maanantai 19. joulukuuta 2011

Herooinen kuolema

Vaclav Havel täytti kuusi vuotta, kun itäisellä taivaalla olisi kuulunut näkyä poikkeuksellisen kirkas tähti ja kaksoissateenkaari. Sen toinen pää ulottui, pohjoiskorealaisen mytologian mukaan, Baektu -vuoren laaksoon Japanin protektoraatissa.

Oli syntynyt poikalapsi, joka tuli säveltämään Mozartin tapaan jo lapsena kuusi oopperaa. Hän leikki konekivääreillä ja ammusvöillä, voitti lentopelkonsa ja tuli taitavaksi hävittäjälentäjäksi, oli golfinpelaajana epäonninen jos hole-in-one jäi lyöntiä vaille.

Tällaisen pojan kohdalla elämä ei ole puoliksi ohi silloin, kun muut sitä vasta opiskelevat. Kim-Jong-il oli syntynyt.

Pyhiinvaeltajan elämää


Suuri ja rakastettava johtaja, marsalkka, Kim-Jong-il menehtyi sydänkohtaukseen. Kohtaus tuli samana päivänä kun Vaclav Havel, kansansa rakastama ja maanosan palvoma kirjailija ja poliitikko kuoli keuhkojen pettäessä. Näin Eurooppa ja länsi, Pohjois-Korea ja itä, olivat menettäneet samana päivänä ehkä valovoimaisimmat johtajansa.

Samaan aikaan, postmoderni mediayhteiskunta, hybridiyhteiskunnan alku, sen 7000 miljoonaa ihmistä, kaatuili ja kompuroi matkallaan. Suomessa liukastui hengiltä kolme kansalaista, globaalisti yli tuhatkertainen määrä. Samana päivänä. Kahdella jalalla kulkeminen ei ole vaaraton asia ihmiselle.

Poissa ovat johtajan ja marsalkan aikaansaamat Keltaisen meren sateet, armeijoja suojelevat sumut, arkkitehtoniset valtaisat monumentit, kauan eläköön hänen poikansa, tulevan rakkaan johtajan ja marsalkan saavutukset, siirrymme Kim-Jong-unin aikaan.

Presidentin virka maassa lakkautettiin, oikeammin jäädytettiin, isoisän Kim-Il-sungin kuoltua, hänen kunniakseen. Meillä näin menetellään jääkiekkojoukkueen legendojen numeroille. Se on sama asia. Presidentin kohdalla jäädytetään vain valtaoikeuksia.

Korkealle asetettu rima


Vaclav Havel syntyi varakkaaseen porvariperheeseen Prahassa lokakuussa vuonna 1936. Runsaan kymmenen vuotta ennen kommunistien tekemää vallankumousta. Se muutti perheen ja pojan arkea.

Vaclav joutui käymään peruskoulun ja armeijan muiden tapaan. Elämään normaalia prahalaista elämää, toisin kuin Kim-Jong-il Pohjois-Koreassa. Hän opiskeli teknisessä yliopistossa, sai pieniä tienestejä näyttämöapualaisena ja harrasti rakastamaansa draamaa kirjekurssina.

Havel ei voinut aavistaa, kuinka tuleva elämä tulisi olemaan hieman ujolle ja sulkeutuneelle kirjoittajalle ikään kuin vieras kieli. Rauhallisesta kirjailijasta tulisi yllättäen poliittisesti aktiivi, kirjoittamalla nimensä jo iäkkäänä 41-vuotiaana kommunisminvastaiseen peruskirja 77-julistukseen (Charta 77).

Draaman kaari alkoi kohota lokakuussa 1979, jolloin kohtuullisen nimekäs kirjailija sai aktiivisuudestaan viiden vuoden vankeustuomion. Julistuksen allekirjoittaneiden tueksi perustettiin myöhemmin epäoikeudenmukaisesti syytettyjen puoluejärjestö (VONS). Syntyi vaikutelma siitä, että Havel oli sittenkin kompastunut ja kaatunut, mutta pysynyt kuitenkin hengissä, toisin kuin sinä päivänä noin 5000 muuta jalkoihinsa liukastunutta maapallollamme.

Havel oli onnettomuuttaan ajatellut ja kirjoittanut suuria, suurpiirteisesti, ja alkoi nyt elää tätä elämää. Ei siis näperrellen, kuten muut kollegansa ja ihmiset yleensä. Paikkakin oli kirjoittajalle ja poliitikolle tuttu, vankila.

Samettivallankumous


Vankila kasvattaa, on monen näkyvän kansanjohtajan korkeakoulu. Vuosikymmen myöhemmin Vaclav Havel olikin jo ns. samettivallankumouksen johtavia hahmoja. Joulukuun 29. päivänä vuonna 1989 liittokokous valitsi hänet presidentiksi.

Muistan tuon päivän hyvin. Sama päivä on äitini syntymäpäivä ja matkasin äitiäni tapaamaan Sortavalasta Niiralan rajanylityspaikan kautta kohti Iisalmea. Seurasin Neuvostoliiton hajoamista molemmin puolin rajaa. Elämä kun on joko rohkeaa seikkailua tai sitten pelkkää tyhjyyttä.

Euroopan tapahtumat olivat tuona talvena lievästi ilmaisten epävakaat. Harva suomalainen seurasi silloin mitä tapahtuu Aasiassa oman rajamme ohella. Toisin kun tänään, jolloin Euroopan tapahtumat ovat jälleen epävakaat, mutta seuraamme myös mitä tapahtuu Intian- ja Kiinanmeren tuntumassa. Pörssit reagoivat Kim-Jong-ilin kuolemaan ja eivät toki positiivisesti.

Elämme maailmassa, jossa keskitysleirit ovat lopulta looginen seuraus ihmisten valitsemasta elämäntavasta. Kuten aikanaan Euroopassa, Vaclav Havelin ollessa vielä lapsi, ja jossa tapana oli elää kehnosti ja kuolla teatraalisesti. Ymmärrämme lopulta liiankin hyvin Kim-Jong-ilin elämää, kuin omien geeniemme tuotetta, valkoisen miehen tautia.

Vuoria välttelevä kompastuu kiviin


Suuren päällikön ja marsalkan omien sanojen mukaan hänen tuli pysyä vallassa 80- ehkä 90 -vuotiaaksi, ei toki väsyä jo 69 -vuotiaana. Hänen syntymähetkestä on siitäkin kaksi versiota. Virallinen kertoo hänen syntyneen Baektu -vuoren sissileirillä monien luonnonmullistusten saattelemana. Sen sijaan eteläkorealaisten lähteiden mukaan suuri ja rakastettu johtaja olisikin syntynyt Neuvostoliitossa, Habarovskin lähellä, puna-armeijan leirillä.

Venäläiset vahvistavat jälkimmäisen tiedon ja syntymäpaikaksi Vjatskojen kylän, äidiksi Kim-Chog-sukin ja tämän työpaikaksi tuolloin korealaisten pakolaisten lastentarhan.

Syntyikö Kim-Il-sungin poika Kim-Jong-il Japanin protektoraatissa vuonna 1942 vaiko vuotta aiemmin Vjatskojen kylässä Habarovskin laitamilla, on sinänsä merkityksetöntä, ellei se kertoisi tyypillisestä pohjoiskorealaisesta propagandasta. Ei niin, että läntinen maailma johtajineen olisi siitä ulkopuolella myyttisiä johtajahahmojaan rakennellessaan mainostoimistojaan käyttäen.

Kim vain ei nyt elänyt riittävän iäkkääksi nähdäkseen, kuinka jokainen voitto, turha propaganda, kääntyisi lopulta tappioksi. Suuret väkijoukot kun huutavat niin eläköön huutoina, kuin hirttolavalle ihmisiä saattaessaan, Oliver Cromwellin muistelmissa.

Ei neroa vailla suuri vihollisia


Suurin osa Vaclav Havelin ajasta kului presidenttinä taistellen perinteisten hallinnollisten uudistusten puolesta. Siinä hän oli poliitikko poliitikkojen joukossa ja teki myös kouriintuntuvia poliittisia virheitä, lainaten hänen poliittista neuvonantajaansa Jiri Peheä (HS 19.12).

Epäilemättä maan kohtalot olivat sidoksissa muun Euroopan ja etenkin Neuvostoliiton kohtaloihin. Oleellista oli lopulta tsekkien ja slovakkien ajautuminen omille teilleen. Korean niemimaalla kohtalotoveri oli niin ikään kiinni globaalin maailman tapahtumissa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Tsekkoslovakian hajoamista Vaclav Havel ei voinut estää. Näin sankarin kultti on lopulta enemmänkin hyvän onnen kulttia, oli kyseessä kuka tahansa ja Vaclav sukunimeltään vaikka Nedomanski, suomalaisten hyvin muistama jääkiekkoilija.

Vaclav Havelia kaukaloiden sankarin suuri koko ei auttanut. Hän oli pienikokoinen, humaani kirjailija, varovainen ihminen. Hänet muistetaan ryntäilyn sijasta siitä elämän hämmästyttävästä ihmeestä, jossa juuri kirjailijat ja rauhalliset persoonallisuudet joutuvat mukaan suuriin seikkailuihin, lainaten Havelia itseään.

Se, että Havelista on tehty nyt merkittävä demokratian innoittaja, vapauden esitaistelija, vallankumouksellinen sielu ja Euroopan jälleenyhdistymisen airut, ovat sellaisia ylisanoja, joilla sankaruus syntyy osana läntistä propagandakoneistoamme. Siinä onneton on se maanosa, joka on taas kerran alkanut etsiä sankareita, ja jossa suosion kalastelu on valtaakin tärkeäpää. Se on euroalueen ehkä suurin ongelma.

Sankarin lyhytikäinen ammatti


Jos Eurooppa ja euroalue olisi todella vahva ja voimakas, se ei tällaisia henkilöitä kaipaisi, toisin kuin Pohjois-Korea. Juuri tällaiset Havelia ylistävät valtioiden päämiesten sanat paljastavat epävakaan aikamme synnyttämän herooisen kultin tarvetta. Jokainen pelkää kohdallaan omaa suosiotaan ja maansa sisäpoliittisia tuulia.

Olemme itse olleet vastaavassa tilanteessa sotien aikana ja niiden jälkeen, Mannerheinin ja Kekkosen Suomessa. Muistamme miten mytologiset kertomukset ja tarinat silloin synnytettiin. Venäjän istuva presidentti Putin luottaa vieläkin tähän slaavilaiseen tsaristiseen perimäämme. Orson Wellsiä mukaillen, neulasten tippuminen edellyttää joulukuusenkoristeiden lisäämistä oksille.

Arvonimet nolottavat parempia, sapettavat huonompia


Kim-Jong-il oli oman sukunsa ja synnyinpaikkansa uhri. Hän ei voinut mitenkään valita osaansa ja tietä jota kulkea. Epäilemättä hän pyrki harrastustensa ja perheensä kautta normalisoimaan kulttiaan.

Ponnistukset vain kääntyivät hänelle tappioksi. Jopa elokuvaharrastus ja sen saaminen osaksi sulkeutuneen valtionsa modernisaatiota kääntyi sankarikultin rakenteluksi. Kim-Jong-il ei voinut olla keskinkertaisuus, jota arvonimet hivelevät. On toki olemassa myös ihmisiä, jotka ovat valtavasti yliarvostettuja - ja jotka ansaitsevat sen.

Niinpä elokuvatkin olivat Kimin ohjaamia ja hän omisti kymmeniätuhansia elokuvia, vaikka itse todistikin muuta. Häntä pidettiin medioissa mielisairaana ja alkoholistina, vaikka Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright ja Ruotsin pääministeri Göran Persson kertoivat tapaamisistaan aivan muuta.

Ilman päämäärää olet paikallasi ja taannut


Kim-Jong-ilin kuolemasta on oltu hyvin vaitonaisia. Sen seurauksia on mahdoton ennustaa. Oleellista on, että hänen persoonastaan ja tavasta hallita eristäytynyttä maataan on ollut ristiriitaista tietoa.

Tässä vääristymässä on jotain samaa kuin verrattaessa Vaclav Havelin hallintokautta hänen edeltäjänsä Gustav Husakin aikaan. On ymmärrettävä kulttuurin ja geopolitiikan kuljettama valtaisa taakka ja painolasti, vallan mukanaan tuoma viha.

Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausia ei pidä mennä vertaamaan siihen aikaan ja geopoliittiseen Eurooppaan, johon nyt olemme Suomessa uutta presidenttiämme valitsemassa. Tässä tekisimme kohtuuttoman suuren virheen ja vääryyden itsellemme kieltäytymällä näkemästä, kuinka kukin aika ja uusi sukupolvi luo omanlaisensa johtajuuden, kansojen tavan hakea johtajuutta.

Henry Milleriä lainaten, oikea johtajuus ei ole johtamista lainkaan, ainoastaan tien näyttämistä, kansojen kohdalla usein selkänsä kääntämistä. Siinä vain vallan avulla voi päästä asemaan, jossa voi näytellä jalomielistä. Sankaruutta ja valtaa ei pidä sotkea toisiinsa. Valta on aina tärkeämpää kuin hetkellinen herooinen suosio, oman aikamme tauti.

Ei kommentteja: