keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Jokamiesluokan kynäilijät ja moraali

Forssalainen kirjastonhoitaja on puuttunut (FL 15.7) jokamiesluokan kynäilijänä blogiini, jossa hänen nimeään ei mainita. Hän olettaa kuitenkin, vaatimattomana savolaisena, kuinka kaikki tekemättä jättäminen ja siitä puhuminen tarkoittaisi juuri häntä. Kolumnistina taas puhuminen on kultaa ja vaikeneminen häpeää, jolloin omaan nilkkaan osunut on aina arka paikka. Ilkka Konosen mielestä sama maailmankuva olisi hyväksyttävä myös muiden ja etenkin yhteisiä asioita pienessä ryhmässä hoitaen, Timo Soinin mutkat oikovalla tyylillä ja muita kuuntelematta, suoraan Konosen käsitteitä lainaten ja oppositioon minua siirtäen. Kalevan kirjapainon muistelmia Eihän se nyt ihan noin mene vaikka Kaukjärvestä nostamani karppi herättikin valtakunnallisen median ja sai paikalliset suurten kalojen pyytäjät Shellin baarissa ja Suomi 24 sivuilla irrottelemaan saaliinsa kokoa aina Tyynen valtameren atolleille ja edellisten vuosisatojen kalevalaisen kansan rustokalojen sukua esitellen. Koolla on sittenkin merkitystä ja pakinoitsija ei peittele sitä mummoista kirjoittaessaan ja ystävääni Antti Tuuria lainatessaan. Työskentelin Tuurin kanssa ensimmäiset yliopistovuoteni Kalevan kirjapainossa Oulussa ja hän antoi minulle arvokkaita neuvoja, miten kirjoittaa juttu lehteen myös vaikeista asioista tiedettä popularisoiden. Yksi tai kaksi asiaa ei riitä mutta neljäs on jo lukijalle liikaa. Jos sellainen tulee mukaan, se on piilotettava kolmen muun sisälle ja jätettävä lukijan oivallettavaksi. Oma oivallus kun auttaa pääasian sisäistämisessä enemmän kuin osoittelemalla sormella media-ajan koulutettuja ihmisiä. Saman viisauden Antti siirsi myöhemmin kirjaansakin ja kertoi, kuinka kirjoittajaksi synnyttään eikä opita. Se oli Antin mielipide, ei toki minun opettajana. Nimen epiteettien kertomaa Kun ikää on jo emerituksen verran, matkalla on saanut monenlaista epiteettiä nimensä eteen ja näissä karpin maailman vesihankkeissa patologin, koskisotien Koskelan ja täällä Hämeessä agropoliitan tai -poliisin arvonimet. Vänrikki Koskela rauhoitti läsnäolollaan ja taisi tulla toimeen niin esimiestensä kuin perussuomalaisten joukossa, poliisi taas ei lähde mukaan kylätappeluun hänkään ja liikenteessä peltipoliisikin rauhoittaa. Koskelasta tuli näin suomalaisen johtamistaidon malli ja hyvä niin, vaikka pedagogiikka onkin kokonaan muuta. Tärkein saamani epiteetti ei liity kuitenkaan professorin virkaan, jolla tarkoitetaan yleensä maailmalla opettajaa, joka onkii onnensa muiden menestyksestä ja aluetaloudessa ikään kuin aluelääkärinä lähtemättä itse valmentajana ryntäilemään pelikentälle tai perustamatta joka lähtöön uutta puoluetta vanhojen korvaajaksi. Timo Soinilta sellainen vei yhden miesiän ja sitä ei voi olla arvostamatta lähtemättä Konosen ohjailemana itse samalle uralle. Savolaiset yllytyshullut ovat oma rotunsa. Itse koen isän ja ukin tehtävän ja epiteetin nimeni edessä ilman muuta rakkaimpana ja oletan äitien ja mummojen tekevän samaa niin turuilla kuin toreillakin. Valtuutetun tehtävän taas koen yhdyskuntapalveluna, siinä missä nuorempana velvollisuuden hoitaa asepalvelus. Tietyn, liki mielivaltaisen ja korpeen piirretyn rajan sisällä asuvien kuntalaisten kun kuuluu hoitaa keskenään kaikki ne liki tuhat lakia ja asetusta, joita jokainen meistä on velvollinen noudattamaan mutta myös huolehtimaan niiden yhteisestä toteutuksesta. Koska kolumnisti hoitaa yhdyskuntapalvelunsa? Tämä tahtoo kolumnisteilta unohtua. Koska he päätyvät hoitamaan omaa yhdyskuntapalveluaan usein vielä kuntien virkamiehinä leipänsä tienaten ja muistaen, että nyt pikemminkin karsitaan mahdottomia tehtäviä ja niiden määrää kuin lisätään uusia tehtäviä kuihtuville kunnillemme ja ikääntyville ihmisille? Miksi heitä tuetaan koko ajan paikallisen lehden palstoilla muuttaen vakavat asiat viihteeksi? Kun meitä tulee joka vuosi 60 000 koulutettavaksi ja heistä koko ajan kasvava osa myös korkeakouluihin, kierrätystä tuon palvelun hoitajana olisi ilman muuta vauhditettava, ettei valta jämähtäisi muutaman vanhuksen hoidettavaksi vuosikymmeniksi. Näin jokainen saisi maistaa omalla kohdallaan, mitä on painaa joko vihreää tai punaista nappia, kun muita vaihtoehtoja ei lopulta anneta. Siinä ei turpakäräjät valtuustosalissa enää paljoa auta edes kolumnistien mieliksi ja hakien savolaista huuhtakuninkaan tai piällysmiehen paikkaa hetkellä, jolloin asiat on jo päätetty muualla. Globaalista lokaaliin eikä päinvastoin Mikä sitten tekee paikallisesta lehdestä paikallisen Forssassa? Se julkaistaan nykyisin Hämeenlinnassa ja sen sisältö on STT:n toimittajien tekstiä. Samoin pääosa sen muusta tuotannosta on muualta kuin forssalaisten hengentuotteita alkaen sarjakuvista, muiden medioitten esittelystä ja niiden tuotannosta sekä päätyen ilmoituksiin, jotka nekin ovat pääosin kansallisia mainoksia rinnan kansainvälisen uutisannin. Näin asiat kääntyvät päälaelleen ja maailmanlaajuisesta tehdäänkin paikallista. Se rampauttaa ja rapauttaa yhteisöllisen yhdyskuntarakenteen. Paikallisuus syntyy niistä jutuista, joissa mukana on Kartanonkadun kuoppia, työväentalon ympärillä käytävää polemiikkia, lappuliisoilta saatuja huomautuksia, juttuja koirien kurittomasta käyttäytymisestä ja ulosteiden päätymisestä kouluttajansa osoittamaan paikkaan, kuten lokin jätökset, joita ei saada kuriin muuten kuin aloittamalla se viimeinen lintujen lennon ja kaatopaikan ruokinnan välinen uudelleen järjestely. Se palauttaa mieleen ajat toisen maailmansodan melskeistä. Siinä haetaan lopullista ratkaisua kaikille valkoisille linnuillemme. Ne kun räpiköivät jo nyt vesissämme puolitajuttomina ja hukkuvat öljyn sekä saasteiden tärvellessä suojelevan höyhenpuvun. Paikallisen lehden tunnistaa myös paikallisesta omistajasta ja paikkalaisesta poliitikosta sekä paikallisesta mafiasta, jonka yhteinen tavoite on pysyä vallassa ja varautua siinä koko ajan pahimpaan. Mediana se merkitsee neljännen valtiomahdin kääntymistä päälaelleen, jolloin paikkalaiset kolumnistit aloittavat oman tukensa elävöittääkseen Shellin baarin elämää ja yhteisöksi kutsumaansa, jo aikoja sitten rapautunutta yhdyskuntarakennetta ja sen henkevää toimintaa, tehden paljastuksia ikivanhan yhdessäolo-organisaation muuttumisesta asiaorganisaatioksi myös kolumnistin omassa elämässä ja perheidyllinä hoidetussa julkishallinnon taloudessa, sosioekonomisessa kulttuurissamme. Näin psykososiaaliset onnettomuudet alkavat toistua joka jutussa ja arkielämän paikallisessa kuvauksessa ympäri kesäistä Suomea. Willy Loman elämää Kauppamatkustajan kuolema kuvaa Arthur Millerin vuonna 1949 julkaistussa näytelmässä klassikoksi noussutta kerrontaa Elia Kazanin ohjaamassa Brodwaytuotannossa. Se sai aikanaan liki tuhat esitystä pääroolissa Lee J. Cobb, kaikkien muista hahmo, elleivät nyt sattuneet syntymään tuon ajan jälkeen. Valtaosa meistä on syntynyt, jolloin tarinan kerronta ei tuo mukanaan emotionaalista paluuta menneeseen ja paikallislehden tapaan taistellen olemassaolostaan paikallisen vallan käytössä väärässä ajassa ja paikassa eläen. Näytelmässä keski-ikäinen kaupparatsu Willy Loman menettää työnsä ja alkaa alamäki. Tuttu tarina siis myös omaan aikaamme siirrettynä. Amerikkalainen tai suomalaisen unelma särkyy eikä Willy kykenekään lunastamaan niitä lupauksia, joita hän on antanut itselleen ja läheisilleen. Kerronnan ydin on kuitenkin sen tavassa osoittaa rahan saamaa valtaa ja käsitellä tätä kautta ihmisen yksinäisyyttä, orpoa elämää tyhjän päälle rakentaen, elämän mukanaan tuomaa haastetta täyttää yksinäisyys, pettymykset ja lopullinen tragedia pyrkien sovittamaan se myöhemmin eri teattereihin, alkuperäiselle kerronnalle vääriin kulttuureihin, tv-versioksi ja kahdeksikin elokuvaksi kummassakin epäonnistuen surkeasti. Alkuperäinen teksti ei elä missä tahansa ympäristössä ja Arthur Millerin nerous unohtui sekin. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan. Surulippu lasketaan - ei nosteta Pekka Vennamo nuhtelee mediaa tavasta kertoa, kuinka surullisen tapahtuman yhteydessä ei nosteta lippua puolitankoon, kuten media tahtoo valistuneesti opastaa. Se lasketaan puolitankoon. Siinä on jotain samaa eroa kuin tavassa heittää hymiöitä sosiaalisen median naamakirjan kirjoittajalle tämän kertoessa puolisonsa kuolemasta, omasta tai lapsensa sairaudesta, kauppamatkustajan elämästään. Kauppamatkustajan elämä siirrettynä Armas Puolimatkan tapaan paikallislehden uutiseksi ei ole enää oikeassa ympäristössään ja sekin muuttuu koomiseksi. Sama pätee tarinaan suomalaisesta jalkapallosta ja sen vertailusta kansainväliseen ja ankaramman globaalin kulttuurin pallon tavoittelussa saaneesta pelitavasta Brasilian trooppisessa helteessä ja kosteudessa ahdistuen. Samasta asiasta tehdyt sovitukset kyläteattereihin, Brodwayn jälkeen, eivät välttämättä välitä samaa tunnelmaa ja Miller kirjoittajana, Pulitzer -palkinnon saaneena, saa omituisen kohtelun ja unohtuu kylätasolla yksinäisyyteen, pettymysten henkilökohtaisiin tragedioihin, joita hän ei itse tunnista muutamatta Forssaan ja seuraamatta paikallismedian kolumnistien, kesäteattereiden ja päätoimittajien työtä perheensä elannon hankinnassa suomalaisessa unelmassa lunastaa sellaisia odotuksia, jotka on kirjattu alun perin Arthur Millerin elämässä ja kulttuurissa, metropolien maailmassa. Mittakaavavirhe on valtava, eikä se korjaudu sillä, että monesti toistetusta ja useaan kertaan nähdystä dokumentista tuttu Timo Sarpanevan harmaapartainen olemus piirtää vapaalla kädellä taiteilijan fantasioitaan ja vaimo muuttaa ne 0,3 millin tussikynän kärjellä uskottavaksi piirrokseksi lasinpuhaltajan arkiseen työhön saada aikaan pöydällä seisova pysti. Kyllä siinä tiimissä välillä jotain tahtoo kadotakin, vaihtaa omistajaa ja imitoijasta tuleekin lopulta luovan innovaattorin maineen ja rahat keräävä varas, josta hänet myös johtajana tai poliitikkona palkitaan.

Ei kommentteja: