Loirista Loireen

Pääministerimme Mari Kiviniemi on tavannut saksan liittokasleri Angela Dorothea Merkelin. Kiviniemi puhuu sujuvaa saksaa, hän on suomalaisen koulun ja yliopiston tuote ja asunutkin vaihto-oppilaana useammassa perheessä Saksassa. Siinä oppii kielen ja kulttuurin kuten meillä rotareiden vaihto-oppilaat ikään Forssassa asuen. Vuodessa Suomen kieli ja omalaatuinen kulttuurimme vuodenaikoineen tulee yllättävän nopeasti omaksutuksi ja vielä hämäläisellä aksentilla kun omaksujana on nuori lahjakas motivoitunut tyttö.

Tunnekieli lähentää virheineenkin

Merkel kiittelee Kiviniemen tapaa puhua hänen äidinkielellään. Kun on yhteinen kieli ja symboliikka tulkkeja ei tarvita ja mahdollisuus väärinymmärryksiin vähenee. Vieras tulee läheisemmäksi ja pienet lipsahdukset kieliopissa kuuluvat juuri puhuttuun kieleen. Teemme niitä omassa kielessämme koko ajan ja se lähentää pikemminkin kuin tuo etäisyyttä, ymmärrämme puolesta sanasta mitä vastapuoli on sanomassa. Äidinkielemme on lapsuuden tunnekielemme.

Kongressissa Yhdysvalloissa vierelläni istunut britti kysäisi minulta suomalaisen esitelmää kuunnellessamme miksi me suomalaiset syljemme sanojen väliin. Kysymys oli omituinen ja pyysin tarkentamaan. Hän tarkoitti sanojen välissä olevia artikkeleja, joita perisuomalaiseen tapaan äännettään ikään kuin sylkäisten ulos ( the =tö ). Kieli kun ei taivu aina suomalaisen suussa oikeaan asentoonsa.

Viisas välttelee ja vaikenee

Änkyttävä tai muuten puhevammainen ihminen välttelee sellaisia ilmaisuja, jotka ovat vaikeita ja vuosien jälkeen se sujuu helposti. Puhekielessä ei ole tarpeen syljeksiä suustaan sellaisia merkityksettömiä sanoja, jotka muuttuvat omituiseksi vieraan korvissa ja tajunnassa, mutta joilla ei ole mitään merkitystä puhutun kielen ymmärtämisessä. Ne voi aina kiertää tai unohtaa kokonaan.

Kerroin suomalaisten syljeskelyn johtuvan vanhasta vuosisataisesta taipumuksestamme, jota varten savupirteissämme oli myös sylkykuppeja ja jotkut harrastivat tuota taitolajiaan siinä missä nyt kankikävelyä, akankantoa tai hengiltä saunomistamme, avannossa uintia ja hukkumista juhannuksena osana kevään ja kesän tuloa, nousevan auringon palvontamenojamme.

Kerroin kuinka Suomessa on määrätön määrä rituaaleja, joissa sylkeminen russakoiden ja luteiden selkään oli aikansa taitolajina akankantoa, kusiaispesässä istumista vaativampi ja syy kielellistä tapaamme syljeskellä vierasperäisiä sanoja ja niiden outoa ääntämystä puhutun ymmärtämistä näin vaikeuttaen. Jokaisella kulttuurilla on oudot tapansa, joita ei heti arvaisi geenien liki tuottamaksi ikivanhaksi rituaaliksi, ellei olisi antropologi.

Vanhoja rituaaleja vieras arvostaa

Niistä vieraan ei pidä pahastua vaikka ne katkaisevatkin omituisella tavalla muuten niin jäyhän ja sujuvan suomalaisen sanailun. Mari Kiviniemellä tällaista geneettistä perimää tai sosiaalista pääomaamme jatkavaa puheenpartta ei ole ja se on helpottava asia muuten niin myötähäpeää kärsivän kansakunnan elämälle ja itsetunnolle.

Puukon kiertäjä

Helsingin Sanomat jatkoi kulttuurisivullaan puukon kiertämistä suomalaisessa avoimessa haavassa esittelemällä rinnakkain Mika Kaurismäen ohjaaman dokumentin Vesa-Matti Loirista ja rinnalla Sofi Okasasen kirjoituksen Loiren laaksosta.

Oksanen on matkalla Loiren laaksossa ja hakee paikallisesta kylästä suurta runoilijaa Francoi Villnoista (s. 1431). Oksanen ei löydä jälkeäkään suuresta lyyrikostaan ja kadonnut on myös aikansa suuri romaanikirjailija Jean D. Meung (s.1240). Hänen Ruusuromaaninsa vaikutti aikanaan kansankielisenä laajalti ja oli luetuin aikansa merkkiteos, ihmisen elämää muuttanut kertomus rakkaudettomasta avioliitosta. Romaanin nimeä käyttävä kahvila sentään löytyi.

Loirista Loireen ja da Vinciin

Samaisen Loire joen rannoilla lähellä Amboisen kylää syntyi muuan Leonardo da Vinci. Hänet muistetaan ja hautapaikka toki löytyy Amboisen linnasta ja turisteille tarkoitettu puuhapuisto on perustettu sen jälkeen kun luimme romaanin Da Vinci -koodi ja Hollywood teki siitä elokuvan. Sen tähtenä patsasteli Tom Hanks ryntäillen ympäri tarinan vanhoja koodimerkintöjä jäljittäviä kohteita muistuttaen Forrest Gumpista ikään kuin näyttelijän pakkomielteenä juosta ja lujaa pakoon elämän mysteeriä Forrest Gumpin tapaan eläen ja menestyen ymmärtämättä miksi. Tuleen ei saa jäädä makaamaan, sanoisi suomalainen.

Heikki Römpötti toimittajana vetää kylmästi Loirin elämän yhteen toimittajana. Hänellä on toinen jalka roskakuopassa ja toinen jalustalla, korkeamman kulttuurin puolelle kurkottaen. Spede teki Loirista Uuno Turhapurona roskaviihteen kultin, suomalaisen miehen mallin Oksasen tapaan, josta myöhemmin tuli hyväksyttyä ja tänään Veskua muistellaan myös 1970-luvun Leino-tulkinnastaan ja vakavemmasta musiikista, huilumiehenä hakemassa suomalaisen itsetunnon traumaattisen nolla pistettä euroviisuista ennen kuin Hard Roch tuli ja nosti meidät pois tuosta liki viimeisestä kansallisen myötähäpeän suostamme. Edes Vesku, monilahjakas, ei siihen kyennyt aikanaan.

Virallinen siunaus ja synninpäästö

Myöhemmin kulttuurien raja-aidat kaatuivat ja Spede sai paikkansa siinä missä Loiri omansa kansallisen kulttuurin merkkihenkilönä. Tähän vaadittiin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen virallinen siunaus ja synninpäästö, harmaantuneen spedekansan ja kukkahattutätien, rockhipstereiden yhteinen hyväksyntä Römpöttiä lainaten (HS. 1.9).

Lehden menekki, printtimedian myynti harmaantuvalle lukijalleen, edellyttää oikeita liikkeitä vaikka vähän myöhässäkin, parin sukupolven viiveellä. Tähän viiveeseen, suomalaiskansalliseen tapaan syljeskellä, nojaa myös Timo Soinin menestys. Useimmat meistä ymmärtävät sen ja olemme salaa mielissämme puolueesta riippumatta. Populismin kassa tällä ilmiöllä ei ole mitään tekemistä maassa, joka on maailman fiksuin syntyä News Weekin tulkintana. Maisterisjätkä nyt sopii tähän hetkeen siinä missä Loiri ja Sofi Oksanenkin. Siltä liikkeeltä yksikään puolue ei ole nyt turvassa.

Olemme jopa laajentaneet populismin käsitteenä siten, että se tarkoittaa kansanomaista. Siis vaikkapa sauvakävelyä, joka on toista kuin golfaaminen vähän elitistisempänä liikuntana. Design käsitteenä koki saman laajenemisen. Myönteiseen käsitteeseen ja brändiin on helppo liitää vähän enemmän kuin pelkän Kai Francin työt ja Aallon maljakon, vaikeasti istuttavat vaneriset tuolit.

Eikä politiikka nyt enää ole niin kuolemanvakava asia kuin takavuosina, suuren ikäluokan politisoidessa yliopistonsa ja työpaikkansa. Eläkkeellä voi jo ottaa vähän rennomminkin.

Ikoneita ja suuria sankareita ei enää synny

Se että tämä yhtenäiskulttuuri myöhemmin pirstoutui, muuttui globaaliksi ja sosiaalisten medioitten netiksi, vei näiltä tulevilta ansiolta myöhemmin kultin ja ikonin paikan. Ylipanoista miestä ei vie painonhallinta ja - vartijat, sen meediot ja uudet osaajat, vaan paino hallitsee ja vartioi nyt miestä, keski-ikäistä ja parhaassa työiässä olevaa. Sen seuraaminen on aidosti surullinen ilmiö, ei yhtään sen kummallisempaa. Onneksi ylipaino rauhoittaa ja vartioi Loiria nyt kaatuilemasta, arvelisi moni harmaantuva ihailija.

European River network

Loiren laakso oli yksi seitsemästä vetämästäni eurooppalaisten jokilaaksojen verkostosta, joista muut laaksot löytyivät Espanjasta, Skotlannista, Pohjois-Irlannista, Ruotsista ja Suomesta. Ruotsista mukana oli kaksi jokilaaksoa ja näistä aktiivisempi oli Kalix, jonka tunsin hyvin jo 1970-luvun jokitutkimuksista Lapissa.

Ongelmallisin oli taas espanjalaisten mukanaolo, johtuen jatkuvista poliittisista ja hallinnollisista viiveistä ja vaalien tuomista muutoksista. Etenkin Loire joen ranskalaiset olisivat olleet heittämässä heidät pois yhteisestä eurooppalaisesta verkostostamme ja tiukalla oli myös brittien huumori Lontoosta hanketta isännöiden. Itse taas pidin pohjoisimman Espanjan jokilaaksojen kansalaisia sympaattisina ja kaukana siitä vilunkimenosta,johon Etelä-Espanja oli opettanut.

Sofi Oksasen kuvaamat Loiren laakson kaupungit ja niiden tapa profiloitua matkailussa on väärä ja virheellinen. Ei toki Hollywood -tarina ole nostanut yhtä kylää toisen ohi vaan taustalla on paljon pidempi kulttuuri ja talouden nousu- ja laskukaudet, jossa mukana on myös laajemman talousalueen tuki tai sen puuttuminen, jokilaakson omassa kaupassa tapahtuneet muutokset kiitos jokiliikenteen muuttumisesta ja maakuntien suhteista viereisiin suurin keskuksiinsa.

Faktat ja fiktiot

Sofi Oksanen tekee kahdesta keskiaikaisesta kirjailijasta sellaisen numeron, joka on liki satuhahmojen piirtelyä rinnan aluetalouden suurten ohjailijoiden rinnalla. Se kuuluu tarinan kertojan ja Sofi Okasasen työhön. Parempi lapsekas ja kiehtova satu kuin tylsä ja aluetalouden, sen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden muutosten kerronta osana yhdyskuntien rajujakin ranskalaisia muutoksia.

Tuolle välille, tuhat luvun alusta nykypäivään, kun sattui myös vallankumous ja rautatietkin otettiin käyttöön, maantiet, bulevardit ja avenuet, kehittyvät ja tuli sähkö, internet viimeisessä vaiheessa. Välillä joki oli kuin kaatopaikka, avoviemäri.

Mutta edelleenkin se on ikivanhan kulttuurin ja etenkin maatalouden tyyssija ja ranskalaiseen tapaan huolella varjeltu asia. Monen mielestä viiniä, konjakkia ja shampanjaa osataan sittenkin tehdä vain tällä, Euroopan ruokaeliitti, kulinaristinen osaaminen ja gastronomiset taidot, on sittenkin ranskalainen siinä missä parfymöörien nenät.

Kaikki tämä, elinkeinojen ja talouden, ympäristön muutokset ja murrokset, eivät tapahtuneet Loiren varrella samaan aikaan ja yhtä jouhevasti, eikä pari kirjailijaa vuosisatojen vaihtuessa tässä prosessissa kovin hurjia voinut merkitä, hyvä kun vielä on baari ja kuppila, jossa jonkun nimeä muistetaankin. Niin paljon tällä alueella on turistille tarjottavanaan ja kirjojen lukutaito ei ole samaa kuin Suomessa.

Leonardo oma tarinansa

Leonardo nyt on ihan oma lukunsa globaalissa muistissamme ja tietysti monella tavalla vieras oikealle elämälle, Leonardon elämälle, sellaiselle jota sosiaalinen media reaaliaikaisena tuottaa ja asettaa elämämme oikeaan mittakaavaan, tuo mukanaan suhteellisuuden tajun, näyttää Vesa-Matti Loirin ihmisenä, ei kulttihahmona tai ikonina.

Tänään Loirin tai da Vincin monilahjakkuus paljastuisi lopulta poukkoilevana kiinnostuksena ja hetken paneutumisena, ei sellaisena syvällisenä elämän hallintana, jossa paino pysyisi kurissa eikä ala vartioida miestä ja hänen menojaan. Pintaosaamisen rinnalla on oltava myös uskottavaa syväosaamistamme.

Loimijoki oli verkoston helmi

Suomesta mukana jokiverkossa oli Loimijoki ja hyvin olikin paikkansa ansainnut. Ei hävennyt seurassa ennen kuin mukaan otettiin koko Kokemäenjoki, jolloin suhde ihmisen mittaiseen elämään ja yhdyskunnan hallintaan ohjelmineen katosi eikä kukaan tiennyt mistä on kyse ja mihin näitä EU:n rahoja nyt käytetään. Mukaan tuli oikeita huijareita ja vailla vähisintäkään osaamista miltään alueelta.

Ihmisen mittaisen maailman virheet syntyvät siitä, että alamme rakentaa itseämme suurempaa maailmankuvaa ja unohdamme suhteellisuuden tajumme. Ihmisen totuus kun syntyy hänen korviensa välissä ja yhteisönsä tuottamana, se on sellainen kun miltä näyttää, ani harvoin tiedeihmisen kuvittelema tieteellinen maailmankuva.

Valtaosalle paljon tiedettä tärkeämpiä ovat uskomukset, uskonnot, myytit, luulot, yhteisön tuottamat tarinat ja kertomukset, omien aistien havainnot siitä mitä totuutena pidämme ja miltä maailma mielestämme näyttäytyy todellisena, itse kokemanamme. Tieteellinen maailmankuva sosiaalisissa medioissa on marginaalisen ryhmän kokema maailma ja konservatiiveja tiedeuskovia mukana on lopulta hyvin vähän.

Puheet ja teot eri asia

Liki kaksi miljardi ihmistä netissä ei ole enää hallittavaa maailmaamme ja sellainen käsite sosiaalisena mediana ohittaa geenien kyvyn ottaa tuo viesti vastaan. Reaaliaikaisuus, ajan ja paikan katoaminen fyysisenä ilmiönä, on sekin meille vieras ja kokematon, epätosi asia. Me puhumme puuta heinää ja koemme muuta, symboliteot eivät ole oikeita nekään.

Sama koskee arvostamamme ihmisen elämää, Loiria ihmisenä ja ikonina, yhteisten muistojen sellaisena tallentajana, jonka on se myös itse oivallettava ja kannettava hautaan saakka. Matti Nykänen ei sitä oivalla, ei osaa elää sen aseman mukaan, jota yhteiset kokemuksemme edellyttävät ja jonka vuoksi annamme hänelle anteeksi myös sellaista, joka on anteeksiantamatonta. Me ymmärrämme ja annamme anteeksi koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.