Ikuinen Giulio on kuollut

Emeritustoimittaja Reetta Meriläinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (7.5) kuinka maratonmatkan tuskasta on lyhyt matka otsalohkon ahdinkoon. Samassa lehdessä geenibiologi kertoo, kuinka muistutamme perimältämme luisuotsaista sukulaistamme vuosisatojen takaa, Neandertalin ihmistä. Elimme vuosisatoja rinnakkain ja risteydyimme toisiimme. Kun lähdemme maratonmatkalle, voimaa on vaikka muille jakaa ja käyttäytyminen sofistikoitua, sosiaalista. Loppu on taivallusta pimeän tuolla puolen ja taistelua selviytymistä maaliin hengissä ja yhtenä kappaleena. Sellainen otus on vaaraksi itselleen ja muille. Pimenevä otsalohko Erilaisuus ei ole erillisyyttä, kirjoittaa Meriläinen. Vaikka otsalohko ei suostuisi myöntämään väsymystämme jalat tekevät matkanteosta lopun. On levättävä ja pohdittava. Opeteltava ajattelemaan. Luisuotsainen otus ei ole ainut osa geenejämme. Meissä on myös hitunen ihmistä, Homo sapiensia. Vaikkei sitä aina uskoisi laman ja ahdistuksen, sotien ja ahneuden vuosina. Vai tapahtuiko otsalohkolle jotain korvaamatonta vahinkoa maratonin alkutaipaleella? Liian kovassa alkuvauhdissa? Kasvokkain ihmisen kohtaaminen on vielä Homo sapiensin, viisaan ihmisen tapaista puhumista, mutta sitten alkaa verkkokeskustelu ja luisuotsainen mongerrus. Meriläisen mukaan villiintyminen ei johdu ilokaasusta. Suomalaiset ovat juoneet viime vuonna alle kymmenen litraa puhdasta etanolia. Se on vähemmän kuin miesmuistiin. Luisuotsaisuutta se ei poista. Joku on juonut minunkin osuuteni. Aika pysähtyä - pohtia Otsalohko säätelee ihmisen sosiaalista käyttäytymistä. Suurin ryhmä, jonka luolakarhun klaanin ihminen tunnisti, oli enintään sata, parisataa ihmistä. Jos heitä oli enemmän, klaani hajosi. Netissä on miljoonien lauma ja kavereiksi heistä haalitaan tuhansia. Heille kerrotaan julmuuksia ja perhe-elämän traumoja sekä matkitaan iltapäivälehtien lööppien elämää. Sellaisen seuraaminen on ulkopuolisena rankka kokemus. Miksi luisuotsainen muuttaa netin omaksi luolakseen? Olisiko nyt terveellistä pysähtyä niin kauan kun otsalohko vielä toimii, ei ole dementoitunut, kysyy Meriläinen? Eikö näistä varoitettu? Kohtalon kolmikko Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta kokoontui pohtimaan maittensa kohtaloista kuin luolakarhun klaanin kolme päällikköä. Heidän kansallisia valtioitaan vaivaa jättivelat ja työttömyys. Näillä klaanijohtajilla on käsissään eurooppalaisen talouskriisin pahimmat sotkut. Miten meidän Suomessa tulisi vastat sotkuihin, jotka ovat vuosituhansien takaa ja kulttuureista, joiden onni ja onnettomuus on aina ollut Pohjoisen onnesta tai onnettomuudesta osaton. Me olemme toki eurooppalaisia, Venäjän luoteiskulmassa, Jäämeren rannalla ja asuttaneet maamme oloissa, jossa mannerjää vetäytyi ja paljasti lopulta karun todellisuuden, moreenin ja someron peittämän kallioisen kotimme. Savimaat olivat kapeina meandereina ja delttana jokien laaksoissa ja suistoissa, sulamisveden merien rannoilla. Somerikot vesivarastoina harjuissamme, jotka käytimme teittemme pohjiksi. Hyvästi pohjavedelle. Eikö tästä muka varoitettu ja juuri kuolleen maantieteen professorin suulla, Granön ja Aurin, Hustichin tapaan saarnaten. Germaaninen kirous Kun viimeisten sotien jälkeen saksalainen klaanipäällikkö, suurikokoinen Helmut Kohl hyväksyi ranskalaisen kollegansa ehdot kahden Saksan yhdistämiseksi, hän pakotti samalla kansansa nielemään ylpeytensä ja syntyi valuvikainen yhteisvaluutta. Saksalaiset eivät päässeet valuutastaan äänestämään. Jos olisivat päässeet, valuuttaa ei olisi syntynyt. Sitä tuki myös italialainen klaanipäällikkö, 60 vuotta vallassa kiinni roikkunut ja nyt kuollut “ikuinen Giulio”. Giulio Andreotti tuomittiin useista rikoksista ja mm. tutkivaa journalismia harjoittaneet toimittajan murhan tilaamisesta. Hän sai siitä 24 vuoden vankeusrangaistuksen mutta koskaan hän ei linnassa istunut. Oli Italiassa maantieteen oppilaitteni kanssa kun Aldo Moro murhattiin. Pelko siitä, että olisimme joskus samassa valuutassa tämän klaanin kanssa, oli jo tuolloin olemassa. Koskematon Giulio oli osa eurooppalaista tarinaa, josta kuukausi takaperin kuollut Margaret Thatcher oli osallisena, imperiumin valtiaana, tuntien hyvin mistä on kysymys ja kuinka siitä oli brittien pysyttävä erossa. Thatcher piti puheita, jotka olivat pragmaattisia ja helposti kenen tahansa ymmärrettäviä myös Suomessa. Hän kertoi, kuinka tulee käymään ja miksi. Hän oli oikeassa. Oikeassa olivat myös Nobelinsa voittaneet amerikkalaiset moraalifilosofiaa saarnanneet taloustutkijat. Oikeassa on aikanaan Nobelin voittava geenitutkija ja Neanderdalin perimän kartoittanut Svante Pääbo. Meitä ei auta enää edes äiti-Eurooppa. Kadonnutta demokratiaa etsimässä Suomalaiset, toisin kuin tanskalaiset ja ruotsalaiset, eivät päässeet valuutastaan äänestämään. Päätös tehtiin parlamentissamme yksinkertaisella enemmistöllä vaikka perustuslaissamme kerrottiin valuuttamme olevan markan ja sen muuttaminen olisi vaatinut 5/6 enemmistön. Eurooppa ja EU rapauttaa demokratiamme sekä kansallisena että paikallisena, kuntatason ainoana henkireikänämme yhteisöinä, yksilöinä. Olemme saman aatteen ja maailmankuvan uhreja kuin saksalaiset ja se näkyy historiassamme. Saksan mahdollisuus menestyä äärioikeistonsa kanssa on ollut yhteinen ongelma ja niin on tänäänkin. Menivät saksalaiset mihin tahansa, he pilaavat sen maan kulttuuriin, kirjoitti aikanaan saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer ja viittasi mm. hinduihin ja heidän veda oppiin, sen muinaisten germaanien rigveda opin jäänteisiin. Ne ovat siellä kuin luisuotsaisen neanterdaalilaisen muisto omassa geenistössämmekin. Jääkausina, jään leviämisen mukana, me palasimme aina sen reunalla etelään, germaanien kulttuuriin. Me palaamme siihen aina väsymyksen hetkellä, pimeän tullessa tajuntaan ja otsalohkon alkaessa antaa periksi takaraivon jyskeelle. Olemme käyneet sotamme sen seurauksena ja väsymyksen viedessä kohti turhaumaa, frustraatiota, valitsemme johtajia, joiden kyky on luisuotsaisen apinan kykyä muistuttava. Italiassa palattiin sellaisina aikoina aina “ikuisen Giulion” aikaan.