torstai 24. toukokuuta 2012

Ajan henki

Suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu katkeruus. Viimeisin katkera tilitys syntyi vihreitten vaalikampanjan kirjasta. Siinä kerrotaan, kampanjapäällikön kuvaamana, kuinka puoluetoimisto oli eri linjoilla kuin kampanjapäällikkö, joka ei edes saanut puoluetoimiston ovea auki. Onneksi varakkaat rahoittajat tulivat avuksi ja tilat löytyivät tavalla, joka herätti jälkivihreissä puolueen byrokraateissa kateutta. Vaikein kuolemansynti Suomessa Suomessa kateus on kuolemansynneistä hankalin. Kun vaaleihin lähdetään, niitä ruokkii etenkin kilpailijat oman puolueen sisällä. Tässä vihreät eivät näytä poikkeavan muista puolueistamme. Niinpä kun politiikka vetää mukaansa etenkin värikkäitä narsisteja ja näiden pyrkyryyttä, syntyy lopulta katkeria kirjoituksia silloinkin, kun tuloksena on ollut sydänten presidenttiehdokkaan komea menestys. Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen eivät siis olleetkaan ainoita mielipidejakajia ja Väyrynen puolueensa jakava ehdokas. Vain kokoomuksen Sauli Niinistö sai kulkea omaa kuningastietään, jossa sisäiset riidat pystyttiin pitämään piilossa. Varmaan niitäkin on ollut. Eduskunnassa puhemiehenä Niinistö sai vastaansa kansanedustajien lapsellisen kateuden puuskan. Se vain lisäsi Niinistön suosiota kansan keskuudessa. Kun presidentinvaaleissa on saatava paljon enemmän ääniä kuin ehdokkaan takana oleva puolue, on otettava etäisyyttä poliittiseen kotiin. Kaikki tätä yrittivät ja kaksi onnistuikin. Vihreät vain riidellen. Se on leimannut puolueen elämää kauan. Kilpailijaa ei saa nöyryyttää, päinvastoin, kiiteltävä Suomalaiset tuntevat poliitikkonsa hyvin. Politiikkaa seuraavat tietävät toki, mitä puoluebyrokraatit puuhastelevat ja millä tavalla se poikkeaa uuden ajan mediailmiöistä ja kuinka vaikeaa sen seuraaminen saattaa olla laitostuneelle puolueinstituutiolle. Paavo Väyrynen on ottanut tämän esille omassa kampanjassaan puolueensa puheenjohtajaksi. Hän käy omaa kampanjaansa, mutta tuntien puolueen byrokraatit myös virkamiehinä kuin omat taskunsa. Kun on toiminut aiemmin puolueensa myös puheenjohtajana, sen kenttätuntemus on aukotonta. Hän tietää, kuinka byrokraattinen ja luutunut se voi pahimmillaan olla. Katkeruutta ei tulisi politiikassa, kuten elämässä yleensäkään, päästää valloilleen ja pintaan. Hapan maku voiton jälkeenkin on kyettävä nielemään. Kilpailijaa ei saa nöyryyttää saati ajaa vasten seinää. Huomenna hänen kanssaan on kuitenkin tultava toimeen samassa hallituksessa. Mielistelijät pahinta myrkkyä Tappion hetkellä on haettava uutta nostetta ja elettävä reaalimaailman tässä hetkessä. Jos visiointi on vaikeaa, siihen ei ole löytynyt lääkkeitä, on haettava oikeat verkostot jotka eivät anna vain mielisteltyjä kuvia narsistin pettymysten balsamiksi. Pahinta mitä voi saada on neuvonantajat, jotka vääristelevä tulevaa ja oma maailmankuva jää, etenkin voiton jälkeen, päihtyneen ihmisen leijailuksi. Kun voittoa alkaa näin juhlia, tappio on varmasti seuraava askel ja sitä seuraava karvas katkeruus. Gallupit heittelevät nyt aivan kuten Facebookin osakkeen arvo pörssissä. Kun on tehty virhearvioita, luvattu liikaa, odotusarvot ovat tyhjän päällä. Syntyy kupla, jonka puhkeamista voi odottaa aikansa ja ostaa silloin kun muut alkavat myydä. Pikavoittoja hakeva peluri ei ole pitkän linjan poliitikko. Sama pätee elämässä yleensäkin. Paavo Väyrysen kaltaiset ihmiset ovat lopulta poikkeus säännöstä ja voittavat lopulta aina. Voitossa ei saa olla kätkettynä tappion siementä. Tappiossa taas on usein suuren voiton alku. Virheet on vain ensin myönnettävä, ei katkeroiduttava. Palomuurin purkajat Kun Kreikan kohdalla tappio on tullut, palomuuri purettu, syntyy helpottunut olo ja kukin kansakunta euroalueella valmistautuu nuolemaan haavojaan. Se, että jotkut varoittivat tästä mahdollisuudesta jo yhteisvaluuttaan siirryttäessä, tekee tappion sietämisestä heille helpommaksi. Kansakunnalla on ihmisiä, jotka ovat jo varautuneet pahimpaan ja heidän mukanaan on helpompi suunnistaa myös jatkossa. Eurouskovainen ihminen on hitaampi ja reagoi tappioonsa katkerana, selitellen, tehden samaan aikaan sekä surutyötä että uuden kasvun siementä hakien, purkaen kihlaustaan uutta rakkautta samalla päällä hakien. Syntyy Penelope, joka kutoi päivät ja purki kudintaan yöt, odottaessaan Odysseijaa harharetkiltään, Kreikasta. Eurooppa on mantereena liian suuri ja monikulttuurinen alue, jotta se voisi jäädä paitsioon, kävi Kreikan kaltaiselle taloudelle kuinka tahansa. Yhden tappio on kuitenkin käytännössä jonkun toisen darwinistinen voitto. Talouden ja organisaatioiden tapa muuntautua ei ole sidoksissa yhteen vaihtoehtoon. Lääkäri asiantuntijana - ei poliitikko Niinpä kun vihreät poliitikot esittivät eutanasia julkiseen keskusteluun, siihen vastasivat maallikkojen rinnalla myös alan asiantuntijat. Tänään paras kirjoitus on Helsingin Sanomien (24.5) palstoilla dosentti Reino Pöyhiältä. Hän on tehohoitolääketieteen dosentti, anestesiologi ja osastoylilääkäri Hussissa. Pöyhiä kertoo, kuinka eutanasialla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen lääketieteen kanssa. Kärsivän ihmisen kohdalla kivun sijaan vaivaa yleensä kivun pelko, eikä se ole mikään syy eutanasiaan. Enne kuin ihmisen tappamista aletaan opettaa lääkäreille, pitäisi huolehtia riittävästi palliatiivisesta hoidosta, kirjoittaa Pöyhiä. Kyse on oirehoidon opiskelusta ja sen myös levittämisestä kansalliseen tietoon. Vain Tampereella on palliatiivisen hoidon professuuri Helsingin ohella. Alan erityispätevyyden on hankkinut vain kourallinen erikoislääkäreitämme. Hyvän ja pahan syvällisempään pohdintaan Lääkärin työn kannalta eutanasiaan liittyy eettisiä ja ammatinvalvonnan kysymyksiä. Potilaan tietoinen surmaaminen on järkyttävä teko. Miten lääkärin tulisi sellaiseen suhtautua, kysyy Pöyhiä. Kuoleman tuottaminen ja sen jättäminen lääkärille on moraaliton ja liian raskas teko missä tahansa yhteiskunnassa. Aineellistuvan ja tehokkuuteen pyrkivän yhteiskunnan olisi pysähdyttävä pohtimaan oikean ja väärän merkitystä, kirjoittaa Pöyhiä. Suomessa ei saa kirjoitta lakeja, joiden perusteita ei ymmärretä kuin pinnallisesti. Kärsimystä yhteiskunnasta ei voi poistaa, ei edes sallimalla lääkäreille eutanasia. Sen sijaan kärsimystä voidaan lievittä tehokkaasti laatimalla laki, joka velvoittaa saattohoidon asialliseen järjestämiseen. Reino Pöyhiän mukaan kivun ja tuskien lievittämiseen keinot löytyvät ja tähän lääkärit ovat myös sitoutuneet. Ketään ei voi velvoittaa lopettamaan potilaan, lähimmäisen, elämää. Omaehtoinen armokuolema, harkittu hyvästijättö osana saattohoitoa, on vain pienen marginaalin osana ja nämä ovat aiheesta myös runsaasti kirjoittaneet. Tällaisia kirjoituksia ei tulisi yleistää ja päätyä sellaiseen lääketieteeseen, joka joutuu valvomaan myös eutanasian väärinkäyttöä. Lääkäreillä on täysi työ myös varsinaisessa ammatissaan, elämän ylläpitämisessä. Kreikan tukipaketit ja vihreitten vaalit kertovat, kuinka me emme ole yksimielisiä edes puolueittemme sisällä. Emme edes voitokkaista tai sellaisiksi esitellyistä saavutuksista. Miten sitten poliittisten ryhmiemme välillä? Kun näin on, poliittinen instituutiomme on pirstaloitumassa ympäri Eurooppaa. Se mitä meille kerrotaan medioissamme “ehdottomana totuutena”, yhden mallin maailmana, on osattava asettaa sen hetken yhteiskunnallisten virtausten hengenlentoon. Nyt tällaisia suurempia virtoja ovat egoismi, narsismi, materialismi ja hyvin kapea-alaiset näkökulmat ja niiden esittely sivuuttaen moraali ja eettiset pohdinnat elämää ylläpitävinä voiminamme.

Ei kommentteja: