lauantai 25. toukokuuta 2013

Elämäntaiteilijan diplomi

Esa Saarinen, Aalto ylioston suuresti arvostamani filosofi ja professori on kaverini Facebookissa. Olen siitä otettu. Hän kertoi tutustuneensa kotisivuuni, clusterartiin ja kertoi minun läpäisseen elämäntaiteilijan läpimurtoteoksen. Kiitin häntä julkaisuista, upeista kirjoista, ja kutsusta seminaaritilaisuuteen ja mieluiten sen laajennettuna ja alkuperäisessä asussaan “Pafos-seminaarina“. Lupasin käyttää elämäntaiteilijan epiteettiä nimeni edessä ja korvata sillä muut aiemmin hankkimani ihmistä määrittävät omituisuudet. Metafora elämänlankana Tiedelehdessä maaliskuussa 2006 määriteltiin myös elämäntaiteilija. Ihmisillä on taipumusta hakea metaforia ja ripustaa niihin myös elämänsä. Joku onneton kouluttaja kokeili sitä kohdallani jopa lapsena ja myöhemmin lukiossa, yliopistossa, maataloutta töikseen tutkivana työnantajana vanhassa meijerissä. Ei siitä mitään tule kun opettajat ja johtajat alkavat jahdata kiusaamismielessä itseään varttuneempia. Sellainen meijeri, sikala, navetta laboratoriona ja lopulta koko laitos suljetaan kanaloineen ja elämän mallittaja, muiden kiusaaja, viedään laitoshoitoon ennen vainautumistaan. Elämän punainen lanka ei ole vertauskuva tai mystinen metafora uudessa ajattomassa ja paikattomassa maailmassamme. Se ei ole kaari sikiämistä, syntymistä, kukoistamista, lisääntymistä, lakastumista ja vainautumista lääkärimekaanikon rakentamassa sotealueen kummitusmaailmassa. Ei ihminen niin vähäinen ja yhteen kaareen sidottu kone tai robotti ole. Jos sellaista mallia joku yrittää minulle syöttää, poistan sellaisen ihmisen lähettyviltäni ja jatkan matkaani. En pidä pelurin moraalittomasta maailmakuvasta eikä minua kukaan voi sellaiseen painostaa tai sillä uhkailla. Matka metaforana Ei elämä ole myöskään metafora matkasta. Matkaan kun liittyy reppu ja reissumies, romanttinen kulkuri sekä tyhjäntoimittaja sekä tapa kantaa taakkaa mukanaan ja odottaa koska tankki tyhjenee ja etsiä tankkauspaikkoja aivan kuten formulakuskit tallipakkojaan. Uuden tallin hakeminen ja sen jonottaminen on katkuisessa ja meluisassa ympäristössä epämiellyttävä kokemus. Elämä ei ole varikonpilttuita ja renkaanvaihtoja, kuhmujen korjailuja ja mediasirkusta, toisen omistamaa ja ohjaamaa näytelmää. Jos joku sellaista tyrkyttää, se ei ole minun juttuni. Kun joku sanoo polttavansa kynttilää molemmista päistä, elämä koetaan polttoaineena. Jos joku kertoo hankkineensa kokemuksensa tuhansien facebook -kavereittensa kautta tai nauttien etanolia, kaikkia mahdollisia hulluja ruohoja, ei minun näin ole tarvis enää itseni menetellä. Voin kysyä häneltä miltä maailma näytti ja miltä elämä maistuu nyt näiden valintojen jälkeen. Muiden kokeilusta ja valinnoista voi viisastua. Joku on elänyt ne ennen minua ja pannut jopa paperille kirjoiksi. Ne on vain jaksettava lukea ja muistettava lukemansa, pantava toimeksi ja tehtävä oikeat valinnat. Monelle kaarielämää elävälle, polttoainetta kuluttavalle, elämäpolun vertauskuvat johtavat raamatullisiin lankeamisiin, eksymisiin, kompastumisiin ja lopulta mato matkamies maan pääsee ansaitsemaansa lepoon. Hänet siunataan matojen ruuaksi ja kerrotaan kuinka takana on ollut kivikkoinen mutta rikas elämä. Täysin epäonnistunut paskareissu mutta tulipahan tehdyksi. Kuolema ei ole hullumpi vaihtoehto metaforana elämän kaariajattelussa. Siinä kuolema vapauttaa, antaa viimeisen todistuksen, kuolintodistuksen. Siisti ruumis on kuitenkin syytä jättää kaaren päätteeksi. Sellaista elämää en halua elää ja kuolemassakaan en halua olla itse läsnä. Prinsessan laitoselämää ja verenperintöä Joillakin elämä on määrätty jo ennen syntymää. Sellaisia ovat vaikkapa kuninkaalliset ja muut takavuosien yläluokan kansalaiset. Se on elämää samalla laitosympäristössä. Turvallista mutta ehdottoman tylsää. Edesmennyt prinsessa Diana kutsui brittinä itsenään kantakirjahiehoksi. Hänen tehtävänsä oli tuottaa Englannin tuleva hallitsija. Luonnossa näitä kuningattaria näkee enemmänkin ja sieltä tuo malli on ehkä joskus haettukin, mehiläisiltä, muurahaisilta. Työläiset ja kuhnurit ovat toteuttamassa omaa rooliaan ja metafora on siten biologeille tyypillinen maailmankuva evoluutiosta ihmeineen. Tavisperheissäkin, keskiluokkaisissa, kasvatetaan lapsia kohti tiettyä elämän antamaa kruunua, jossa kenestä tahansa voi tulla presidentti, nobelisti, sukutilan tai perheyrityksen jatkaja. Onnea matkaan. Oleellista on, ettei se ole minun valintani ja toivon, ettei se ole myöskään lasteni ja heidän lastensa valinta. Verenperintöön liitetty valita kun ei poikkea mitenkään metaforana kaariajattelusta vaan rajoittaa elämää vieläkin ankarammin ja on vapauden kokonaan vievä helvetti. Teatraalinen näytelmä Narsistiset näyttelijät rakastavat peliä, jossa elämä on ikuinen näytelmä. Tähän liittyvät myös kenraaliharjoitukset ja ensi-illat. Elämässä on lopulta vain yksi suuri tapahtuma, ensi-ilta, jota edeltää onnistuakseen huono kenraali. Syntymä on näyttämölle saapumista, jossa omaksutaan lapsen roolit ja kasvattajan vanhemmuus. Vanhemmuuden rooli vaihtuu isovanhemmuuteen ja nuoruus on keväinen tapahtuma metaforana. Se on joko hapuilevan debytantin elämää tai valmistumista työn orjaksi ja perheen kasvattajaksi. Siinä taistellaan vapaaksi auktoriteeteista ja saadaan ensimmäiset kolhut, opiskellaan niiden vaatima hyvinvointiyhteiskunnan sotealueiden varikonpaikat ja tankkauspisteet, ensimmäiset romanssit. Aikuiselämässä romanssit vaihtuvat kypsään taisteluun hyvän asian puolesta tai ikävään epäsosiaaliseen puuhasteluun, jonka tuomista ikävistä jäljistä moni ei vapaudu tai puhdistaudu muuten kuin kuoleman kautta. Kun elämä on näyttämö, teatraalinen tapahtuma, katkeruus, voi purkautua ironiana, satiirina ja sarkasmina. Mediayhteiskunta suosii narsistisena viihteenä juuri teatraalisia metaforia ja tuottaa niitä koko ajan kaikissa ympäristöissään. Niin printtipainossa kuin sähköisissä medioissaan. Jokaiseen on piilotettu teatraalinen metafora ja Hollywood -elämän kokemukset, narsismin lähteet. Pelurin moraaliton elämä Jaoin takavuosina tiekoneen luokittelemat ihmistyypit väitöskirjassani yrittäjinä ja kuluttajina virtuaaliympäristössä siten, että mukana oli myös peluriksi nimeämäni suurryhmä turistien ja oman aikamme kulkureitten sekä nomadien rinnalla. Peluri käy läpi suljettua peliä, jossa hän määrää myös pelin säännöt ja sulkee moraalittomassa pelissään siihen sopimattomat, koulukiusaajan tapaan, ulkopuolelle. Suljetussa pelissä Matti Nykänen suorittaa hyppynsä ja saa mitalinsa Calgaryssä tai on formulakuskin kaltainen ilmiö. Voiton jälkeen mestaruutta on puolustettava. Syntyy peli pelin jälkeen, avioliiton helvettiä seuraa uusi samanlainen ja varmasti edellisen säännöillä ja niitä vain mutkikkaammaksi kehittäen. Vaikean narsistisen häiriön uhri voi pyrkiä korjaamaan peliään myös avoimemmaksi, kuten poliitikot tahtovat tehdä puolueiden yhteistyössä, kompromisseissa. Pelataan niillä korteilla, jotka on saatu, ja vaihdetaan niitä tarvittaessa, verkotutaan ja pyritään näin välttämään ainaiseen tappioon muuten päättyvät pelit lohdullisemmiksi sietää yhdessä henkseleitä paukutellen hallituksen kehysriihen jälkeen. Avoin peli mahdollistaa samalla pelin jatkumisen ja syntyy samalla harrastelijan peliä sekä vakavammin otettavaa turnajaista. Golfissa voi antaa tasoitusta ja tenniksessä jonkun erän voi ottaa leikkinä, tosissaan mutta ei toki tosikkona. Elämäntaiteilijan renessanssi Mutta mitä tekee elämällään elämäntaiteilija? Mistä minulle on myönnetty täydellinen diplomi ja kerrottu, maan johtavan filosofin, Esa Saarisen todistaessa, kuinka olen sen läpäissyt kiitettävin arvosanoin olematta kuitenkaan yksikään edellä kuvatuista elämän metaforaa tavoitteleva aikajana eläjä tai edes innovaattori tai muodikas oman aikamme visionääri. Nekin toki löytyvät väitöskirjastani. Onko minulta jäänyt tietokoneeni kanssa jotain huomaamatta? Ikitutkija on ihminen, jolla elämä on pelkkä haaste ja mysteeri. Onneksi omat vähäiset aistimme ja elämän käsittämätön rikkaus, universumin laajuus, tarjoavat koko ajan uusia haasteita ja tilanteita, joista selviytyäkseen on opittava tai löydettävä koko ajan jotain uutta. Vanha ei siihen kelpaa. Tällainen maailmankuva johtaa ulos metaforasta ajatusavaruuteen, jota hallitsevat merkkikielen symbolit ja taiteen värit, muodot, äänet, musiikin tapa ilmaista se mitä matemaattinen kieli ja formaalinen tapa ei voi ratkaista. Jo löydetty avaa kymmenen uutta arvoitusta mutta ei toki labyrinttia tai kaaosta. Elämäntaiteilija ei sellaista edes ymmärrä. Haaste ja ongelma, uhka ja pelko ovat vain uusia suuria mahdollisuuksia. Elämäntaiteilijalle elämä on esteettisten elämysten sisäkkäinen sarja ja niiden looginen jatkumo. Käytännössä se näyttäytyy ikään kuin inspiraation, luomisen, mielihyvän ja ikuisen pohdiskelun toistuvasti vaihtuvana kehänä tai hegeliläisenä spiraalina. Kun minuus on näin taideteos, se voidaan koota ja luoda kaiken aikaa uudelleen. Pelaaja ja aikajanoja käyttävä ei sellaiseen kykene. Elämäntaiteilija elää perinteisten metaforien läpi, eikä tyydy kiistelemään siitä, onko elämä Einsteinin jo kieltämä “aika” ja ihmisen keksimä aikajana tarkoituksena joko lisääntyä, esiintyä tai pelata, keksiä itselleen muita oman aikamme nomadin ja kulkurin hakemia välineitä selvitä täysipäisenä oman elämänsä kaaoksessa pyristellen. Lainaus on Tuija Matikan kirjasta “Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Arjalainen väärinkäsitys Se, että ihminen on oman elämänsä tarina, ei ole uusi kokemus kenellekään meistä. Se on oikeastaan se ensimmäinen ja tutuin. Sen sijaan uutta on saada Esa Saariselta todistus siitä, että on suorittanut elämäntaiteilijan oppimäärän keväisen ylioppilaan tapaan kiitettävin arvosanoin. Se kun vie pohdinnan hidulaiseen veda oppiin ja sen kiertoon sekä ajatteluun, jossa taustalla on muinainen arjalainen rigveda oppi. Kirjoitin näistä kirjassani Arctic Babylon. Muut ovat sen lukeneet paitsi Esa Saarinen ja Aalto yliopiston professorit. Saksalaiset veivät sen vuosituhansia takaperin paimentolaisina läpi Euraasian niemen kohti Aasiaa ja olivat matkallaan aggressiivisia. Tämä koski myös tuolloista juutalaistan maailmanvaltaa. Arjalainen aggressio on kaukaa menneisyydestä ja juutalaisuus on sekin osa yhteistä kertomustamme hyvin syvältä historiasta siinä missä hindulaisuuskin. Meillä on taipumusta taantua geeniemme traumaattisiin solmukohtiin laman akana. Niin nytkin. Schopenhauerin ja Ahon jäljillä Tästä ajasta, toki monesta muustakin, on Hegelin ankarimman kriitikon murahdus. Menivät saksalaiset minne tahansa, he pilaava mennessään tuon maan ja kansakunnan kulttuurin, myös elämänviisauden ja elämäntaiteilijan opit. Tämän sanoi aikanaan moneen kertaan Arthur Schopenhauer. Tämä Danzigissa syntynyt ja Frankfurtissa kuollut nero, elämäntaiteilija, eli ajassa, jossa ihmisiä oli vain runsas 300 miljoonaa ja näin oli ollut jo vuosituhansia. Elämme nyt ajassa, jossa ihmisiä on 7000 miljoonaa ja ylitämme 10 miljardin rajan omana aikanamme. Nämä ajat, nämä ihmismäärät ja teknologiat, eivät ole enää lainkaan samasta maailmasta. Ne on aika unohtaa ja elää kuten oman synnynkaupunkini suurin elämäntaiteilija hieman Schopenhaueria myöhemmin. Juhani Ahon tapa elää oli myös Panu Rajalan kuvaamana lähellä elämäntaiteilijan täydellistä uraa ja sen onnistumista, ellei hän olisi kuollut niin nuorena, 60 -vuotiaana. Vanhemmaksi eläessään hän olisi voinut vaikuttaa jopa Ståhlbergin hengenheimolaisena kansalaissodan kulkuun laillisuuslinjalaisena. Hän olisi voinut saada myös Nobelinsa, eikä vain hänen lopun aikojensa rakkain oppilaansa Frans Emil Sillanpää. Kaksiavioista Ahoa seksi ei sotkenut ja hän onnistui elämään pelkästään kirjailijana Suomessa sekä ansaitsi kansalliskirjailijan maineen. Siihen auttoi kuitenkin nainen, keski-ikäinen ja monen lapsen äiti, joka sentään oikoluki hänen tekstinsä ennen julkaisua. Se ei ole kohtuuton pyyntö vuonna 2013 sivistyskansakuntana itseään pitävässä maassa olkoonkin, että kirjapainot ovat nyt ruotsalaisten omistuksessa. Sijoitus, 700 000 Saarisen oppilaaseen, on sen sijaan kohtuuton kun paikkain on väärä, Kalifornia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti