lauantai 10. maaliskuuta 2012

Graalin malja

Ei aio erota Räty eikä Vehviläinen. Taistelu jatkuu medioissa ja erona lähihistoriasta Matti Nykäseen ja Matti Vanhaseen on vain sukunimi. Nimi kun yhdistää nämä henkilöt johonkin muuhun kuin narsistisena kuvailtuihin häiriöihin; suomalaiseen perimään, geenistöön, joka meillä on lopulta yhteinen.

Vehviläiset

Mitä siis pohtivat kaikki maamme Räty -sukunimellä elävät tänään sukunsa maineesta? Entä kaikki Vehviläiset saati Nykäsen Matin sukuseura?

Vehviläisten sukuseuran perustivat Karjalasta Suonenjoelle 1500-luvulla muuttaneet Vehviläisten jälkeläiset. Heistä tunnetuin on nyt siis Finnairin sinisin siivin lentävä Mika Vehviläinen.

Vehviläisten sukuseuran tapahtumat, tiedotteet, sukukirja, vanhat valokuvat ja tarinat, henkilökuvat, kaskut ja yhteystiedot, linkit yhteisölliseen elämään on koottu yhteen netissä ja nyt tämä verkosto saa lisäpotkua Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläisen kertomuksesta. Onko Mika Vehviläinen pohtinut tätä?

Etelä-Savosta, oman sukuni tunnistaen, Suonenjoen Vehviläiset ovat minulle liki kuin omaa sukua, ellei se olisi lähtöisin alunperin Egyptistä 300-luvulta. Se on siis näitä suomalaisia pyhiä sukuja, kirkkoon tai luostarilaitokseen liitettyjä. Keskiajalla näitä luostarilaitoksen lampuoiteja ei käsitelty tiloillaan silkkihansikkain.

Maallistunut ja protestanttinen Suomi ei oikein tunne kirkollisten instituutioiden historiaa ja globaalia luonnetta tänäänkään. Luostarilaitos on meille suuri mysteeri, idästä ja lännestä rajoillemme levinnyt uuden tiedon jakaja ja ryöstöjen kohde.

Omaa kirkollista taustaani Pohjois-Savossa vielä syventää professori Isak Pihlmanin, ensimmäisen piispaehdokkaamme ja Ståhlbergien kirkollisen suvun kanssa solmittu avioliitto Turun suunnalta 1700-luvulta. Isak sai itsestään näköisveistoksenkin ja Ståhlbergit myöhemmin ensimmäisestä presidentistämme vielä komeamman. Luostarilaitoksen talonpoikien, lampuoitien, kertomus oli verisempi ja toistui yhtenään.

Mitä mahtavat miettiä Mika Vehviläisen rikostutkimuksista Anu Vehviläinen, Matti ja Jussi Vehviläinen, Pekka ja Juha Vehviläinen tai Petri, kaikki minulle tuttuja nimiä ja googlatenkin helposti löytyviä kunniallisia ihmisiä ja elämässään oman kortensa kansakunnan yhteiseen kekoon rehellisesti kantaneina.

Varmaan puolustavat sukunimeään ja samalla myös Mikan menettelyä. Omaa sukuaan on puolustettava myös vaikeina aikoina mediayhteiskunnan myllerryksessä. Sitä varten ovat nämä sukuyhteisöt, sukuseurat ja savolainen tausta Karjalasta hankittuna. Takavuosina savokarjalainen tausta oli vahva tuki kenelle tahansa.

Jos ovat Vehviläiset tunnettuja ahkeruudestaan ja osaavia yrittäjäsuvun edustajia eteläisen Savon sydänmailta, eivät jää kauas taakse toki Rätytkään.

Rätyt


Rätyjen sukuhaarasta tunnen parhaiten Enon kunnan Rätyt, siis Pohjois-Karjalan, Sortavalan ja Kiuruveden sukuhaarat. Heitä tapasin kouluaikana, ja näyttäisi siltä, että hekin ovat muuttaneet aikanaan 1500-luvun puolella Karjalan kannakselta myöhemmille asuinsijoilleen, Vehviläisten tapaan.

Rätyjen sukuseuran vaakunassa kuvataan Suomen ja Venäjän, idän ja lännen, välistä symboliikkaa, alareunassa on mustaa ja punaista väriä. Kaija ja Kalevi Räty ovat tehneet suuren työn sukuseuransa tutkijoina ja Helmer Räty vaakunan suunnittelijana. Kauko asuu nykyisin Kouvolassa, Helmer Kuopiossa.

Seppo Räty muistetaan huikeista keihäskaaristaan ja tapasin hänet ja hänen sukulaisiaan 1990-luvun alussa Sepon omakotitalon vihkiäisissä Tohmajärvellä. Samoin hänen valmentajaansa, vienankarjalaista Maksimaista, hammaslääkäriä ja kokoomuslaista kunnallispoliitikkoa.

Uskon tietäväni Rätystä ja hänen perheestään enemmän kuin hän itse. Karjalaiset kun puhuvat, juoruavat, enemmän kuin ajattelevat. Savolaiseen tapaan puhe alkaa jo ennen kuin on ajatustakaan siitä miten se tulisi päättää. Se on kuin shakkipeliä, josta on tulossa poikkeuksellisen lyhyt, jätkänshakkiin viittaava tapahtuma.

Puurot ja vellit sekaisin


Karjalaiseen mielenlatuun kuuluu joskus esittää asiansa räyhäkkäästi, itkeä ja nauraa, mököttääkin. Jotkut eivät muuta osaakaan ja se tuntuu hämäläisestä, tai Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla syntyneestä, omituiselta. Tähtien asennolla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Jos siihen vastaat yhtä aggressiivisesti, tai Hämeessä yhtä töykeästi, syntyy hiljaisuus jota kestää vuosikymmenet. On parempi olla hiljaa, purra kielensä verille. Edes tutussa ympäristössä ei saisi lipsauttaa Aleksander Stubbin tapaan: “Voi vittu mitä paskaa, ei voisi vähemmän kiinnostaa”.

Jos kuitenkin erehdyt samaan keskusteluun mukaan, lipsahdus tapahtuu väsyneenä, edellisen yön valvomisen jälkeen, keittiöpsykologit alkavat lukea lapsekkaasti oppaitaan, ja kovin helposti aletaan käyttää sellaisia painavia patologisia käsitteitä kuin narsistinen, psykoottinen, mieleltään häiriintynyt. Sellaisesta tuskin on kysymys ensinkään. Stubb, Ahde ja Räty, Vehviläinen, eivät ole sitä likimainkaan. Eivät taatusti myöskään tyhmiä, päinvastoin.

Jotain tällaista, keittiöpsykologien hengenlentoa, näyttäisi kuitenkin olevan ilmassa myös tänään seurattaessa kahden vahvan persoonallisuuden itäsuomalaisia juuria helsinkiläisessä työympäristössä AKT:n työpaikalla. Olisi ihan hyvä jos AKT:n vuosikymmeniset tavat ja työpaikkakulttuuri sekä ihmisten juuret ja persoonallisuus pidettäisiin erillään toisistaan. Jo sillä olisi saavutettu suuri voitto suomalaisessa ay-politiikassa. Suljettu maailma avautuisi jäsenillekin ja oman porukan sisäinen kähinöinti ei johtaisi vallan vähenemisen ilmiöihin, lopulliseen kuihtumiseen.

Kulttuurinen tausta

Näinhän me teemme kun matkustamme Kreikkaan tai Italiaan, Aasian omituisiin kulttuureihin ja tutkailemme ihmisten tapaa toimia toisin kuin meillä Suomessa. Huomaamme heti, ettei oma kieli riitä, englanniksikaan jutut eivät oikein aukea ja maaseudulla on tunnettava talon tavat.

Sitä samaa voisi kokeilla myös täällä koto-Suomessamme. Ihmisillä nyt on kovin erilainen kulttuurinen tausta ja jokainen työympäristö on hankkinut omalaatuisensa kulttuurin. Kun kuntia pyritään liittämään yhteen, ensimmäinen asia on huomata tämä, kuntakulttuurien suuret erot jopa naapurikuntien välillä. Vikkelimmät toimivat näin ja ovat uusien organisaatioiden johdossa.

Niin kiintoisaa kuin ihmisten ruotiminen onkin keittiöpsykologian kautta, unohtaen kokonaan itse organisaatiot ja niiden yhteisöllisesti, joskus myös vikaan menneet rakenteet jo vuosikymmeniä takaperin, sitä tulisi nyt medioissamme välttää. Organisaatio on eri asia kuin kaksi henkilöä ja näiden henkilökemiat ja geeniperimä. Ja jos näistä on välttämättä kirjoitettava, kaupallisista syistä, voisiko sen tehdä raaputtaen edes pintaa näiden ihmisten taustasta sukujensa kautta. Se lisää ymmärrystä.

Uudistukset ovat hitaita ja niitä on tehtävä maltillisella mielellä, suurella sydämellä ja ymmärryksellä, pohtien kuinka vienankarjalaiset poikkeavat laatokankarjalaisista ja sietää näitä erojamme. Niitä ei pidä liittää sokeasti sukupuoleen. Se vie vain sivuun ja pelin politiikkaan, ohi asiasta. Me eroamme toisistamme geeneiltämme enemmän kuin kuvittelemme. Meillä on erilainen historia kuin mitä eurooppalaisilla kansoille yleensä.

Keihäänheittäjien vyöhyke


Toki keihäänheittäjä Seppo Rätykin kimpaantui toimittajille, yritti juosta heiltä karkuun ja kertoi kuinka Saksa on “paska maa” kun keihäs ei lentänyt vuosien harjoittelun ja tuskien jälkeen oikeassa asennossa kansakuntamme puolesta ja pienen ihmisen itsetuntoa nostattavasti.

Sellaisen vastuun “pettäminen” on kuin Mika Myllylän taakaksi heitetty messiaaninen risti ja oman kulttuurimme antama kuolemantuomio pienessä kyläpahassa eläen kiusattuna. Jotkut ymmärsivät sen heti, toiset eivät koskaan. Media rahasti aiheella.

Keihäänheittäjien vyöhykkeen miehet ja naiset nyt ovat joskus myös äkkivääriä tiukan paikan tullen. Onneksi saman vyöhykkeen rallikuskit kuitenkin kuljettavat autojaan taas siedettävällä tavalla “kirraa, kirraa” huutojen saattelemina. Käyttäytyvät omituisen rauhallisesti vihaisesti ajetun pätkän jälkeen, kuin saunasta juuri tullen. Pulssi hakkaa pakahtuakseen.

Kimi Räikkönen nyt on ihan oma lukunsa siinä missä Matti Nykänenkin. Heitä ei pidä verrata omaan menestykseen ja idols-ihmisten maailmaan. Jotkut nyt vain hyppivät metrin verran muita korkeammalta ja hyvä niin. Joku hyppää korkeutta, toinen kolmiloikkaa. Oma ambitio, kunnianhimo, on asetettava oman arjen mittakaavaan olkoonkin, että kun joku omalta kylältä saa lottovoiton sellaisen ihmisen talo tekisi mieli polttaa kivijalkaan. Danten kuolemasynnit ovat yhteistä globaalia perimäämme joita normein, moraalin ja lakien avulla pyrimme pitämään aisoissa. Ahneus, viha ja kateus eivät ole ainakaan vähenemässä, tuskin ylpeys ja laiskuuskaan, mässäily ja himo maailmalta omana aikanamme loppuvat.

Nykäset


Matti Nykästä esitellään tänään ADHD taudistaan ikääntyvänä, etääntyvänä, sekä samalla mieleltään korjautuvana antisankarina. Epäilemättä näin on käymässäkin ja Nykästen sukuseuran Karjala-keskustelu voi jatkua pohtimatta Matin ongelmia sen enempää.

Nykäset ovat lähtöisin Sortavalan maalaiskunnan puolelta ja Matti Nykäsellä on taustalla samoja geenejä kuin vaikkapa presidentti Martti Ahtisaarella. Matti Nykäsen isoäidin isä ja presidentti, nobelvoittaja ja luokanopettaja Martti
Ahtisaaren isä olivat kovin läheistä sukua keskenään. Nykäsen suvussa on pedagogeja pilvin pimein. Moni pappissuvun jäsen on vallankumouksellinen ja radikaali häirikkö nuorena, myöhemmin ministeri ja pankinjohtaja. Se on tavallista.

Samalta suunnalta Sortavalan maalaiskunnasta ovat lähtöisin vaikkapa sellaiset suvut kuin Häyhä, Jaatinen, Jormakka, Junnikka, Koikkalainen, Lamperi, Pakkanen, Parviainen, Piiparinen, Pitkänen, Pulkkanen, Pulli, Taskinen, Tuunainen ja Vaittinen. Saman kylän tyttöjä ja poikia kaikki, sukulaisia kekenään. Sukunimen periytymisen seuraaja ei ole kiinnostunut geenien periytymisestä.

Omana kokemuksena, moneen kertaan suomalaiset talot kiertäen puolen Suomen alueella, rämäpäisimmät ja taitavimmat kiusaajat tahtovat löytyä samojen sukujen sisältä myös idässä, ei vain lännessä ja suur-Helsingin alueella. Oma kuva ärsyttää eniten.

En käy näitä nimiä kirjaamaan, ne löytyvät usein myös edustettuna politiikassa, kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa, duunissa missä hyvänsä, ei vain urheilussa. Mukana kulkee niin huikeaa menestystä kuin alkoholismia, rinnakkain.

Huono viinapää ja tapa esiintyä uhmakkaasti näyttää kulkevan geeneissä. Alkoholismi ja geenit on liitetty yhteen myös tutkimuksissamme. Pääsääntö näyttäisi olevan se, ettei alkoholi sovi suomalaisille lainkaan siinä missä Keski- ja Etelä-Euroopassa, missä sitä on käytetty iät ja ajat ylikypsien marjojen satona tislaillen.

Televisiossa jälleen kerran toistuva Mikko Niskasen kahdeksan surmanluotia on kuvaus tällaisesta suomalaisen kansakunnan, geeniperimän, surullisesta kertomuksesta. Niskasen kuvaus on tässä onnistunut kiitos amatöörinäyttelijöiden, jotka osaavat näytellä parhaiten itseään, puhua viinan keitosta salaperäisenä tapahtumana ja jo omista jutuistaan juopuen.

Solumyrkky


Etanoli on suomalaiselle pelkkä solumyrkky ja suurjuoksija, kansanedusta Juha Väätäistä, entistä alkoholistia lainaten, äärimmäisen vaikea ja paha tauti hakkaraisia autettaessa. Väätäisen mukaan moni ei ymmärrä mistä taudissa on kysymys. Toki me ymmärrämme, liiankin hyvin.

Kiusaajien, alkoholistien ja pahoinpitelijöiden työt toistuvat monin verroin varmemmin kuin vaikkapa syövän uusiutuminen terveydellisenä ongelmanamme ja hoidettavina, valvottavina tapauksina. Niiden kustannukset ovat yhteiskunnalle valtavat.

Eduskunnassamme on rattijuoppoja, työpaikallaan juopuneita tänäänkin siinä missä kansakunta alkoholisteja edustajikseen vaatiikin hoitamaan heidän yhteistä asiaa. Kunnissamme heitä on taas valtuutettuina pilvin pimein siinä missä kuntatyöntekijöinäkin.

Julkishallinto työnantajana


Kun heihin tutustuu syvähaastatellen, hoitaen, ymmärtää ongelman laajuuden myös valtion hallinnon laitoksissa, joissa työhön on rekrytoitava myös muuten vaikeasti työllistyviä.

Julkishallinto ei voi olla pelkästään tyly kvartaalitalouden tulos, vaan myös tapa pitää syrjäytyneet kiinni elämässä. Tämä meidän on ymmärrettävä myös pohtiessamme kreikkalaisia ja heidän kykyään yhdistää yhteen sellaisia yhtälöitä, jotka ovat keskenään mahdottomia helleenisen kulttuurin vieraina tuotteina. Suo, kukka ja Jussi ei sinne sovi.

Heillä on taipumusta lähteä kadulle rikkomaan ikkunoita, mennä espanjalaisten tapaan taas kerran yleislakoon, kun tulisi tarttua suomalaisen Jussin tapaan kuokkaan ja aloittaa armoton suon kääntäminen.

Nyt sitä suota olisi käännettävä myös Suomessa rakentaen yhdessä uusia organisaatioita, uutta psykososiaalista työyhteisöä ja aina vain parempaa ja kestävämpää Suomea. Toveria ei saisi jättää edes saman toveripuolueen sisällä, saman ay-liikkeen omituisissa jäsentenvälisissä riidoissa ja medioihin ne tuoden muiden kauhisteltaviksi. Toki nämä ongelmat oli tunnettu jo ennen tätä Ahteen ja Rätyn yhteentörmäystäkin. Nyt on sitten palautettava luottamus ja pantava työpaikka kuntoon, muutettava se omaa aikaamme vastaavaksi, avoimeksi, osaavaksi.

Mieleeni jäi AKT:n jäsentenvälinen keskustelu televisiosta, jossa kysyttiin naiskiintiöistä. Heitä on vähän ja kovin huonosti rajantakaisten sukujen elämään naiskiintiöiden kasvattaminen on kuulunutkin. Niinpä kysyttäessä AKT:n hallituksen miespuoliselta edustajalta, voisiko heillä olla päättäjinä enemmän naisia, tämä tokaisi kuinka tuo joukko ei ainakaan älykkyysosamäärältään siitä yhtään heikkenisi. Siinä se tuli sanotuksi, AKT:n ongelma, missio ja visio tulevaisuudelle.

Graalin malja


Hilkka Ahteen suku, Riikonen, on lähtöisin Karjalasta sekin. Riikoset ovat vienankarjalaisia nimiämme, kuten vaikkapa Lipponen, Ahonen, Kallio, Karjalainen, Maksimainen, Ryhänen jne., monet kääntämättä jääneet nimet.

Niinpä esimerkiksi Ryhänen tulee Rugojev, Ruhonen nimistä suomalaisena käännöksenä. Tunnetusti näillä, usein Pohjois-Savossa ja Kainuussa esiintyvillä suvuilla, on ollut yhteenottoja etenkin etelämpää tulleeseen vihanpitoon heimokahakoina. Paavo Lipposen tapa esiintyä on hyvin vienankarjalainen.

Tässä topeliaanisessa stereotyyppien rakentelussa Vienan-Karjala oli kokonaan eri maata ja maailmaa kuin kaukaisempi Laatokan-Karjala ja sen vesistöalueet. Raja avautuikin railona jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1300-luvulta ja pysyi kiinni vuosisatoja. Se aiheutti jatkuvia heimokahakoita, jossa altavastaajana oli juuri tuo ikivanha rajamme idän ja lännen välissä, Novgorodin ja Ruotsin vallan jakavana ja näkyy sukujen vaakunoissakin.

Siinä kohtasi myös kaksi kirkkoa ja niiden veriset yhteenotot kreikkalaisroomalaisen kirkon ja roomalaiskatolisen käännytyksen vuosisataisessa verisessä historiassamme. Oma sukuni oli luostarisukuna luonnollisesti kaikkien yhteisen vihanpidon ja ryöstelyn kohde, siis eräänlainen “Graalin malja“, jossa sukunimi piti sisällään monen avoimesti vihaaman kirkon ja sen edeltäjän, luostarilaitoksen. Se antoi luvan ryöstää ja raiskata lampuoitien maatiloja, pyhiä paikkoja.

Vielä ennen sukunimiuudistustamme se kulki avoimena “kloster” -haavana ja kertoi pelkästään kuulumisen luostarilaitokseen. Geneettisen muistin ja sosiaalisen pääoman vihan pidon kohteena se muistuttaa hieman juutalaisten Daavidin tähteä ja sen kokee rankimmin juuri sydän-Hämeessä ja Pohjanmaalla, jossa luostarilaitos on kohtuullisen tuntematon ennen hyinvointiyhtesikuntamme tarjomia palveluja.

Sen sijaan syvän katolisissa, tai luostarilaitoksen dominoimissa kulttuureissa, ilmiö kääntyy luonnollisesti päälaelleen. Oman pragmatismimme tuputtaminen on joskus kritiikitöntä ja ärsyttää, elleivät vieraamme olisi niin suvaitsevaisia, antaisi meille anteeksi.

Ei kommentteja: