Kolumnisti

Kirjailija, kolumnisti Antti Tuuri työskenteli 1970-luvulla insinöörinä samassa Kalevan kirjapainossa kuin missä itse työskentelin yliopiston vuokraamissa tiloissa nuorena opettajana. Tapasimme toimittajat ja kirjapainoväkeä päivittäin samassa ruokalassa ja kahviossa useampaan kertaan ja tulimme tutuiksi.

Kirjoitin tuolloin liki viikoittain Kalevaan sen yliöön. Päätoimittajana oli tuolloin valtakunnallisestikin hyvin arvostettu Teuvo Mällinen. Häneltä sain ohjeita tai oikeammin hän kertoi oman uransa kautta, kuinka tulla kirjoittajaksi kolumnistina toimien ensin vapaana toimittajana viittä lehteä avustaen. Siinä ammatissa oleellinen on omaksuttu nopeasti. Loppu onkin sitten jo vaikeampaa. Kuten urheilussa, jossa tietyt mitat saavutetaan kovalla työllä, mutta ennätyssentit vaativatkin sitten jo vallan muuta.

Tuurin tekstiä

Tuon saman kertomuksen olen lukenut liki sellaisenaan myös Antti Tuurin kirjasta, jossa hän kuvaa toimittajaelämää ja nuoren kolumnistin saamia ohjeita varttuneemmalta kollegalta. Turhia rönsyjä oli karsittava pois, keskityttävä pariin kolmeen asiaan ja osattava tiivistää ne yhteen ajankohtaisella tavalla ja riittävän poleemisesti. Sisällön todenperäisyys on toissijainen ja argumentteja ei kukaan halua.

Kirjailijaksi Tuuri heittäytyi vähin erin ja odotti omin sanoin ammatiltaan ja etenkin sen ensimmäisiltä kirjoilta mahdottomia. Maailma ei niiden kautta muuttunutkaan eikä niitä aluksi myytykään bestsellermäisesti, hyvä kun muutama kappale Pohjanmaalla sukulaisille, aateveljille ja -siskoille.

Vanhan koulukunnan miehiä

Helsingin Sanomien vieraskynässä (19.9) Antti Tuurin lyhyt kolumni on kuin hänen takavuosien kouluttajiensa. Ensin pari asiaa, metsäteollisuus ja Nato joukot Afganistanissa, sitten paheksuva historiallinen saatto kohti imperialismia ja sen juuria ja niin juttu on valmis aikana, jolloin konservatismi myy hyvin. Näin syntyy otsikko, jossa Suomi toimii kuin ikivanha siirtomaavalta, riistää köyhän suusta leivän, raiskaa luonnon, valitsee mieluisan vallanpitäjän pitämään kansakunnan kurissa konekiväärein. Huikea suoritus kuin Jari Tervon “Koljatissa” ikään.

Se minkä Tuuri jättää kertomatta, on Nokia, joka on voittanut kansainvälisiä ympäristöpalkintoja, kulkee samoilla vesillä kuin metsäjätit, työllistää samoja globaaleja kansallisuuksia, saa pääomansa muualta kuin Suomesta eikä siinä poikkea metsäjäteistämme mitenkään.

Nekin kun ovat kokonaan muitten omistuksessa kuin Suomen tai suomalaisten, siinä missä takavuosien pankkimmekin. Syyttömiä me suomalaiset olemme ja imperialismin vaatteisiin pukeminen on jo kirjailijaltakin fiktiivisenä harhana huonoa pilaa. Vielä kehnompaa on verrata talvisotaamme edes väärän puun kautta Afganistanin sotaan. Joukot sieltä voi vetää toki pois, mutta käyttämättä väärää propagandaa.

Presidentin tekijät

Unto Hämäläisen kolumni saman lehden (HS 19.9) etusivulla kuvaa kuningasta ja kuninkaan tekijää, Mauno Koivistoa ja hänen kaveriaan Seppo Lindblomia. Lindblomin kirja presidentti Koivistosta tuo esille sen ongelman, joka on aina mukana kun kaveri kuvaa jotain sellaista, jossa historian kirjoitusta voidaan vääristellä tahtomatta. Parasta antia tuossa kirjassa ovat Sdp:n sisäiset henkilökuvaukset ja etenkin Sorsan ja Koiviston kuningasteiden törmäykset. Lindblomin tulkintana monet mm. Suomen Pankin sisäiset talouspolitiikan ratkaisut ja ristiriidat olivatkin Sdp:n sisäistä presidenttipeliä, ei vain kepulaisten pahanilkeää mustamaalausta.

Unto Hämäläisen tapa tehdä kolumni poikkeaa Antti Tuurista. Hän painottaa kokeneen kirjoittajan tapaan aiheen liian moneen kertaan käytyä ja koluttua luuta, jossa uuden löytäminen on lopulta kuin arkeologin ihme ikivanhojen Petran kuuluisan aarretalon onkaloiden suojissa Jordaniassa (HS 19.9). Petra löydettiin jo 1800-luvun alussa ja sen löytämien uutena ihmeenä on kuin hakisi valoa Seppo Lindblomin kirjasta lopettamalla Unto Hämäläisen tapaan suoraan lainaten “Nyt on pakko ottaa 1970-luvun poliittiset historian kirjat esille ja lisätä niihin muutamia lukuja”.

Ei ole tarpeen, ellei sellainen ole samalla Jari Tervon kirja “Koljatti” tai Antti Tuurin todistus Suomesta uusimperialismin ihmemaana.

Minne unohtui tunneäly?

Forssan Lehdessä johtajuus on pantu uusin kansiin. “Tunneäly on esimiehen pätevyysmittari” kirjoittaa Erkki Kuronen esitellen Hannu Simströmin väitöskirjan mentaaliälyisestä johtajasta. Tiedän ettei Erkki oikein pidä koko psykologisoidusta aiheesta.

Kun kolmasosa kuntien henkilöstöstä on jäämässä vuosikymmenen aikana eläkkeelle, johtajan tunneälyä tarvitaan jo laskutelineet alhaalla kentälle tulevan joukon motivoimiseksi ikään kuin uuteen lentoon ilman täydellistä sakkausta tai törmäystä toisiinsa ruuhkatuvalla kiitoradalla.

On kiintoisaa että mies, joka on minua vanhempi, on lähtenyt vielä pitkälle matkalle vuonna 2003 professori Marvin Kleinin luennon rohkaisemana ja maakuntajohtaja Juhani Hongan tuella, ei ihan nuori mies hänkään. Onnittelut työstä, se on luettava meidän kaikkien tunneälyä hakevien, jotta ymmärtäisimme johtajiamme paremmin.

Tunneälyä näyttelevä tunnevammainen, umpinarsistinen ihminen, on hankala ja varmaan tragikoominenkin näky, teatraalinen tapaus. Luoja sellaiselta vanhukselta varjelkoot.

Väittelijä aina väitöstä kiinnostavampi

Kun itse väittelin ensimmäisen kerran 1970-luvun ja 1980-luvun taitteessa, oma kotiseutuni lehti ei tainnut sitä mainita lainkaan. Luultavasti väittely oli tuolloin niin harvinainen tapahtuma, ettei maaseutupitäjän lehti tunnistanut tapahtumaa. Sen sijaan aihe kiinnosti toki kansallisesti ja myöhemmin siitä tehtiin toki myös dokumentti televisioon. Koskisodat olivat ihmisiä kiehtova tapahtuma ja avaus kohti ympäristöpolitiikkaa koskiensuojelun kautta. Sen eteen kannatti nähdä vähän vaivaakin ja valvoa öitään.

Dokumentti suomalaisista koskisodista taisi voittaa tekijöilleen jonkun Pohjoismaisen palkinnonkin. Toinen väittely samassa laitoksessa kuin missä Mauno Koivisto aikanaan väitteli työmiesten satamaoloista, oli jo kai mainintana, tai sitten ei.

Väitöskirjassakin toimittajaa kiinnostaa enemmän henkilöt kuin itse kirja. Eniten Iisalmessa huomiota sai varmaan Seppo Kääriäisen väitös vanhana miehenä muutama vuosi takaperin ministerinä toimiessaan. Kävimme samaan aikaan Iisalmen lyseota ja teimme ensimmäisen gradumme liki samasta aiheesta, poliittisesta käyttäytymisestä. Kääräisen työstä oli minulle hyvinkin apua, hän oli minua sentään selvästi vanhempi ja tunsi Keskustan tutkimuspäällikkönä käytännön kenttätyön menetelmiä.

Mentaaliälyinen sotilas

Sen sijaan johtajana mentaaliälyinen sotilas Lauri Törni kerrotaan maailman parhaana J. Michael Cleverleyn Juha Väänäsen suomentamassa kirjassa “Lauri Törni - syntynyt sotilaaksi”.
Kirjan esittelijänä Veli-Pekka Leppänen (HS 19.9) ei vähättele Törnin mainetta. Vai mitä sanotte avauksesta, suora lainaus “On epävarmaa, kumpiko suomalainen sotilas tunnetaan maailmalla laajemmin. Carl Gustaf Mannerheim vai Lauri Törni?”

Mannerheim kuoli samana vuonna kuin itse synnyin. Sain kuulla Mannerheimista, jos en vielä tuona vuonna, niin joka vuosi sen jälkeen ja varmaan hänestä puhutaan maailmalla vielä kuoltuanikin. Sen sijaan talvisotamme saattaa olla vähäisempi tapahtuma, kuten myös Tuuri kuvaa sen kolumissaan Venäläisten näkökulmasta “Leingradin alueen selkkauksena”

Törnin elämänkertaa on käännetty ja sitä ovat ostaneet lähinnä suomalaiset sodan käyneet noin 50 000 kappaletta vuodesta 2003. Se on suuri määrä, liki Arto Paasilinnan ensi jouluksi ilmestyvän kirjan painos. Oli se nimeltään ja sisällöltään mitä tahansa.

Matka Mannerheim ristin ritarista Vietnamin sodan vihreäksi baretiksi, saksalaisia sotilaita tappelussa kapakan seinän läpi heittelevänä “parhaana koskaan tuntemanani sotilaana” mainostettu suomalainen ansaitsee varmasti paikkansa sotakirjojen joukossa, niin vakuuttavasti Veli-Pekka Leppänen kuvaa minunkin jo lapsena tuntemani suuren suomalaisen johtajahahmon sitten vänrikki Koskelan.

Kaikkien tuntema “nero” ja ajan merkit

Antti Tuuri kielsi aikanaan taiteilijakoulutuksen merkityksen ja kuului siihen suomalaiseen ukkoporukkaan, jossa näkyvin oli itseoppinut ja monella tavalla sofistikoitu Paasilinnan veljessarjan yrmein Erno Paasilinna. Ystävyksiä molemmat ja yhdessä nähtyjä siinä missä Lindblom ja Koivisto.

Suomalainen kaveruus ja ystävyys syntyy usein hyvin erityyppisten miesten välillä ja sen kaveruuden kuvaaminen on mahdotonta epäonnistumatta siinä täydellisesti. Sen sijaan vihamiesten ja vastustajien kuvaaminen on jo uskottavampaa ja siinä on mukana myös historiallista uskottavuuttakin.

Tuurin mukaan taidetta ei voi opettaa, antaa maisterin ja tohtorin tutkintoja. Se on omituisinta mitä olen koskaan kuullut tai lukenut kun kyseessä on sellainen käsityöosaamisen lahja, jota tänään esitellään Pablo Picassoa muistellen ja taas ylisanoin Arto Pajukallion (HS 19.9) tapaan television dokumenttia ja ruotsalaista vanhaa komediaa markkinoiden.

Mitä mustavalkoisempi ja vanhempi, sitä enemmän se saa tähtiä ja vanha raihnainen mies, jonka taide ei jalostunut lainkaan ja työt toistivat itseään, saa niissä aina neron merkin myös silloin, kun ne oli viisasta hävittää. Yli 50 000 työn joukossa on paljon roskaa, liian paljon.

Väärin ymmärretty nero on aina ainut mahdollinen ja sellainen, joka ymmärretään “nerona” jo aikalaistensa keskuudessa, ei voi olla nero jo itse nerouden määritelmästä johtuen.

Nero kun tuottaa sellaista, joka uuden aikakauden airueena tai innovaationa on mahdotonta ymmärtää ja tulee käyttöön ja oivalletuksi vasta myöhemmin. Kaikkien ymmärtämä “nero” ei ole nero vaan lahjakas käsityöläinen, musiikin tai kirjallisuuden bulkki. Siihen taas päästään koulutuksella ja valtavalla työmäärällä Picasson tai suomalaisten muusikkojen, kapellimestarikoulukunnan tapaan. Toisin kuin Tuuri tai Paasilinna sen määrittelisi.

Ajan henkeen iskee parhaiten Renaultin automainos. Siinä kokonaan uusi malli, se vähiten kuluttava ja Audi -miehetkin sivuuttava, on kuvattu 1800-luvun mustavalkoisessa ympäristössä, hevoskiesien keskellä. Puuttuu vain F 1 - tallin Renaultin erotetun varikonpäällikkö Flavio Briatoren kuva haukkumassa hänen pyynnöstään kolaroineen formulakuskinsa homoksi.