Tiedeusko koetuksella

Apu -lehdessä toimittaja pohtii tiedeuskoa. Hän ei ole aivan varma uskoako rasvakeskustelussa heitä, joille Pohjois-Karjala projekti oli uran komea huippu ja tapa tulla nimekkäiksi vai Valion eläinrasvan puolesta puhuvia tiedeihmisiä. Hän olettaa tieteen olevan samaa uskon asiaa kuin hänen protestanttinen oppinsa.


Relatiivinen totuus

Tieteen tulokset ovat suhteellisia. Ne kertovat tieteen kehityksestä ja kumotaan tieteen kehittyessä. Jos jokin väite on tänään tosi, se voidaan huomenna haudata. Useimmat tieteen teoriat ja mallit ovat luonteeltaan hypoteettisia tai likimääräisiä, stokastisia lakeja.

Takavuosina kävimme voimakasta väittely tiedesodan nimellä (Science Wars). Se oli tähtien sotaakin hurjempaa henkien taistelua.

Tiedesodan toisena osapuolena olivat tiedeuskovat konservatiivit ja toisella relativistit. Konservatiivit uskoivat tieteen olevan todellista sellaisenaan kun se on ja kykenevän korjaaman itse itseään. Luonnontieteelliset teoriat ovat totta, ne pystyvät tuottamaan objektiivista tietoa todellisuudesta, joka on autonominen ja ihmisen ulkopuolella tuotettua viisautta.

Humanisti epäilijät

Thomas Kuhn epäili tätä totuutta jo 1960-luvulla. Hän epäili kykeneekö tiede tuottamaan kumuloivasti koko ajan uutta tietoa ja saavuttamaan ns. absoluuttisen totuuden. Relativistit, jotka olivat humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä ja tieteen- ja teknologian tutkijoita, pitivät tieteellisiä totuuksia, ja siten myös luonnonlakeja, vain tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuivat alan papit ja papittaret omissa sisäisissä koulukunnissaan ja konventionsa sisällä.

Ihminen on itse osa tutkimaansa totuutta. Empiirisessä tutkimuksessa totuutta haetaan käyttäen ihmisen rajallisia aisteja. Monella lajitoverillamme nämä aistit ovat meitä kehittyneempiä ja me näemme ja kuulemme vain rajallisesti, tutkimme sitä mitä voimme mitata ja havainnoida. Näin tieteelliset väitteet kuvaavat kyllä todellisuutta, sitä jota itse havainnoimme, mutta tämä todellisuus ei ole autonominen, ihmisen ulkopuolinen, vaan ihminen kuuluu tähän tutkimansa todellisuuteen.

Aikaansa sidottu totuus

Jokaisen aikakauden ihmiset tutkivat oman aikakautensa kysymyksiä. Näin relativistin mielestä tutkimus ei välttämättä edes edisty. Jos se olisi vuosisatojen kuluessa todella edistynyt, meillä kuuluisi olla nyt paljon paremmat eväät valmistautua väestöräjähdykseen, ilmastomuutokseen, lajien joukkokuolemiin ja sukupuuttoon, omaan ahneuteemme ja narsistisiin virheisiimme.

Rintamalinjan toisella puolella osoitettiin, kuinka tiede voi olla toki kesken, mutta se tuottaa koko ajan sellaista, joka on lopulta ikuista totuutta. Tiedeuskovat konservatiivit vakuuttivat, kuinka tutkimus ja sen tuottamat tulokset ovat osoitus ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa ongelmiaan. Näin tiede ja uskonnot jakautuivat kahteen leiriin, jossa toisella puolen olivat kriittiset ja epäilevät pohtijat sekä toisella puolen puhdasoppiset fundamentalistit. Kyse oli siis sittenkin ihmisistä ei heidän opeista ja totuudesta, uskomuksista.

Institutionaalinen valta

Tiedekonservatiivien menestys perustui samaan kuin takavuosien katolisen kirkon tai islamistien fundamentalistien opit tänään. Kun jokin asia pönkittää vallalla olevaa sankaritarinaa, johon ei haluta epämiellyttäviä sivulauseita, vanhaa paradigmaa on pönkitettävä vaikka terrorin ja inkvisition keinoin.

Relativistien ikävät kysymykset uhkasivat tieteen ja todellisuuden perinteistä kulttuuria ja syntyi sama uskottavuuden ongelma kuin kirkkovallan tai ylimysvallan vuosina. Tieteellä ja teknologialla oli oltava oma vankka asemansa myös siinä yhteiskunnassa, joka oli ajautunut täydelliseen kaaokseen ja kriisiin, jonka luonnontieteet ja sen sovellukset olivat aiheuttaneet toki yhdessä taloustieteitten kanssa.

Rajan yli kurkkivien uroteko

Raja-aitojen yli kurkistivat ensimmäisenä juuri tieteen ja teknologian tutkijat. Syntyi monitasoinen väärinymmärrys, jossa rakentava keskustelu korvattiin välttelemällä perimmäisiä kysymyksiä ja hakien rehellisesti todellisia vastauksia pelkäämättä oman aseman horjumista. Tiedesota oli tullut vaiheeseen, jossa sosiaaliset ja yhteisölliset mediat alkoivat levitä reaaliaikaisesti ja voropuhelua käytiin sellaisten kautta ja toimesta, joiden kohdalla tiedeusko, tieteellinen maailmankuva, puuttui kokonaan. Tällaisia ihmisiä oli 7000 miljoonan joukossa yli 90 % ja internet yhteisönkin 2000 miljoonasta pääosa.

Jossain historian vaiheessa luonnontieteilijät omivat itselleen Bruno Laturin mukaan todellisuuden määrittämisen juridisen oikeuden ja legitimoivat sen itselleen fundamentalistien uskovaisten tapaan. Jostakin syystä humanistit ja filosofit, yhteiskuntatieteilijät, eivät siihen kyenneet. Juuri nyt luonnontieteilijät jälleen pelkäävät humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka sosiaalisen konstruktionsa avulla voivat romuttaa luonnontieteen mahtiasemaa maailmassa.

Paradigman muutos käynnistyi

Kun paradigma alkaa muuttua me koemme sen maailmankuvien muutoksena. Tiede ja teknologia ovat tehneet valtavan palvelun omalle perustieteelleen, matematiikalle ja fysiikalle, alkamalla tutkia tieteen rakenteita sosiaalisen ja yhteisöllisen median jyrätessä alleen koko tieteellisen maailmankuvamme.

Itse relativismista ei ole mitään vaaraa tiedekonservatiivien työskentelylle. Tiedekonservatismi kun on kaikkein yleisintä juuri aikaan ja paikkaan sidotuissa historia ja aluetieteissä, joissa alueen ja ajan katoaminen reaaliaikaisessa maailmassa vei kaikki vanhat teoriat ja mallit romukoppaan siinä missä Einsteinin ja Riemannin opit newtonilaisen maailmankuvan 1900-luvun alussa. Näiden oppien yhteiskunnallinen sovellus tuli vain ajankohtaiseksi vasta nyt, jolloin kaikki ovat kiinni reaaliaikaisessa ja paikattomassa maailmassa, tahtoivat sitä tai eivät.

Maailma on sitä miltä se näyttää

Tiedeusko ja tiedekonservatismi tekivät aikanaan luonnontieteistä todellisuuden määrittäjän yhdessä totuutta ja todellisuutta määrittävien muiden instituutioiden avulla. Todellisuuden sisältö on siten kiinni yhtä paljon uskossa näkemäänsä ja kokemaansa kuin luottamus tieteellisessä tiedossamme.

Jos emme usko näkemäämme ja kokemaamme, emme usko sen myöskään olevan totta. Todellisuus on ihmiselle konkreettisia asioita ja ilmiöitä, pääsääntöisesti vielä lähiympäristön ja yhteisön viestimänä. Maailma on meille sitä miltä se näyttää lähiympäristössämme ja yhteisön välittämänä. Tätä totuutta tieteellinen tutkimus ei pysty horjuttamaan, vaikka se olisi tehty ankarimpienkin objektiivisuuskriteereiden mukaan.

Luontoa ei tutkita kuten yhteisöä

Luonnon tutkiminen on eri asia kuin tutkia ihmistä ja hänen yhteisöjään. Edellinen voi käyttää laboratorioita kun taas jälkimmäisessä tutkija on itsekin osa tutkimaansa kohdetta. Välineellisyys ja laboratoriot tekivät tieteestä vankemman totuuden rakentajan ja aloimme uskoa siihen, instrumenttiin sitä käytävän ihmisen sijasta.

Ensimmäiset laboratoriot olivat brittien herrasmiesten harrastusta ja se levisi myöhemmin myös muiden “alkemistien” puuhasteluksi. Kotona tehdyt kokeet olivat kiehtova tapa viettää aikaansa ja tuloksia saivat seurata myös lähiyhteisön ihmiset ja rahvas. Kun näiden herrasmiesten sanaan oli opittu luottamaan, tämä luottamus siirtyi myös heidän harrastukseensa, tieteen laboratorioihin.

Kun tiede ja lähiyhteisö olivat sama asia, tieteen salaperäisyys katosi ja siitä tuli hyväksytty ja ymmärretty totuus ja myöhemmin kilpailija kirkolle ja uskonnolle. Toki takaiskuja tuli ja joku paloi noitavasaran tuloksena roviolla, maapallo sai olla kauan maailmankaikkeuden keskus ja ihminen kaiken luomakunnan herrana.

Etääntyvä totuus ja tiede

Kun tiede alkoi laboratorioineen erkaantua lähiyhteisöstään, se alkoi menettää asemaansa. Sitä lisäsi tieteeseen kuuluva jatkuva kriittisyys ja epäily. Todellisuus alkoi pirstaloitua eikä ollut enää yhtä ja yhteisesti hyväksyttyä totuutta ja sen määrittäjää. Filosofit menettivät pohtijoina asemaansa erikoistieteitten viedessä heiltä aiheita ja loputa heille jäi vain tilaa pohtia omaa olemassaoloaan. Viimeisessä vaiheessa senkin veivät ihmistieteissä psykologit ja tänään virtuaalimaailman monet ihmeet.

Kun takavuosien yläluokan herrasmiehet puhuivat laboratoriostaan ja totuudesta, se oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä totta, arveltiin. Tänään totuuksia tulee sosiaalisten ja perinteisten medioitten tuottamana määrätön määrä, eikä kukaan ota siitä vastuuta. Miten ja millaiseen totuuteen ihminen voisi tänään ankkuroida elämänsä? Tieteen tapa määritellä ihmisen luotettavuus ja rehellisyys päättyy viimeistään, kun tutkijan on määritettävä mitä hän tutkii, millaisin menetelmin ja kuinka hänen työnsä rahoitetaan.

Subjekti ja objekti tieteessä

Takavuosina laboratorio oli takuu tieteen objektiivisuudesta. Tuolloin ei pohdittu sitä miten subjekti vaikuttaa objektiin, tutkija ihmisenä omaan kohteeseensa laboratoriossa. Todellisuus jakautui kuvitteelliseen subjektiiviseen ja objektiiviseen kokemukseen ja kohteeseen saman ihmisen havainnoidessa tätä ihmettä.

Subjektiivinen kokemus, rasvat ruuassamme, vaikuttavat yksilön elämään tämän kokemuksen kautta ja ovat myös osa tutkimustamme. Objektiivinen todellisuus ei ole autonominen ilmiö sekään vaan osa elämäämme ihmisenä ja metaboliaamme, tapaamme tehdä havaintoja ja uskoa niihin.

Tätä samaa kuvitelmaa objektiivisesta tutkimuksesta ihmisen tekemänä ja havainnoimana pyrittiin istuttamaan myös yhteiskunnalliseen ja humanistiseen tutkimukseen. Arkistoja penkova tutkija oli objektiivisempi kuin vaikkapa ihmisiä haastatteleva tutkija. Ihmisen tekemät pölyttyneet arkistot olivat jostain syystä objektiivisia ja niistä löytyi totuus, ei haastattelusta.

Sosiaalisen median vallankumous

Tiedekonservatiivit uskovat tieteen loputtomaan voimaan kuten fundamentalisti uskovainen omaan sisäiseen oppiinsa. Luonnontieteelliseen tietoon sokeasti uskova uskoo oikeammin niihin instituutioihin ja järjestelmiin, jotka tuotavat luonnontieteistä tutkimusta ja tietoa.

Sosiaaliset mediat toivat yksilön esille ja valistusajan filosofia oppina alkoi hämärtyä. Oikeammin tämä tapahtui jo 1950-luvulla, jolloin sodat ja niiden kauheudet panivat ihmiset epäilemään tieteen tapaan määrittää totuutta ja ihmisen kykyä olla objektiivinen ja hyveellinen sen käytössä. Tieteestä oli tullut paljon hyvää, mutta myös tapa hakea massatuhoaseita. “Big Science” aika oli juuri tätä kylmän sodan aikaa ja laboratorioita, jotka olivat kaukana herrasmiesten laboratorioista Lontoossa.

Demokraattinen ja sosiaalinen yhteisömedia

Demokraattisessa ja sosiaalisten yhteisömedioitten maailmassa ihmiset tekevät epämiellyttäviä kysymyksiä. Kenen historia? Kumman sukupuolen tieto? Kenen valta? Kenen arvomaailma? Kenen menneisyys? Kenen objektiivisuus? Mikä tiedeusko? Kenen maailmankuva? Kenen paradigma?

Riippumatta siitä mitä kysytään relativisti uskoo totuuden olevan sosiaalinen konstruktio ja tiedeuskovainen konservatiivi tieteen tuottama totuus. Oleellista tässä on miten sosiaalisten medioitten sisällä päädyttään tuloksiin, jotka saavuttavat yksilön ja yhteisöjen luottamuksen.

Tässä ratkaisevaa on se, kuinka läpinäkyvää uusi tieto on, ja kuinka uudet herrasmiehet ja naiset tätä tietoa uusmedioissaan kykenevät esittelemään. Vaikka laboratoriot ovat mystisen oloisia ja mytologisiakin välineitä, siellä tehtävä työ on tehtävä yleisesti ymmärrettäväksi, eettiseksi ja hyväksyttäväksi.

Tieteen tekeminen on inhimillistä työtä virheineen ja joskus tieteen tekijä saattaa myös nukahtaa arkistojensa ääreen siinä missä laboratoriokokeen tulokset menevät tuhannen toiston jälkeen tietokoneen muistissa solmulle.