Miksi?

Keski-ikäinen nainen ajaa vaalealla autollaan ja pysähtyy suojatien eteen. Hän hymyilee lapsille, rohkaisee näitä ylittämään suojatien. Kun nämä ovat suojatiellä hän painaa kaasujalkaa. Juuri ja juuri hengissä selvinnyt lapsi saa pysyvän trauman ja pelkotilan. Murtunut nilkka lastoitetaan. Henkisesti hän tulee ontumaan sitä nilkkaa läpi elämänsä. Tappajamummo Mummo vilkuttaa töytäisemälleen lapselle, hymyilee kilpaa keväisen auringon kanssa. Vanhemmat, opettajat, isovanhemmat varottavat lapsiaan hymyilevästä, hieman pyylevästä keski-ikäisestä autoilijasta, tappajamummosta. Samalla on syytä varoa kaikkia muitakin, etenkin mopoilevien tyttöjen. Maailma on täynnä vaaroja. Kaikki mummot eivät ole sitä mitä voisi uskotella itselleen. Nuori mies kiipeää pienoiskivääri ja hirvikivääri taakkanaan ravintolaa vastapäätä olevan rakennuksen peltikatolle. Hän ottaa hyvän makuuasennon aamuyöstä ja alkaa ampua suunnitelmallisesti eteensä avautuvan aamuöisen hyvinkääläisen pienen kaupungin illanvirkkuja nuoria. Hän on aiemmin harrastanut tätä saamaa taitolajia kuulilla, jotka tekevät osuessaan kipeää, mutta eivät tapa. Luodit läiskähtelevät jättäen veren sijasta punaisen maaliläiskän osuman kohdalle. Uhri ovat suomalaisen taistelulajin harrastajia. Tahko Pihkalan pelissä haavoitetaan ja poltetaan, tapetaan ja juostaan. Nuoria miehiä oli koulutettava sodan leikkeihin. Fyysinen kunto ja strateginen silmä, nopeus ja tilannetaju kasvoivat. Tosin irrallaan niistä puitteista, jossa yhteiskunta oikeasti eli, muuttui, eikä tiedoiltaan ja taidoiltaan vielä murrosikäinen nuori voinut liittää niitä enää Pihkalan maailmaan. Vanhenevan yhteiskunnan kokemiseen, ymmärtämiseen, joskus julmiin sääntöihin, jossa sota toi mukanaan aggressiivisen ihmisen julmuudet, suuret ikäluokat ja 1970-luvun levottomuudet. Ylipolitisoituneen ajan ja yhdyskuntarakenteiden murroksen. Arjen kokemus Nuoren pojan kotona oli metsämiehiä. Kiväärit olivat arjen ilmiöitä. Kuten leipurille taikinatiinu tai kivesmiehelle vatupassi, säveltäjälle piano tai kirjailijalle tyhjät arkit odottaen täyttäjäänsä, pino kirjoja. Kirjojen maailma. Kirjatoukka on kirjojensa näköinen, härillä kyntäjä puhuu häristä. Kun yksittäistä tapahtumaa ei yhdistetä taustaansa syntyy aina omituinen kysymys, miksi? Tutkija esittää sen aina toisin päin, miksi ei? Miksi tällaisesta ympäristöstä ei synny odotettua väkivaltaa ja käyttäytymistä enemmän? Mikä pidättelee tällaisen taustan saaneita murrosikäisiä toimimaan toisin kuin olettamamme yhteiskunnan normit ja moraali, eettinen maailmankuvamme, jota ei enää ole olemassakaan? Roiskekuulien kanssa toisiaan metsästäviä on tuhansia? Miksei näitä pelejä jatketa kaduillamme kuitenkaan muutaman promillen toimesta enemmänkin? Kun aseet ovat osa yhteisön kulttuuria muutenkin. Niillä rehvastellaan, osumilla kiitellään ja niistä palkitaan. Päivittelevä dramaturgi - tekopyhä media Media on mukana päivitellen tapahtumia, jossa pelko elää yhteisön jäsenenä kasvaa. Aivan kuin odottaen, kuolaten koska hymyilevä mummo vaaleassa autossaan lähestyy, surmaaja liikkuu autolla tai kyttää katolla, on laajennetun perhesurman ylikiltti isä tai ehkä koulukiusattuna sadistisesti kohdeltu lapsi ystäviensä taholta, niiden ainoiden, hiljainen ja hieman ujo nuoren ihmisen taimen. Ja näitä he seuraavat, näkevät mistä saa otsikkonsa, näkyvyyttä teolleen, norjalaisen Breivikin tapaan. Järjestetty verityö ei ole mediayhteiskunnassa sattuma. Poliisi on sitä jo odottanutkin. Kysymys, miksi, on väärä henkilölle, jolla ei ole siihen vastausta. Sen sijaan hän kykenee vastaamaan siihen, mikä on pidätellyt häntä tekemästä verityötään aiemmin. Jos niitä pidäkkeitä ei ole tai ne ovat muuttuneet radikaalisti, yhteiskunta alkaa muuttua pelon yhteiskunnaksi. Sellainen yhteiskunta on epäonnistunut oleellisimmassa. Mediayhteiskunnan tapa tuottaa huomiotalouttaan on oma valintamme. Aikuisten maailman peliä Kun nuori ihminen avaa netin, hän törmää pääsääntöisesti aikuisten maailmaan. Tieto on pirstaleista ja ystävät tuntemattomia. Se on lähiympäristön “mitä maailma näyttää” yhteiskunnasta täysin poikkeava. Jos olet varhaiskypsä ja kykenet lukemaan, omaksumaan kaiken kohtaamasi, joudut nuorena yhdistämään sellaista tietoa maailmakuvaasi, jota ei ole vielä lainkaan. Kun koulu, kasvattajat, vanhemmat, lähiyhteisö ei voi siinä auttaa, syntyy omituinen oma rakennelma. Se miksi tuo rakennelma vie outoihin, perinteisistä normeista poikkeaviin tekoihin, on tällaiselle ihmiselle luonnollinen ilmiö, osa kasvuprosessia. Se, tarttuuko hän kynään vaiko kivääriin, on laajemman taustayhteisön tuote. Tätä on toki tapahtunut aina. Osa lapsista kasvaa outoon suuntaan ja joskus se suunta on väkivaltainen. Slummikulttuuri tuottaa erilaisia selviytymistarinoita kuin yliopiston kampusalue. Netissä nämä alueet sosiaalisina kenttinä ovat samaa kasvuympäristöä, jossa aikuisella on mahdollisuus erottaa ja yhdistää tietoa jo hankittuun persoonallisuuteen, valikoiden uutta tietoa vanhaan, ja pitää oman maailmankuvansa ankkuripaikkana lähtemättä ajelehtimaan. Opettajien usein kuvaamat nuoret ovat ajelehtivia, vailla satamapaikkaa, ankkuripaikkaa. Pienikin myrsky on silloin henkeä uhkaava, ahdistava, ja tuulenpuuskaan ylireagoidaan. Tällaisen ihmisen on mahdotonta vastata kysymykseen, miksi? Häntä kun vie tuuli, ei peräsin, jossa olisi motivoitunut aikuinen ihminen ja vankka käsi ruorissa. Valtaosan valitsema tie Noin 70 % kuntiemme väestöstä on valmis pohtimaan rakennemuutoksen ohjailua kohti kuntien yhdistämisiä. Vain 30 % vastustaa, osa ehdottoman jyrkästi. Mitä syrjäisemmässä kyläpahassa eletään, sitä jyrkemmin vastustetaan. Keskuskunnissa ja suurissa taajamissa on helppo hyväksyä sellaisista, joka pelottaa pienkunnissa, syrjäseuduilla, todistaa taas mediamme. Syrjäkylillä oletetaan palvelujen katoavan, vaikka niitä ei oikeasti olisi koskaan ollutkaan tai viimeisinkin niistä olisi kyläkouluna kadonnut. Kun esitetään kysymys, miksi, se on jälleen kehnosti pohdittu ja osoittaa huonoa harkintaa medialta ja sisäministeriön virkamiehiltä. Vain kasva lapsi kysyy näin. Ihminen muuttaa asenteita ja arvoja ahdistavassa tilanteessa, silloin kun hän on jo varttunut aikuinen. Kun palveluja ei ole, eikä niitä voi kylälleen toivoa, on oltava tyytyväinen nykyisiin ja laskettava rimaa. Kognitiivinen dissonanssi ja tasapainon, balanssin, tavoittelu on tuttua teoriaa jo vuosisatojen takaa. Ketulle pihlajan marjat olivat liian korkealla happamia. Kaikkein tyytyväisimmät ja onnellisimmat ihmiset löytyvät syrjäisimmistä kylistä ja puutteen keskellä eläen. Mitä koulutetumpi ja lähempänä kakkia mahdollisia palveluja ihminen elää, mitä vauraampi hän on, sitä vaativammaksi hän voi muuttua. Hänellä on siihen varaa. Muutosvastarinnan ikuiset opit Muutosvastarinta kasvaa niin ikään maaseudulle ja syrjäisimpien kylien suuntaan. Innovaatiot, olivat ne teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, symbolisia, eivät oikein tahdo levitä ilman avustusta. Näin myös jotkut puolueet ovat tätä kautta keränneet itselleen konservatiivisempia äänestäjä ja jotkut taas muutosvalmiimpia, radikaaleja ja myös liberaaleja persoonallisuuksia. Ero ei kulje iässä eikä sukupuolessa vaan lähiyhteisössä, kognitiivisessa dissonanssissa, Festingerin ensimmäisenä kirjaamassa teoriassa. Jos poliittinen rakennelma on koko ajan elävä, puolueet kuin tuuliviirejä, nuori ihminen ei voi löytää ankkuripaikkaa aatteitten ja arvojen maailmasta perinteisen demokratian ja osallistumisen keinoin. Ne ovat lopulta johtonsa kohdalla nuorelle ihmisille tylyjä, epämiellyttäviä, vanhusten konklaaveja. Nyt niitä on alettu purkaa, demarit valitsivat myös nuoria johtoonsa. Jo oli aikakin ja viimeinen hetki. Kun koko yhteiskuntakoneisto on muuttumassa arvaamattomaksi, dynaamiseksi, monen kokemana koko ajan kalkyloivaksi peluriksi, individualismi on ilmiö, seuraus jostakin, ei syy mihinkään. Kun egoistisesta saalistuksesta on tullut koko elämä ainut sisältö, ei edes päämäärä johonkin, edes hieman ihmiskasvoiseen arvoon tai aatemaailmaan, ihmisyys alkaa rapautua sekin. Tällöin on turha esittää kysymystä, miksi? Ikään kuin se olisi yhteiskunnan tahtotila mediataloudessamme. Sauli Niinistön oppeja Jotta läntinen rapautuva kulttuuri voisi löytää jotain merkittävää, sen paperinmakuinen tiikerin elämä olisi saatava päättymään ja palattava takaisin tekemisen kulttuuriin. Käsillään ja aivoillaan oikeaa työtä tekevä ihminen ei ehdi esittää sellaisia kysymyksiä kuin miksi? Hän hakee jo seuraava vaihetta, ei ole enää lapsen tapaan esittämässä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. On vain kehitystä, jonka seurauksena syntyy odotettuja, joskus odottamattomia ilmiöitä. Kreikan kriisi ei niihin kuulu, odottamattomiin. Eurooppa elää omassa valheessaan, kuvittelee itsestään liikoja. Jos nämä ilmiöt koetaan ahdistavina, pahanolon tunnetta lisäävinä, pelottavina, silloin on joko lisättävä valvontaa, palomuureja, varustauduttava sotaan, piilouduttava omiin sisäisiin vankiloihimme ja hyväksyttävä aggressio ja sadismi tapana voittaa huomiota ja edistää omaa asiaansa uudessa mediataloudessa, mediakulttuurissa ja sosiaalisen median strategiassa, huomiotalouden kilpailussa. Toinen tapa on korjata arvojamme ja asenteitamme, muuttaa yhteiskuntakoneistomme suuntaa ja käyttää siinä apuna niitä välineitä, joita sama media meille tarjoaa. Se on vain väline, tie jota kulkea. Valinnat, minne menemme, mitä polkua kuljemme ja tallaamme muillekin, tuemme toisiamme, ovat varmasti omiamme.

Ajan henki

Suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu katkeruus. Viimeisin katkera tilitys syntyi vihreitten vaalikampanjan kirjasta. Siinä kerrotaan, kampanjapäällikön kuvaamana, kuinka puoluetoimisto oli eri linjoilla kuin kampanjapäällikkö, joka ei edes saanut puoluetoimiston ovea auki. Onneksi varakkaat rahoittajat tulivat avuksi ja tilat löytyivät tavalla, joka herätti jälkivihreissä puolueen byrokraateissa kateutta. Vaikein kuolemansynti Suomessa Suomessa kateus on kuolemansynneistä hankalin. Kun vaaleihin lähdetään, niitä ruokkii etenkin kilpailijat oman puolueen sisällä. Tässä vihreät eivät näytä poikkeavan muista puolueistamme. Niinpä kun politiikka vetää mukaansa etenkin värikkäitä narsisteja ja näiden pyrkyryyttä, syntyy lopulta katkeria kirjoituksia silloinkin, kun tuloksena on ollut sydänten presidenttiehdokkaan komea menestys. Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen eivät siis olleetkaan ainoita mielipidejakajia ja Väyrynen puolueensa jakava ehdokas. Vain kokoomuksen Sauli Niinistö sai kulkea omaa kuningastietään, jossa sisäiset riidat pystyttiin pitämään piilossa. Varmaan niitäkin on ollut. Eduskunnassa puhemiehenä Niinistö sai vastaansa kansanedustajien lapsellisen kateuden puuskan. Se vain lisäsi Niinistön suosiota kansan keskuudessa. Kun presidentinvaaleissa on saatava paljon enemmän ääniä kuin ehdokkaan takana oleva puolue, on otettava etäisyyttä poliittiseen kotiin. Kaikki tätä yrittivät ja kaksi onnistuikin. Vihreät vain riidellen. Se on leimannut puolueen elämää kauan. Kilpailijaa ei saa nöyryyttää, päinvastoin, kiiteltävä Suomalaiset tuntevat poliitikkonsa hyvin. Politiikkaa seuraavat tietävät toki, mitä puoluebyrokraatit puuhastelevat ja millä tavalla se poikkeaa uuden ajan mediailmiöistä ja kuinka vaikeaa sen seuraaminen saattaa olla laitostuneelle puolueinstituutiolle. Paavo Väyrynen on ottanut tämän esille omassa kampanjassaan puolueensa puheenjohtajaksi. Hän käy omaa kampanjaansa, mutta tuntien puolueen byrokraatit myös virkamiehinä kuin omat taskunsa. Kun on toiminut aiemmin puolueensa myös puheenjohtajana, sen kenttätuntemus on aukotonta. Hän tietää, kuinka byrokraattinen ja luutunut se voi pahimmillaan olla. Katkeruutta ei tulisi politiikassa, kuten elämässä yleensäkään, päästää valloilleen ja pintaan. Hapan maku voiton jälkeenkin on kyettävä nielemään. Kilpailijaa ei saa nöyryyttää saati ajaa vasten seinää. Huomenna hänen kanssaan on kuitenkin tultava toimeen samassa hallituksessa. Mielistelijät pahinta myrkkyä Tappion hetkellä on haettava uutta nostetta ja elettävä reaalimaailman tässä hetkessä. Jos visiointi on vaikeaa, siihen ei ole löytynyt lääkkeitä, on haettava oikeat verkostot jotka eivät anna vain mielisteltyjä kuvia narsistin pettymysten balsamiksi. Pahinta mitä voi saada on neuvonantajat, jotka vääristelevä tulevaa ja oma maailmankuva jää, etenkin voiton jälkeen, päihtyneen ihmisen leijailuksi. Kun voittoa alkaa näin juhlia, tappio on varmasti seuraava askel ja sitä seuraava karvas katkeruus. Gallupit heittelevät nyt aivan kuten Facebookin osakkeen arvo pörssissä. Kun on tehty virhearvioita, luvattu liikaa, odotusarvot ovat tyhjän päällä. Syntyy kupla, jonka puhkeamista voi odottaa aikansa ja ostaa silloin kun muut alkavat myydä. Pikavoittoja hakeva