkin rahjattu kaiken varalta Telakan terassille kuvattavaksi. Kun kuvalla, telakan kirkuvalla tekstillä, on haluttu sanoa enemmän kuin tuhat kyökkikielen sanaa, sen voi sanoa myös hieman korrektimmin ja vähemmän osoittaen sormella lukijan kykyä avata teksti ja kökkökuva oikeassa yhteydessään. Hesarin tunnistaa juuri sen tavassa arvioida lukijakuntansa oikein. Lehti päättää juttunsa sarjakuvien jälkeen sähköisen median ohjelmiston arvioilla. Avainjutuksi on valittu Harri Uusitorpan arvio takavuosien vanhoista ohjelmista tutulla kuvalla ja dokumentilla George de Godzinskystä. Miehen nimen kirjoittaminen on vielä vaikeampaa kuin Ben Zyskowiczin ja lausumista ei kannata edes yrittää kontinkielen taidoilla. Kuka muistaa tuollaisen nimen omana aikanamme sen enempää kuin Monty Pythonin huumorin tai Waldemar Wallenniuksen hengentyöt? Uusitorppa on tehnyt saman havainnon, joka kielii siitä, kuinka hänen niemensä on enne. Torppa olisi kuulunut panna uusiksi ja mustavalkoiset kuvat eivät yksin riitä jutun tekoon. Arctic Babylonin Ylätupa ei menesty Suomessa alkuunkaan kuten saman kirjan Muller ja Simon Salem ovat menestyneet Saksassa. Puhumattakaan Kanadaa ja Yhdysvaltain suomalaismetsiä. Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, työteliäs George, yli kaksisataa iskelmää, yli kuusikymmentä elokuvaa, viisikymmentä orkesteriteosta ja kymmenkunta operettia säveltänyt maestro, on tänään vaikeasti hahmotettava ilman kunnon esittelyä. Pelkkä telakan esittely kun ei ole oman aikamme viihteellisen median välineitä. Topparoikka menee mutta menköön, suomalaiseen tapaan eläen. Garpin maailma Tätä kirjoittaessani minulle soitti toimittaja paikallisesta lehdestä. Oli tekemässä kevennystä kesälehteensä pyytämästäni karpista, suurimmasta kalasta koskaan maamme vesitöihin eksyneenä. Varoitin kirjoittamasta kalan koosta ja painosta paljoakaan. Se kun pilaisi monen alan harrastajan ja urheilukalastajan innon saada vielä suurempi otus onkeensa. Särkikalan narraaminen on taitoa vaativa laji, ja liian suuri parannus vanhaan ennätykseen vie sen liian kauas tuhansien ja taas tuhansien karpin narraajien ulottuvilta. Se olisi kuin Bob Beamonin haamuhyppy Mexicon olympiakisojen aamuöisessä, korkean paikan liki painottomassa tunnelmassa, jolloin Anssi Kukkosen käheä ääni kertoi loikan olleen hyppy uudelle vuosituhannelle. Viskin polttama käheä miehen bassoääni on aina ollut suomalaisessa toimittajaelämässä kotoisen tunnelman luova elämys. Niin se oli jo 1960-luvulla ja masensi telakalle liian monen nuoren unelman pituushyppääjänä. Näin myös omani tuossa santakasojen uljaassa lajissa. Lajit vaihtuivat ja nyt, kun kirjoja on enemmän kuin Godzinskyllä sävelmiä, osa väitöskirjoiksi jalostettuina, artikkeleita ja veistoksia, maalauksia aggressiivisimpien hävitettäväksi, tarinan idea kulkee jo lähempänä Hemigwayn henkeä. Tällöin juopon kuvauksessa on kirjailijan ja sotakirjeenvaihtajan tapa hahmottaa ihmisten unelmia ja juopon elämäänsä vanhuksen ja meren kamppailuna kalasta, joka tuli lopulta rantaan, mutta vain pelkkänä ruotona. Garpin maailmassa syntymä oli komeammin kuvattu kuin kuolema, John Irwingin kirjoittamana rajapintana. Sen sijaan rehdit suomalaiset on syytä kuvata Godzinskyn sävelkansion tapaan joko suomalaisena topparoikkana, Tapio Rautavaaran laulamana, tai mustiksi maskeerattuina plantaasiorjina laulaen ylitsevuotavan iloisesti, kuinka “me töihin tultiin resinalla ja kiskot kalkatteli alla”.