tiistai 3. helmikuuta 2009

SURUTYÖ

SURUTYÖ

“ Aattopäivän aamuna noin neljän aikoihin jaettiin käsikranaatit. Kranaatit jaettiin hyökkäystä varten tulenjohtueen ja komentoryhmän miehille. Viiden paikkeilla tykistötulen valmistelun jälkeen jalkaväki irrottautui hyökkäykseen. Aluksi hyökkäys eteni hyvin niin kauan kuin oli tultu vihollisen pääpuolustusasemiin. Tuolloin vihollinen aloitti hirvittävän tykistö- ja kranaatinheitintulistuksen. Heti tämän jälkeen seurasi jalkaväen hyökkäys panssareiden tukemana. Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Jokainen ymmärtää miten haavoittuneille käy sellaisessa pakkasessa…”
“ Pimeän turvin saatoimme palata takaisin omille linjoille. En muista tehneeni ikinä toivottomampaa työtä, kuin silloin Summassa Jouluyönä hakatessani kenttälapiolla poteroa jäiseen maahan. En tiedä paljonko meikäläisiä kaatui siinä yrityksessä. Se Jouluyö oli monen viimeinen… “
“ Tultuamme Mustaanmäkeen näimme kuinka koko kylä oli tulessa. Ratsastimme palavien ja hiiltyvien talojen lomitse. Porona oli myös aiempi majapaikkamme. Kannaksen palavien kylien loimotus näkyi kaikkialla. Havaitsimme vihollisen ratsuväkiosastojen liikkeitä. Ne asettuivat palavien ja hiiltyneiden talojen lämpöön leiriytyäkseen. Valjakkopaikkana oli läheinen metsikkö. Satulavyöt löysättiin..”
“ Ilmoitimme havaintomme patteriston päällikölle… Yöllä pimeässä, kun venäläiset asettuva levolle hyvin valaistulle kyläaukiolle, talojen palon hehkun valaistessa sysimustan yön, koimme hirvittävän näytelmän tykistötulen osuessa leirin keskelle…”

Tuo kertomus ei ole toki Gazan kaupungista Israelin ilmaiskun jäljiltä tai sissien itsemurharyhmän töitä sotilaskirjeenvaihtajan kuvaamana, vaan isäni kirjoitusta hänen tulikasteestaan talvisodan alkupäiviltä. Suoraa lainausta muistelmista, jotka alkavat hänen lapsuudestaan ja jatkuvat keski-ikäisen ja vanhenevan miehen kirjoituksiin.

Surutyön logiikka

Surutyö on omituinen käsite siinä missä vaikkapa tehotalous tai laatuaika, virtuaalitodellisuus erona jollekin muulle todellisuudelle. Täytyykö suruakin “tehdä” ja vielä työkseen? Onko jokin aika lasten kanssa tai vanhuksia tavaten laadukkaampaa kuin jokin toinen? Ihmisen tyhmyyttä voi ehkä parhaiten mitata niillä käsitteillä, joita hän käyttää ja joihin hän uskoo, pettää itseään. Näihin tyhmyyksiin isäni puuttui alinomaa ja se ärsytti monia.

Luen isäni jäämistöä ja pohdin ihmisen elämänkaaren tapahtumia sellaisena kuin hän on ne itse kokenut ja nähnyt. Jotkut tapahtumat ovat niin vaikeita, ettei niitä voi siirtää paperille ennen kuin vuosikymmenten takaa ja sittenkin niitä kätkien. Isälleni tällaisia olivat toimiminen talvisodassa tiedustelevana upseerina Mannerheimin kokoamassa omassa joukko-osastossa. Nämä suojajoukot muodostettiin vuoden 1939 asevelvollisista. Vielä takavuosina sodassa olleet joutuivat häpeämään tuskaansa. Surutyöstä ja sen hoidosta ei puhuttu 1950- tai 1960-luvuilla. Ei kai vielä edes 1970-luvullakaan? Ei ainakaan kun kyseessä olivat sotien helvetin kokeneet nuoret miehet.

Paljon puhuva sotilaspassi

Selailen käsissäni isäni kellastunutta sotilaspassia. Siihen on merkitty talvisodan taistelupaikat: Kuuterselkä, Liikola, Perkjärvi, Suursuo, Leipäsuo, Hylkeälä, Summa, Suokanta, Vorojenkivi, Lemetti, Pitkäranta, Mustalampi, Häränpään niemi, Vilajoki ja Taipaleenjoki. Mannerheimin valiojoukkoja on 105 vuorokauden aikana siirretty ahkeraan ja moni ei varmaan selvinnyt tuosta leikistä hengissä.

Isälläni Rajajoelta alkaneen komento- ja tiedusteluryhmän johtajana on ollut kova urakka ja ymmärrän hyvin miksi hän ei siitä niin paljon puhunut minulle. Talvisota alkoi aamulla 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 13.3. 1940. 25 000 nuorta suomalaista miestä kuoli sen aikana rintamaoloissa palellen ja peläten.

Olen noita paikkoja kierrellyt myöhemmin Itä-Karjalassa ja Laatokan-Karjalassa, katsellut sankarihautojen ristejä ja miesten ikiä, työskennellessäni samaisen sisäministeriön virkamiehenä kuin isäni myöhemmin jatkosodassa liikkuvan poliisin vanhempana konstaapelina tai oikeammin sisäministeriön erikoisjoukoissa. Isäni ja minun urat menivät usein yhteen tai sitten hänen isoisänsä tai hänen veljensä. Ympyrä umpeutui Värtsilän Niiralassa, Laatokan Valamossa, Pohjoisen koskisodissa.

Tätä minä kutsuisin kohtaloksi tai surutyöksi. Joudumme sellaisten tehtävien eteen, jossa aiempi sukupolvi on käynnistänyt koskien rakentamisen, sulkenut rajan, lähtenyt Valamosta ja toinen joutuu ne lopettamaan, avaamaan, kysymään onko Valamon munkille tullut vuosisatojen saatossa postia. Aikaa poistumisesta on ollut puoli vuosituhatta.

Siirtolaisia ja sotavankeja, vainajia

Sodan jälkeen isoisä joutui taas ottamaan vastaan siirtolaisten majoituksen ja sotapakolaiset eräänlaisena useamman kylän päällikkönä. Hänen veljensä haki heille paikkaa Enso Gutzeitin ja valtion metsistä Helsingin herrana, Suomen ainoan tuolloin vakavasti otettavan yhtiön johtajana. Veljesten välit olivat erittäin hyvät ja Mari Luostarinen heidän äitinään kaiken avainhenkilö Lapinlahdelta. Kaksi hyvin erilaista kulttuuria kohtasi siellä toisensa. Toinen tuli lännestä ja toinen idästä. Toinen edusti alunperin tiedettä ja kirkkoa, toinen talonpoikaa ja luostarilaitosta. Toisen taustalla oli syntyminen äpäräksi, pietistinen usko ja toisen jäädä orvoksi kirkkoveneen hukkuessa ja vieden Kallalveden aaltoihin vanhemmat. Ei sellaisesta avioliitosta voi ihan tavallista syntyä.

Paikallisen väen ja siirtolaisten välit isä kuvaa muistelmissaan hyviksi. Pääosa muutti Ilomantsin ja Suistamon suunnilta sekä Sortavalan tien varrelta Ruskealasta. Lähin naapuri oli venäjääkin kohtuullisen hyvin puhunut evakko Laatokan saarelta. Se että ihminen syntyy Laatokan saarella ei vielä tarkoita että hän olisi kalastaja ja rakastaisi järveä, päinvastoin.

Sotavankeja maalla kohdeltiin hyvin. Hernejärvellä kotitilallani majaillut vanki nimeltä Niko oli suurikokoinen vanha leipuri Pietarin seudulta ja toimi käytännössä isännän asemassa apunaan palvelija Alma. Tehtävänä heillä oli huolehtia eläimistä, lehmistä, lampaista ja hevosista. Peltotyöt sujuivat leipurin taidoilla moitteetta, kuvaa isäni muistelmissaan.

Vankien ja vainajien kohteluun liittyi joskus sellaista raakuutta tai ajattelemattomuutta johon isäni puuttui monessakin yhteydessä. Ruumiiden omaisuuden varastaminen ja vankien häpäisy oli hänen kokemanaan painajainen vain omalle myöhemmälle tunne-elämälle ja sellaiseen hän ei nähnyt valiojoukkojen koskaan syyllistyvän. Heille opetettiin taito nukkua myöhemmin hyvällä omallatunnolla.

Sen sijaan pitkään jatkunut sota ja rintamaolot tekivät ihmisistä raakalaisia ja kaikki oli mahdollista molemmin puolin vihollisuuksien. Sodan loppumisen isäni kuvaa ikään kuin suoraan Linnan tuntemattomasta luettuna. Epäilemättä viimeiset vaiheet ovat olleet molemmin puolin rintaman juuri sellaisia kuin ne on rintamaoloissa kuvattukin oli kuvaaja kuka tahansa mukana ne elänyt. Kokemus on ollut liian voimakas, jotta sen olisi voinut kuvata “väärin”.

Mannerheimin valiojoukko

Ratsuväkiprikaati, johon isänikin kuului, muodostui Hämeen ja Uudenmaan ratsurykmenteistä. Näitten tukipatteri oli Ratsastava patteri. Lisäksi Ratsuväkiprikaatiin kuului Jääkäripataljoona 1 Terijoelta ja Jääkäripataljoona 3 Mikkelistä.

Kun sota alkoi nämä joukot toimivat suojajoukkoina Karjalan kannaksella, ja taistelivat ensimmäiset seitsemän vuorokautta yksin ilman reservien joukkoja. Isäni kuvaa valvoneensa neljä vuorokautta ruuatta ja elämän kaoottiseksi. Vasta myöhemmin reservin joukot saapuivat pääpuolustuslinjalle - Summa, Lepäsuo, Taipaleenjoki - mukaan sotaan.

Sodan ensimmäiset laukaukset ammuttiin Inon suunnalta. Patteriston yksi jaos oli komennettu Inoon torjumaan maihinnousujoukkoja suorasuuntausammunnalla. Venäläisen laivaston ampuessa Inoa aamulla noin 5.30 patterin alikersantti Pentti Miettinen oli vartiopaikallaan. Miettinen kaatui kranaattien iskiessä Inon niemeen ja näin hänestä tuli Ratsastavan patterin ja koko talvisodan ensimmäinen uhri, kirjoittaa isäni muistelmissaan. Kun on itse ollut paikalla ei ole tarvetta satuilla.

Yksin koettu ja surtu

Muistelmissaan isäni kuvaa täsmällisesti omia vanhempiaan, etenkin isäänsä ja tämän veljiä. Vähemmän naisia, joiden luonteen kuvaaminen on miehelle kuin miehelle aina vähän vaikeaa. Pula-ajan ongelmat ja yrittäjähenkisen isäni isän vaikeimmatkaan vuodet eivät jää kertomatta. Se yllättää ja kertoo miten traumaattisia nuo vuodet ovat hänelle olleet, mutta eivät enää 1990-luvulla, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin. Surutyö on tehty niin omien vanhempien kuin sodan osalta.

Ihmisen turtuminen sotaan ja sen raakuuksiin, ruumiisiin kompastelu ja sen arkipäiväisyys ihmetyttää isääni ja hän toisti sitä usein keskusteluissamme mutta myös muistelmissaan, lehtien artikkeleissa. Erityisesti ihmisen kyky muuttua poikkeusoloissa niin nopeasti hämmästytti häntä. Ihmiset sopeutuivat myös siviilissä mahdottoman tuntuisiin tilanteisiin. Niistä toipuminen vain tahtoo viedä aikaa paljon enemmän.

Kun surutyön on tehnyt kerran, toistuvasti, alkaa olla sen ammattilainen. Itkuvirsien laulu on ammattilaisten työtä. Nykyisin tarvetta terapeuttiseen työhön on enemmän kuin sotien aikana. Onko kansakunta tehnyt oman surutyönsä ja käynyt läpi historiansa, jää minulle avoimeksi. Oletan että moni on sen tehnyt isäni tapaan yksin ja ilman sen suurempaa tukea ammattiauttajilta. Olisiko sotasukupolven kuulunut tukea vanhempiaan? Olisiko siinä sokea taluttanut tunnevammoineen sokeaa? Kuinka kauan hyvin suuren ja liki vuosikymmenen kestäneen trauman haavat vaativat korjautuakseen? Oskilloivatko ne aina uudelleen tosin uuden sukupolven kohdalla jo aallon madaltuen ja lopulta kadoten? Jatkuuko se kolmanteen ja neljänteen polveen ikään kuin epigeneettinen pimeä geenistö.

Millainen on hyvä nekrologi?

Kirjoitin isästäni nekrologia. Yritin löytää sopivaa mallia päivälehdistä. Vuosien saatossa nekin ovat muuttuneet ja otsikot ovat usein iskeviä. Vainajasta löytyy joku elämänkaaren erityspiirre, pieni tapahtuma, koko elämän julkisesti medioissa leimannut usein hieman ikävä episodi.
Isäni vanhemman veljen kohdalla on yksi silmänräpäys, joka muutti koko elämän. Näin isäni sen kuvaa: “Ilmari haavoittui vakavasti selkään räjähtäneestä luodista kevättalvella 1941. Haavoittuminen tapahtui Ilmarin antaessa tulikomentoa patterille. Siinä sitten pimeässä puunjuurella kyyköttäessään ja repäistessään tulitikulla tulta tupakkaansa, tuli hän venäläisen tarkka-ampujan havainnoimaksi. Empimättä hän laukaisi räjähdyskuulan kohti valonleimahdusta. Kuula osui Ilmarin päällä olevaan puunoksaan jossa räjähti. Ilmari sai sirpaleita selkäänsä. Osa sirpaleista tunkeutui niin lähelle selkäydintä, ettei niitä halvaantumisvaaran vuoksi voitu poistaa. Osa sirpaleista koteloitui myöhemmin keuhkoihin, ja selkäytimen lähelle jäänyt sirpale aiheutti myöhemmin halvaantumisen.”

Ilmari oli kummini ja opin tuntemaan hänet läheltä. Hän poltti katkeamatta savukkeita, oli hyväntuulinen ja varmasti älykäs ihminen, ehkä hieman boheemikin maaseutuyhteisössä. Hänen tarinansa haavoittumisestaan oli erilainen kuin isäni kirjoittama, joka taas oli realisti eikä hyväksynyt kuin loppuun saakka argumentoituja väitteitä. Toinen näkökulma oli löydettävä jo pelkästään keskustelun ylläpitämiseksi.

Ilmari ei suostunut koskaan luopumaan “ruumisarkun nauloiksi” kutsutuista klubeistaan. Syyksi hän kertoi niiden pelastaneen hänen henkensä sodassa. Ne sammuivat yhtenään ja niitä oli sytyteltävä nöyrästi kumarrellen. Merkkivaloksi sellaisista ei viholliselle ollut. Niinpä haavoittuessaan hän olisi saanut luodin päähänsä, ellei olisi joutunut kumartumaan ja sytyttämään savukettaan kämmensuojassa. Ilmarin mukaan juuri nämä savukkeet pelastivat hänen henkensä.

Sodan jälkeisessä Suomessa se oli hyvä mikä oli tapahtunut ja sille etsittiin hyvä selitys. Silloinkin kun se oli ehdottomasti väärä diagnoosi ja lopputuloskin oli hirvittävä. Mitä vanhemmaksi isäni eli, sitä rehellisemmäksi hänen pohdintansa muuttui ja kuollessaan hän pohti kuoleman luonnetta. Sodan trauman voittanut oli voittanut jo aikapäiviä kuoleman pelon.

Sparraaja poissa

En pääse väittelemään aiheesta isäni kanssa. En voi seurata miten ihminen vanhenee kohti sataa vuotta ja sen ylikin ja kuinka sen kuvaa minulle väittelytaidollaan, kyvyllä pitää puolensa savolaisessa sananrieskassa ja sen jaossa. Väärän puun takaa tulevat vastaukset jäävät saamatta kun sparraaja on poissa. Kun vastapuolen geenit ovat minulle tuttuja, uutta korvaavaa vetosolmun tekijää ei löydy keskusteluun, ja väittelyn hakiessa kokonaan uuden näkökulman, hämäläinen tai varsinaissuomalainen kaataa koko pelipöydän. Sellainen shakkitaituri on epämiellyttävä filosofiseksi äityneessä keskustelussa.

Kun nekrologin kirjoittaja tarttuu yksityiskohtiin, media yksittäiseen tapahtumaan, luettelee ihmisen elämää ikään kuin muutamana suorituksena ja työelämään ne kytkien, syntyy kuva todella tylsästä elämänkaaresta ja taiteilusta suoritusten parissa. Onneksi tällaisia ihmisiä ei ole muualla kuin lehtien nekrologeissa. Vai olisiko sittenkin?

Innovaattorille rakkaat laitteet

Innovaattorille tyypilliseen tapaan isääni kiinnostavat uusien laitteiden kuvaukset sekä sellaiset yhteiskunnalliset uudistukset, joiden tuloksena kylä kehittyi ja yhteiskunta vaurastui, sosiaalinen elämä vilkastui, kehitys kehittyi. Isäni ympärillä täytyi aina tapahtua, hän ei voinut elää yksin ja yhteisöllisyys oli luonnollinen ja välttämätön ilmiö. Tutkijalle tyypilliseen tapaan mikään asia ei ollut itsestään selvä. Jos jokin asia alkoi sellaiseksi muodostua, enemmistön mielipiteeksi, siinä oli jotain epäilyttävää.

Outo lipsahdus

Isäni kuvaa omaa isäänsä kauniisti ja arvostaa hänen elämäntyötään. Yksi kohta on kuitenkin lipsahdus ja paljastava. Aika oman isän kuoleman jälkeen alkaa lauseella “Isäni kuolema muutti sitten kaiken”.

Muuttiko isän kuolema kaiken romahdusmaisesti ja alamäkeen vai alkoiko uusi nousu ja kasvun aika? Tätäkään minä en voi nyt saada selville. Epäilemättä hän valitsi huonon lauseen ja avaus oli vähän kehno.

Se mikä muuttui täysin vaikutti sittenkin hyvältä, askeleelta parempaan.

Sitä virhettä hän ei tekisi kuitenkaan koskaan, että olisi sen myöntänyt saati alkanut selitellä. Vastaus oli tehtävä niistä lähtökohdista, joihin oli itsenä ajanut ja rehellisen argumentaation keinoin, uusia dokumentteja esittelemättä. Eikä niin että haettaisiin koko ajan uutta empiiristä aineistoa, vaan tukeutuen jo esitetyssä. Ei empiirisesti taiteillen vaan deduktiivisesti, jo aiemmin hyvään teoriaan nojaten ja siitä tukea saaden. Ei induktiivisesti ja heppoisin välinein maailmankuvansa ja elämänsä perusteita muutellen. Sellainen tuulella kulkeva viiri isäni ei ollut. Ei pelaava poliitikko ja retoriikkaan taipuvainen saati manipuloiva lapsi, anarkisti.

Ihminen voi olla yhteiskunnallisesti erittäin aktiivinen, mutta samalla inhota politiikkaa, politiikan tekoa sen pelille tyypillisellä ja tyhmyyskilpailua muistuttavalla tavalla. Sellaiseen isäni ei suostunut. Isästäni olisi tullut oiva tiedemies, armoton totuuden hakija sen puhtaimmalla deduktiivisella tavalla.



Ihmisen mittainen ihmiskasvoinen elämä

Isät ovat pojille joskus melkoinen taakka aikuistua ja ottaa paikkansa ohi ja yli sellaisen, joka on piilovaikuttajana. “Isäsurma” on osattava tehdä isän vielä eläessä ja surtava sitten ystävän kuolemaa oikealla haudalla. Sama koskee monia organisaatioita, yrityksiä, puolueita, instituutioita, elämää yleensäkin. Surutyö kovin autoritaariseksi kasvaneen ihmisen, organisaation, instituution jäljiltä on vaikeaa ja muuttuu helposti kokonaan kääntöpuolekseen. Suomessa Kekkosen ajalla tarkoitettaneen usein tällaista aikaa. Tuskin yhtään helpompaa on kovin messiaanisen tai madonnamaisen naisen poismenon kohdalla. Ihmisen tulisi jättää jälkeensä ihmisen mittaiset jäljet ja ihmiskasvoinen muisto. Instituutio tai maailmankuva, toinen ihminen, joka alkaa yksin ohjata elämää, ei ole terve ilmiö.

Vesijohtopuun kairaus

Kiintoisin isän kuvaama innovaatio on hänen kotitilansa myllyn rakentaminen, mutta erityisesti vesihuoltojärjestelmän vetäminen kairaten oksattomiin kangaspetäjiin. Kerron sen suorana lainauksena “Vesijohtopuun piti olla suora, oksaton kangaspetäjä. Petäjä oli noin 6 metriä pitkä, latvamitaltaan viisi tuumaa. Tukkiin kairattiin noin 1.5 tuuman reikä puun sydänrunkoa myöten. Kairaus tapahtui kairalla, joka oli noin 50 cm pitkä, kourumainen terä. Terän kärki oli rakennettu niin, että se seurasi itsestään puun sydäntä puuta kairattaessa. Kairauspuru varastoitui kouruun kunkin 50 cm:n kairauskerran aikana. Purut vedettiin pois ja kairausta jatkettiin kunnes koko puu oli läpikairattu. Myös pumpun ja venttiilien osat aina pohjaventtiiliä myöten tehtiin pääosin puusta. Varsinkin pohjaventtiilin ja puujohdon pitävien liitosten rakentamisen osalta tämä työ vaati melkoista ammattitaitoa“.

Kylät täynnä osaajia

Jokaiseen tehtävään maaseudun kylistä löytyi tämä ammattilainen. Tässä tapauksessa se haettiin Iisalmen länsipuolelta Runnilta, jonka olemme oppineet tuntemaan kylpylästään. Siellä asusti seppä Hannula, joka tunnettiin muutenkin omituisista tavoistaan kuten yleensäkin luovat innovaattorit tavallisten ihmisten maailmassa. Hannulan työviikon pituus kesti 6000 vuotta ja sapatti tuhat vuotta. Mahdollisesti hän kuului Jehovan todistajiin ja sai savolaisille tyypillisen kuvauksen, kuten kaikki muukin yhteisökäyttäytymisestä poikkeava.

Seppä Hannulaa arvostettiin suuresti joka kylässä. Hannulan taidot ja uskonto oli kuitenkin kyseenalaistettava. Innovaattori oli maalla aina samalla pilkan kohde, tapa kesyttää ylivertainen taito.

Vesioinaan lisäksi Hannulalla oli pienimuotoisia vesi- ja tuulivoimaloita ja ne levisivät itään ensin kauppias Kaarakaiselle Kaarakkalaan. Monitaitoinen ja monessa mukana oleva liikemies oli isoisäni lähin yhtiökumppani ja teki konkurssin suuren laman aikana. Se oli tuon ajan suurmiehen konkurssi. Tämän kuvaukseen isäni käytti runsaasti tilaa ottaen huomioon, ettei hän voinut olla tuolloin vielä juuri murrosikää vanhempi nuorukainen.

Maaseudulla seurattiin 1930-luvulla hyvinkin kaukana tapahtuvia uusia ilmiöitä ja ne siirtyvät nopeasti paikkakunnalta toiselle. Näin ainakin Itä-Suomessa jossa vesistöt yhdistivät, eivät erottaneet. Vesioinas siirtyi hänen veljensä Ilmarin ostamana Myllymäeksi kutsutulle isäni kotitilalle ja vesi alkoi nousta purosta tai pienestä joesta navettaan ja talousrakennukseen sekä toimi vuosikymmeniä moitteettomasti. Se oli ammattimiesten työtä.

Oli myös ojamestari ja kun räjähteitä ei ollut kivet murskattiin hänen toimestaan kuumentamalla ja vedellä halkoen. Oja ei ollut mikä tahansa oja tai salaojaputken piilottamiseksi kaivettu ura.

Kaukaa viisaita ratkaisuja

Vesistöt olivat kuitenkin kaiken ydin ja niiden käyttö sekä kesäisin että talvisin kulkutienä yhdyskuntia yhdistävä. Posti ja tavaraliikenne keskittyi tiettyihin kauppapaikkoihin. Rahtihevoset ja näiden ylläpitäjät olivat tuon ajan logistiikan osaajia ja muistan kuinka lapsena kiipeilimme kotitaloni rantasaunan seinämää vasten nostetun valtaisan lumiauran päällä. Ravit järjestettiin nekin jäällä ja hevosen merkitys oli tuon ajan Suomessa korvaamaton. Valtaisaa auraa käytettiin kaviouran avaamiseen.

Nuorisotyö oli voimakasta ja sen tuloksena olivat nuorisoseurat ja niiden talot useampia kyliä yhdistävissä vesistöreittien solmukodissa. Toki koulu oli kylän keskustassa sekin ja kirkko suurimman kylän paikan osoittava ja näin syntyi kirkonkylät erottuen muista kylistä. Sellainen paikka oli pyhä.

Suojeluskunnan taloksi aiemmin aiottu muutettiin kesken talkoiden nuorisoseuran taloksi ja syynä oli jo varhain epäily suojeluskuntien myöhemmästä lakkauttamisesta ja talon joutumisesta tätä kautta yhteiskunnan omitukseen. Maatalouden nousun myötä maamiesseurat- ja nuorisoseurat yhdistyivät Iisalmen itäpuolella ja myöhemmin käynnistyi toiminnan supistuessa suomalaisittain tuttu riitaantuminen ja toiminnan erkaantuminen.

Kun yhteisöllisen toiminnan kohdalla alkaa tapahtua laskua, supistumisilmiöitä, syntyy myös kielteisten tekijöiden kumuloitumista ja niin aiempi talkoohenki hävisi eikä kukaan ollut enää valmis uhrautumaan jakaen osaamistaan, maaomaisuuttaan ja puita yhteiseen käyttöön. Nämä muutoksen tuulet ajoittuivat kuitenkin vasta 1970-luvun puolelle, jolloin toimintaa oli enää vain yhteisillä vanhoilla lavakuivureilla ja muut tilat alkoivat rapistua, koulut autioitua ja yhteiset kokoontumistilat kadota.

Kun maaseudun toinen autioitumisen vaihe käynnistyi, EU-kausi alkoi, isäni oli jo turvallisesti 80 -vuotta täyttänyt vanhus ja oli aika kirjoittaa muisteloita lähtemättä enää pilkkaamaan EU-byrokraatteja ja maatalouden tukipolitiikkaa. Jos isä olisi nyt ikäiseni tai nuorempi, hänen muistelmansa siirtyisivät taatusti blogeina ympäri maailmaa ja väittely olisi kiivasta. Paras tapa tehdä surutyötä on kirjoittaa, sanoisi hän minulle.

Se mitä puuttuisi olisivat Sininen risti Suomen vapauden puolesta käydyistä taisteluista, Päämajan risti muistoksi jatkosodan sankaruudesta, Pitkänrannan risti muistona talvisodan teoista, Sodan 1941-1945 muistomitali maan puolustuksen hyväksi tehdyistä palveluista presidentti Urho Kekkosen myöntämänä ja Taipaleen mitali sodan 1939-1940 sankariteoista Sotamarsalkka Mannerheimin myöntämänä.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

olisiko vara tinkiä noista isäsi
talvisodan taistelupaikoista ei olis tainnut yksimies keretä kiertää kaikkia laatokan pohjoispuolen ja kannaksen taistelupaikkoja eikä noissa kaikissa luetelluissa paikoissa talvisodassa edes taisteltu

Nimetön kirjoitti...

olisiko muitakin virheitä tullut tähän valtavaan sankaritarinaan oma isäni taisteli taipaleenjoella jr: 19 riveissä ja he menivätsinne jo lokakuussa ja rakensivat suurimman osan taisteluasemista ennen sotaa. Sitten vähän vannkien kohtelusta suomalaiset saivat jatkosodassa yli 60000 vankia joista kuoli yli 19000 vankeusaikana. Vuonna 1942talvella lahdenasemalla olleeseen sotavankijunaan paleltui kuolijaaksi yli 200 vankia