keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Sateenkaaren pää

Suomi-iskelmän aikakauden valovoimaisin tähti sammui. Kari Tapion kuolemassa on jotain samaa kuin runoilijain kuolemassa, jota kansa rakasti. Jotta voisi menestyä Suomessa runoilijan ja iskelmälaulajan on löydettävä tiensä kansan sydämeen, osattava tulkita oman maansa brändi sellaisena kuin se oikeasti kantrivaikutteisessa musiikissa tai runoudessa esiintyy, melankolisena kaipuuna.

Laula kanssain

Pohjois-Savossa Suonenjoella, karuimman suomalaisen maiseman kasvattina syntyneen Kari Tapani Jalkasen vaihtoehdot olivat vähissä marraskuussa 1945 syntyneenä. Sota oli päättynyt vuosi aiemmin ja Pariisin rauhansopimus tuli voimaan vasta runsas vuosi myöhemmin. Samassa tilanteessa oli liki 120 000 samana vuonna syntynyttä suuren ikäluokan edustajaa.

Matka kirjapainon latojan työstä apumieheksi Dannyn kiertueille 1970-luvun murrosvuosien Suomessa ja Pohjois-Savossa, Suonenjoella ja Pieksämäellä, ei tarjonnut muuta kuin sydänpuun hakemista laudan kantajana ja apupoikana, muuttoa Ruotsiin työn perässä.

Ura lähti nousuun vuoden 1976 aikoihin ja singlellä “Laula kanssain.” Taiteilija oli silloin jo yli 30 -vuotias ja tunsi hyvin suomalaiset mielialat, jossa pyrittiin toipumaan uuden valoisamman vuosikymmenen nousuun myrskystä ja kaipuusta takaisin juurilleen.

Tätä myrskyn jälkeistä aikaa oli odotettu viisitoista kesää ja kaipuu oli ollut suomalaisella pakkomuuttajalla paalupaikalle polttava, jossa ei paljoa haettu eikä pyydetty. Tuhon yhteen virkkeeseen mahtuvat kaikki Kari Tapion läpimurtoiskelmien nimet ja niiden runouden ydin, avainsanat: “Olen suomalainen“, “Myrkyn jälkeen“, “Kaipuu“, “En pyydä paljon“ ja “Paalupaikka“.

Yhteisöllinen idea

Kantrilaulajalla on aina taustalla tuska, kaipuu ja yhteisön idea, jossa Johnny Cash, Waylon Jennings ja Kris Kristoferrson olivat Kari Tapion Suomeen tuomia tuttavuuksiamme.

Jos Suomessa iskelmälaulajalla on parketti tyhjä, hänellä on mukanaan väärät laulut. Tämä sama koskee toki ketä tahansa taiteilijaa tai poliitikkoa joka haluaa hurmata juuri Suomessa, jossa “Lumi teki enkelin eteiseen” Hectorin runoilemana. Samainen Hector joutui koulussa opettajiensa kiusaamaksi liian rohkeitten runojensa vuoksi. Vaikka tuskin uskalsi hän koskee, aroin huulin jotakin poskee.

Toisin kuin muistellaan 1970-luku oli ahdistuksen aikaa Suomessa ja kaukana eroottisesta elämöinnistä saati juopottelusta maaseudulla. Juopunut nainen oli mahdoton ja miestenkin kohdalla suuren salamyhkäisyyden tuote, merkki alkavasta rappiosta.

Suosituin miespuolinen iskelmätähti, Iskelmä-Finlandian voittaja ja toiseksi euroviisukarsinnoissa (“Valaise yö“) kohonnut artisti tarvitsee varmaan myös lahjoja, hyvän harjoitetun äänen ja esiintymiskarismaa.

Ture Aralta saatu laulunohjaus ja Dannyn kiertue, Pieksämäen poikien paikkalaisyhtyeet, olivat Kari Jalkasen tapa löytää itsensä ja polkunsa kohti sitä samaa uraa, jota kulkivat kotkalaiset, hämeenlinnalaiset ja Somerolla, Juankoskella syntyneet usein itäsuomalaisen, karjalaisen taustan omaavat maalaispoikamme. Sen hintana oli usein alkoholisoituminen, huono itsetunto ja sen pönkittäminen kaveripiirin avustamana ja lyhyeksi jäänyt elämänkaari.

Ramppikuume

Suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu ramppikuume. Kari Tapio valitti sitä siinä missä Juice Leskinen ja Rauli Badding, kuka tahansa suomalaisen iskelmätaivaan näkyvä nousu- ja laskukausia kokenut ja medioitten matti nykäsmäinen kiintotähti.

Kun maassa oli vähän karismaattisia esiintyjiä, heidät poltettiin nuorina ja polttajana olivat yhteisön ulkopuolella toimivat tai sitä kiinteyttävät mediat, maalaispojat ja tytöt tekemässä lehteään.

Jalkasen perhe ja avioliitto kesti siinä missä miehen pää huiman menestyksen, mutta myös iskelmälaulajalle pitkän ja rasittavan uran vaikeat syöksykierteet ja poikkeuksellisen paljon työtä vaatineen urakehityksen.

Kari Jalkanen oli monessa laulujensa tulkki myös ihmisenä ja siinä niiden aitous varmaan olikin syvimmillään. Jalkanen oli laulujensa näköinen mies jo 1970-luvulla Erkki Liikasen bändissä opiskellessaan voittamaan ramppikuumeensa.

Julian Assangesta Tapani Koivuniemeen

Samaan aikaan kun suomalaiset selasivat nettiuutisiaan ja saivat tiedon Kari Tapion kuolemasta, meille kerrottiin myös Wikileaksin Julian Assangen pidätyksestä Lontoossa ja Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä lähteneen kohutun uskonlahkon johtajan Tapani Koivuniemen elämästä Tammelan kunnassa (FL 8.12).

Mukana tarinan kerronnassa ovat sekä työsuojelutarkastajat kustannusosakeyhtiössä että uskontojen uhrit ry:n puheenjohtaja. Itse tarinan kertoo toki toimittaja. Hän valitsee mitä esittää ja miksi, minkä vuoksi risti lehdessä on piirretty tummaksi varjoksi ihmisten yllä. Uskonto on ahdistettu nurkkaan medioissamme.

Laajan lehtiartikkelin mukaan uskontolahkojen valta tulee eristämisestä. Kohutun lahkon johtaja on asunut perheineen Tammelassa, Etelä-Hämeessä. Etelä-Häme tarjoaa mahdollisuuden eristää ja eristäytyä siinä missä mikä tahansa suomalainen uusyhteisö.

Vanhalta muistilta perheeltä ja työyhteisöiltä voi odottaa tai vaatia sellaista myös Helsingissä, jos on karismaattinen ja riittävän röyhkeä ihmisenä tai joukkovoiman näin sopima kiusaaja. Maailmalla lentelevän Finnairin sisällä sellainen ei enää toimisi, mutta liki maan alle painuneissa työyhteisöissä kaikki on mahdollista, maalailee lehti. Mediayhteiskunnassa piiloutuminen on vaikeampaa ja sosiaalisten medioitten sisällä mahdotonta.

Laitostunut yhteisöllisyys

Suomalaiset yhteisöt ja työympäristöt ovat perinteisesti osa hyvin vanhaa kulttuuritaustaa ja niiden sisäisiin menoihin ei juurikaan puututa. Jos yhteisö ei saa vaikutteita ulkopuolelta, elää suljetun sosiaalisen kentän sisällä, se voi kasvaa keskiaikaisen ritariyhteisön tapaan muuttuen mystiseksi puolta maailmaa verottavaksi temppeliherrain ritarikunnaksi tai sen työtä jatkaneen vapaamuurareitten elämäksi.

Samoin voi käydä vanhalle organisaatiolle tai puolueelle, se laitostuu ellei saa haasteita ulkopuoleltaan. Euroopan Unioni alkaa muistuttaa ikivanhaa ritarikuntaa. Sen salaisuuksia varjellaan jossain pyhissä paikoissa ja oma parlamenttimme on pian osa tätä samaa mytologista verkostoa.

Tällaisten ahtaiden yhteisöjen sisään murtautuminen tai vastaavasti sieltä poistuminen vaatii poikkeuksellista rohkeutta Kari Tapion tapaan tai nykyisin rakentaen internetin sisään globaalisti toimivia tiedottajia Wikileaksin kaltaisina ilmiöinä.

Samalla kun ne purkavat vanhoja hierarkisia rakenteita ja niiden luomia ahtaita kultteja, ne tekevät niistä myös koomisia ja lopulta vaikeasti perusteltavia näiden suljettujen rakenteiden sisällä. Timo Soini toimii juuri näin riisuessaan vaikeana ja yhden asian ilmiönä esitellyt EU:n rakenteet kenen tahansa ymmärrettäväksi, jossa popularisointi ei ole populismia.

Ihminen ja yhteisö eri asioita

Näissä ilmiöissä Kari Tapani Jalkanen tai Julian Assagne, Tapani Koivuniemi on osattava nähdä erillisinä itse geneettisestä perimästämme laumaeläiminä ja yhteisön ylläpitäjinä.

Jalkanen, Assagne ja Koivuniemi käyttävät näitä hyväkseen, me muut luemme medioista heidän edesottamuksistaan ja maksamme siitä.

Samoin on syytä pitää erillään paikallinen tai kansallinen surumielisyys, melankoliset kantrilaulut internetin tuottamasta uusyhteisöstä ja sen sosiaalisista medioista. Tässä merkityksessä Kari Tapio oli alansa viimeinen mohikaani siinä missä Kirka Babitzin aikanaan oman musiikkinsa edustajana Lasse Pihlajamaan harmonikkakoulusta lauluntekijöinä Otto Donner ja Atte Blom sekä Venäjältä aikanaan paenneet vanhemmat.

Kulttuurien suuret sanansaattajat

Kyse on paljon suuremmasta ilmiöstä kuin vain tiedon vapaasta ja avoimesta kulusta, vapaasta sanasta ja salailun lopettamisesta, ikivanhasta tavasta eristää ja sulkea yhteisön ulkopuolelle käyttäen sadístista valtaa itsenäisesti ajatteleviin ja toimiviin ihmisiin ja etenkin lapsiin ja vanhuksiin.

Lasten kohdalla kriittisyys on jopa mahdotonta silloin, kun yhteisö muokkaa maaliman sellaiseksi kuin aikuiset sen tahtovat. Eristyksessä kasvaneelle lapselle maailma on juuri sellainen kuin miltä se lähiyhteisön luomuksena näyttää eikä lapsi voi sitä myöhemmin aikuisena muuksi muokata.

Tässä merkityksessä Kari Tapio oli vanhan yhteisön, sodan aikana syntyneen, viimeinen aito tulkki ja kansallisen brändin edustaja. Siihen kuului ajattelu myrskystä, sydänlaudasta sen kestävänä puolena, tähdistä sumun jälkeen, kohtalosta, jossa omia päiviään ei voinut lukea. Sumun jälkeen taas tähdet välkähtää, aurinko käy hehkumaan ja kaiken kruunaa sateenkaaren pää.

“Myrskyn jälkeen on poutasää
Vihdoin oon sen saanut ymmärtää
Nyt sen nään, ei voi yksikään
Päättää päivistään, ne määrätään.

Myrskyn jälkeen nyt nähdä saan
Auringon taas käyvän hehkumaan
Tiedän tään, vielä kerran nään
Sateenkaaren pään, ja sinne jään

Ei kommentteja: