torstai 29. tammikuuta 2009

IN MEMORIAM

Maanviljelijä Olavi Luostarinen


Maanviljelijä Olavi Luostarinen menehtyi vaikean sairauden murtamana 28. tammikuuta 2009 Iisalmen aluesairaalassa. Luostarinen oli syntynyt Iisalmen Hernejärvellä 25. heinäkuuta vuonna 1916.

Isäni syntyi Suomen itsenäisyyden ottaessa ensimmäisiä askeleitaan ja hänen nuoruusvuosina maata koetteli 30-luvun talouselämän kaikinpuolinen pysähtyminen. Vanhempien työttömyys merkitsi tuolloin nälkää koko perheelle ja hätäaputöissä palkka oli olematon. Suomi eli maaseudusta ja oli puhtaasti agraari jopa kaupunkiensa kohdalla. Pula-aika iski voimakkaimmin maaseudulle ja isä muisti hyvin tuon ajan myös tunneperäiset iskut, ”pulamiesten” kokoukset ja sävyltään hyökkäävät julkilausumat. Lapuan liike ja konikapina olivat jatkoa kansalaissodan vuosille. Sodat käynyt sukupolvi oli elänyt pääsääntöisesti vaikean lapsuuden jos sellaisen oli elänyt sota-ajan lapsetkin.

Lama-ajan lapsi

Lamakausi koettiin suurena vääryytenä ja sortona ja se ulottui syvälle maaseutumaisiin pienkaupunkeihimme, joissa pienet liike- ja teollisuuslaitokset menivät konkurssiin. Vielä sodan kynnyksellä kaupunkielämässä Tamperetta myöten oli agraari piirre elämänmuodossa. Isän syntyessä Tampereen väkiluku ei juurikaan poikennut nykyisestä Iisalmesta ja monessa maalaiskunnassa oli enemmän väkeä. Katukuva oli toki maaseutumaisempi puutaloineen ja hevospeleineen. Lähitiloilta tuotettiin kaupunkilaisille elintarvikkeet ja myytin hevosrattailla kuljettaen.

Puhuttiin usein vapaista ja onnellisista talonpojista romantisoiden maaseudun helpompana koettua elämää. Vielä sodan alkaessa Kuopiossa oli asukkaita vain hieman enemmän kuin nykyisessä Forssassa ja Helsingin alueellakin vain noin 300 000. Mikkeli oli maan 13. suurin kaupunki ja asukkaita oli juuri yli 10 000. Kiuruvedellä ja Sotkamossa oli paljon enemmän ja parikymmentä suurinta maalaiskuntaa olivat väkirikkaampia kuin vaikkapa kymmenenneksi suurin kaupunkimme Lappeenranta. Sodan alkaessa eduskunnassa sosiaalidemokraatteja oli 85, maalaisliittolaisia 56 ja kokoomuslaisia 25, naiskansanedustajia oli 16 (18 %). Kulutimme kahvia, sokeria ja alkoholia vain murto-osan nykyisestä. Elimme perunasta ja viljatuotteista, maitotuotteista ja lihakin oli melkoisen harvinaista herkkua. Kun alkoholia kului vain kymmenesosa nykyisestä se ei voinut olla sellainen peikko kuin mistä usein tuota aikaa osoitetaan ja kieltolaki johti monine vahinkoineen.

Säästäväisyys oli hyve numero yksi

Kulutusyhteiskunnasta ei voinut puhua lainkaan. Säästäväisyys oli hyve kaikissa sosiaaliluokissa. Sairaus aiheutti välittömästi köyhtymistä ja yhteiskunta suhtautui ulkopuoliseen apuun äreän vihamieleisesti. Tämä näkyi siinä elämänmuodossa, jossa isänikin oli kasvanut. Etenkin lapsiperheet kykenivät nostamaan elintasoaan hyvin hitaasti. Lasten vaatteet tehtiin aikuisten vahoista ja suuriin perheisiin suhtauduttiin kielteisesti. Lapset olivat alemmuudentuntoisia ja saivat neurooseja. Kaulusköyhälistössä miehet edustivat perhettä ulospäin ja perheen taloutta korjattiin äidin osallistuessa työhön niin maalla kuin kaupungeissamme. Forssassa tuo piirre pienenä teollisena paikkakuntana näyttäytyi erityisen vahvana. Ennen sotia naisen itsenäistymisestä toki puhuttiin mutta kaikessa hiljaisuudessa ja maalla se näkyi töiden jakamisena. Tässä Iisalmi ja Ylä-Savo ei ennen sotia juurikaan poikennut Lounais-Hämeestä. Toki miehillä oli enemmän metsätöitä ja peltojen varaan ei voitu rakentaa kuten vauraammilla seuduilla Hämeessä. Pula-aikana metsien kyky antaa töitä väheni kuitenkin oleellisesti.

”Onnipussi” ja sähkö tärkeimmät innovaatiot

Ensimmäisiä tuon ajan uusia luksustuotteita olivat radio, gramofoni ja jääkaappi. Sähköt vedettiin Hernejärvelläkin taloihin talkoovoimin kuten niin moni muu tuo ajan infrastruktuuri. Tiet alkoivat tuoda ensimmäiset autot ja korvata vesiliikenteen. Kieltolaki kumottiin vuonna 1932 ja alkoholi oli ylellisyystuote tai myöhemmin viinakaupan hieman häveten hankittu pahe, jossa nähtiin kieltolain aiheuttaman juopottelun jäljet aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Linja-auto oli ketterästi mäkiä kapuava pitkänokkainen, nuhrautunut ja usein huonokuntoinen ”onnipussi”. Se yhdisti kaupungistuvan ja kaupunkilaistuvan Suomen maaseutuun, jossa ei ollut keskuslämmitystä, kaasuhellaa, lämmintä vettä ja WC:tä. Linja-auto otti mallia laivaliikenteestä jonka se pian sivuuttikin. Suomi eli sodan jälkeen kehitysmaan tasolla. Maatalousväestön määrä oli pysynyt jokseenkin muuttumattomana ja Karjalan siirtolaiset sidottiin juuri maahan. Maaseutu eli toista nousuaan mutta ilman teollista tukijalkaa sitoa väkeä suuren maan asutettavaksi. Tiet eivät olleet autoja varten tehtyjä ja kuntien rajat palvelivat muuta kuin pian syntyvää uutta teollista ja palveluista elävää yhdyskuntaa. Virheitä korjailtiin myöhemmin aluepolitiikalla, ei niinkään maaseutupolitiikalla ja tukeutuen jo 1930-luvun lopulla saavutettuihin tuloksiin. Malli saatiin Ruotsista, jossa Ruotsin Lappi alkaa Vaasan korkeudelta ja sopi huonosti Suomen oloihin. Tätä kritisoitiin maaseudulla vahvasti väestön alkaessa keksittyä muutamaan maakuntakeskukseen Oulussa, Kuopiossa, Jyväskylässä mutta ennen kaikkea pääkaupunkiseudulle sekä Turun ja Tampereen ympäristöön autioittaen laajan maaseudun. Luonnonvarojen kestävälle käytölle tällaista kehitystä ei pidetty viisaana vaihtoehtona.

Yhden sukupolven kokema ihme

Muutos liki keräilytaloudesta ja pohjoisen paimentolaisuudesta agraariin Suomeen, teollistumiseen ja nykyiseen informaatioyhteiskuntaan, Internet -aikaan tapahtui yhden sukupolven kokemana ihmeenä. Isäni kertomana kaikki tapahtui liian nopeasti ja lopulta hallitsemattomasti. Näin ero sukupolvien välillä venähti meillä hetkessä vuosisataiseksi ja sen oivaltaminen oli 90-vuotiaalle loppuaikoina vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Historiaa oli mahdollista hahmottaa, mutta ei tulevaa ja lasten elämää omalaatuisen tekniikan ja sen koko ajan muuttuvan symboliikan sisällä. Se ei vaikuttanut enää vanhuksen tunne-elämään, tunnesanasto oli vieras, ja hän koki sen ahdistavaksi ja vieraaksi hakiessaan yhteyttä nuoriin, omiin jälkeläisiinsä jo neljä sukupolvea alempana.

Kun yhteisöllisyys oli kadonnut, yhteyden pito eri sukupolvien välillä katosi sekin. Ilmiö on hyvin suomalainen ja samalla keinotekoinen. Syntyi virtuaaliyhteisöjä ylläpitävä koneisto, joka alkoi korvata vielä ennen sotia vallinneen yhteisöllisyyden. Tämä kyettiin hoitamaan paljon omaa aikaamme kehnoimmin välinein ja myös paljon pienempää ja harvemmin asuvaa väestöä tuolloin verkottaen. Tähän kehitykseen isäni suhtautui kriittisesti ymmärtäen tämän päivän lasten ja nuorten ongelmia peilaten ne omaan kokemukseensa 1920- ja 1930-luvun Suomessa aikanaan lapsuutensa eläneenä. Isäni tunsi hyvin lähiympäristön ja kuntien kylät ja niiden ihmiset toisin kuin tänään, jolloin kukaan ei tahdo tuntea ketään vaikka toisin väitetäänkin niin Ylä-Savossa kuin Lounais-Hämeen maaseudulla. Me liikumme vähän ja sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen kapeita ja rajoittuvat omiin teknisiin välineisiimme, virtuaaliseen todellisuuteen.

Ensimmäinen kaupunkilaistunut sukupolvi

Isäni tulkintana eniten ymmärtämistä helpotti kaupunkilaisten ensimmäinen sukupolvi ja heidän agraari elämänasenteensa. Maalaisen tietoisuus nälästä, vakavasta agraarista ajattelusta, hallasta ja kadosta ei ollut kadonnut mihinkään muutamassa vuodessa. Oli edelleen niin ikään isoa taloa ja pientä, torppiakin. Luontainen varovaisuus vallitsi ja se oli vaistonvaraista myös lain kunnioituksessa, kansalaissodan jäljet pelottivat, sodan kauhut olivat ahdistavana mielessä, kertoili entinen vanhempi konstaapeli, pelätty ja arvostettu jo nuorena miehenä. Tällaisen konstaapelin ei tarvitse turvautua ikinä väkivaltaan, vähiten kotona ja lasten kasvatuksessa. Ihmisen auktoriteetti ja lempeys, kyky myötäelämiseen kulkevat yleensä käsi kädessä. Suuret ja pelottavan oloiset miehet ovat onneksi pääsääntöisesti lempeitä nallekarhuja.

Olot rauhoittuivat - elämä tasaantui

Vasta paljon myöhemmin elintason noustessa mukaan elämään tulivat kulutusesineet, maistuvat ruoat, mieluisat tavat omaksua ja muuttaa ankaraa ja työhön sidottua ajan käyttöä. Olojen rauhoittuminen vei pelottavat asiat pois joka hetken arjen uhkana. Alettiin käydä konserteissa, teattereissa, taidenäyttelyissä ja koulutuksen tasona kuului olla ainakin lukio. Elokuva tuli mukaan elämään hieman ennen televisiota. Helsingin Sanomat kertoi kuinka vyötärö kapenee ja lantio pyöristyy jo ennen sotia, joskin elämä oli puritaanista niin maalla kuin pikkukaupungeissammekin. Maailmansota tuhosi ne pienetkin orastavat helpomman ja iloisemman ajan merkit Suomesta pitkiksi ajoiksi ja sen varjossa me elämme nyt nykyistä lamaammekin. Suomessa se on synkempi ja sukupuolisesta uteliaisuudesta lapsia sopi rangaista, selkäsaunaa ja kuritusta pitää sopivana tapana kasvattaa lapsia. Joka kuritta kasvoi se kunniatta kuoli Suomessa, kertoili kansanviisaus johon isäni ei koskaan yhtynyt. Vain yhden viisauden hän suostui jakamaan. ”Kun lumeen pissii, reikä jää”.

Isä ei oikein arvostanut aforismeja, kansanviisautta ja taikauskoa. Koko maa oli niitä tulivillaan maaseudulla 1950-60 luvuilla sodan jäljiltä. Hänellä oli jatkuva vuorovaikutus suvun Helsingissä työskenteleviin isoisänsä veljiin joista läheisin oli silloisen Enso Gutzeitin johtaja Ilmari Luostarinen. Sieltä hän sai myös neuvoja maatilan modernosoimiseen ja karjan uudistamiseen heti sodan jälkeen. Isälle ei olut vierasta työskennellä navetassa eikä maatilan työt jääneet taatusti vieraaksi lapsillekkaan. Äiti oli se henkilö joka vei useammin järvelle ja metsään, isä vain talvisin ja työt olivat niin hänelle kuin hevoselle todella ankaraa raatamista. Koneet tulivat metsiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja maatalous koneellistui hieman aikaisemmin. Se vei samalla sivuansiot monilta metsätyömiehiltä.

Suomalaisen elokuvan tukkilasiromantiikkaa ja maataloudesta annettua romantisoitua kuvaa en tunnistanut kotona ja naapuritiloilla, -kylillä koskaan. Toki työn lomassa myös levättiin ja harrastettiin, mutta usein hieman varkain ja silloin kun työhuiput eivät sitä estäneet. Maalla oli sotien jälkeen paljon lapsia ja nuoria sekä hyvin vilkas nuorisoseuratyö sekä etenkin urheiluseurojen kautta kanavoitunut innostus. Maaseudulta nousivat suomalaiset niin hiidon kuin yleisurheilun huiput, rallikuskit mutta yllättäen myös muutamat joukkuelajien harrastajamme.

Ensimmäinen mies rintamalle ja tulikasteeseen

Isäni kuului siihen ikäluokkaan, joka joutui talvisotaan suoraan asevelvollisuudesta ja sota kesti näin yhtäjaksoisesti lähes vuosikymmenen. Hän toimi jatkosodan aikana rintamalla liikkuvan poliisin palvelussa, joka sekin lisäsi sodan kestoa ja jatkumista aina itärajan sulkeutumiseen Pohjois-Karjalassa Värtsilän Niiralassa. Nykyisin taas avatun rajanylityspaikan sulkeuduttua isäni poistui sieltä virkansa puolesta viimeisenä poikkeusoloissa uuden rajan tuodessa valtaisan määrän evakkoja Suomeen asutettavaksi. Alkoi uusi agraarin Suomen raivaamisen vaihe ja vanhoilla opeilla sitä evästäen.

Talvisodan alkaessa isäni palveli juuri asevelvollisena ja joutui näin heti sen tulikasteeseen, koki sodan ensimmäiset uhrit ja hänen rykmenttiään kierrätettiin kaikille sodan vaikeimmille rintamalohkoille, joista muistona on nyt lukuisia historiaan jääneitä sodan nimekkäitä taistelupaikkoja. Sieltä ovat lähtöisin isäni ylipäällikkö Mannerheimin allekirjoittamat tunnustukset ja mitalit.

En muista isäni koskaan niitä kantaneen. Niiden merkitys jäi sodan päätyttyä vähäiseksi ja harvoin niistä puhuttiin tai oikeammin ei lainkaan. Vielä vähemmän jatkosodan vaiheista ja sen vaikeista viimeisistä hetkistä Kannaksen pettäessä ja pakokauhun vallatessa myös joukkojen komennosta vastaavia upseereja. Isäni tehtävä oli palauttaa heitä takaisin rintamalle. Enimmillään liki parikymmentä miestä samasta ladosta löytäneenä.

Lähin työpari ammuttiin omien toimesta Tohmajärven Kemienmäellä kun isäni oli 22 -vuotias nuorukainen. Sen jälkeen aseita ei saanut tuoda rintamalta lomien aikana juopuneena tanssipaikoille. Pidätyksen isäni suoritti surmaajan äidin kotona naapuripitäjässä. Matkan on täytynyt olla nuorelle pojalle pitkän ja raskaan olkoonkin, että takana oli jo vanhan jermun maine Summat, Kollaat ja Taipaleet, kaikki nämä nyt niin mystisen muiston saaneet mutta isän kovin harvoin maininneet rintamaosuudet. Oikeastaan vaikeimpana hän piti aivan ensimmäistä tulikastetta, ensimmäisiä kaatuneita ja routaisen maan hakkaamista tulipalopakkasella montuksi suojautua vihollisen tykkitulelta. Mahdoton tehtävä kenttälapiolla.

Ilmari-setä kuolleiden joukosta takaisin elämään

Koskettavin oli kertomus oman veljen löytymisestä jo ruumiiksi luokiteltujen joukosta ja hänen palauttaminen takaisin elävien kirjoihin, tosin myöhemmin koko ikänsä sirpaleita kehossaan kantavana invalidina. Muistelo miinaan hiihtäneestä tiedustelukumppanista oli sekin lapsen mieltä kiehtova, eikä missään mielessä niin verinen kuin tämän päivän videot ja lasten sotaleikit.
Vasta paljon myöhemmin isäni kykeni kertomaan talvisodan ja jatkosodan todellisuudesta ja sodan luonteesta sen koko julmuudessaan seuraten sitä kahdesta hyvin erilaisesta näkökulmasta. Sodan arkisuus mutta myös raakuus ja silmitön pahuus, kyky ymmärtää sekä siviiliväestön että rintamaoloihin väsyneiden sotilaiden elämää kuului isäni tapaan kertoa tuosta ajasta ja hahmottaa sodan mielettömyys. Se oli hyvin analyyttinen ja pohtiva tapa ohittaa sodan vuosikymmen ja helvetti, joka vei nuoruuden sekä kahden veljen terveyden.

Uudisraivaajien työnnäyte

Sodan jälkeen isäni asettui nuoren kuopiolaisen Kerttu vaimonsa kanssa asumaan kotitilan maille Iisalmen Hernejärvelle. Tiettömän korven takana olevan kylmän tilan raivaaminen ei poikennut tuon ajan raivaajahengestä, jossa mukana rinnakkain oli rintamiestiloja ja Karjalan evakkoja, kylmien tilojen raivaamista suolle. Perheet olivat suuria, köyhyys ja puute näkyi kaikkialla. Kouluista alkaen kaikki rakennettiin itse ja talkoilla.

Kyläyhteisöt alkoivat muotoutua sosiaalisesti ja sodan arvet unohdettiin ankaran työn yhdistäessä. Puusta saatu lisä nosti elintasoa ja syntyi uusia tapoja saada toimeentulonsa maa- ja metsätalouden rinnalla. Alettiin kuroa kiinni ennen sotaa vallinnut elintaso ja iloisempi elämän asenne.

Karjalan evakot ja innovaattorit - oma puolue

Kaiken aikaa syntyi uutta ja se otettiin vastaan nuoren viljelijäpolven radikaalilla yrittäjähengellä. Samalla uusi teknologia murtautui myös maalle ja sen luonnonvarojen käyttöön ja kyläyhteisössä oli tässä aina omat ensiomaksujansa. Isäni epäilemättä kuului tähän joukkoon ja oli samalla myös poliittisesti radikaali uudistaja ja innovaattorille tyypilliseen tapaan oppositiohenkinen. Tyypillinen esimerkki oli oman puolueen ja edunvalvojan perustaminen Pieksänmäellä vuonna 1957, josta myöhemmin syntyi Suomen Maaseudun Puolue (SMP) ja nykyinen perussuolaisten kantapuolue. Tuolloin kuitenkin aluksi radikaalina liikkeenä ja hyvinkin uudistusmielisenä, ei niinkään populistisena saati konservatiivisena. Tuo vaihe tuli ajankohtaiseksi vasta 1960-luvun lopulla yhdyskuntarakenteiden murroksen alkaessa massiivisena maaltapakona ja monen turvautuessa vennamolaiseen kansanliikkeeseen juuri Savossa, josta Veikko Vennamo oli ehdokkaana. Noista 1970-luvun vaaleista tein ensimmäisen opinnäytetyöni ja samasta aiheesta opinnäytteensä teki myös saman koulun kasvatti Seppo Kääriäinen puolueensa tutkimussihteerinä. Yläsavolainen korpikommunismi oli tärkein luovuttaja populismin synnylle ja sen tulkinta oli monessa yhteydessä kokonaan väärä. Äärioikeiston ja konservatismin kanssa sillä ei ollut mitään yhtymäkohtaa vielä tuolloinkaan. Katkeruus kumpusi etenkin pientilavaltaisilta alueilta, joilta jouduttiin muuttamaan kyläkunnittain Ruotsiin. Parina vuonna Suomen väkiluku kääntyi jopa laskuun.

Nupopäät jälkiomaksujat

Vielä tuolloin kyläyhteisöt olivat suuria, lapsia oli paljon ja tupaillat suuria väenkokouksia. Muistan itsekin lausuneeni niissä runoja siinä missä kevät- ja joulujuhlissa alkaen alle kouluikäisestä ja jatkuen siihen lukioon, jossa tytöt ja pojat oli eristetty eri kouluihin ja jotka hengeltään eivät eronneet sotaa edeltäneestä puritaanista ja ahtaasta ilmapiiristä. Sodan jäljet näkyivät niin opettajissa kuin sodan aikana syntyneissä lapsissakin. Uudet innovaatiot oli haettava itse etelästä alkaen karjanjalostuksesta ja suomenkarjan vaihtamisesta tuottoisempaan. Koko ajan vastassa oli isän kutsuma ”nupopää” -talous ja kielteinen, uudistuksia vastustanut ennakkoasenne, jälkiomaksujien tapa jarruttaa taloudellista toimeliaisuutta, innovaation leviämistä ja oli näin jatkuva laman uhka ja kehityksen jarru. Kekkosvastaisuus liikkeeseen syntyi vasta myöhemmin, jolloin se samalla levisi myös etelän taajamiin ja kasvoi rajusti hieman samaan tapaan kuin nyt perussuomalaisten tapa saada äänestäjänsä. Aika oli toki toinen ja siten asiasyyt kovin erilaisia. Ei ollut Euroopan Unionia jota vastustaa tai siirtolaisia, lukuunottamatta omia ja Ruotsissa asuvia, jotka kesäisin parveilivat maalle vanhoilla Volvoillaan.

Yhteisöllisyys ja ekologinen kasvatus

Maaseudun suuri murros muutti hyvin omatoimisen ja itseriittoisestikin eläneen kylänyhteisön jatkuvaa kasvua. Kylien Suomesta siirryttiin kohti kirkonkylien ja kaupungistuvan sekä sosiaalisesti kaupunkilaistuvan Suomen uutta alkua. Lapset oli koulutettava uusiin ammatteihin ja sillä työnteon moraalilla, joka kotitilalla oli opittu. Isäni kasvatuksessa siihen kuului myös ympäristön kunnioittaminen ja sellaiset ekologiset arvot, jotka yleistyivät niin järviluonnon kuin metsien hoidon kohdalla vasta 1990-luvulla laajempaan kansalliseen käyttöön.

Isäni ei hyväksynyt tehometsätaloutta sellaisenaan ja yhdisti luonnon aina toimivaksi kokonaisuudeksi. Sen ymmärtäminen oli lopulta helppoa alueella, jossa kaikki luonnon elementit yhdistyivät lopulta vesistöihin ja jotka olivat olleet myös koko asutuksen ydin. Ensin vesistöjä laskettiin ja haettiin tilaa tulviville pelloille, myöhemmin nostettiin ja kunnostettiin virkistys- ja loma-asutuksen käyttöön. Ihminen kykenee hyväksymään ja puolustamaan hyvin monentyyppisiä motiiveja ja niiden lopputuloksia yhden elämänsä aikana ja toteuttamaan ne itse ja tarvittaessa myös omalla työllä ja omin varoin. Kylän viljat puitiin ja jauhettiin yhteisesti tai isäni toimesta, yhteinen oli myös seurojentalo ja vene- sekä uimaranta isäni kaupungille lahjoittamalla maalla.

Peräänantamaton radikaali konservatiivisessa ammatissa

Suurin muutos oli kuitenkin vasta tapahtumassa ja ajoittui tietotekniikan murtautumiseen myös maaseudulle ja juhannuksen kokkotulien muuttumiseen monikansalliseksi tapahtumaksi. Maatalouden ja maaseudun kohdalla tämä murros jatkuu edelleen rajuna nyt jo globaalina tapahtumana. Isäni tapa mukautua ja mukauttaa muut ympäristön ehtoihin, globalisaatioon ja Internet- yhteisöihin, oli tässä järkähtämätön. Uusi teknologia ei saanut rikkoa vanhaa hänen aikanaan rakennettua yhteisöllisyyttä, johon kuuluivat myös talkoot ja suvun vahva traditio, suomalainen ydinperhe. Sodassa hankitut kokemukset ja tapa hahmottaa pienryhmien käyttäytymistä, pitää yhteyttä ohi virtuaalitodellisuuden, olivat osa vielä tänäänkin hyväksi havaittua strategiaa ja jo ennen sotia hankittua ja turvalliseksi koettua elämänpiiriä tämän päivän tiimien tapaan toimien. Yksin ihminen ei saa aikaan paljoakaan, mutta yhdessä toimien kyllä, oli isäni opettamia ja toteuttamia hyvin talkoohenkisiä ja yhteisöllisiä toimintatapoja, joihin liittyi peräänantamattomuus, uuden hyväksyminen ja omaksuminen sekä toteutus välittämättä jälkiomaksujien vastustuksesta.

Suomalainen rakkaustarina

Kun mukaan liittää äitini ja hänen sopeutumisensa suomalaiseen maaseutuelämään ja sen ympäristöstä saatuihin harrastuksiin, kykyyn tehdä uskomattoman pitkiä päiviä ja rakastaa miestään 70 vuotta kertaakaan näkyvästi riitelemättä, tehden samalla vapaa-aikana kuvataidetta osana luovaa lasten kasvatusta, lopputuloksena on suomalainen rakkaustarina, jonka lapsina olisimme suoneet jatkuvan vielä toiset 70 vuotta.

Kirjoittaja on Olavi Luostarisen poika filosofian ja valtiotieteitten tohtori Matti Luostarinen



UUDISRAIVAAJA

Kaukana saloinen sauna,
jonne ei polku tuo,
kanna ei vieraan kauna,
ei osu ystävä luo.

Ympäri korpi avaa,
katseen kantamaton,
johonka haihtuu haava
iskemä inehmon:

Pieni kuokittu tilkku
hallaisen halmemaan,
ensi vihanta pilkku
kohdussa korven raan

Taito ankara, armon
saamaton, antamaton,
mittelö miehen tarmon
kanss’ iki-sankeikon

Viikot, vuodet ne verkkaa
kulkevat kulkuaan;
raataja raataa ja perkaa
pintaa pimeän maan

Korven rannalt’ ei raiku
naapurin kirveen käy,
naapurin kasken haiku
silmän siinnoilta’ ei näy

Kunne astunut jalkaa
ihminen ennen ei lie,
kaunis on alkajan alkaa,
aukaista täyttäjän tie

Isku iskulta aukee
auringon voittomaa:
konsa raataja raukea,
raataja rauhan saa

Korven korkean syliin
terve, sa toukomies!
enteheks ihmiskyliin
leimahti ensilies!

Terve sa, jolle on maalis
saavuttamattomat maat
kalliimmat kuin saalis
kaikki, mi kuunaan saat!

Terve sa, jolle kallein
voitoista kangastaa
takaa taisteluvallein,
joitten et saavu taa!

Terve, kun käyt sä kärkein
taajojen syleilyyn,
käyt sotarinnan särkein
valloilta yön ja hyyn!

Saapuu voittava saatto,
suureksi raivaa ties,
terve, sa voiton aatto,
aavistus, syntyjen mies

Otto Manninen
Uudisraivaaja

Hyvää iäisyysmatkaa Isälle
Kiittäen
Matti

Ei kommentteja: