tiistai 15. joulukuuta 2009

Maan tapa

Vaalirahoituksen tai oikeammin mediakohun ja megafonin myötä syntyivät käsitteet tuppilaudasta ja lautagatesta, Suomi alkoi lähestyä suuren maailman menoa. Tärkein menneen vuoden käsite oli kuitenkin marinoitua hengessä, jota kutsuttiin “maan tavaksi“. Se oli suomalaisen median tärkeintä antia vuonna 2009, ja sitä on syytä täsmentää myös avoimemman uusmedian sivuilla kuin luottaen perinteisen median “itsesäätelevään” toverituomioistuimeen. Sellaisesta tuomiosta ja itsesäätelystä olisivat kiinnostuneita varmaan myös muut elinkeinon harjoittajat, kuten vaikkapa lentäjät, talonpojat, hoitajat, juristit, insinöörit, mafiosoperheen cosa nostra “meidän asiamme”.

Mikä sitten on maan tapa?

Suomalainen maan tapa syntyi aikanaan Sakari Topeliuksen kirjoittaessa meille millaisia olemme ja mistä tulemme, miten hämäläinen poikkeaa “kiven pyörittäjänä” idässä ja Karjalassa majailevista “sanan pyörittäjistä” ja kuinka savolainen syö enemmän kuin tienaa. Sananpyörittäjiin lukeutuivat Elias Lönnrot idästä kirjatun Kalevalansa kanssa ja toki myös J.L. Runeberg tai J.V. Snellman sekä aiemmin Micael Agricola. Liki kaikki olivat tekemisissä aikansa median kanssa toimittajina ja valtiomiehinä, kirjailijoina, hieman samaan tapaan kuin nykyisten valtiopäiviemme liki kolmannes edustajistamme, joilla on juuri toimittajatausta. Jotta Eduskunta olisi poikkileikkaus kansakunnasta, meillä olisi oltava yli miljoona toimittajaa, joilla on myös vahvat vasemmistosympatiat ja oppositiohenki istuvaa hallitusta ja sen pääministeriä kohtaan. Juuri tästä asetelmasta kasvoi vuoden megafoni, etelän media ja sen tuppilautasekoilu sekä ensimmäinen “maan tapaa” sivuava jo perinteikäs sopulikäyttäytymisen ilmentymä.

Topeliuksen työstä lehtimiehenä ja kirjailijana syntyi suomalaiskansallinen illuusio yhteisestä heimosta, joka oli suurin ja kaunein, ei ehkä rikkain, mutta varmasti meille rakkain, hävisi kaikki sotansa, oli jukuripäisten miesten ja mongolipoimuisten missien, saunapolulla astelevien emäntien ja nyt taakkansa alle unohdettujen EU -talonpoikien omalaatuinen sekoitus tulevaa, Nokian kännyköihin puhuvia jo ikääntyneitä aikuisia ja sodan aikana syntyneitä vallankumouksellisia, politiikan marinoimia huonosti kasvatettuja sodan lapsia. Uuden median myötä nämä jäivät saranayhteiskunnan väärälle puolelle, sivuraiteille joutuneina, suuren ikäluokan vallankäytön “maan tavat” osaavina, joilla taidoilla ei ollut enää mitään käyttöä. Kysyen epätoivoisesti kännykkäänsä hokien “missä sä oot” kadun toisella puolella kulkevalle vanhukselle ja saaden vastauksen: “Eksyksissä”.

Topeliaanisen Suomen ensimmäinen ja tärkein “maan tapa” oli kertoa tarinoita, joissa fakta ja fiktio sekoittuivat keskenään ja niitä ruokki vuoroin lännestä tullut hallintojärjestelmä, saksalaiset aatteet ja filosofia, uskonto, jota taustoitti juutalainen ja Välimeren, Lähi-Idän paimentolaisuus sekä venäläisten piirtämät rajat lännen aggressioille koillisen suunnalta ja Pietarin suojaksi. Kaikelle tälle annettiin nimeksi “sisu” ja “nöyryys”, reaalipolitiikka, konsensus, jossa Lönnrot kertoi mistä tulemme, Kivi ja Runeberg millaisia olemme ja Kivi lopulta visioi tulevan sivistys-Suomen strategian jo paljon ennen kuin innovaatioyhteiskunnan ideoita oli oivallettu. Vasta seuraavat sukupolvet rakensivat kulttuuri-Suomea ja sen armaita äidin kasvoja. Tämä unohdettu sukupolvi rakensi sillan kahden Suomen välille ja syntyi sotien jälkeiseen Suomeen. Sen suurin etu oli suuren perheen diplomaatin taidot, parempi koulutus ja kasvatus, kyky oivaltaa mikä on “maan tapa” ja mikä “maailman tapa”.

Opportunisti sopeutuja

Topeliaanisen Suomen toinen kirjaamaton “maan tapa” oli kouluopetuksessa annettu kuvitelma rajakansan ainutlaatuisuudesta. Tässä alkusuomen ”maan tavoissa” tärkeitä olivat sodat ja heimokahakat, ryöstöretket ja käsitteet nälkä, vilu, sorto, kotiryssä, rakennemuutos, liennytys, yya-henki ja -sopimus, idänkauppa, EU-lautaset ja -agendat, sopulilaumat ja tuppivallankumous. Ne kaikki ovat yhtä ja samaa juurekasta kansallista perimäämme.

Suomen sota toi maallemme rajat ja autonomian, Krimin sota valtiopäivät ja Japanin sota yleisen äänioikeuden, punaisen viivan ja kansalaissodan, lokakuun vallankumous itsenäisyyden ja kahden lautasen alkusoiton, veljeilyn natsien kanssa. Kun joku oli heikoilla, etenkin Venäjä, Suomi käytti sitä heti hyväkseen, ja niin nytkin liityttyään Euroopan Unioniin heti itäisen suurvallan hajottua ja karhun osoittaessa heikkoutta. Maan “toinen tapa” oli ja on pragmaattinen ajattelu, jota leimasi opportunismi, ikivanha tapa piiloutua metsiin, olla hiljaa saalista hakien ja kulkien tuulen alta väijyen. Se oli tuontitavaraa, ei toki metsiemme ja luontomme tuotetta, kuten Topelius sen tahtoi aikanaan kirjata ja Lönnrot liittää fiktiiviseen, mytologiseen maailmaan.

Kaukana pimeästä keskiajasta

Kun protestanttinen kulttuuri ja lutherilaisuus levisi maahamme, meillä oli toki ollut aiemmin jo 1000-luvun alussa vahva katolinen kirjallisuus ja toimme Pariisista upeasti kirjattuja hengen töitä maamme sivistämiseksi. Tänäänkin niistä kerätään talteen se arvokas osa, joka on säilynyt uskonpuhdistuksen hävittäessä liki kaiken tuon ajan oppimme. Suomalaisia kunnostautui Pariisin ensimmäisen Sorbonnen yliopiston rehtoreinakin keskiajalla jo paljon ennen kuin Paavo Nurmi ja muut juoksijalegendat muka veivät maamme maailman kartalle.

Pietististen liikkeiden ja uskonpuhdistuksen jälkeiseen Suomeen kuului toivoton ponnistelumme osoittaa, kuinka emme ole mongoleita, naisemme ovat misseinä maailman kauneimpia Armi Kuuselasta Ester Toivoseen ja miehemme urheilijoina menestyvät niin painijoina, juoksijoina kuin voimistelijoina ja jopa poliittista strategista ajattelua vaativissa lajeissa, lukuun ottamatta jalkapalloa. Kahdella pallolla ja lautasella peluusta meitä moitittiin monelta suunnalta ja maailmalle levisivät käsitteet Finnefrage ja Finlandisierung. Se loukkasi meitä syvästi sodan aikana syntyneen sukupolven kokemuksena ja saranayhteiskuntamme väärällä puolella majaillen, eläkeläisenä valtaa käyttäen ja kartuttaen sosiaali- ja terveysmenomme yli 70 %:iin kaikista julkisista menoistamme. Samaan aikaan juuri tämä sukupolvi oli vaurain Suomessa koskaan asunut ja omisti maat, metsät, vedet, rannat, tuotantolaitokset, optiot ja osakkeet, saastutti vedet ja ilman. Ahneus on maan tapa.

Euroopassa vastaavasti kunnon arjalaiset ja preussilaiset eivät halunneet leimautua pelin politiikaan tai kansakuntaan, joka saattoi hyvinkin olla primitiivinen heimo Mongoliasta. Tuon harhaopin pois kitkemiseen ja todisteluumme tarvittiin tiedettä ja voittoja missikisoissa, myöhemmin älykkyys oli todistettava kännykällä, kyvyllä olla luovalla tavalla innovatiivinen, ja muu kelpoisuus hankittiin olympialaisissa mittelöissä. Mikään muu kansakunta ei tunne tällaista “maan tapaa” kunnostautua ja hakea oikeutta olemiselleen, ja jossa ihminen palvelee taloutta, teknologiaa, eikä päinvastoin.

Demokratian opiskelu, kokovartalokorruptiomme saunoen keskenämme ja siellä päätöksiä marinoiden, olivat omituinen yhdistelmä maailman sivistyskansojen oivallettavaksi ennen skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan markkinointia ja pisa-menestystämme peruskouluissamme, Lahden doping-skandaalin kertoessa lääketieteemme edistyksellisyydestä, rehellisen kansakunnan maineesta ja palauttaen muistiin sotakorvaukset nurkumatta suorittavasta pohjoisesta heimosta.

Hävityt sodat oli vaikea muuttaa voitetuksi rauhaksi ja rahaksi ilman valistunutta opportunismia ja kahden lautasen politiikkaa, amerikkalaista pragmatismia tai utilitarismia liikemiesmentaliteettina kaiken euroiksi muuttaen. Utilitarismi ja materialismi oli maan tapa toisin kuin meistä länteen ja etelään kuljettaessa, itään matkattaessa meille henkevimpien kulttuurien juurille.

Pesäpallosta kohti jalkapalloa

Kaksi palloa ja lautasta ei sopinut tuohon meille vieraaseen peliin ja kehitimme oman sotaisia taitoja vaativan pesäpallon agraarin ajan mieskuntoa nostamaan. Siinä Tahko Pihkala tahtoi opettaa poikiamme haavoittumaan, kuolemaan, polttamaan ja tappamaan Porilaisten Marssin tahdissa, jota ranskalaiset rummuttivat jo 1700-luvulla. Moni suomen heimosta muisti Pariisin, mutta oli unohtanut miksi se oli unohtunut. Aiemmin divergoivasta, luovasta ihmisestä, oli tehty puoliväkisten opportunisti konvergoiva peluri, ja se teki kipeää eikä sopinut maan tapaan ensinkään ilman tolkutonta juopottelua, masennuslääkkeillä mielialaa kohentaen.

Tuon ajan suurimmat aatevirtaukset saapuivat maahamme ruotsinkielisen keskusjohtoisuuden innoittamana ja ilman suomenkielen sanaa, kuten koko itsenäisyytemme ajan alun hallinto, josta demokratiakehitystä alettiin sorvata Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston presidenttikaudella. Kekkonen ei vaaleihin edes suvainnut lähteä sitten ensimmäisen valintansa, jossa siinäkin valinta tapahtui yhden onnettoman ostetun äänen turvin. Kekkonen tunsi “maan tavan” ja sen pelot sekä käytti niitä häikäilemättömästi hyväkseen osana itäeurooppalaista puskurivaltion vallankäyttöään.

Pelon maantiedettä

Saarijärven Paavossa oli samaa hengen paloa kuin aiemmin Lallissa hänen pysäyttäessään Piispa Henrikin Köyliön järven jäällä. Slaavilainen Jumalaansa turvaava, metsässä hiljentyvä, hallaisen peltonsa kuokkiva, syvästi ajatteleva, vähään tyytyvä ja kohtaloonsa alistuva tunteellinen juoppo oli suomalaisen miehen malli jo Runebergin runoissa, ruotsalaisissa kronikoissa.

Vain ilmastomuutoksen myrskyt ja katoavat paukkupakkaset, metriset lumikinokset, lopullinen ikuinen kato ja kuolema, puuttuivat tuon ajan kerronnasta, hiilijalanjäljestä vaiettiin, ulkoistamisen mukanaan tuomista irtisanomisista, työttömyyden kurimuksesta ja Joulusta vailla leipää, jonka sisään oli leivottu kivi.

Miehen on kuokittava se mikä miehen on kuokittava. Se oli “maan tapa” kunnes Jukolan veljekset oppivat Hämeessäkin tavaamaan, Koskelan Jussi alkoi mellastaa torppansa pelloilla Akselin näin väärille tavoille kasvattaen kapinallisena ja Taipaleen hangilla oltiin jo selvästi eri mieltä, missä kulkee kansallisvaltion miesten mielenrauha ja rajojen kiron sietokyky. Niskuroivasta Rokan Antista tuli kertomuksen suurin sankari ja komppaniaa johti suomalaisen johtamistaidon suurin hengen tuote Koskelaiseen henkilöityen “vähimmän vaivan periaatteella” tinkien periaatteesta ja ylpeydestä opportunistiseen tapaan sotaansa käyden. Sellainen mies söi rautaa ja paskansi kettinkiä. Sota oli paskaduuni, joka oli hoidettava siinä missä mikä tahansa epämiellyttävä kokemus pysytellen hengissä ja ottamatta turhia riskejä.

Jumalan valittu heimo


Suomalainen maan tapa ei syntynyt annettuna vaan iskostui kouluopetuksessa ja yhteisön mukanaan tuomana kouluissa, nuorisoseuroissa, osakunnissa, juopporingeissä elämää opiskellen. Siinä naisen ja miehen roolit eivät juurikaan poikenneet, ja niitä on mahdoton myöhemmin vaihtaa Etelä-Euroopasta tai Aasiasta tulevien oppien alttarille. Suomalainen nainen joi toki siinä missä mies, eikä ilmiö ole tämän päivän maan tapa ensinkään. Mies ja nainen saunoivat samaan aikaan ja tekivät samaa raskasta työtä.

Toki itsenäistymisen kiireessä, Venäjän heikkouden aikana, laadittu hampurilaisen Fredrik Paciuksen “Vårt Land” kelpasi siinä missä Venäjältä lainatut lippumme värit tai toisen saksalaisen Engelin arkkitehtuuriset ratkaisut itsenäisyysjulistuksen liki salattuna hetkenä. Oikeasti itsenäisyys oli piirretty kartalle miekalla jo sata vuotta aikaisemmin venäläisten toimesta. Noiden vähähurmeisten sotien jälkeen keväällä 1808 Suomi pääsi irti Ruotsin liekanarusta ja alkoi karaistua kansakunnaksi.

Heimorakennekin saatiin Topeliuksen runoilemana ja senkin malli tuotiin Saksasta. Jumalan valittu kansa oli täynnä hienoja ominaisuuksia, joita sitten tuohon heimokronikkaan liitettiin ja historiallinen totuus keskiajalta hämärtyi. Topeliuksen heimoja kuvattiin joko harkitsevina, nöyrinä, itsepäisinä, graniitin harmaina ja metsäänsä piiloutuvina, umpiliemisinä ja rauhallisina oikein kesyttäen. Jumala oli omituisella tavalla tuonut toistensa läheisyyteen nämä toisiaan täydentävät hengen jätit, runoili Topelius “Maamme kirjassaan“.

Syntyi sananpyörittäjien ja kivenpyörittäjien yhteisöjä agraarin ajan suljettuihin kyliimme, joilla oli elävä yhteys ympäröivään luontoomme ja sen tapaan muokata myös ihmisen luonnetta, heimokäsitettä ja myöhemmin syntyneitä maakuntalehtiämme. Lehtien merkitys maakuntahengen luojana oli heimorakenteen kohdalla erittäin keskeinen ja näkyy vielä omassa ajassamme ja medioittemme kriisissä, maan tavassa, jota ne pitävät edelleen yllä muita sormella osoittaen. Se on peruspsykologian ensimmäisiä oppeja ja tapa kertoa kriisinsä syvyydestä, peilaten sitä muihin instituutioihin. Syyttömiä nämä ovat maakuntahenkiä ylläpitäneiden satraappien kapinaan ja Helsingin herrojen kieroiluun, globaaliin ilmastomuutokseen ja EU:n sisäisiin rakennemuutoksiin, maailman lamaan ja finanssikriiseihin.


Metsä, mökki, sauna ja salmiakki

Derwangan olympialaisissa Juhani Peltosen suomalainen urheilusankari voittaa kaikki mahdolliset lajit, jääkiekonkin yksin Kanadaa vastaan pelaten. Muu joukkue oli turha ja vain vahingoksi Elmon maajoukkueelle ja tiimille, verkostotyölle ja luovalle innovoinnille. Satasen juoksussa Elmo kaatui, mutta tuli kuitenkin voittajana maaliin Lasse Virenin tapaan ja palkintoseremonioissa hän olisi halunnut kuulla Paciuksen juomalauluksi alun perin tarkoitetun saksalaisen sävellyksen sijasta Järvefeltin Kehtolaulua.

Yhteispeli ei ole suomalaisilta sujunut ja yksi mestaruus jääkiekossa sai maamme hullaantumaan, ruotsalaisesta valmentajasta haluttiin tehdä maamme kuningas kaikilla lautasoikeuksilla. Omakotitaloonsa hän olisi saanut kaikki mahdolliset maamme ikihonkien tuppilaudat ja jopa gonzo-journalismiin taantunut mediamme olisi ollut valmis luopumaan sinä hetkenä itseohjautuvasta kansallisesta tavastamme tuomita mediapelin rikkeet ja rötökset toverituomioistuimessaan.

Kun Lordi pyyhki lopulta pois ikuisen viisuhäpeämme omituiselle norjalaisella tuotteellaan, samainen media olisi ollut valmis myöntämään itseohjautuvan tuomiovallan oikeudet myös muille elinkeinonharjoittajille ja vapauttamaan oikeat rikolliset psykopaatit vankiloistamme virumasta Pekka Hyväristä ehkä lukuun ottamatta. Yksi Messias suomalaiselle heimolle riittää, ja “maan tavan” mukaan se haetaan omasta joukosta juutalaisen tapaan kivittäen ja ristiinnauliten, mieluiten kuitenkin hirttäen tai itse hirttäytyen, hitaan itsemurhan tapaan juopotellen. Kun suomalainen tuntee itsensä syylliseksi, hän juo itsensä hengiltä kavereiden siinä auttaessa. Se on maan tavoista kaikkein vastenmielisin.

Kun Aleksisi Kivi, Mika Waltari, kuka tahansa suomalainen kirjailija tai runoilija suljettiin Lapinlahden mielisairaalaan, syynä oli surumielinen masennus ja melankolia. Se sama jatkuu nyt tangomarkkinoilla ja soi haitarin sävelin kuten lehtori, kupletööri, kotkalainen Juha Vainio sen parhaiten oivalsi. Ehkä osuvin iskelmä syntyi Janatuisesta ja hänen halustaan muuttaa tango kerrankin jazzin kautta Mozartin sinfoniaa edes mukailevaksi “maamme tavaksi” kokea Juhannus ja tango, haitari ja haikeus. Sama teema toistuu kotkan pojissa, siivettömissä, albatrossissa, kaukokaipuussa, parhaissa Juice Leskisen sanoituksissa, Jari Tervon kirjallisissa tuotteissa, Tommy Tabermanin tavassa valita sanansa. Suomalainen erotiikka on surullinen ja musta kokemus, itkuvirsi ja tango mustasukkaisuudesta, maan tapa sekin.

Marinoitu toteemi

Missään maailman maassa “maan tapana” ei ole hake mahdollisimman murheellista ja suruihin puettua iskelmää korvaamaan iloista tanssimusiikkia kuin kuoleman kosketuksena, itse oman käden kautta sitä hakien ja haikaillen sata-asteisesta saunasta hyiseen avantoon lopulta kadoten. Sellainen tuottaa kehoon morfiinin kaltaista elimistön välittäjäainesta hengen hädässä, tuoden edes hetken helpotuksen, kuin shokkiin vaipuvan viimeisenä hätähuutona sekä sisältä että ulkoa höyryävässä päässä. Dopamiinilla doupattu suomalainen heimo hakee kiksinsä lähellä sellaista aatemaailmaa, jota kaikkein suomalaisin maalaisliitto ja sen aatemaailma edustavat ja kaikki sitä keskustasta yhteisesti hakevat, joko juuriaan vihaten ja halveksien tai ihaillen ja alistuen. Ei maan tapoja voi muuttaa vaaleista toiseen purjehtien.

Kunnon jurrissa ja juopotellen alitajunta alkaa pulputtaa sellaista, jota tajunnan kuuluisi pitää kurissa. Sauna, humala ja rantatonttejamme haluavat ulkomaiset heimot ovat osa suomalaisen identiteetin pyhiä toteemeja. Maan tapana on syntyä saunassa ja siellä myös lisäännytään ja pestään ruumiit. Ei vieras voi niitä ymmärtää ja nähdä niiden pyhyyttä, sisäisen maiseman kauneutta, suomalaista sielunmaisemaa Eino Leinon kuvaamana juovuspäissään viinalle löyhkäävissä säkeissään.

Suomalainen demokratia on lehmäkauppoja munasillaan saunassa tehden ja sopien, juopotellen ja katuen vasta kun on liian myöhäistä. Se rajasi naisten oikeuden osallistua tähän pyhään rituaaliin ja teki siitä myöhemmin kielletyn, pakotti median ulos maan tavasta, muiden sille nauraessa.

Siitä syntyi median kriisi Suomessa, marinadissa keitetystä yhteisestä maan tavasta ja sen kieltämisestä. Sellainen vaati jatkokseen yhteisen “itsesäätelevän” oikeuden, toverituomioistuimen, johon täysin raitis Matti Vanhanen ei sopinut mukaan ja muistutti maitopoikana tuttua Johannes Virolaista. Hän ei voinut tietää maan päätöksenteosta mitään, kertoi hänen kilpailijansa Veikko Vennamo, viitaten karjalaisena Fennaderina juopotteluun ja saunomiseen tuolloisen eliitin maan tapana. Siihen kuului poliittisen eliitin ohella talouselämän edustajat, näkyvimmät virkamiehet ja median edustajat. Median tehtävä oli Suomessa kokonaan toinen kuin muualla Euroopassa, ja nyt sen on vaikea löytää itselleen samaa roolia kuin kilpailijoillaan internetissä. Mihin etelän media ja maakuntien satraapit asettuvat uudessa mediassa ja globaalissa internetissä?

Muutoksen tuulet


Kun maan tapa alkoi muuttua, sitä alettiin vastustaa rakentamalla kaupunkimme Espooseen keskelle metsiä piiloutuen ja yhdyskunnan pirstoen kuin kylärakenteet ikään. Suljettu tango ote oli säilytettävä ja alkoi aggressiivinen taisto uusien vieraiden identiteettien täyttäessä maan. Kun vanhoissa paraatilajeissa ei menestytty, oli keksittävä uusia, koomisia eukonkantoja.

Internet oli kirous, joka aiheutti koulukiusaamisen, työpaikkasadismin ja globaalin maailman tuoman tuskan maamme rajojen takaa, oletettiin koulusurmiemme keskellä kauhistellen. Maata tunteneet vieraat heimot sitä ihmettelivät ja pitivät suomalaisten omana tuotteena. Syntyi kilpailevia medioita, kanavaviidakkoja, toimittaja oli yllättäen vailla työtä siinä missä rakennemuutoksen muutkin suomalaiset ja maan tavassa kiinni roikkuvat heimoveljet, Topeliuksen ja Runebergin kirjaamat huijaukset.

Elinkeinomaaseutu muuttui hetkessä elämäntapa -maaseuduksi ja sitä ihmeteltiin Espoon korvessa kylissä asuen ja tuntematta kehityksen nopeaa kulkua. Mummon elämyskanalat ja -sikalat olivat kadonneet jo aikoja tehdasmaisten tuottajien hoitaessa elintarvikeketjun alkupään, siinä missä pyhät metsämme hiilinieluina eivät enää olleetkaan tapa paeta kansainvälisiä, meille asetettuja vaatimuksia, hoitaa oma osuutemme yhteisessä ilmastomuutoksessamme. Opportunistinen tapamme, maan tapa, selvitä ilmastomuutoksesta piilotuen metsien hiilinieluun ei heille käynytkään.

Maan tapa oli olla opportunisti ja hakea kameleonttina aina uutta väriä niin keisarin kuin kuninkaankin suuntaan, haukkua EU:n byrokratia, ja odottaa nöyrästi heikon hetken syntymistä. Sibelius oli kiusaantunut kun hänen musiikkiaan kuunneltiin puhuen järvien sinestä ja kuiskinnasta, metsien huminasta ja syvästä hengestä jossain kaukana, nostalgisessa Suomessa, Joulupukin maassa. Matkailu elinkeinona kiusasi monia Suomen heimon oikeita miehiä ja heidän kokemuksiaan seiväsmatkoiltaan.

Luonnon assosiaatiot olivat pyhiä niin Alva Aallon kuin Reima Pietilän, Tapio Wirkkalan töissä ja “maan tavassa” myydä itseään ja luovuuttaan elämysmatkailijoille maailmalla. Sauna, mökki, juopottelu ja sitä seuraava moraalinen krapula oli ollut kuin suomalainen katumus ilman uskontoa. Uskonnon ja jumaluuden oivaltaminen, sen ymmärtämättömyys, alkoi olla osa suomalaista “maan tapaa“, mahdoton asia. Kun sitä ei ole olemassakaan, rukousta vailla Jumalaa, sen oivaltaminen vieraissa kulttuureissa tuntui oudolta ja sille naurettiin tai hävettiin omaa kulttuuria.

Mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puhuu kuinka suomalaiset eivät ole aitoja, heistä ei tule puhtaita edes saunassa ja ainut keino on olla suomalaisia, maan tapaan eläen. Eurooppalainen kulttuuri tuli tänne jo vuosituhansia sitten ja olemme osa Eurooppaa jo ennen niitä kansakuntia, jotka nousivat merestä paljon oman kallioperämme poimutusten jälkeen. Oman heikon identiteettimme ja pelkojemme taustalla on syvä epäluulo siitä, kuinka vieras voi jättää meihin ja maahamme syvemmän jäljen, kuin mitä siihen on jo jätetty, me olemme Eurooppaan jälkenämme jättäneet. Sellainen pelko on elämän pelkoa ja säälittävin suomalaisista maan tavoistamme.

Opportunisti odottaja


Opportunisti odottajan, Yhdysvalloista ja Saksasta determinsimin ja environmentalismin, pragmaattisen kulttuurinsa juuret hankkinut koulujemme opettaja seminaarinsa käyneenä, jenkkien kirjat lukeneena, ei nouse barrikadeille. Hulluimmatkin päätökset voi siunata ja odottaa paremman ajan koittoa ja muut mellastakoot, suomalainen vaatimattomuus ei sitä sallisi. Ei pidä tyrkyttää itseään, vaan on odotettava, että haetaan ja kiitellään hakiessa, kuten Kalevi Sorsaa presidentiksi ja jättäen oven raolleen Lassen Lehtiselle, savolaiselle presidentintekijälle, Marttí Ahtisaaren, nobelistimme löytäjälle.

Nykypolven suomalaisuus ja identiteetti, “maan tapa”, rakentuu masennuslääkkeistä ja vanhan tavan mukaan päihteistä, osaa angloamerikkalaisen kielen, virtuaalisurffailun, sosiaaliset mediat ja kaupalliset idolit. Siinä “maan tavassa” maajussi etsii morsianta ja jatkaa ilmastomuutoksen muokkaamilla pelloillaan kilpaa eläinaktivistien kanssa oikeuksistaan taistellen hamuten Unionin yhteisiä tukirahoja.

Itsemurhat ovat vähentyneet kolmannekseen ja muutenkin pääosa kertoo olevansa onnellisia ikääntyvän kansakunnan jäsenenä. Takavuosien kohteliaisuus, ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus sekä rakkaus ehkä ovat vähentyneet, mutta onhan siinä suomalaisessa epäkohteliaisuudessa, epäystävällisyydessä, epäoikeudenmukaisuudessa ja rakkaudettomuudessa jotain jumalattoman hienoa, kirjoittaa toimittaja Jorma Lehtola. Onko se tämän päivän maan tapa on jo kokonaan toinen asia.

Ei kommentteja: