Kuntajohtajaa valitsemassa

Forssan Lehti oli kertonut mistä valita kaupungille johtaja. Se päättyi onnettomaan lauseeseen. “Vaikka hän on tohtori, hänellä on jalat maassa.” Kun hakijoilta edellytetään analyyttistä ajattelua ja kykyä löytää uutta liittäen se aiemmin jo löydettyyn tieteelliseen, usein aksiomaattiseen totuuteen, siinä jalat pysyy maassa tai väitöskirja jää syntymättä. Haihattelijoita ei päästetä tohtoreiksi. Yliopiston kaukaa kiertäneillä on omituinen kuva yliopistoistamme. Kirkon kiertävä pakana ei ole hänkään tutustunut seurakuntatyöhön kovin syvällisesti. Molemmat myyvät nyt itseään väärillä henkilöhahmoilla. Konservatiiveja oikeistolaisia Kun paikallinen media on näin kaukana suomalaisen ja kansainvälisen koulutuksen ja tieteen teon perusteista, on parempi jättää myös sen muut arviot kandidaateista omaan arvoonsa. Kun kolmelle hakijalla, loppusuoralle tuodusta, on liki sama poliittinen maailmankatsomus, oikeistolainen, siellä ei löydy silloin eroja. Erot löytyvät aiemmista töistä ja suorituksista sekä persoonallisuudesta, ulkonäöstä, pituudesta, painosta, kasvojen symmetrisyydestä, pukeutumisesta, perhesuhteita, koulutuksen suuntautumisesta ja harrastusten kaltaisesta ajankäytöstä. Joku hakijoista on hieman muita radikaalimpi, tuskin niinkään liberaalimpi. Toinen vaikuttaisi olevan perhekeskeisempi ja toinen taas osaavan paremmin käyttää tietokonettaan. Suuressa otannassa kolme hakijaa sijoittuisivat kohtuullisen kauas toisistaan juuri toiminnan radikaaliuden tai konservatiivisen luonteensa puolesta. Tuskin juuri muussa. Kaikki ovat hyvin sovinnaisia ihmisiä ja tausta on byrokraattisessa suomalaisessa organisaatioarkkitehtuurissa. Juuri tätä byrokraattista hallinnollista osaamista on kaikilla, joku on hieman kokeneempi sukkuloimaan organisaatiomarkkinoinnin kanssa. Pohjolainen tausta on sekin hieman erilainen viitekehys kuin vaikkapa savolainen. Savolainen piällysmies on usein asiansa osaava jo geeniensä kautta ja pohjalainen opiskelee tätä taitoa ostamalla itselleen apua muualta. Hän joutuu turvautumaan muiden apuun ja usein sellainen on Lounais-Hämeessä Karjalasta muuttanut evakko poliitikkona. Virkaa täytettäessä hallituksen puheenjohtaja juoksee jossain ultramaratonia. Hän ei anna ohjeita ja suosituksia, ei kerro ketä kannattaa. Demokraatti vai republikaani Jos valinta tehdään yhden ulottuvuuden kautta, kuten Yhdysvalloissa demokraattien ja republikaanien kohdalla tehdään, silloin valinta on helppo. Erot ovat selvät. Jos haetaan turvallista ja konservatiivista virastonsa hoitajaa, hän saa nyt oikeisto- ja vasemmistokonservatiivien tuen. Jos taas oletetaan että nykyinen kunnan tai talousalueen meno ei oikein ole kohdallaan, vaaditaan ehkä suuriakin ja radikaaleja uusia linjauksia ja niiden toteutusta, silloin demokraatit voittavat. Löytyykö valtuustosta vasemmistoradikaaleja ja oikeistoliberaaleja enemmistö, jää nähtäväksi. Salainen lippuäänestys antaa mahdollisuuden äänestää toisin kuin ryhmäpäätökset edellyttävät. Yhdestä miehestä ei ole talousalueen tai kaupungin sateentekijäksi. Näin toinen keskeinen valintaan vaikuttava on kyky saada oman talousalueen ja intresseiltään poikkeavien sosioekonomisten ryhmien tuki työlleen. Siinä auttaa vain ihmistuntemus ja kokemus, luottamus. Tässä papin kanssa elävä savolaismies on kovin erilaisessa asemassa kuin pohjalaistaustainen ja alueelta, jossa muutokset ovat olleet rauhallisia. Muutto Forssaan ei perheellistä oikein houkuta muuten kuin ehkä poikamiehenä asustellen. Historiallisen muutoksen aikaa Hidas Häme, Kanta-Häme, on elänyt koko ajan 20 vuotta jäljessä muun maan tuulilta ja sen edessä on nyt sopeutuminen kokonaan uuteen. Pääosa 1990-luvulla syntyneistä on elänyt jo kokonaan toisessa virtuaalimaailmassa ja sen kontekstissa, sosiokulttuurisessa ympäristössä, kuin heidän vanhempansa saati isovanhemmat. Rajoja ei ole ja uudet rajat syntyvät nyt myös kuntahallinnossa rikkoen vanhaa ja koettua. Poliittinen vastuunkantaja on sekin vaihtunut ja konservatiivinen maalaisliitto on muuttunut liberaaliksi nimeltään unionin meppeinä maata edustaen. Sama koskee koko globaalia maailmaa ja sen markkinoita. Lokaalinen ja globaali ovat sama asia ja yhteisölliset rakenteet on turvattava lähipalveluina. Kalliit keskussairaalamaksut ovat Hämeenlinnassa nousseet pilviin ja kassa on tyhjä. Velka kasvaa joka vuosi ja nyt se ylittää jo reilusti 20 miljoonaa ja se edellyttäisi 5 %:n lisäystä kuntien menoon. Tällä rahalla ei kuitenkaan saavuteta samaa palvelua kuin yliopistollisen keskussairaalan palvelut Turussa tarjoavat. Sen nyt jokainen ymmärtää ja tietää kuinka Forssa on Loimijoen laskusuuntaan menossa koko ajan. Maantieteelle ei voi mitään. Kaavoitus ja innovatiivinen GIS Omat palvelut, lähipalvelut, on säilytettävä ja kalliit hankittava sieltä mistä se on järkevintä tai muututtava osaksi Hämeenlinnaa myös kaupunkina. Sote -alue kun tarkoittaa maalaiskunnissa erikoispalveluina 60-70 % kunnan menoista ja monen kunnan kohdalla opetukseen ja sivistykseen, kulttuuriin ja urheiluun, tekniseen infraan ei rahaa tahdo enää jäädä juuri laisinkaan. Sitä olisi taottava jostain muualta. Mistä sellainen Sampo löytyisi, kysytään kunnanjohtajaehdokkailta myös Forssassa. Sateentekijänä kuntajohtaja on epäuskottava ilman suuria rakenteellisia muutoksia. Talous määrää kuntien liikkumavaran. Kuntien liikkumavarassa on taas suuria eroja. Valtion antamat tehtävä taas lisääntyvät ja se normittaa samalla tahallaan ja omaa valtaansa kasvattaen paikallishallintoamme. Tämä taas lisää kansalaisten eriarvoisuutta. Palvelut kun poikkeavat nyt olennaisestikin eri kunnissamme. Kunnilla on kilpailuvälineitä, jos ne osaavat vain niitä käyttää. Tässä kunnanjohtaja on avainhenkilö. Löytykö joukosta luovaa ja osaavaa sukkuloijaa sekä samalla tunneälyistä naisten johtajaa? Entä miten ovat taidot yhdyskuntasuunnittelun kunnan kaavamonopolin GIS taidot johtajahakijoiden käytössä? Sitä Forssan Lehti ei kysynyt. Tervetuloa arkkitehtiosaston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun kouluttajien tohtorikoulutukseen. Siellä suunnalla tehdään usein ihmeitä mutta myös pahimmat ja kalleimmat virheet Ruotsin mallin mukaan eläen. Ota makkaraa, älä kiveä, kehottavat ruotsalaiset autoja polttavia kansalaisiaan. Pienten mahdollisuus on liittoutuminen Turku on avautumassa Helsingin suuntaan ja metropolipolitiikassa paikallisia vetureita haetaan. Maakuntakeskuksesta tehdään kansantalouden moottoria ja savialueelta sellainen puuttuu. Forssa, Somero ja Loimaa ovat uskottava yhteistyöalue ja maaseudulla luovat asukkaat synnyttävät uusia yrityksiä ja työpaikkoja. Lahti hakee kasvua muotoilusta ja Oulu on aina ollut omaa luokkaansa pohjoisessa. Siellä maaseutu kulkee isojen kaupunkien kelkassa ja hankinnat vihertyvät. Sama trendi näkyy toki pääkaupunkiseudulla ja sen Turun akselilla. Kakkostien akseli ja kymppitie ovat Forssan talousalueen tulevaisuutta. Luomuruokaa, omaa energiaa, matalaenergiataloja, luonnonvaraosaamisen innovaatioita nousee maisemaan ja peltoa bioenergiaan haetaan. Yrittäjäksi tullaan koulussa ja toimitusjohtajaksi 20-vuotiaana. Kunnanjohtaja täytetään kuten 30 vuotta takaperin. Samat henkilötkin häärivät tehtävässä. Se on virhe. Vallankäyttö ja markkinat Vallankäytön ja markkinoiden väliin jää kuitenkin sumeita alueita. Vuosisata sitten kunnat palkkasivat poliisin nimismiehenä, opettajan ja lääkärin. Forssassa palkkaaja oli tosin Wahren ja Jokiosissa olisi tullut olla Willebrandin. Nykyisin valtio ei halua tehdä kaikkea toimiaan itse vaan siirtää 565 lakisääteistä tehtävää kunnille ja 974 velvoitetta. Ne pitäisi täyttää niiden ihmisten, jotka ovat sattuneet jollekin alueelle asumaan tietämättä niistä yhtään mitään. Tehtävän hoitakoon kunnanvirasto ja hommaa johtakoon kunnanjohtaja apunaan muu virkamiehistö, jotka ovat nykyisin pääosin naisia. Mukana häärää joukko poliitikkoja, demokratian nimissä. Forssassa mukana on paljon lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa. Valtaa käyttääkseen kunta joutuu omaksumaan sellaisenaan valtiolta sen organisaatioarkkitehtuurin. Sitä säädellään tarkoin. Virkamiehet olisi koulutettava heidätkin mahdollisilla pätevyyksillä, niin myös kunnanjohtaja. Ei vai opettajaa ja lääkäriä. Heille maksetaan palkkaa budjetista virkapalkkana. Virkamiesprotokollassa kaikki tehdään paperilla ja byrokraattisesti. Oikeuden jumalattarella on side silmillään. Henkilöön ei pitäisi katsoa. Ei pitäisi kertoa kuinka on kyllä tohtori, mutta uskottava ihmisenä siitä huolimatta, edes Forssan Lehdessä. Asiakaskeskeisyys palveluja jaettaessa olisi tasa-arvon vastaista korruptiota. Lounais-Häme on täynnä tätä korruptiota ja sukualisten suosimista, nepotismia. Kaveria autetaan kun hän on oikean puolueen jäsen tai muuten mukava mies ja ryyppyseuran tuttuja. Kunta tuotanto-organisaationa Kunta on myös tuotanto-organisaatio. Se tuottaa valtavasti palveluja ja voisi tuottaa myös vaikkapa elintarvikkeita. Se ei olisi kuitenkaan viisasta. Nämä palvelut kun saadaan muualta halvemmalla ja parempana. Tyydytään paikalliseen infrastruktuuriin, sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuripalveluihin. Näissäkin kunta joutuu ristiriitaan markkinaehdoilla toimivien tuottajien kanssa. Kunnan valtiolta saamansa byrokraattinen organisaatioarkkitehtuuri ei kuitenkaan taivu tämän ajan tavaroiden ja asiakaspalvelujen tuotantoon. Syy ei ole kunnan eikä kunnanjohtaja voi sille yhtään mitään. Jokioisissa Lounais-Hämeessä on valtion organisaatioarkkitehtuurilla toimiva virasto (MTT) tutkimuslaitoksena. Jos siitä ottaa mallia, kohta ei ole enää laboratorioita ja toimita siirtyy Helsinkiin. Muutama tutkija ei voi sitä rahoittaa valtion leikkausten jatkuessa fasiliteettiin, jolla tiede tehdään. Luopuuko valtio tieteestä ja innovoinnista maataloudessa ja luonnonvarojen käytössä, jalostuksessa? Miten käy savialueen Lounais-Hämeessä ja Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla? Harva ihminen hakeutuu vapaaehtoisesti vallankäytön kohteeksi ja kiusattavaksi. Siinä kun ei kysytä asiakkaan tai työntekijän mielipidettä lainkaan. Yksityinen joutuu koko ajan kysymään tai yritys menee konkurssiin. Vallankäytön ja markkinoiden välillä ei saa olla sumeaa aluetta, kuten nyt on koko ajan. Kaksilla korteilla pelaaminen ei ole mahdollista oli sotealue vaikka kuinka sotkuinen tai leveäharteinen himmeli. Sumean alueen vallankäyttöä Markkinaehtoisessa organisaatioarkkitehtuurissa työntekijällä ja asiakkaalla on valta. Ei toki poliitikolla tai kunnanjohtajalla. Asiakkaalta on kysyttävä mitä he haluavat. Tuottaja yrittäjänä joutuu koko ajan sopeutumaan ja kysymään mitä ihmiset haluavat. Jos kunnanjohtaja tai poliitikko ei tätä osaa, hän on oikeassa paikassa valtion organisaatiokulttuurissa juuri kunnassa. Viranomaistoiminnassa ei palvella muuta kuin lakia ja asetuksia, joita täytetään pienissä kunnissamme. Jos joku asia ei enää toimi, silloin on asiakkaan tehtävä kokeilla, toimiiko se ehkä markkinoilla paremmin. Jos markkinat ovat väärä paikka, on kokeiltava kunnan tilaaja-tuottaja -sopimuksia. Kaikilla kun ei ole varaa käyttää kohtuullisesti palveluja. Kunnan on siis luotava kysyntää vaikkapa palveluseteleiden avulla. Oleellista on, että on palveluja, joihin kunnan ei pidä sekaantua ensinkään. Ei myöskään kuntajohtajien. Sellaisia ovat vaikkapa yliopistotasoiset palvelut sellaisissa sairaaloissa, joissa tuotetaan myös kallista tiedettä ja sen sovelluksia. Nyt Kanta-Hämeen keskussairaalassa 27 000 potilaskäyntiä maksaa saman kuin 50 kalleinta käyntiä. Siinä ei ole mitään järkeä. Rynnätä joka flunssan seurauksena keskussairaalan polille maaseudulta tai Hämeenlinnan lähiöistä. Ja maksattaa tästä laskut Forssassa. Siinä missä tieteenteon kokeilut, joihin Oulun ja Helsingin yliopistojen sairaalatkaan eivät oikein löydä rahaa ja oikeita tutkijoita Tukholman tapaan.

Elämäntaiteilijan diplomi

Esa Saarinen, Aalto ylioston suuresti arvostamani filosofi ja professori on kaverini Facebookissa. Olen siitä otettu. Hän kertoi tutustuneensa kotisivuuni, clusterartiin ja kertoi minun läpäisseen elämäntaiteilijan läpimurtoteoksen. Kiitin häntä julkaisuista, upeista kirjoista, ja kutsusta seminaaritilaisuuteen ja mieluiten sen laajennettuna ja alkuperäisessä asussaan “Pafos-seminaarina“. Lupasin käyttää elämäntaiteilijan epiteettiä nimeni edessä ja korvata sillä muut aiemmin hankkimani ihmistä määrittävät omituisuudet. Metafora elämänlankana Tiedelehdessä maaliskuussa 2006 määriteltiin myös elämäntaiteilija. Ihmisillä on taipumusta hakea metaforia ja ripustaa niihin myös elämänsä. Joku onneton kouluttaja kokeili sitä kohdallani jopa lapsena ja myöhemmin lukiossa, yliopistossa, maataloutta töikseen tutkivana työnantajana vanhassa meijerissä. Ei siitä mitään tule kun opettajat ja johtajat alkavat jahdata kiusaamismielessä itseään varttuneempia. Sellainen meijeri, sikala, navetta laboratoriona ja lopulta koko laitos suljetaan kanaloineen ja elämän mallittaja, muiden kiusaaja, viedään laitoshoitoon ennen vainautumistaan. Elämän punainen lanka ei ole vertauskuva tai mystinen metafora uudessa ajattomassa ja paikattomassa maailmassamme. Se ei ole kaari sikiämistä, syntymistä, kukoistamista, lisääntymistä, lakastumista ja vainautumista lääkärimekaanikon rakentamassa sotealueen kummitusmaailmassa. Ei ihminen niin vähäinen ja yhteen kaareen sidottu kone tai robotti ole. Jos sellaista mallia joku yrittää minulle syöttää, poistan sellaisen ihmisen lähettyviltäni ja jatkan matkaani. En pidä pelurin moraalittomasta maailmakuvasta eikä minua kukaan voi sellaiseen painostaa tai sillä uhkailla. Matka metaforana Ei elämä ole myöskään metafora matkasta. Matkaan kun liittyy reppu ja reissumies, romanttinen kulkuri sekä tyhjäntoimittaja sekä tapa kantaa taakkaa mukanaan ja odottaa koska tankki tyhjenee ja etsiä tankkauspaikkoja aivan kuten formulakuskit tallipakkojaan. Uuden tallin hakeminen ja sen jonottaminen on katkuisessa ja meluisassa ympäristössä epämiellyttävä kokemus. Elämä ei ole varikonpilttuita ja renkaanvaihtoja, kuhmujen korjailuja ja mediasirkusta, toisen omistamaa ja ohjaamaa näytelmää. Jos joku sellaista tyrkyttää, se ei ole minun juttuni. Kun joku sanoo polttavansa kynttilää molemmista päistä, elämä koetaan polttoaineena. Jos joku kertoo hankkineensa kokemuksensa tuhansien facebook -kavereittensa kautta tai nauttien etanolia, kaikkia mahdollisia hulluja ruohoja, ei minun näin ole tarvis enää itseni menetellä. Voin kysyä häneltä miltä maailma näytti ja miltä elämä maistuu nyt näiden valintojen jälkeen. Muiden kokeilusta ja valinnoista voi viisastua. Joku on elänyt ne ennen minua ja pannut jopa paperille kirjoiksi. Ne on vain jaksettava lukea ja muistettava lukemansa, pantava toimeksi ja tehtävä oikeat valinnat. Monelle kaarielämää elävälle, polttoainetta kuluttavalle, elämäpolun vertauskuvat johtavat raamatullisiin lankeamisiin, eksymisiin, kompastumisiin ja lopulta mato matkamies maan pääsee ansaitsemaansa lepoon. Hänet siunataan matojen ruuaksi ja kerrotaan kuinka takana on ollut kivikkoinen mutta rikas elämä. Täysin epäonnistunut paskareissu mutta tulipahan tehdyksi. Kuolema ei ole hullumpi vaihtoehto metaforana elämän kaariajattelussa. Siinä kuolema vapauttaa, antaa viimeisen todistuksen, kuolintodistuksen. Siisti ruumis on kuitenkin syytä jättää kaaren päätteeksi. Sellaista elämää en halua elää ja kuolemassakaan en halua olla itse läsnä. Prinsessan laitoselämää ja verenperintöä Joillakin elämä on määrätty jo ennen syntymää. Sellaisia ovat vaikkapa kuninkaalliset ja muut takavuosien yläluokan kansalaiset. Se on elämää samalla laitosympäristössä. Turvallista mutta ehdottoman tylsää. Edesmennyt prinsessa Diana kutsui brittinä itsenään kantakirjahiehoksi. Hänen tehtävänsä oli tuottaa Englannin tuleva hallitsija. Luonnossa näitä kuningattaria näkee enemmänkin ja sieltä tuo malli on ehkä joskus haettukin, mehiläisiltä, muurahaisilta. Työläiset ja kuhnurit ovat toteuttamassa omaa rooliaan ja metafora on siten biologeille tyypillinen maailmankuva evoluutiosta ihmeineen. Tavisperheissäkin, keskiluokkaisissa, kasvatetaan lapsia kohti tiettyä elämän antamaa kruunua, jossa kenestä tahansa voi tulla presidentti, nobelisti, sukutilan tai perheyrityksen jatkaja. Onnea matkaan. Oleellista on, ettei se ole minun valintani ja toivon, ettei se ole myöskään lasteni ja heidän lastensa valinta. Verenperintöön liitetty valita kun ei poikkea mitenkään metaforana kaariajattelusta vaan rajoittaa elämää vieläkin ankarammin ja on vapauden kokonaan vievä helvetti. Teatraalinen näytelmä Narsistiset näyttelijät rakastavat peliä, jossa elämä on ikuinen näytelmä. Tähän liittyvät myös kenraaliharjoitukset ja ensi-illat. Elämässä on lopulta vain yksi suuri tapahtuma, ensi-ilta, jota edeltää onnistuakseen huono kenraali. Syntymä on näyttämölle saapumista, jossa omaksutaan lapsen roolit ja kasvattajan vanhemmuus. Vanhemmuuden rooli vaihtuu isovanhemmuuteen ja nuoruus on keväinen tapahtuma metaforana. Se on joko hapuilevan debytantin elämää tai valmistumista työn orjaksi ja perheen kasvattajaksi. Siinä taistellaan vapaaksi auktoriteeteista ja saadaan ensimmäiset kolhut, opiskellaan niiden vaatima hyvinvointiyhteiskunnan sotealueiden varikonpaikat ja tankkauspisteet, ensimmäiset romanssit. Aikuiselämässä romanssit vaihtuvat kypsään taisteluun hyvän asian puolesta tai ikävään epäsosiaaliseen puuhasteluun, jonka tuomista ikävistä jäljistä moni ei vapaudu tai puhdistaudu muuten kuin kuoleman kautta. Kun elämä on näyttämö, teatraalinen tapahtuma, katkeruus, voi purkautua ironiana, satiirina ja sarkasmina. Mediayhteiskunta suosii narsistisena viihteenä juuri teatraalisia metaforia ja tuottaa niitä koko ajan kaikissa ympäristöissään. Niin printtipainossa kuin sähköisissä medioissaan. Jokaiseen on piilotettu teatraalinen metafora ja Hollywood -elämän kokemukset, narsismin lähteet. Pelurin moraaliton elämä Jaoin takavuosina tiekoneen luokittelemat ihmistyypit väitöskirjassani yrittäjinä ja kuluttajina virtuaaliympäristössä siten, että mukana oli myös peluriksi nimeämäni suurryhmä turistien ja oman aikamme kulkureitten sekä nomadien rinnalla. Peluri käy läpi suljettua peliä, jossa hän määrää myös pelin säännöt ja sulkee moraalittomassa pelissään siihen sopimattomat, koulukiusaajan tapaan, ulkopuolelle. Suljetussa pelissä Matti Nykänen suorittaa hyppynsä ja saa mitalinsa Calgaryssä tai on formulakuskin kaltainen ilmiö. Voiton jälkeen mestaruutta on puolustettava. Syntyy peli pelin jälkeen, avioliiton helvettiä seuraa uusi samanlainen ja varmasti edellisen säännöillä ja niitä vain mutkikkaammaksi kehittäen. Vaikean narsistisen häiriön uhri voi pyrkiä korjaamaan peliään myös avoimemmaksi, kuten poliitikot tahtovat tehdä puolueiden yhteistyössä, kompromisseissa. Pelataan niillä korteilla, jotka on saatu, ja vaihdetaan niitä tarvittaessa, verkotutaan ja pyritään näin välttämään ainaiseen tappioon muuten päättyvät pelit lohdullisemmiksi sietää yhdessä henkseleitä paukutellen hallituksen kehysriihen jälkeen. Avoin peli mahdollistaa samalla pelin jatkumisen ja syntyy samalla harrastelijan peliä sekä vakavammin otettavaa turnajaista. Golfissa voi antaa tasoitusta ja tenniksessä jonkun erän voi ottaa leikkinä, tosissaan mutta ei toki tosikkona. Elämäntaiteilijan renessanssi Mutta mitä tekee elämällään elämäntaiteilija? Mistä minulle on myönnetty täydellinen diplomi ja kerrottu, maan johtavan filosofin, Esa Saarisen todistaessa, kuinka olen sen läpäissyt kiitettävin arvosanoin olematta kuitenkaan yksikään edellä kuvatuista elämän metaforaa tavoitteleva aikajana eläjä tai edes innovaattori tai muodikas oman aikamme visionääri. Nekin toki löytyvät väitöskirjastani. Onko minulta jäänyt tietokoneeni kanssa jotain huomaamatta? Ikitutkija on ihminen, jolla elämä on pelkkä haaste ja mysteeri. Onneksi omat vähäiset aistimme ja elämän käsittämätön rikkaus, universumin laajuus, tarjoavat koko ajan uusia haasteita ja tilanteita, joista selviytyäkseen on opittava tai löydettävä koko ajan jotain uutta. Vanha ei siihen kelpaa. Tällainen maailmankuva johtaa ulos metaforasta ajatusavaruuteen, jota hallitsevat merkkikielen symbolit ja taiteen värit, muodot, äänet, musiikin tapa ilmaista se mitä matemaattinen kieli ja formaalinen tapa ei voi ratkaista. Jo löydetty avaa kymmenen uutta arvoitusta mutta ei toki labyrinttia tai kaaosta. Elämäntaiteilija ei sellaista edes ymmärrä. Haaste ja ongelma, uhka ja pelko ovat vain uusia suuria mahdollisuuksia. Elämäntaiteilijalle elämä on esteettisten elämysten sisäkkäinen sarja ja niiden looginen jatkumo. Käytännössä se näyttäytyy ikään kuin inspiraation, luomisen, mielihyvän ja ikuisen pohdiskelun toistuvasti vaihtuvana kehänä tai hegeliläisenä spiraalina. Kun minuus on näin taideteos, se voidaan koota ja luoda kaiken aikaa uudelleen. Pelaaja ja aikajanoja käyttävä ei sellaiseen kykene. Elämäntaiteilija elää perinteisten metaforien läpi, eikä tyydy kiistelemään siitä, onko elämä Einsteinin jo kieltämä “aika” ja ihmisen keksimä aikajana tarkoituksena joko lisääntyä, esiintyä tai pelata, keksiä itselleen muita oman aikamme nomadin ja kulkurin hakemia välineitä selvitä täysipäisenä oman elämänsä kaaoksessa pyristellen. Lainaus on Tuija Matikan kirjasta “Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Arjalainen väärinkäsitys Se, että ihminen on oman elämänsä tarina, ei ole uusi kokemus kenellekään meistä. Se on oikeastaan se ensimmäinen ja tutuin. Sen sijaan uutta on saada Esa Saariselta todistus siitä, että on suorittanut elämäntaiteilijan oppimäärän keväisen ylioppilaan tapaan kiitettävin arvosanoin. Se kun vie pohdinnan hidulaiseen veda oppiin ja sen kiertoon sekä ajatteluun, jossa taustalla on muinainen arjalainen rigveda oppi. Kirjoitin näistä kirjassani Arctic Babylon. Muut ovat sen lukeneet paitsi Esa Saarinen ja Aalto yliopiston professorit. Saksalaiset veivät sen vuosituhansia takaperin paimentolaisina läpi Euraasian niemen kohti Aasiaa ja olivat matkallaan aggressiivisia. Tämä koski myös tuolloista juutalaistan maailmanvaltaa. Arjalainen aggressio on kaukaa menneisyydestä ja juutalaisuus on sekin osa yhteistä kertomustamme hyvin syvältä historiasta siinä missä hindulaisuuskin. Meillä on taipumusta taantua geeniemme traumaattisiin solmukohtiin laman akana. Niin nytkin. Schopenhauerin ja Ahon jäljillä Tästä ajasta, toki monesta muustakin, on Hegelin ankarimman kriitikon murahdus. Menivät saksalaiset minne tahansa, he pilaava mennessään tuon maan ja kansakunnan kulttuurin, myös elämänviisauden ja elämäntaiteilijan opit. Tämän sanoi aikanaan moneen kertaan Arthur Schopenhauer. Tämä Danzigissa syntynyt ja Frankfurtissa kuollut nero, elämäntaiteilija, eli ajassa, jossa ihmisiä oli vain runsas 300 miljoonaa ja näin oli ollut jo vuosituhansia. Elämme nyt ajassa, jossa ihmisiä on 7000 miljoonaa ja ylitämme 10 miljardin rajan omana aikanamme. Nämä ajat, nämä ihmismäärät ja teknologiat, eivät ole enää lainkaan samasta maailmasta. Ne on aika unohtaa ja elää kuten oman synnynkaupunkini suurin elämäntaiteilija hieman Schopenhaueria myöhemmin. Juhani Ahon tapa elää oli myös Panu Rajalan kuvaamana lähellä elämäntaiteilijan täydellistä uraa ja sen onnistumista, ellei hän olisi kuollut niin nuorena, 60 -vuotiaana. Vanhemmaksi eläessään hän olisi voinut vaikuttaa jopa Ståhlbergin hengenheimolaisena kansalaissodan kulkuun laillisuuslinjalaisena. Hän olisi voinut saada myös Nobelinsa, eikä vain hänen lopun aikojensa rakkain oppilaansa Frans Emil Sillanpää. Kaksiavioista Ahoa seksi ei sotkenut ja hän onnistui elämään pelkästään kirjailijana Suomessa sekä ansaitsi kansalliskirjailijan maineen. Siihen auttoi kuitenkin nainen, keski-ikäinen ja monen lapsen äiti, joka sentään oikoluki hänen tekstinsä ennen julkaisua. Se ei ole kohtuuton pyyntö vuonna 2013 sivistyskansakuntana itseään pitävässä maassa olkoonkin, että kirjapainot ovat nyt ruotsalaisten omistuksessa. Sijoitus, 700 000 Saarisen oppilaaseen, on sen sijaan kohtuuton kun paikkain on väärä, Kalifornia.

Mikä on normaalia?

Oululainen aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjoitti mielenkiintoisen kirjan, jossa hän käsittelee tieteen ja politiikan suhteita sekä psykologian, psykiatrian ja lääketieteen historiaa. Hän pohtii etenkin sitä, mitä on olla poikkeava ja miten tällaiset ihmiset on luokiteltu eri aikoina, kuinka heitä on joko hoidettu tai jätetty hoitamatta, eristetty jne. Hän kertoo kirjoittaneensa kirjan mietiskellen sen sisällön rakenteissa myös omaa elämäänsä ja sitä, millaisen kirjan haluaisi lukea. Hän on syntynyt Oulussa vuonna 1964, takavuosien opiskelu- ja kotikaupungissani, ja joutunut jo lapsena pohtimaan isänsä ammatin ja koulumatkansa seurauksena normaalin ihmisen rajoja ja ihmisenä olemisen ihmeitä, käyttäytymistämme sekä hulluuden historiaa. Toimittajan näkemys kirjoittajasta Toimittaja Marko Leppänen (HS 20.5) kuvaa professorin elämää normaaliksi perhe-elämäksi ja miestä eloisaksi ja tyyneksi keski-ikäiseksi, maailmaa kiertäneeksi tutkijaksi. Oppi on haettu monen yliopiston kautta ja professuuri löytyi lopulta synnyinkaupungista, läheltä äkseeraukseen joutuneitten sotilaitten elämää, oman isän tarinaa ja koulumatkaa läpi hourulan hullujen elämän. Kirja syntyi ikään kuin omasta sisäisestä tarpeesta tunnistaa myös itsensä ja siten kovin perinteinen tapa päätyä kirjailijaksi. Hän käyttää hulluista kansanomaista kieltä ja kykenee popularisoimaan tiedettä. Jungin psykologiasta Helsingissä väitellyt ja biologivaimon kanssa elävä mies tuntee myös Irlannin, Ruotsin ja Yhdysvaltain yliopistoelämää. Hän harrastaa liikuntaa ja keskustelua. Se on normien mukaista, normaalia. Lehden kuvassa hän esittelee pakkopaitaa mutta ei suostu siihen pukeutumaan. Hänet leimattaisiin tutkijapiireissä sen jälkeen ja hän saisi kuulla siitä loppuikänsä. Sekin on aikamme ilmiö joka kertoo mikä on normaalia tänään, itsesensuuri ja itsetarkkailu, netissä provosointi ja mediassa ironia ja satiiri, sarkasmi. Kirjan kirjoittaja kirjoittaa siis itselleen. On siis terveellä tavalla narsistinen ihminen. Hullunkuriset perheet Vieraantuneet, oudot, hassut, kahjot tunnistettiin eri kulttuureissamme hieman eri tavalla ja normaalius on ollut aina aikaan ja paikkaa sidottu ilmiö. Hulluja alettiin hoitaa melkoisen myöhään olettaen, että poikkeavuus on korjattavissa. Suomeen houruinhuone tuli Lapinlahdelle myöhään vuonna 1841. Siihen saakka hulluja hoidettiin kotona. Hoito on väärä sana. Hulluja ei pidetty hulluina ja viisaat vaikenivat, ketään ei yritetty korjata paremmaksi kuin mitä oli Jumalan luomuksena. Aluksi hoitolaitokset olivat pieniä, kodinomaisia, myöhemmin rahat loppuivat ja niistä tuli suuria säilytyspaikkoja. Siis oman aikamme tyypillinen kierre, jossa raha ratkaisee mikä on paras tapa hoitaa hulluiksi havaittuja. Suuri laitos. Tilastotiede toi mukanaan käsitteen keskiverrosta ja ääripäistä. Ääripäät olivat poikkeavia, olivat ne sitten huippuälykkäitä tai imbesillejä. Näin hulluuden ja huippuälykkyyden rajaa pidettiin keskivertokansan keskuudessa häilyvänä ja Suomessa kirjailijat ja taiteilijat, poikkeavia ammatteja harrastavat, hoidettiin myös usein laitoksissa. Luovat ja vapaat ammatit - medikalisoituminen Nuoressa tutkijanalussa lapsuuden ajan univormut ja äkseeraukset, siis suomalaisen kiusaamiskulttuurin juuret, herättivät hylkimisreaktion. Hän halusi ammattiin, jossa ei ole tarvis ottaa vastaan muiden käskyjä tai normeja ja sellaisena hän piti maanviljelijän ammattia tai kirjailijan työtä. Hän oli väärässä. Vapaa ammatti ja ajautuminen ulos normeista, normaalin ihmisen arjesta, on mahdollista vain muutamalla maasta ja niin hän myös lopulta teki. Ajan saatossa poikkeavia ihmisiä kohdeltiin kovin eri tavoin. Sähköshokit, hampaiden poistot, pahan veren kuppaaminen, yllätyskylvyt uittaen ihmisiä luhistuvalta sillalta tai hajoavasta veneestä olivat tyypillisiä hoitokeinoja. Ääripäässä olivat sitten leirit, saksalaisten 300 000 potilaan surmat, T4-eutanasiaohjelmat ja 1960-luvun suuntaus, jossa kaheli olikin yhteiskunta, ei toki ihminen. Siis lähellä nykyistä ajatteluamme jossa individualismi on yksilön oikeus ja yhteiskunta hoitakoon kun omat eväät loppuvat. Ei näin aina ole ollut. Hyvinvointivaltion hulluksi on vaikea päästä ylittämättä aivan mahdottomia rajoja ja lääkäreiden lausuntoja, uusia lääkkeitämme. Tänään toimittaja ja upseerin poika keskustelevat myös muotidiagnooseistamme ja lääketeollisuuden markkinoinnista suurkampanjoineen. Välineellistyminen on ihmistä koskettava ilmiö ajassamme ja sitä on myös medikalisoituminen, lääketieteellistyminen. Professori Pietikäisen mukaan normaalius on hieman itsepetosta ja kirjansa kautta hän on oppinut ymmärtämään paremmin ihmisluontoa ja tulkintaamme vinosta, vääristyneestä tai vieraasta. Normistoa mittaava valtiojohtomme Helsingin Sanomien näkyvin uutinen on tänään valtiojohtomme matkailu. He lentävät yksityiskoneella, joita esiteltiin jo edellisen päivän lehdessä veroparatiisikoneina (HS 19.5). Kun Hesari kirjoittaa jotain merkittävää, sen lähtölaukaus on ammuttu sunnuntaina ja maanantaina siihen palataan jo näkyvämmin asiaa analysoiden. Samalla lukija asetetaan pohtimaan sitä, mikä on oikein ja kohtuullista, ja mikä menee pahasti ohi normaalin, normien ja on moraalitonta. Näin alkoi mediamyllytys poliitikkojen vaalirahoituksestakin. Nyt on piru toimittajan merrassa. Kun argumentit esitellään oikeassa järjestyksessä ja tukija kertoo hulluuden taustaa, normaalin oman aikamme normiston pohdintaa toisaalla, lukija alkaa lähestyä aihetta omia aivojaan käyttävänä tiedemiehenä. Jossain on nyt pahasti vialla. Ja niin onkin. Poikkeus on vain siinä että tutkiva media jakaa aineistot ja jättää vähän tilaa tulkinnalle sekä kritiikille. Mediayhteiskunnan tapa kertoa, taustoittaen tapahtumia, on samalla vino siinä kohden, jossa mukaan tulee myös markkinointi, ilmoitukset ja mainonta. Media hakee valtaa sekin ja jakaa valtaa samalla. Neljäs valtiomahti pyrki määrittämään mikä on normaalia ja normi, moraali. Olemalla samalla kuitenkin kaksinaismoralisti. Veroparatiisikoneen miljoonalennot Näkyvimmin on dokumentoitu entisen presidenttimme lentolasku yksityiskoneella Afrikkaan. Yksi lento maksoi liki puoli miljoonaa euroa. Mihin työläistaustainen Halonen sellaisia rahoja käytti? Mihin hän käytti palkkansa? Normien mukaan ja Halosta äänestäneitten ajattelussa sellainen vastaa lottovoittoa joka on poissa muista menoistamme, kuten vanhusten hoidosta tai eläkkeistä. Niin se onkin. Puolella miljoonalla saisi paljon hyvää vanhainkodissa ja koulussa mutta mitä Halonen teki Afrikassa? Eikö matkan olisi voinut suoritta edullisemmin? Eikö se kuulunut oman aikamme kansalaisyhteiskunnan tapoihin, ei enää edes hyveisiin, jossa tolkuttomia palkkoja saaneet laskivat palkkaansa? Helppohan palkkaansa on laskea jos toisaalla tekee puolen miljoonan lentoja yksityiskoneilla. Kai normaali ihminen ja järki näin sanoo? Näin päästään nykyiseen valtiovarainministeriin ja hänen tapaansa hoitaa hallitusta, ministerikierrätystä tai hyvätuloisia suosivaa taloutta, verotusta. Onko siinä taustalla normisto, joka on hankittu kotoa ja muistuttaa oululaisen professorin taustaa? Urpilainen on opettaja ja saanut kasvatuksensa kansaedustaja isän kodissa. Vaikuttaako se omaan normistoon, normaalina pitämään? Oululaisen professorin havaintona näin näyttäisi käyvän. Keski-ikäisenä kuolevat suomalaiset duunarit unohtuvat. Omat kissat ovat läheisempiä. Näin tavallista elämää viettävä duunari helposti ajattelee. Se on normaalia. Mikä muuttaa työläiskulttuurista nousseen ihmisen normiston hänen kohotessaan presidentiksi? Hyväksyvätkö hänen uudet tapansa häntä äänestäneet pelkästään lojaalina tapana, jolloin omassa ryhmässä saa toimiakin toisin kuin jos kyseessä olisi toisen poliittisen ryhmän edustaja? Eikö sekin ole normaalia ajattelua? Normeista poikkeava eliitti Onko normaali sama kuin ryhmäkäyttäytyminen ja näin määritelmä muuttuu heti kun kyse on muusta kuin omasta ryhmästä tai sosioekonomisesta taustasta? Sallitaanko joillekin sellaista, jota ei sallittaisi toiselle. Onko Jörn Donner saamassa saman kohtelun rötöksistään kuin Heidi Hautala? No eipä tietenkään. Sekin on normaalia ajattelua. Normit eivät ole vain yhteisön omia moraalisääntöjä, joita itse saa rikkoa, vaan myös yksilöiden välillä on valtavia eroja. Siinä missä nainen poltettiin noitana keskiajalla miehestä tehtiin jumalainen guru samojen silmänkääntötemppujen tai massahysterian seurauksena. Nyt vain tahtoo usein kääntyä päälaelleen ja miehet ovat ahdingossa. Kuka hoitaa sitä viidettä osaa kansakunnasta, jossa keski-ikäkin on laskenut yhä lähemmäs 60 -vuotta. Kuuluuko se normaaliin elämään, jossa lupa on nostaa ylemmän viidenneksen eläkettä enemmän ja samalla myös heidän keski-ikää nauttia tästä eläkkeestä? Onko sekin tavallinen tapa ajatella? Onko rikkaan terveys ja elämä arvokkaampaa kuin köyhän? Onko sekin normaalia ja normi? Euroviisuhäpeä jatkuu Euroviisuissa Suomi jäi jälleen kerran hännille. Georgiassa suutelevien naisten kuvaa paheksuttiin. Ihmiset parveilivat kadulla Tbilisissä, näitä kuvia näytettiin ympäri maailmaa. Normaali käyttäytyminen, normisto, ei ole sama kaikkialla. Se muuttuu myös meillä Suomessa ja savolaisen sanakäänteet ovat Hämeessä hankalia. Se on pyrittävä muuttamaan ironian tai satiirin, sarkasmin keinoin helpommin hyväksyttäväksi. Näin yritti myös ruotsalainen koomikko Malmössä. Ruotsalaiset laskivat pilaa itsestään keinoilla, jotka ovat tuttuja myös Suomessa. Itseironia kansakuntana ei ole uusi ilmiö sekään. Sille on helppo nauraa Suomessa mutta kakki eivät sitä hyväksy. Eihän koko kansakunta ole tietyn stereotyypin mukaan elävää, ei sinne päinkään. Stereotypiat ovat nekin normaaleja, uutta normistoamme. Media jakaa koko ajan kansakuntien kuvia ja satojen miljoonien ihmisten elämästä kertovia fiktioita. Se on tapa, normaalia, normisto ja myös osa hyväksyttyä moraalia jota media ruokkii ja pitää yllä moralisoiden taas toisaalla. Kun monikulttuurisessa maailmassa normit ja normaali käytös muuttuu, tapamme ymmärtää toisiamme edellyttää suvaitsevaisuutta ja kykyä ajatella omilla aivoillamme. Se, mikä Oulussa on normien mukaista, palkan maksu blogeista tai lehtiartikkeleista, se ei ole forssalaista elämää nähnytkään. Oulu ei ole Forssa Oulussa professori on palkkansa ansainnut ja siksi hän voi siellä perheineen elää. Muuten on muutettava Yhdysvaltoihin tai Keski-Euroopan yliopistoalueille. Vielä 1970-luvun alussa normaali ja normisto oli yliopistoalueilla Suomessa ahdistava. Professori, juuri väitellyt, joutui muuttamaan Irlantiin, Yhdysvaltioihin tai Ruotsiin. Nyt tilanne on liki metropoliksi muuttuneessa kaupungissa kokonaan toinen. Se mikä aiemmin tuomittiin on nyt normaalia. Sitä jopa odotetaan. Uutta luovaa ja innovatiivista, poikkitieteistä. Laestadiolaisessa Oulussa elämä on muuttunut. Sama koskee Tamperetta ja Helsinkiä. Mutta ei Forssaa. Normaali ei kulje käsi kädessä ja samaan aikaan läpi koko Suomen. Kun työläinen rikastuu, hän alkaa käyttää porvarina ilmaista työvoimaa ja hävittää niin loton kuin unohtaa maksaa palkan tohtoreitten töistä. Pois jopa lottoeurot tutkimukselta, tieteeltä, kulttuurilta, taiteelta ja urheilultakin. Hakekoot itse rahansa muualta kuin Suomesta. Se on normi. Tiede ja tutkimus hakekoon rahansa Brysselistä. Muut eivät siihen kykene tai saavat sen tukirahoina. Ainut toivo on tieteessä. Mutta miksi asua silloin Forssassa? Maaseudun ja kaupungit erot suuria Maaseudulla normit ja normaalius ei ole sama asia kuin metropolin kampusalueilla. Maaseutuohjelmaa ei voi laatia kuten metropoliohjelmia. Yhdysvalloissa piilaaksojen sosioekonominen rakenne on kokonaan toinen kuin Suomessa ja erot löytyvät juuri kyvyssä hyväksyä ja ottaa vastaan uutta, luovaa ja etenkin innovatiivista. Siitä maksetaan maltaita. Suomessa jääkiekon peluusta. Sekin on normi ja normaalia. Maailma on täynnä kertomuksia, joissa merkittävät, koko talousrakenteen muuttaneet innovaatiot ja niiden keksijät on ajettu ulos omasta yhteisöstään. Tässä kyse ei ole enää normaalisuudesta tai normista vaan pikemminkin pelosta ottaa vastaan uusi teknologia, uusi tuotantolaitos tai kokonainen maailmankuvan muuttava intrenetin ja sosiaalisen median kaltainen strategia ja sen talousmallit. Sekularismi ja hidas evoluutio Niinpä kun vanhat puolueemme saivat asiansa läpi, sukupolvelta toiselle, niiden tuoma taloudellinen ja normistollinen kulttuurin lisä, ylimielisenä koettu omien etujen tavoittelu, jäi lopulta poliittisen eliitin tavaksi käsitellä “normaalia”. Kun se muuttui, demokratiassa se merkitsi äänestäjien unohtamista myös normistotasolla. Näin syntyi tarve uuteen poliittiseen kulttuuriin. Perinteinen, moraaliltaan sekularistinen poliittinen eliitti, vieraantui kansasta, oman aikamme torppareiden ja mäkitupalaisten sekä pieneläkeläisten ja työttömien, ennen aikojaan kuolevien miesten elämästä. Nämä kykenivät pitämään yllä valtaansa vielä pienyhteisöissä, mutta eivät enää naisten valtaamissa yliopistoissa, poliittisissa liikkeissä ja valkokaulusköyhälistön toimihenkilöverkostoissa. Tästä tuli normaali ilmiö, normi. Normit ja moraali muuttuivat ja vasta interneti ja sosiaalisen median myötä mukaan tuli uusi kieli, jossa normit, normaalina pidetty sekä moraali eivät olleetkaan enää kenen tahansa sanelemia, vaan mukaan tuli sekularistisia elementtejä, joissa Suomi on ollut aloitteellinen. Sitä ei ole katsottu hyvällä. Sen ymmärtää, oli tavoite kuinka hyvä tahansa. Kaikki eivät ole uskostaan luopumassa. Se ei ole globaali normi ja normaalia, päinvastoin. Se on poikkeus. Poikkeuksesta ei pidä tehdä omaa normia. Ongelmana tässä on se, ettei globaali sekularismi ole yhtään sen onnistuneempi tapa vaikuttaa 7000 miljoonan ihmisen normeihin kuin pyrkimys kiinteyttää pienyhteisöjä ja sosiaalisen median tuomia omia virtuaaliyhteisöiksi koettuja verkostojamme. Kumpikaan niistä ei noudata 7000 miljoonan ihmisen paikallisia, alueellisia tai kansallisia, normaaliksi katsottuja symbolirakenteita. Niitä me emme voi muuttaa. Vielä vähemmän geneettistä perimäämme ja evoluutiota. Oma mielikuvamme normaalista on harhainen sekin. Sen varaan ei pidä euroviisuja ja maailmankuvaansa rakentaa saati kansainvälistä kauppaamme ja globaalia politiikkaa.

Helatorstain saarna

Sote -sopasta ei pitäisi enää puhua. Se on ansa, johon kohta koko maa harhautetaan siinä missä eurooppalaisen tai globaalin maailman tuskiin. Sen viimeisin vaihe on kuitenkin kirvoittanut alan osaajat ja harrastajat taas keskusteluun, jossa puurot ja vellit on jo sekoitettu ja vahingosta ei voi enää viisastua. On vain pyrittävä mahdollisimman vähäisiin vaurioihin ennen uuden hallituksen syntyä. Rapautuva yhteiskunta En ole enää niinkään huolissani aluetaloudesta tai vallan jakautumisesta, rahan jaosta. En myöskään sijaintiehtojen toteutumisesta ja optimaalisista palvelujen jaosta. Yhdyskuntasuunnittelu sai näissä suunnitelmissa poliitikoilta korvilleen, mutta ehkä näin oli tarkoitetukin. Asiantuntijat sivuun ja amatöörit kehiin. Ammattilaisten asiantuntemuksesta on sitäkin syytä olla nyt montaa mieltä. Opetuksemme yliopistoissa on rapautumassa sekin. Valtion tutkimuslaitoksilla rapautuminen on ollut paikoin totaalista. Välineellisen tiedon ja tieteen fasiliteetti, laboratoriot ja toimistot, ovat kadonneet ties minne. Tutkijat tutkivat toisiaan. Siinä karsittavan hallinnon päät kolisevat toisiinsa ja jokainen ostaa itse työpaikkansa. Kun eilistä Eurooppa päivää ei kukaan juhlinut, muuten kuin ehkä salaa ja Brysselissä, viran puolesta, idea Euroopasta ja eurosta oli kärsinyt paneurooppalaisen isän Richard Coudenhove-Kalergin kuvaamana ideana lommoja, joiden paikkailu vei myös oman hallituksemme voimat. Unkarilainen ja itävaltalainen paneuroopan piknik jäi nyt näkemättä. Koko näytelmä olisi nyt surrealistinen ja vaikea ymmärtää oman aikamme kokemuksena. Peter Pan oli sittenkin narsismiltaan häiriintynyt olento, jonka suurimmat saavutukset olivat muita huijaava huilumies, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Peter Pan on oman aikamme ihminen. Demokratian rapauttava Peter Pan - Paneurooppa Globalistit saivat Euroopassa nenilleen ja vuoden kuluttua eurovaaleihin osallistuu suomalaista äänestäjinä ehkä noin kolmannes iäkkäimmistä ja vain siksi, että ovat käynet uurnilla aina, ja kokevat sen velvollisuudekseen. Velvollisuus kutsuu etenkin konservatiiveja ja siis tien oikean laidan kulkijoita. Eurooppalaisuudessa vasemmiston, etenkin sen radikaalin siiven matala profiili, internationaalinen marssilaulu, alkoi ensimmäisenä kuihtua juuri Suomessa. Demokratian kriisi, poliittisen liikkeen uskottavuus, puolueiden hajaannus ja harhailu aatemaailmoiden viidakossa käynnisti globalisaation ja Peter Panin huilun perässä kulkevan liikkeen. Eurooppa vanheni, rapistui, muuttui sivuraiteeksi Aasian ja Kiinan, Intian ja Afrikan, Yhdysvaltain uudelleen muototuvassa maailmassa. Demokratia alkoi rapautua myös Suomessa. Maalaisliitosta tuli liberaali oikeisto siitäkin Strasbourgissa. Maaseutu jäi vaille tukijaansa siinä missä työläinen omaa puoluettaan. Strasbourgissa demareita edusti ortodoksi pappi. Isä Camillon kylä ei ollut oikein suomalaisen duunarin mieleen. Kansakoulun opettajat blondeina hoitamassa maan taloutta olivat uuden rakkausliikkeen omituisuuksia. Peter Pan huiluineen kulki edellä puoluesihteerinä, ikuisen lapsena. Vastuun kantaja vaihtui Sote -uudistus ei koske Eurooppaa muuten kuin välillisesti. Kun yhden on säästettävä, säästäköön samalla myös Suomi ja jättäköön perustuslain romukoppaan siirtyessään euroon Saksan mallin mukaan demokratiaa halveksien. Kun kerran loukataan kansanvaltaa, perustuslain kirjainta, sen merkitys katoaa. Perustuslain mukaan Suomen valuutta oli markka ja sen muuttaminen olisi vaatinut eduskunnassa 5/6 enemmistön. Ruotsi ja Tanska äänestivät valuutastaan, Suomi ei. Muu Pohjola jäi syrjää sekä Margaret Thatcherin johtamat britit. Suomi seurasi Saksaa. Loukkasi demokratiaansa. Teki virheen juuri tässä. Kansa saa olla väärässä, mutta se kyllä kantaa vastuun silloin ja hoitaa virheensä. Nyt vastuu jäi poliitikoille, hallitukselle, eduskunnalle. Se oli virhe. Se ei kanna vastuuta tehtaissa eikä pelloilla. Globalistit vastaan lokalistit Kun sote -soppaa on keitetty, vastakkain on jälleen kaksi valtiomahtia. Kansallinen pääministerimme, hallitus, joka on kaapannut itselleen kaiken vallan presidentti -instituutiolta, ja samalla sen vastapainona paikallinen valta, demokratia, joka on siirretty Suomessa kunnille, ja jota suojaa sitäkin perustuslakimme. Vallan siirto presidentiltä käynnistyi Urho Kekkosen pitkän valtakauden jälkeen presidentti Mauno Koiviston toimesta. Se, että se jatkui vielä kahden seuraavan presidentin, Ahtisaaren ja Halosen aikana, ja siirsi kaiken vallan pääministerillemme, ei ollut tarkoitus, kertoo presidentti Koivisto tänään. Kun hölmölässä aletaan uudistus se viedään loppuun kaatamalla talosta seinätkin. Hallitus sai jatkoajan sote -sotkussaan ja tavoite liittyy suurkuntiin. Tässä ajatellaan täsmälleen samalla tavalla kuin Euroopan yhdentymisen kohdalla ja mukana on valta ja rahan jako, ei muuta. Kunnat ovat kuitenkin paikallisdemokratian kautta vastapuoli kansalliselle ja globaalille keskusvallalle. Jos se saadaan rapautettua, valta jää pelkästään markkinoille. Valoa ei kanneta enää säkillä tupaan vaan kaadetaan seinät pois sen tieltä tulvia sisälle. Ikkunoiden rakentajat ovat kortilla ja ikkunasta ei katso demareiden tai maalaisliiton uskottava aatteellinen Peter Pan. Globaalia markkinataloutta ei voi huijata kotikostein ja Kekkosen opein. Ainut vauraus on kasantalouden moraalipääoma Monella Nobelilla palkitut, moraalitaloutta puolustaneet taloustieteilijät, ovat Ruotsin Akatemian palkitsemia Yhdysvaltain kansalaisia. Osa heistä on tunnettu vasemmistolaisesta ajattelustaan. Siinä ei ole mitään outoa. Ihmiset, jotka hyväksyvät tutkimuksen teeseikseen ihmisen raadollisuuden, virkamiesten, bisnesmiesten ja kirkonmiesten taipumuksen olla tavallisia ihmisiä, hyveineen ja rötöksineen, ovat hyväksyneet tosiasiat tiedettä tehdessään. Lain tehtävänä on estää sellaisia virheitä, jotka syntyvät ihmisen kuolemansynneistä joista ahneus ja vallanhimo, Peter Panin kaltainen narsismi ja oman egon nostaminen ohi muiden, ovat tosiasioita. Kukaan meistä ei ole niistä vapaa. Poliitikko persoonallisuutena tutkimusten mukaan kaikkein vähiten. On olemassa riski, että nyt puolueittemme narsistiset tavoitteet, konservatismin oikeistotuulet, vievät meitä kohti sellaista loppua, jossa pyrimme pääministerin johdolla ja suurella vallalla rapauttamaan paneuroopan ohella myös oman paikallisen demokratiamme. Se on suurempi riski kuin kaikki kuntien jakamat palvelut yhteensä. Viimeinen muuttoliike alkamassa Tutkimusten mukaan suurkunnissa paikallinen yhteisöllisyys vähenee ja kiinnostus vaaleihin kääntyy dramaattiseen laskuun. Sellaisesta ei voi olla muuta seurausta kuin yhteisöllisen vastuukannon väheneminen ja siirtyminen suurkuntien muutamaan kaupunkiin. Kaupungissa yhteisöllisyys ei toimi, ne ovat asiaorganisaatioita. Sieltä ei kanavoidu apua perinteisen maaseutuorganisaation tueksi, kuten tähän saakka on löytynyt. On ollut pakko löytyä. Kirkonkylät ja sen poliitikot ovat käyneet jo nykyoloissakin liki katkeraa taistelua tuhansien kylätoimikuntien vetäjien kanssa ja syynä on juuri valta ja sen käyttö. Kun vastassa ovat vanhat kirkonkylämme ja niiden kuihtuvat kuntaorganisaatiot sekä maakuntakeskus, maakuntakeskus vie varmasti kaiken. Maaseudulta kun ei vaaleihin enää edes vaivauduta turhana oman yhteisön näkökulmasta. Yhteisön toiminta kun on aina ollut omaehtoista ihmisistä huolehtimista. Ei byrokraattista, hallinollista pakkoa tai rahalla ostettavaa palvelua. Luonnonvarojen käytön rapautuminen käynnistynyt Noin joka kolmas suomalainen asuu maalla ja riski jättää maaseutu on nyt todellinen. Siitä seuraa luonnonvarojen käytön rapautuminen demokratian rinnalla. Talvivaara on Kainuussa tästä tyyppiesimerkki koko Euroopalle ja sellaisena sitä on myös seurattu. Luonnonvarat on meidän ainut uskottava rikkaus ja kyky tulla toimeen myös jatkossa. Kun se osaamisemme katoaa, meille ei jää muuta kuin ne keinot, joilla elämäänsä elävät sellaiset yhdyskunnat, joilla luonnonvaroja ei ole. Kypros ja Irlanti ovat tällaisia esimerkkejä. Osin myös Kreikka. Tätäkö meillä haetaan? Millä tuon rakennemuutoksen jälkeen maksetaan samaan aikaan sekä tuontielintarvikkeet että terveys- ja sosiaalipalvelumme? Entä opiskelu? Mistä haetaan rahat maaseudun läpi kulkeviin teihin ja kuka ne pitää yllä autioituneessa maassa? Millä osaamisella? Agropolis -strategia käyttöön Lounais-Hämeellä on mahdollisuus rakentaa mallia, jolla voidaan ainakin osittain välttää katastrofia. Se edellyttää kahdesta mallista valitsemista. Joko jäämme Hämeenlinnan armoille tai sitten irtaudumme tästä isäntäkuntamallista ja haemme yhteistyötä savialueella, Agropolis -alueellamme, Loimaan ja Someron suuntaan kiinnittyen mieluiten niin laajalla alueella kuin mahdollista. Optimaalisin olisi kyläyhteisöjä verkottava malli, jossa itse sote-alue ulottuisi Tampereen, Turun ja Helsingin suurkuntien rajoille. Sen eteen kannattaa tehdä töitä ja tätä mallia esittelin jo 1990-luvun alussa vaiheessa, jolloin oli jo nähtävissä mihin joudumme EU:n osana, jossa yhteistyössä ovat mukana alueiden Euroopan alueyksiköt, jopa valtioiden rajoja ylittävät, sekä toisaalla oman maamme suuren ikäluokan jääminen eläkkeelle, huoltovastuumme muuttuminen päälaelleen takavuosistamme. Oli ymmärrettävää, että tuo malli kaadettiin Jokioisissa ja Hämeessä vielä 1990-luvun alussa. Nyt ollaan myöhässä yli 20 vuotta, mutta se on hyvin tavallinen yhden sukupolven ylimenevä viive näin suurissa, koko vanhan maailmankuvan muuttavissa rakennemuutoksissa.

Ikuinen Giulio on kuollut

Emeritustoimittaja Reetta Meriläinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (7.5) kuinka maratonmatkan tuskasta on lyhyt matka otsalohkon ahdinkoon. Samassa lehdessä geenibiologi kertoo, kuinka muistutamme perimältämme luisuotsaista sukulaistamme vuosisatojen takaa, Neandertalin ihmistä. Elimme vuosisatoja rinnakkain ja risteydyimme toisiimme. Kun lähdemme maratonmatkalle, voimaa on vaikka muille jakaa ja käyttäytyminen sofistikoitua, sosiaalista. Loppu on taivallusta pimeän tuolla puolen ja taistelua selviytymistä maaliin hengissä ja yhtenä kappaleena. Sellainen otus on vaaraksi itselleen ja muille. Pimenevä otsalohko Erilaisuus ei ole erillisyyttä, kirjoittaa Meriläinen. Vaikka otsalohko ei suostuisi myöntämään väsymystämme jalat tekevät matkanteosta lopun. On levättävä ja pohdittava. Opeteltava ajattelemaan. Luisuotsainen otus ei ole ainut osa geenejämme. Meissä on myös hitunen ihmistä, Homo sapiensia. Vaikkei sitä aina uskoisi laman ja ahdistuksen, sotien ja ahneuden vuosina. Vai tapahtuiko otsalohkolle jotain korvaamatonta vahinkoa maratonin alkutaipaleella? Liian kovassa alkuvauhdissa? Kasvokkain ihmisen kohtaaminen on vielä Homo sapiensin, viisaan ihmisen tapaista puhumista, mutta sitten alkaa verkkokeskustelu ja luisuotsainen mongerrus. Meriläisen mukaan villiintyminen ei johdu ilokaasusta. Suomalaiset ovat juoneet viime vuonna alle kymmenen litraa puhdasta etanolia. Se on vähemmän kuin miesmuistiin. Luisuotsaisuutta se ei poista. Joku on juonut minunkin osuuteni. Aika pysähtyä - pohtia Otsalohko säätelee ihmisen sosiaalista käyttäytymistä. Suurin ryhmä, jonka luolakarhun klaanin ihminen tunnisti, oli enintään sata, parisataa ihmistä. Jos heitä oli enemmän, klaani hajosi. Netissä on miljoonien lauma ja kavereiksi heistä haalitaan tuhansia. Heille kerrotaan julmuuksia ja perhe-elämän traumoja sekä matkitaan iltapäivälehtien lööppien elämää. Sellaisen seuraaminen on ulkopuolisena rankka kokemus. Miksi luisuotsainen muuttaa netin omaksi luolakseen? Olisiko nyt terveellistä pysähtyä niin kauan kun otsalohko vielä toimii, ei ole dementoitunut, kysyy Meriläinen? Eikö näistä varoitettu? Kohtalon kolmikko Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta kokoontui pohtimaan maittensa kohtaloista kuin luolakarhun klaanin kolme päällikköä. Heidän kansallisia valtioitaan vaivaa jättivelat ja työttömyys. Näillä klaanijohtajilla on käsissään eurooppalaisen talouskriisin pahimmat sotkut. Miten meidän Suomessa tulisi vastat sotkuihin, jotka ovat vuosituhansien takaa ja kulttuureista, joiden onni ja onnettomuus on aina ollut Pohjoisen onnesta tai onnettomuudesta osaton. Me olemme toki eurooppalaisia, Venäjän luoteiskulmassa, Jäämeren rannalla ja asuttaneet maamme oloissa, jossa mannerjää vetäytyi ja paljasti lopulta karun todellisuuden, moreenin ja someron peittämän kallioisen kotimme. Savimaat olivat kapeina meandereina ja delttana jokien laaksoissa ja suistoissa, sulamisveden merien rannoilla. Somerikot vesivarastoina harjuissamme, jotka käytimme teittemme pohjiksi. Hyvästi pohjavedelle. Eikö tästä muka varoitettu ja juuri kuolleen maantieteen professorin suulla, Granön ja Aurin, Hustichin tapaan saarnaten. Germaaninen kirous Kun viimeisten sotien jälkeen saksalainen klaanipäällikkö, suurikokoinen Helmut Kohl hyväksyi ranskalaisen kollegansa ehdot kahden Saksan yhdistämiseksi, hän pakotti samalla kansansa nielemään ylpeytensä ja syntyi valuvikainen yhteisvaluutta. Saksalaiset eivät päässeet valuutastaan äänestämään. Jos olisivat päässeet, valuuttaa ei olisi syntynyt. Sitä tuki myös italialainen klaanipäällikkö, 60 vuotta vallassa kiinni roikkunut ja nyt kuollut “ikuinen Giulio”. Giulio Andreotti tuomittiin useista rikoksista ja mm. tutkivaa journalismia harjoittaneet toimittajan murhan tilaamisesta. Hän sai siitä 24 vuoden vankeusrangaistuksen mutta koskaan hän ei linnassa istunut. Oli Italiassa maantieteen oppilaitteni kanssa kun Aldo Moro murhattiin. Pelko siitä, että olisimme joskus samassa valuutassa tämän klaanin kanssa, oli jo tuolloin olemassa. Koskematon Giulio oli osa eurooppalaista tarinaa, josta kuukausi takaperin kuollut Margaret Thatcher oli osallisena, imperiumin valtiaana, tuntien hyvin mistä on kysymys ja kuinka siitä oli brittien pysyttävä erossa. Thatcher piti puheita, jotka olivat pragmaattisia ja helposti kenen tahansa ymmärrettäviä myös Suomessa. Hän kertoi, kuinka tulee käymään ja miksi. Hän oli oikeassa. Oikeassa olivat myös Nobelinsa voittaneet amerikkalaiset moraalifilosofiaa saarnanneet taloustutkijat. Oikeassa on aikanaan Nobelin voittava geenitutkija ja Neanderdalin perimän kartoittanut Svante Pääbo. Meitä ei auta enää edes äiti-Eurooppa. Kadonnutta demokratiaa etsimässä Suomalaiset, toisin kuin tanskalaiset ja ruotsalaiset, eivät päässeet valuutastaan äänestämään. Päätös tehtiin parlamentissamme yksinkertaisella enemmistöllä vaikka perustuslaissamme kerrottiin valuuttamme olevan markan ja sen muuttaminen olisi vaatinut 5/6 enemmistön. Eurooppa ja EU rapauttaa demokratiamme sekä kansallisena että paikallisena, kuntatason ainoana henkireikänämme yhteisöinä, yksilöinä. Olemme saman aatteen ja maailmankuvan uhreja kuin saksalaiset ja se näkyy historiassamme. Saksan mahdollisuus menestyä äärioikeistonsa kanssa on ollut yhteinen ongelma ja niin on tänäänkin. Menivät saksalaiset mihin tahansa, he pilaavat sen maan kulttuuriin, kirjoitti aikanaan saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer ja viittasi mm. hinduihin ja heidän veda oppiin, sen muinaisten germaanien rigveda opin jäänteisiin. Ne ovat siellä kuin luisuotsaisen neanterdaalilaisen muisto omassa geenistössämmekin. Jääkausina, jään leviämisen mukana, me palasimme aina sen reunalla etelään, germaanien kulttuuriin. Me palaamme siihen aina väsymyksen hetkellä, pimeän tullessa tajuntaan ja otsalohkon alkaessa antaa periksi takaraivon jyskeelle. Olemme käyneet sotamme sen seurauksena ja väsymyksen viedessä kohti turhaumaa, frustraatiota, valitsemme johtajia, joiden kyky on luisuotsaisen apinan kykyä muistuttava. Italiassa palattiin sellaisina aikoina aina “ikuisen Giulion” aikaan.

Akateemikko Olavi Granö kuollut

Akateemikko ja maantieteilijä Olvi Granö, akateemikko ja maantieteilijä J.G. Granön poika ja toisen polven maantieteilijä kuoli Turussa 19. huhtikuuta 87 vuoden iässä. Hänen mukanaan hautaan meni 110 vuotta suomalaista huippumaantiedettä. J.G. Granö oli tunnettu tutkimusmatkailija ja luonnonmaantieteilijä, geomorfologi ja maantieteen teorian kehittäjä, filosofi. Olavi Granö taas tunnettiin aluksi etenkin Porvoo seudun tutkijana ja maisemamaantieteilijänä sekä vaihettumista seuraten. Luonto ja ympäristö ihmisen toiminnan perustana etenkin talousmaantieteessä oli Olavi Granön tutkimusaiheita. Tiedepoliitikko Parhaiten Granö nuorempi tunnettiin tiedepoliitikkona ja nykymuotoisen Akatemian perustajana. Hän oli mm. Akatemian keskustoimikunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hän pyrki vaikuttamaan keskusteluun tieteestä ja sen asemasta kirjoittamalla. Nuorena maantieteilijänä sain olla seuraamassa hänen sujuvaa puhettaan mutta myös pedagogin taitoja. Maantieteen historia ja metodiikka tuli tuolloin erityisen läheiseksi ja hän oli oma isänsä työn paras tuntija. Tuohon aikaan, 1960-luvun Suomessa, myös maantiede eli voimakasta muutoksen aikaa. Kriittinen maantiede tuli yliopistoihin. Yliopisto uudistui seuraavalla vuosikymmenellä. Elettiin vaihetta, jolloin tietokoneet tulivat yliopistojen päivittäiseen käyttöön ja GIS maantieteen välineeksi. Niiden sovelluksiin oli saatava mukaan maantieteen pitkä ja vaativa filosofia ja kehitettävä uutta, aiemmin kokematonta informaatioyhteiskunnan metodiikkaa. Oli oltava muita edellä, innovoitava. Käsite innovaatiosta muuttui maantieteessä sen diffuusioksi, dynaamiseksi maantieteeksi. Sen opit oli kyettävä levittämään ympäröivään yhteiskuntaan. Itse matkustin liki päivittäin Turun ja Oulun väliä. Helsinkiin matkat veivät lähinnä hallinnollisista sysitä. Maailmalle matkat veivät opiskelijoita kouluttaen ja uusia malleja yliopistolle etsien. Oulu teknopolis syntyi ensimmäisenä tiedepuistona Suomeen jo 1970-luvun alussa. Tiedepuistojen maailmanjärjestöt tulivat tuolloin tutuiksi maantieteilijälle. Suomi eli suurta yhdyskuntarakenteiden murrostaan. Olvi Granö oli sopiva kouluttaja. Maantieteilijät olivat samaa suurta perhettä. Kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen alkoi Molemmat Granöt olivat poikkeuksellisen kansainvälisesti suuntautuneita tutkijoita. Tämä auttoi meitä nuorempia kansainvälisyyteen. Olavi Granö piti yhteyttä etenkin Ruotsiin ja Viroon sekä näiden akatemioihin. Molemmat olivat tieteellisten seurojen kunniajäseniä ja useamman yliopiston kunniatohtoreita, loistavia esikuvia. Opiskelijat oli saatava joka kevät Euroopan turneelle tai kohti Aasiaa. Se oli monelle ensimmäinen ulkomaan matka ja kesti viikkoja. Olavi Granö oli erittäin lämminhenkinen humanisti ja suhde ihmisiin oli aina ehdottoman tasa-arvoinen. Hän voitti kanssaihmisten kunnioituksen ja oli siinä ylivertainen oman aikansa akateemisen väen joukossa. Tässä hän muistutti maantieteen traditiota Suomessa. Väinö Auer, Ilmari Hustich ja Sakari Topelius sekä oululainen, runoilijana paremmin tunnettu Aaro Hellaakoski, ovat tuota samaa humanismin suomalaisten maantieteilijöitten koulukuntaa. Suuret ikäluokat pitivät omaa äänekästä elämäänsä samalla kun välisukupolvi käynnisti uudet tutkimus. ja opetussuunnitelmat. Nyt olisi jo kokonaan uuden paradigman aika. Ajaton ja paikaton maantiede Tänään maantiedettä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Niin paikkatieteenä kuin globaalina synteesien rakentajana lokalistien ja globalistien välillä sekä yhdistäen luonnonmaantieteen tutkimuksen ihmistieteisiin, talous- ja sosiaalimaantieteeseen. Informaatiotulva ja pirstaleinen tiede vaatii synteesien rakentajia mutta myös suunnittelumaantieteen tapaan suunnan näyttäjiä ja rohkeita tutkimusmatkailijoita. Oman aikamme pirstaleinen tieto tekee meistä ehkä tietäviä mutta ei välttämättä viisaita. Älystä ei ole puutetta mutta viisaudesta on. Pelkkä tiedon leviäminen ja helppo saatavuus ei vielä riitä. On pantava myös toimeksi ja tehtävä oikeat valinnata. Ja siinä maantiede auttaa eniten tieteistämme. Maantiede elää samaa kriisiä kuin yhteiskuntamme yleensäkin. Sen on vaikea havaita paikkaansa sinä myllerryksessä, jonka keskiöön se on itsekin nyt joutunut. Ajaton ja paikatko tiedon tulva hukuttaa käyttäjänsä elleivät välineet ole kunnossa ja filosofia oikeaa, valinnat tehty täsmälleen oikean teorian avulla. Huutava puute synteesistä Tänään maantiedettä tarvitaan kylissä, kunnissa, kansallisesti, EU:n sisällä, globaalisti sekä luonnonmaantieteenä luonnonvarojen käytössä, Jäämeren tutkimuksessa ja vanhan tradition mukaan niin Kiinassa, Intiassa kuin Afrikassakin. GIS ei ole sekään vain insinöörien keksintö ja peltipoliiseista varoittava laite autoissamme vaan ensisijaisesti tapa etsiä optimaaliset sijaintiehdot yrityksille, palveluille ja kunnillemme omaan aikaamme sopivat palvelurakenteet. Sote sotkut ja kuntien rakennemuutokset ovat osaamattomuuden tuotteita. Tietoa on mutta ep taitoa sen käyttöön. Mediakratia on pahin kaikesta, viihteellinen mediayhteiskunnan turhuus ja sen seuranta. Se on aina poissa jostakin. Luonto ei anna meille virheitämme anteeksi ja kriisit, jossa demokratia on uhattuna niin pienkunnissamme kuin Italian kaltaisissa valtioissa, ovat valtavia haasteita, joihin Granön kaltaisten maantieteilijöiden työtä tänään vaaditaan. Erityisesti nyt tarvitaan rohkeutta tarttua sellaisiin epäkohtiin, joihin aggressiiviseksi muuttuva ympäristö tuo mukanaan uusia uhkakuvia ja joita ei saisi nyt tutkijana ja sen soveltajana pelätä. Pelko on oman aikamme pelon maantiedettä ja suurin uhka teimme nyt mitä tahansa valintaa.

Luopumisen tuska

Helatorstai oli jossain vaiheessa myös helalauantai. Mauno Koivisto palautti Jeesuksen taivaaseen astumisen ihmeen takaisin oikealle paikalleen. Kristikunnan suurin päivä ei kuitenkaan ole oikein kohdallaan vieläkään. Sen tärkein tapahtuma vaivaa myös Helsingin Sanomien toimittajaa, Ilkka Malmbergia (5.5). Viihteen vaatimukset Olen kirjoittanut Jeesuksen tavasta kadota pilviin kirjassani Arctic Babylon ja pitänyt näitä tapahtumia erikoisina. Niitä kun oli jo ennen Jeesuksen häpäisemistä ristillä. Samalla syntyy vaikutelma, ettei Jeesus ollutkaan ensimmäinen ylösnoussut. Tämä Helatorstain tapahtuma on vain hieman kökkö tapa lopettaa evankelistien työ ja kirjoitukset, pohtii llkka Malmberg, joka ei selvästikään ole teologisen tiedekunnan pohtijoita. Toimittaja on arjen pragmaatikko ja viihteen tekijä. Lukijan on viihdyttävä tekstin parissa. Sen on imettävä hänen mukaansa. Kun pohtijoiden joukossa on monenlaista kirjoittajaa syntyy kiintoisia, aikaan sopivia rinnastuksia. Kun suuria asioita tapahtuu, on tapahtunut 2000 vuotta takaperin, niiden pohdinta nyt on keskenään samankaltaista, viihteellistä ja ironista, satiiri ja sarkasmi saavat yliotteen. Kerrotaan, kuinka ristiinnaulitseminen oli aikanaan massakuolemana tapa häväistä ja usein naulojen paikatkin olivat missä sattui, sukuelinten kohdalla, ja usein naulittu joutui ristille pää alaspäin roikkuen. Oikeammin naulitseminen oli pyöveli työnä liki puolitieteellistä puuhaa ja siinä oli ammattilaiset asialla siinä missä pyövelin työssä tänäänkin. Oppikirjoja aiheesta oli runsaasti, mutta toki mukana oli sitten rapautuvaa kulttuuria ja ristille joutuminen oli kauhea häpeä, luonnollisesti, jonka opetuslapsetkin sitten kielsivät Mestarinsa kohdalla. Pietari jopa kolmeen kertaan. Kuritta kasvaa - kunniatta kuolee Tässä on selvä yhteys oman aikamme kiusaamiskulttuuriin, jossa tavoite on työpaikoilla ja kouluissa häpäistä kiusatun identiteetti ja sosiaalinen asema, saattaa hänet pilkan kohteeksi vähättelemällä ja lopulta aggressiivisesti toimien. Ristiinnaulita henkisesti ja koko ryhmän voimalla ja mieluiten pää alaspäin ja häväisten muutenkin kuin vain sylkemällä. Olemme tässä kiusaamiskulttuurissa maailman osaavimpia kansakuntia ja se näkyy etenkin vanhoissa agraarin elämän ja työläiskulttuurin sarkastisissa menoissamme. Aika ajoin niitä joutuu pakenemaan ja hakemaan happea muista kulttuureista. Toimittaja ja kirjailija pahoittelevat kuinka emme ymmärrä oikein hänen sarkasmiaan. Pahempaakin on nähty hiilikaivosalueilla ja etenkin Australiassa, vankilasiirtoloissa muuallakin. Poikakotien kasvattien kertomukset kertoivat kyllä muusta Suomessa. Siinähän oli jotain tuttua omasta lapsuuden koulusta ja myöhemmästä työympäristöstä. Häpäisy ja lyöminen, suljetut putkat olivat käytössä vielä myöhään 1960-luvulla. Näin lasta kasvatettiin Suomessa. Suomessa opettajat oppivat ensimmäisenä juuri pragmaattisen kulttuuriin tämän puolen ja naiset miehiä paremmin kouluissamme. Oppi tuli Yhdysvalloista, jossa opettajia valmistaneiden seminaarien oppikirjat kirjoitettiin. Osa aluksi vain pöytälaatikkoon piiloon Peircen tapaan hieman häpeillen. Näistä tunnetuimpia nimiä olivat William James, John Dewey ja tietysti Charles Peirce. Näin opettajillemme oleellista oli opinnoissaan käytännön läheinen toteutus, toteutuksen mielekkyys käytännön elämässä, agraarissa Suomessa, hieman myöhemmin teollistuvissa yhdyskunnissamme ja Forssassa pumpulienkeleinä. Sekoitus monia filosofisia aineksia Pragmatismi ei ollut oikeastaan filosofia vaan lapsille opetettava maailmankuva, johon kuului myös luterilainen kasvatus. Niiden varsinainen filosofinen suuntaus oli lähellä naturalismia, empirismiä, instrumentalismia, skeptismiä ja fallibilisimia. Näin Karl Popperia lähestyen mikään ei ollut lopulta täydellisen oikeaa ja lopputulos oli suomalainen maailmankuva, joka jätti kaiken vähän avoimeksi. Protestanttisuus antoi sekin mahdollisuuden muuttaa maailmankuvaansa ja nyt etenkin sarkastiseen ja satiiriseen suuntaan sekä materialismiin, tolkuttomaan egoismiin, ahneuteen ja individualismiin. Altruismi oli joskus jopa suomalainen hyve, mutta nyt pelkkää tyhmyyttä. Tähän tyhmyyteen tulivat mukaan sitten poliittiset liikkeemme. Syntyi verinen sisällissota, josta olisi vältytty, ellei yhteys Ruotsiin ei olisi katkennut. Kun valalla ovat konservatiiviset ja oikeistolaiset tuulet, se merkitsi amerikkalaisen liikemiesmentaliteetin korostumista, jossa utilitarismi antoi mahdollisuuden kirjoittaa Malmbegin kaltaisia tulkintoja helatorstain tapahtumista. Niitä on vertailtu aikamme elokuvatuotantoon tai sarjaohjelmiimme televisiossa, jossa töksähtävä loppu tahtoo pilata muuten hyvän sarjan kokonaisuuden. Jeesukselle oli kuulut järjestää, Malmbergin mukaan, toisenlainen loppu. Toimittaja ei ole selvästikään uskonnollisesta kodista tai syvemmän filosofisen kasvatuksen tuote. Kun Jeesus ei ollut muutenkaan oikein aikaan sidottu henkilö, kalendaarinen Jumalan poika, tämän voi myös ymmärtää paremmin pragmatismin tuotteeksi. Ironian huippu on etsiä uusia juhlia, joista leivän ja kalan muuttaminen ruokkimisihmeeksi, tai veden muuttaminen viiniksi, tarjoavat nekin suuren anteliaisuuden juhlia ja ruokakulttuuriin ravintolailtoja sekä aikamme kokki-ihmeille mahdollisuuden pyrkiä aina vain suurempaan salaisuuteen ja sen avaamiseen myös sosiaalisen median erikoissivuilla. Oikeistotuulien aikaan nettikäyttäjien ja viihdebisneksen ristipaineissa bisneksellä on aina aiempaa isompi ääni. Eduskunnassa valiokunnat kuuntelevat lobbausjärjestyksessä ensimmäisenä vaikkapa tiukkoja tekijänoikeuksia ajavia bisnesihmisiä kuin sen vastapuolta. Lopulta raha ratkaisee ja utilitarismi voittaa, käytännön järki on lähempänä instrumenteilla pelaavia sijoittajia. Kyseessä ei ole kuitenkaan järki tai filosofia vaan pelkkä maailmankuva ja sen siirtyminen yhä kauemmas suomalaisen viihteentuotannon juurilta. Hullun kiilto silmissä Maaginen snookertaiteilija Ronnie O’Sullivan on lopettamassa pitkän ja komean uransa toistamiseen mäkikotka Janne Ahosen tapaan elämäänsä puntaroiden. Hän on pelaamassa parhaillaan jälleen kerran lajinsa MM-kisojen finaalissa ja siellä hopeakaan ei ole taloudellisesti häpeä. Välieräottelijankin punnat ovat lähellä kymmentä miljoonaa palkintorahoina. O’Sullivan on kärsinyt masennuksesta ja päihteistä. Alkoholin ja kannabiksen käyttö ei ole kuitenkaan hidastanut salamannopeita lyöntejä, joskin palo silmistä on sammumassa. Vanhenevan snookerjumalan hullun kiilto väri- ja sarveiskalvolta, iirikseltä, on muuttunut sameammaksi. Janne Toivonen toimittajana (HS 5.5.) runoilee sen muistuttavan ikääntyvän kirjailijan elämää. Lause on mestarillinen mutta silmissä ei ole paloa. Mitä kirjailija silmiensä palolla tekee, hullun kiillolla, jos sana on mestarillinen? Jörn Donnerin naisenkuvat ovat eri asia kuin snookerin kaltaisen pelin arki. Ja tämä arki on alkanut O’Sullivania kiusata yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Hän kaipaa vaihtelua tyhjään elämäänsä. Liian ylivoimainen juopotellakseen Toimittaja vertaa O’Sullivania tennistähti Andre Agassiin, joka niin ikään oli liian ylivoimainen lajiinsa. Tiger Woods sellainen ehkä oli ja ranskalainen rallikuljettaja mutta tuskin kukaan sen vuoksi masentuisi ja juopottelemaan alkaisi. Bisnesajatteluun ja utilitarismiin ajautuva viihteellinen kirjoittaminen on epärationaalista ja tylsää. Siinä pelin lopettaminen tai aloittaminen on kerrottu johtuvan rahasta. O’Sullivan on kadottanut sadat miljoonat puntansa ja hänen lapsensa lukukausimaksut ovat jääneet maksamatta, synnin palkkana on kuolema. Brittimedia pitää tällaisia puheita epäkunnioittavina. O’Sullivanin huumori on herrasmiesten lajille sopimatonta. Mestari on epäsovinnainen ihminen. Se on lopulta ainut asia mikä hänessä kiehtoo suuria massoja. Suomalaiset ottavat kirjoitukset tosissaan. Vain Suomessa tällainen on mahdollista. Suomessa kirjoitetaan ilmaiseksi, tai jätetään kokonaan kirjoittamatta, maalaamatta, ja vasta kun se ei taatusti suju, siitä maksetaan palkkaa poliittisina meriitteinä ja toimittajana, kirjailijana. Matti Nykänen voi oikeasti olla vararikossa ja monta kertaa väitelleet suljetaan taatusti työyhteisöjen ulkopuolelle. Peruskoulun opettaja ja kunnanlääkäri ovat ylin sosiaalinen oppineiden ammattikunta Suomessa insinöörin ja apteekkarin, papin, rinnalla taantuvan teollisen paikkakunnan ja sitä ympäröivän maaseudun sisälle eksyneenä. Pidä varasi tai olet kohta poliisin varamiehenä kunnanhallituksessa. Etenet Perussuomalaisten ja Keskustan varamieheksi eduskuntavaaleissa. Paikallislehti on varannut Kokoomuksen paikat omille lapsilleen. Mitä kehnompi kirjoittaja tai opettaja, sitä todennäköisemmin hän on kohta valtiovarainministeri ja kaupunginjohtaja sekä saa miljoonan avustukset tutkimukselleen. Utilitarismi kääntää kaiken päälaelleen. Se ei tunne oikeaa filosofiaa lainkaan, jossa sen saat mitä pakenet ja palkituksi tuleva kehno viini ei käy kaupaksi muualla kuin Suomessa. Yhden asian kunnat Utilitarismiin kuuluu nähdä myös kunnat vain yhden asian ilmiöinä. Niiden tehtävänä on kerätä ja jakaa rahaa ja valtaa sekä jauhaa vuodesta toiseen organisaatioista, mittareista ja asukasluvusta. Kokonaan on unohdettu, että on myös sellaista filosofiaa, siis viisautta, jossa tämän ohella, jopa paljon utilitarismin ohi, puhutaan kuntaidentiteetistä, alueellisesta leimautumisesta, yhteisöistä, elinympäristöstä, vaakunoista ja kuntien nimistä, seurakunnista ja hautausmaista. Kun Perussuomalaiset, rahvas kansa, ottivat nämä esille, heidät liki häväistiin ristille. Kun Kimi Räikkönen suorastaan raivostui rahasta puhumiseen syynä ajamiselleen, häntä ei Suomessa ymmärretty. Kysyjä oli saksalainen. Vain suomalainen ja saksalainen voi tehdä juuri tämän kysymyksen, jota kaikki muut varovat tai eivät ymmärrä lainkaan. Suomalainen outous on pelkkää onttoutta, henkistä pimeyttä. Ilmiö tulee lännestä ja Ronni O’Sullivan on siihen kyllästynyt. Hän ironisoi sitä ja kertoo kuinka rahat ovat juopolta loppu ja oli lähdettävä papan tienestiin voittamaan taas kerran maailmanmestaruutta vanhana narkkarina. Tämä sopii oman aikamme lukijalle, joka ei ole lukutaitoinen, mutta juopotella hän osaa. Suurten massojen seurattavana elävän on opittava myös oikea elämänasenne ja filosofia. Kansallisvaltion vastakohta Kuntien tärkein tehtävä on olla kansallisvaltion vastakohta. Ne palvelevat demokratian toteuttajina yhteisötasolla. Jos kansakoulun opettaja ei tätä utilitarismissaan ymmärrä, siitä on syytettävä vanhaa kouluamme ja sen oppikirojamme. Chales Peircey, John Dewey ja William James on pantava vastuuseen. Ei sarkastinen ja pragmaatikon koulun käynyt opettaja voi lähiyhteisönsä antamille opeille yhtään mitään. Hän ei voi nähdä muita vaihtoehtojakaan. Jos nykymenolla kadotetaan kansanvalta, demokratia, mitä meille sen jälkeen jää jäljelle? Ei suurkuntien vuoksi demokratiaa pidä kadottaa, päinvastoin. Ei ihmisten hoitaminen sairaalassa niin kallista saa olla, että kadotamme siihen demokratiamme. Ihmisten luontainen asiointi on mahdollista järjestää optimaalisesti oman aikamme välinein, teknopolis ja agropolis alueina on mahdollista tehdä veronkannossa toki uskottavan suuriksi, niin että luonnonvara-alueen rajat ovat pohjoisessa Tampere, etelässä Helsinki, idässä itäraja tai Hämeenlinna sekä lännessä Turku. Jokainen saa varmasti lähiruokansa omalta alueeltaan ja kierto on täydellinen, suljettu. Ei vain yksisuuntainen, pellosta pöytään. Ei tämä ole ongelma ensikään. Eikä tähän malliin kolmatta tasoa tarvita, himmelit ovat hallinnossa vahingoksi. Yhteisöä, demokratia-aluetta, on suojeltava kuin kruunun jalokiveä. Se on oltava yhteisön kokoinen ja näköinen. Slummiutumista ja segregaatiota on kaikin keinon välteltävä ja se on mahdollista. Enemmistöllä on taipumusta tehdä näitä eristettyjä yhteisöjä jotka ovat vaarallisia. Ihmisillä on oltava selvä visio, miten vuonna 1950 elämme ja mahdollisuus valita asuvatko he teknopoliksessa, metropoliksessa ja sen bulevardeilla ja Gesellschaft tyyppisässä asiaorganisaatioissa, vaiko maaseudulla, agropoliksessa ja Gemeinschaft tyyppisissä yhteisöorganisaatioissaan. Avenue on siellä päätie, eivät vanhat sisäkkäiset metropolien bulevardit. Järki käteen ja filosofia laajemmaksi kuin kansakoulunopettajan oppikirjat Yhdysvalloissa tuotettuna yhden asian filosofiana, maailmankuvana, pragmatisminamme.

Nolojen tilanteiden hallitus ja pragmatismi

Vapun jälkeinen aika on omistettu jääkiekolle. Suomen joukkue koostuu nimiltään tuntemattomista pelaajista, joista voi tulla sankareita tai täydellinen floppi. Kiekkoleijonat elää samaa aikaa kuin maan vappupuhujat. Jotain näkyvää olisi tehtävä ja nopeasti tai sanoma ei tavoita edes uskollisimpia faneja. Suuret nimet poissa Nimetön jääkiekkojoukkue ei tullut yllätyksenä. Kansainvälisiltä jäiltä ei ollut tarjollakaan oikein uskottavaa joukkuehengen nostattajaa. Siinäkin näkyy ajan hengen tuoma matalan profiilin elämämme. Syntyi hallitus, jonka kohdalla varovasanainen tamperelainen emeritusprofessori ja valtio-oppinut, politiikan tutkijoittemme kärkinimi, kertoo kuinka tällaista katastrofia hän ei muista kokeneensa 40 vuoteen. Nolojen tilanteiden hallitus ei ole nyt pelastamassa, jolloin vastuu siirtyy, jääkiekon tapaan, kokonaan tuntemattomille nimille. Kun vastuuta annetaan on annettava myös valtaa. Vallan saajan on osattava kertoa kuinka hän sitä käyttää. Elämme avoimessa yhteiskunnassa ja teemme ratkaisumme näiden visioiden ja missioiden kuulijoina. Tämä koskee niin sotesoppaa kuin kuntarakenteita ja niiden merkitystä yksityisen kansalaisen elämälle ja asuinyhteisölle, sen palveluille ja yritystoiminnalle. Niiden sijaintiehdot, lokalisaatio, on pragmaattista käytännön elämää. Ei aatteellista sotesoppaa, hallintohimmeleitä ja osaamatonta verokikkailua. Messin mentävä aukko Joko osaat tai sitten et osaa. Jos et osaa, käytä osaajia, asiantuntijoita. He osaavat oman aikamme sijaintiehdot ja maantiedon. Emme elä enää 1970-luvun postmodernin yhteiskunnan relativismissa ja mielettömyyksissä. Rahat loppuivat ja oikeat tekijät, nimekkäät pelaajat kaukaloissamme. Osaaja ei tee työtäsi ilmaiseksi. Kysykää Teemu Selänteeltä tai Kimi Räikköseltä. Se on pragmatismia. Käytännön järkeä. Jos maksat kehnosti, saat kehnon asiatuntijan. Laatu maksaa ja nyt erityisesti kuin maksajia on Aasiassa ja kohta myös Afrikassa, ei vain Yhdysvalloissa. Kun avainpelaaja katoaa koripallojoukkueesta tai työpaikalta sinne jää Messin mentävä aukko. Sitä ei paikkaa kukaan. Kimi Räikköset ajavat aina vain voittaakseen ja parhaassa tallissa. Teet konkurssin jo tunaroit avainpelaajissa. Nyt syntyy yhdyskuntarakenteiden konkursseja mutta myös menestystarinoita. Menestystarinan tekevät sateentekijät maksavat ja heitä haetaan nyt netissä toisin kuin takavuosina. Nyt kuunnellaan innovaattoreita visionääreinä, ei politiikkoja. He ovat inhokkeja ja syy on juuri kyvyttömyydessä innovoida. Ontologia ja epistemologia ei kiinnosta Suomalaiset eivät rakasta filosofiaa, viisaustieteitä. Eivät rakasta muutkaan eurooppalaiset. Noin viidesosa ei ole lukutaitoisia lainkaan ja toinen puoli on sitä vain välttävästi. Nettiin on laitettava kuvia ja viihdettä. Muuten ei ole kavereita. Turha viestittää hankalilla viesteillä. Lisäksi 40 % kärsii mielialasairauksista ja vaatii hoitoa. Päihteet eivät auta siinä ja ongelmat syvenevät, masennus muuttuu pysyväksi olotilaksi. Toki se tiedetään ja tuloksena on tippuminen rattailta ja sekin koskee tuota runsasta viidettä osaa kansakuntien väestöstä, 75 miljoonaa eurooppalaista. Suomessa sellainen tarkoittaa miljoonaa suomalaista. Aasian tiikerin jälkeen tulee Afrikan norsu ja molempia olisi osattava kesyttää. Jäämerentie aukeaa joka vuosi yhä kiihtyvällä vauhdilla sekin. Mennyt vuosi oli jälleen ennätyslämmin. Jää sulaa. Ainut viesti ja filosofia, joka Suomessa toimii, on pragmatismi, käytännön läheinen toiminta, jossa kaikki sellainen on hyväksyttävää, joka toiminnaksi muutettuna sellaiselta arkiajattelussa ja lähiyhteisössä siltä myös vaikuttaa ja antaa tuloksia, työtä ja hyvinvointia, palveluja ja yrittäjyyttä, yhteisöllisyyttä. Pelkillä aatteilla ja arvoilla, tyhjillä sanoilla, ei enää voi keikaroida. Kaukalossa on nyt kasvoton joukko pelaajia joiden sankaruus syntyy joukkuepelistä eikä kukaan odota heiltä mitään. Jos tulosta syntyy se on kasvotonta joukkuepeliä ja se tulosta. Ilman Messiä ei synny kuitenkaan maaleja. Vain ne lasketaan. Venäläiset ymmärtävät tämän ja panostavat kansalliseen joukkueeseen ja sen menestymiseen. Itsekäs Messi on vailla kansallista panostusta lajiinsa ja katoaa historiaan. Egoistinen ja narsistinen, ahne meno kostautuu varmasti ja sitäkin olisi osattava varoa ajoissa. Suomen lippua ei saisi laittaa juhlasalkoon väärin päin. Se on kovin näkyvää halveksuntaa tärkeintä symbolia kohtaan. Kehno hallitus ei saa tulla kansakunnalle liian kalliiksi. Eurooppalainen unelma Etelä-Euroopassa alle 30 vuotiaista nuorista työttömiä on 40-60 %. Se on hirvittävä aikapommi Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Portugalissa. Tämä unohdettu sukupolvi elää sellaisena seuraavat 50 vuotta. Tosin se kuolee muita varhaisemmin. Näin käy myös Suomessa. Tulorajojen heikoin viidennes elää miehistä vain 68 -vuotiaaksi ja ylin viidennes 16 vuotta vanhemmaksi. Naiset vielä neljä vuotta lisää eläkkeistään nauttien. Kun eläkeikärajaa nostetaan 65 vuoteen 50 vuotta pienellä palkalla eläneet eivät ehdi eläketuloistaan, niistä olemattomista, nauttia kuin pari vuotta. Sen sijaan leveistä eläkkeistä nauttiva varakkain osa kansasta jatkaa elämäänsä 16 vuotta kauemmin ja naiset vielä neljä vuotta tämän jälkeenkin. Se on melkoinen hyvitys ja tulolisä naisille vuosina, joista miehet eivät nauti haudassa. Pragmatismissa naisen euro on laskettava koko elinkaarta ajatellen. Tässä filosofiassa elämä on ihmisen parasta aikaa Matti Nykästä lainaten. Matti Nykäsen pragmatismi toi hänelle olympiapaikan vielä yli 50 -vuotiaana olympiamäkeen. Hän on vanhin suomalainen ikinä yli 100 metriä sukset jalassa ponnistaen. Alkoholisti ja rapakuntoinen suomalainen ei siinä taatusti onnistuisi. Pragmatismissa oleellista on elämän pitkä kaari, ei lyhyen ajan heilahtelut. Niitä tulee kaikille. Paradigma on muuttuva maailmankuva Pragmatismi ei ole oikeastaan filosofia vaan maailmankuva. Ei pidä puhua miljoonalle köyhimmälle eläkesäästämisestä ja työiän pidentämisestä. Se on heille pelkkä vitsi. He kun eivät elä niin kauan että noita rahoja, vähäisiäkin, ikinä näkivät. Toisin on jos maailmankuvamme muuttuu. Sitä kutsutaan paradigmaksi. Se on enemmän kuin Einsteinein teoriat ja Freudin ja Darwinin mallit. Ja sitä vaihetta me nyt internetissämme elämme. Se on hyvä hyväksyä eikä taistella tutkainta vastaan. Ei pidä ihmetellä, miksi vappupuhujien sanoma ei mene perille ja hallitus on nolojen tilanteiden hallitus. Ylintä viidennestä, parhaiten ansaitsevaa ja parhaiten koulutettua, politiikka ei kiinnosta, Miksi kiinnostaisi? Se kun olisi muusta ajan käytöstä poissa ja maailmaa voi muuttaa muutekin ja nopeammin. Tämäkin on pragmatismia. Suomalaista ajattelua ja Vapun jälkeistä elämää, jossa rikkain viidennes, paremmin koulutetut, jättävät sotesopat muiden riideltäviksi. He nauttivat vapaa-ajastaan ja elämästään liki satavuotiaaksi. Heillä on myös varaa maksaa siitä ja moni rikastuu tätä kautta lääkkeitä valmistaen ja hoitokoteja modernisoiden. Hyvä niin. Pragmatismissa kaikki tällainen luetaan hyväksi filosofiaksi vaikka kyseessä onkin vai maailmakuvamme. Äärimmilleen vietynä se muuttuu amerikkalaiseksi liikemiesmentaliteetiksi, utilitarismiksi. Siinä kaikki mitataan rahalla. Se ei ole suomalainen malli ja maailmankuva alkuunkaan.