peluri ei ole pitkän linjan poliitikko. Sama pätee elämässä yleensäkin. Paavo Väyrysen kaltaiset ihmiset ovat lopulta poikkeus säännöstä ja voittavat lopulta aina. Voitossa ei saa olla kätkettynä tappion siementä. Tappiossa taas on usein suuren voiton alku. Virheet on vain ensin myönnettävä, ei katkeroiduttava. Palomuurin purkajat Kun Kreikan kohdalla tappio on tullut, palomuuri purettu, syntyy helpottunut olo ja kukin kansakunta euroalueella valmistautuu nuolemaan haavojaan. Se, että jotkut varoittivat tästä mahdollisuudesta jo yhteisvaluuttaan siirryttäessä, tekee tappion sietämisestä heille helpommaksi. Kansakunnalla on ihmisiä, jotka ovat jo varautuneet pahimpaan ja heidän mukanaan on helpompi suunnistaa myös jatkossa. Eurouskovainen ihminen on hitaampi ja reagoi tappioonsa katkerana, selitellen, tehden samaan aikaan sekä surutyötä että uuden kasvun siementä hakien, purkaen kihlaustaan uutta rakkautta samalla päällä hakien. Syntyy Penelope, joka kutoi päivät ja purki kudintaan yöt, odottaessaan Odysseijaa harharetkiltään, Kreikasta. Eurooppa on mantereena liian suuri ja monikulttuurinen alue, jotta se voisi jäädä paitsioon, kävi Kreikan kaltaiselle taloudelle kuinka tahansa. Yhden tappio on kuitenkin käytännössä jonkun toisen darwinistinen voitto. Talouden ja organisaatioiden tapa muuntautua ei ole sidoksissa yhteen vaihtoehtoon. Lääkäri asiantuntijana - ei poliitikko Niinpä kun vihreät poliitikot esittivät eutanasia julkiseen keskusteluun, siihen vastasivat maallikkojen rinnalla myös alan asiantuntijat. Tänään paras kirjoitus on Helsingin Sanomien (24.5) palstoilla dosentti Reino Pöyhiältä. Hän on tehohoitolääketieteen dosentti, anestesiologi ja osastoylilääkäri Hussissa. Pöyhiä kertoo, kuinka eutanasialla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen lääketieteen kanssa. Kärsivän ihmisen kohdalla kivun sijaan vaivaa yleensä kivun pelko, eikä se ole mikään syy eutanasiaan. Enne kuin ihmisen tappamista aletaan opettaa lääkäreille, pitäisi huolehtia riittävästi palliatiivisesta hoidosta, kirjoittaa Pöyhiä. Kyse on oirehoidon opiskelusta ja sen myös levittämisestä kansalliseen tietoon. Vain Tampereella on palliatiivisen hoidon professuuri Helsingin ohella. Alan erityispätevyyden on hankkinut vain kourallinen erikoislääkäreitämme. Hyvän ja pahan syvällisempään pohdintaan Lääkärin työn kannalta eutanasiaan liittyy eettisiä ja ammatinvalvonnan kysymyksiä. Potilaan tietoinen surmaaminen on järkyttävä teko. Miten lääkärin tulisi sellaiseen suhtautua, kysyy Pöyhiä. Kuoleman tuottaminen ja sen jättäminen lääkärille on moraaliton ja liian raskas teko missä tahansa yhteiskunnassa. Aineellistuvan ja tehokkuuteen pyrkivän yhteiskunnan olisi pysähdyttävä pohtimaan oikean ja väärän merkitystä, kirjoittaa Pöyhiä. Suomessa ei saa kirjoitta lakeja, joiden perusteita ei ymmärretä kuin pinnallisesti. Kärsimystä yhteiskunnasta ei voi poistaa, ei edes sallimalla lääkäreille eutanasia. Sen sijaan kärsimystä voidaan lievittä tehokkaasti laatimalla laki, joka velvoittaa saattohoidon asialliseen järjestämiseen. Reino Pöyhiän mukaan kivun ja tuskien lievittämiseen keinot löytyvät ja tähän lääkärit ovat myös sitoutuneet. Ketään ei voi velvoittaa lopettamaan potilaan, lähimmäisen, elämää. Omaehtoinen armokuolema, harkittu hyvästijättö osana saattohoitoa, on vain pienen marginaalin osana ja nämä ovat aiheesta myös runsaasti kirjoittaneet. Tällaisia kirjoituksia ei tulisi yleistää ja päätyä sellaiseen lääketieteeseen, joka joutuu valvomaan myös eutanasian väärinkäyttöä. Lääkäreillä on täysi työ myös varsinaisessa ammatissaan, elämän ylläpitämisessä. Kreikan tukipaketit ja vihreitten vaalit kertovat, kuinka me emme ole yksimielisiä edes puolueittemme sisällä. Emme edes voitokkaista tai sellaisiksi esitellyistä saavutuksista. Miten sitten poliittisten ryhmiemme välillä? Kun näin on, poliittinen instituutiomme on pirstaloitumassa ympäri Eurooppaa. Se mitä meille kerrotaan medioissamme “ehdottomana totuutena”, yhden mallin maailmana, on osattava asettaa sen hetken yhteiskunnallisten virtausten hengenlentoon. Nyt tällaisia suurempia virtoja ovat egoismi, narsismi, materialismi ja hyvin kapea-alaiset näkökulmat ja niiden esittely sivuuttaen moraali ja eettiset pohdinnat elämää ylläpitävinä voiminamme.

Positiivinen asenne pidentää ikää

Tutkimusten mukaan positiivisuus ja myönteinen asenne lisäävät elinikäämme jopa 5-10 vuotta. Tämä nyt on tutkimattakin selvää ja viikon optimistisimpana uutisena pitäisin Tenneseen kohta nimekkäimmän miehen, Desmond Hatchett Knoxvillen, tapaa hake itselleen avustusta ruokko maksuissaan. Kyläkoulun pelastus Miehellä on ikää 33 vuotta ja lapsia yhdentoista naisen kanssa noin kolmekymmentä oikeuden kirjaamaa, joista vanhin 14 ja nuorimmat syntyneet menneen talven aikana. Miehellä on minimipalkalla eläen ongelmia selvitä elatusmaksuistaan ja hän hakee nyt avustusta liittovaltion budjetista. Vielä vuonna 2009 “Octodad” oli tullut synnintuntoon paikallisessa käräjäoikeudessa ja luvannut olla lisääntymättä jatkossa. Tuolloin hänellä oli vain 21 lasta. Nyt siis kymmenen lisää, joista parhaana satokautena neljä poikuetta. Tällainen mies suomalaisen syrjäisen maaseutupitäjän eläjänä olisi kenelle tahansa kuntapäättäjälle ja koulutoimenjohtajalle siunauksellinen asia, kirjaimellisesti. Suomalaista synkistelyä Jostakin syystä, aurinkoisesta keväästä huolimatta, suomalaiset sen sijaan synkistelevät. Puoluekokoontumisissa esitellään omaan ohjelmaan ennen kuntavaaleja eutanasian kaltaisia armomurha -aloitteita. Ne vievät ajatukset kauas menneisiin aikoihin, omaan aborttikeskusteluumme takavuosilta ja armomurhan kohdalla liki keskiaikaisiin aiheisiin ja filosofiseen pohdiskeluun. Mistä tällainen synkistely? Passiivinen ja aktiivinen eutanasia tuo mieleen Socrateen, Platon ja Senecan pohdinnat, Hippocrateen valan. 1800-luvulla käytiin aiheesta kiivasta debattia, joka oli sekin filosofista ja kaukana oman aikamme sosiaalisten medioitten nettikeskusteluista. Samuel Williams ja Felix Adler muistetaan ehkä parhaiten, Robert Jay Lifton, Thomas Beam, Fiona Currethers lähempää historiastamme. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Heta ja Matti Häyry, Jorma Palo, Sirkka Pöysti ja Rauno Korhonen. Toki monet muutkin eettisen tutkimuksen ja ajattelun edustajat. Tieteellisiä artikkeleita ja alan kirjoja on saatavilla sadoittain. Olisi varmaan syytä tutusta alan kirjallisuuteen, ennen kuin aiheesta alkaa käydä vakavammin otettavaa arvojen yhteentörmäystä lupaavaa älämölöä. Suuren yleisön kohdalla ilmiö liittyy läheisesti myös ihmisrodun jalostamiseen, eugeniikkaan, ja pahamaineiseen toisen maailmansodan rotuhygieniaan sekä sosiaalidarwinismiin. Mihin tällaisella keskustelun avauksella pyritään? Mikä fasismissa kiehtoo tänään? Abortin yhteydessä keskustelu käynnistyi myös Suomessa suuren yleisön kohdalla korostaen raskaudenkeskeytyksen eettisiä ja mm. lääketieteellisiä syitä, sikiövaurioita, äidin ikää ja aikaisempaa lapsilukua jne. Näiden osuus aborteistamme on kuitenkin Stakesin tilaston mukaan marginaalinen, muutama kymmenen vuodessa, kun aborttien määrä on yli 10 000 ja korkeimmillaan vuonna 1973 abortteja tehtiin Suomessa 23 000. Samaan aikaan lapsia syntyi vain runsas kaksi kertaa enemmän. Abortin syyt eivät ole tänään, eivätkä olleet 1970-luvulla, suinkaan niitä, joilla aborttia vapautettiin ja helpotettiin. Yleisin oli, ja on edelleen “sosiaaliset syyt”, jotka viittaavat samalla taloudellisiin taustoihin. Kulttuurisesti sidottu abortti ja sen merkitys on vaikkapa Aasiassa kokonaan toinen kuin Euroopassa, jossa esim. Kiinan pakkoabortit kohdistuvat usein hyvinkin iäkkääseen sikiöön ja koskevat tyttölapsia. Ilmiö on hyvin tunnettu mutta samalla myös vaiettu ilmiö. Riskit suuria Sama koskee keskustelua eutanasiasta. Se, että sen yhteydessä käydään filosofista ja tieteellistä keskustelua, eettistä ja moraalista pohdintaa, on käyty vuosisatoja, rinnalla on käyty aina myös kansanomaista ja suuria massoja koskevaa kulttuurista ja eri sidosryhmiin sidottua pohdintaa. Se on ollut aina kaukana filosofisesta ja eettisestä pohdinnasta. Tällöin vaikkapa Yhdysvalloissa “Octodad” tyyppinen henkilö ja hänen 11 vaimoaan ajattelevat asiasta kovin eri tavalla kuin suomalainen maailmankuva peilaa globalisaatiota ja sen yksittäisiä ilmiöitä itseensä. Se, että jokin laki toimii 90 %:n kohdalla ajatellulla tavalla, ei tarkoita sitä, että myös 10 % ymmärtää sen samoin tai toimii eettisesti ja moraalisesti uskottavasti. Samoin kulttuuri voi muuttua ja aiemmin eettisenä filosofisena pohdintana syntynyt laki alkaakin toimia sosiaalisena ja taloudellisena ratkaisuna. Riski sille, että uusi laki alkaa ohjata myös moraalisia ja normistollisia prosesseja kasvaa. Näin viime kädessä myös vaikkapa tieteen tavoitteita ja kehittymistä aiemmin normina ihmiselämän ehdoton kunnioittaminen ja sen pyhyys. Itse käsite “pyhyys” on sekin etääntymässä uskontoon ja kirkkoon liittyvänä siinä missä monet normistoa koskevat moraaliset ohjeistukset. Tieteen tehtävä on taistella elämän puolesta ja etsiä koko ajan uusia ratkaisuja, löydöksiä, ei taantua keskiajan taikauskoksi. Näitä merkkejä näkee nykyisin joka puolella etsimättäkin. Vaalivankkureiden työntäjät haussa Jotta pohdinta ei mene vielä synkemmäksi, palataan alkuun ja positiiviseen ajatteluun pysyä hengissä ja elää onnellista vanhuutta ajattelematta eutanasiaa ja hoitotestamenttia. Se että poliitikot ottavat tällaisia esille, on tapa pitää yllä oman puolueen nimeä, jolloin omien vaalivankkureiden veto ja vastustajien samojen vankkureiden työntö ovat yhtä arvokkaita tapoja lähestyä tulevia kuntavaalejamme. Armokuolema ei ole oman aikamme Suomen ja tämän päivän Euroopan ykkösaiheita, ei sinne päinkään. Yhdysvallat poikkeaa Euroopasta. Valkosia lapsia syntyy siellä vähemmän kuin värillisiä ja osavaltioiden väliset erot ovat suuria. Petri Nurminen on vapaasti suomentanut jotakin näistä osavaltiolaeista ja seuraavassa näitä kevennykseksi. Käyn niitä läpi aakkosjärjestyksessä hakien muutaman suomalaisittain mieltä ehkä keventävimmän tapauksen. Yhdysvaltain kummajaisia Alabamassa autoa ei saa ajaa paljain jaloin, mikä on ihan hyvä laki. Suolan sirottaminen rautatielle, kiskon päälle, voi viedä sirottelijalta hengen eikä dominoa pidä pelata sunnuntaina. Autoa ei saisi ajaa side silmillä ja jäätelötötteröä ei saa kantaa takataskussa. Alaskassa lakien rikkominen on kiellettyä. Pohjoisessa tämän kertominen erikseen on ymmärrettävää ja koskee myös Nuorgamia. Hirvelle ei saa juottaa kallista alkoholia eikä koiraa kuljettaa auton katolla. Paikalliset olosuhteet näkyvät aina lain kirjaimessa. Niin myös meillä Suomessa. Arizonassa samassa taloudessa saa asua enintään kuusi naista eivätkä naiset saa käyttää housuja. Asunnossa saa olla enintään kaksi dildoa ja juomavettä on kysyvälle aina annettava. Kuten meillä Suomessa kaivoslain kohdalla, myös muualla lait tahtovat joskus vanhentua, huomaamatta. Arkansassa mies saa lyödä puolisoaan vain kerran kuukaudessa ja koirat haukkua vain iltakuuteen. Laki ei menisi läpi Suomessa, tai sille kävisi kuten edustajiemme kehnosti tehdylle löperölle laille vaalituesta, josta ei seurannut riittävää rangaistusta tai sen seuraaminen jäi vähälle medioiltamme. Laajennettu itsemurha ja Matti Nykänen ovat vieneet kaiken huomion vuosikymmeniksi. Moni on eutanasian yhteydessä maininnut, kuinka se toimii ihan hyvin jo nykyoloissamme. Kaliforniassa autoa voi kuljettaa enintään 60 mailia tunnissa ilman kuljettajaa, riikinkukko saa ylittää minkä tahansa tien ja polkupyöräily uima-altaassa on kielletty. Syljeskely on kielletty muualla paitsi baseball-kentällä. Pysäköidyssä autossa ei saa kuorsata eikä koiraa viedä kouluun. Eläinsuoja ei saa olla vihreä eikä pahanhajuinen. Coloradossa kivenlohkareet eivät saa rikkoa yhteistä omaisuutta, taloja ei saa ampua katapulteilla eikä autoja saa myydä sapattina. Hevosia ja muuleja ei saa pysäköidä alimpaan kerrokseen eikä pölyimuria lainata naapurille. Näissä on jotain tuttua myös Suomen kuntien hevosenpitolautakunnan ajoilta. Osa pitää kunnissaan niitä kai vieläkin. Monissa kunnissa se on ainut, jossa voi vielä vaikuttaakin kunnan asioihin. Connecticutissa auringonlaskun jälkeen ei saa kulkea selkä menosuuntaan eikä katua ylittää käsillä kävellen. Koirien kouluttaminen on kiellettyä ja sapattina vaimon suutelu on syntiä. Delawaressa vaatteiden vaihtaminen on autossa kiellettyä, etenkin jos auto on oma. Puistonpenkillä ei saa esittää nukkuvaa. Delawaren lait ovat tyypillisiä irokeesialueen lakeja, jossa näkyy ruotsalaisten ja metsäsuomalaisten vaikutus. Hollanti on kuitenkin mukana kuvassa, ja jokainen lukemani laki on omalla tavallaan omituinen ja tulkinnanvarainen. Petri Nummisen käännökset ja valinnat ovat iltapäivälehdistöä mukailevaa mediataidetta. Floridassa luonnottomia tekoja ei saa tehdä toisen henkilön avustamana, naimattomat eivät saa irstailla saati asua samassa huoneistossa. Elefanteista on maksettava pysäköintimaksu ja seksisuhteista on määrätön määrä yksityiskohtaisia ohjeita, joista Petri Numminen on erityisen ihastunut. Suihkussa käynti puettuna voisi olla käännösvirhe, ellei kyseessä olisi Florida. Georgian lait liittyvät lähelle Alabamaa ja Tennesseen lainsäätäjää. Hawaijissa kolikoita ei saa laittaa korviin. Idahossa kamelin selässä ei saa kalastaa. Illinoisissa sijaitsee Pohjois-Amerikan suurin Chahojian esihistoriallinen löytöpaikka. Suuret alangot ja Chicago sekä Mississippi, suurten järvialtaiden läheisyys, tuo sen lähelle suomalaisten mielikuvia ja asumasijoja Yhdysvalloissa. Jokaisella on oltava mukanaan siellä kulkien ainakin yksi dollari. Kaupungista poistuminen on ilmoitettava poliisille ja englantia ei ole syytä silloin puhua. Ainakaan suomalaisittain sitä korostaen. Sellainen aksentti on vienyt monen lännenlokarin rautoihin. Iowassa suudelma saa kestää vain viisi minuuttia ja viiksekkäiltä se on kielletty kokonaan. Kansasissa kaneja ei saa ampua moottoriveneestä. Jos kaksi junaa kohtaa toisensa samalla raiteella, on molempien pysähdyttävä, kunnes toinen on mennyt ohi. Hatussa ei saa kuljettaa mehiläisiä eikä hautajaisissa saa osoittaa mieltään. Kentucyssa sinisorsia on myytävä kuuden kappaleen erissä. Louisianassa katsojat eivät saa moksia valepainijoita, eikä julkisella paikalla saa kurlata. Katteettomasta lupauksesta voidaan tuomita enintään vuodeksi vankeuteen. Mainessa haulikkoa on lupa kuljettaa kirkossa eikä lentokoneesta saa poistua sen noustua ilmaan. Marylandissa puistossa ei saa käyttää hihatonta paitaa eikä valtatiellä kiroilla. Massachusetts kieltää oluen juonnin sairaalan potilailta. Ampumaradan maalitaulut eivät saa muistuttaa ihmistä. Jos muistuttavat, surijat eivät saa syödä kuin enintään kolme voileipää hautajaisissa. Kuorsaaminen on kielletty ellei makuuhuoneen eristys ole luvanvaraisessa kunnossa ja ikkunat lukittuina. Sunnuntaikirkossa kivääri on suotavaa ja nukkumaan voi mennä kylpemisen jälkeen. Tomaatteja ei saa käyttää simpukkamuhennoksen valmistuksessa. Ketsuppia sen sijaan voi käyttää hyvinkin ja kaikessa. Luoteja ei saa käyttää maksamiseen. Michiganissa junassa ei saa olla humalassa, ellei ole suomalainen kolmanteen polveen. Minnesotassa alastomana nukkuminen on kiellettyä, lentokoneet eivät saa laskeutua kaupungin puistoon ja punaiset auto ajaa Lake-kadulla. Mississipissä moniavioisuudesta on vaiettava ja Missourissa maitomies ei saa juosta työaikana. Alaikäiset saavat ostaa savukkeita mutta eivät sytyttimiä. Montanassa ja Nebraskassa donitsin reikiä ei saa kaupitella. Parturit eivät saa syödä sipulia aamuseitsemän jälkeen. Nebraskassa penkkejä ei saa sijoittaa kameliteille eikä keskelle katua. New Hampshiressa pelivelkoja ei saa maksaa vaatteillaan eikä kerätä merileviä rannalta. New Jerseyssa ei saa käyttää luotiliivejä eikä myydä käsirautoja alaikäisille. Soppa on syötävä siellä ryystämättä eikä poliisia tulisi katsoa suoraan silmiin. Tuhkaa ei saa heittää jalkakäytävälle. New Yorkissa kerrostalon katolta hyppääminen rangaistaan kuolemalla. Vartalonmukaisten asusteiden käyttö on sopimatonta kuten myös nuhruisten tohveleiden aamukymmenen jälkeen. Jäätelöä ei saa syödä jalkakäytävällä seisten. Ohiossa rintaruokinta on kiellettyä julkisilla paikoilla, eikä valaita saa pyydystää sunnuntaisin, lemmikkieläintiikerin katoamisesta on ilmoitettava vuorokauden kuluessa. Oklahomassa vieraan hampurilaista ei saa maistaa eikä vitsejä lukea moottoritiellä. Kalojen kuljettaminen bussissa akvaariossa on kiellettyä. Oregonissa armomurhat ovat sallittuja, itsemurhat eivät. Rakastellessa ei saa puhua eikä kylpeä saa ilman sopivaa vaatetusta. Pennsylvaniassa kylpyammeessa ei saa laulaa eikä vihkiä juopunutta sulhasta tai morsianta. Kaloja saa pyydystää suullaan. Rhode Islandilla jääkiekkoa ja jääpooloa voi pelata myös sunnuntaisin. South Carolinassa ohjusten ampumiseen on oltava virallinen lupa. Vaimoa ei saa kurittaa oikeustalon portailla sunnuntaisin. Intiaanihyökkäyksen varalta miehillä on oltava kirkossa kiväärit. South Dakotassa hevoset voivat mennä suihkulähteeseen vain housuihin puettuina. Tennesseessä onttoja puita ei saa myydä, eikä kissaa pyydystää lassolla. Rotujenväliset avioliitot on kiellettyjä lukuun ottamatta “Octodadia” ja hänen jälkeläisiään sekä heidän kaltaisiaan kansalaisia. Texasissa seisoskellessa voi ottaa enintään kolme ryyppyä vaihtamatta välillä jalkaa. Toisen lehmää ei saa lypsää ennen iltalypsyä. Rikollisesta teosta on ilmoitettava uhrille etukäteen sekä kerrottava sen luonne. Johtoleikkureita ei saa kuljettaa taskussa eikä pukeutua epäsiveellisesti. Utahissa maitoallergiat ovat kiellettyjä ja mies vastaa vaimonsa rikoksista, jos on paikalla. Virginiassa haisunäätää ei saa pitää lemmikkinä, naisia ei saa kutittaa eikä tehdä muutakaan sopimatonta ja moraalitonta. Washingtonissa kakki on mahdollista, mutta samalla myös kiellettyä, ellei muuta laissa mainita. Pähkinöitä ei saa kuoria kadulla, tanssia ja puhua ei saa samaan aikaan. Kenkien sovituksessa saa käyttää röntgeniä. West Virginiassa sukeltaessa ei saa viheltää eikä junassa kuorsata. Liikenteessä kuolleesta eläimestä saa valmistaa aterian. Wisconsinissa omenapiirakkaa ei saa tarjoilla ilman juustoa. Junassa ei saa suudella eikä naisen hiuksia leikata. Tatuointi on sallittua vain lääketieteellisiin tarkoituksiin. Junien kohdatessa tasoristeyksessä kumpikaan ei saa poistua ennen kuin toinen on mennyt. Wyomingissa kaloja ei saa ampua tuliaseilla, jäniksiä ei saa kuvata talvipuvussa eikä juopuneena hiihtää. Jos junat kohtaavat toisensa tasoristeyksessä, molemmat voivat poistua vasta toisen poistuttua paikalta.

Hartwall-areenan taika

Suomi pelasi niin kuin piti. Maalille vaihdettiin pienikokoisempi mies ja Yhdysvallat kaatui yhdellä maalilla. Kisojen talous ja imago on pelastettu, viikonlopun peleissä on tunnelmaa. Sikariporras ja sen johto voi hengähtää helpotuksesta. Kanadan ja Ruotsin kompurointi toi mukaan vain idän ihmeitä. Tsekin ja Slovakian lopputulos on ehkä helpommin ennustettavissa kuin Suomen ja Venäjän. Kun joukkue on nousukiidossa, mentaalienergia kohdallaan, kotikisojen hurmos voi kääntyä jopa loppuottelupeliin. Nyt on kaikki mahdollista ja kotikisojen taika murrettavissa. Muurin rakentajien maailma Suomalaiseen heikkoon itsetuntoon kelpaa mikä tahansa kilpailu, jossa suomalainen pärjää. Lajilla ei ole väliä. Se voi olla kiekkoa, lentopalloa, raviurheilua tai vammaisurheilun kelausta, snookeria tai purjehdusta. Kunhan mukana on suomalainen menestyjä. Kaikille voi huutaa yhtä lujaa. Vaikkei lajista ymmärtäisi mitään. Oleellista on kilpailu ja siinä voittava suomalainen. Kreikka on nyt tilassa, jossa emme tiedä eroaako se eurosta jo viikonloppuna vai ehkä vasta vaalien jälkeen? Tämäkin esitellään medioissamme kilpailuna. Hyvät maat ovat väritetty medioissamme eri värein kuin etelän kehnot ja huonosti asiansa hoitavat valtiot. Siinä on samaa henkeäkin 1930-luvun maantiedon oppikirjoissamme, rasistista. Se jatkui samana läpi sotien vain pahentuen. Sadan miljoonan kasakunta meni saman värin alle ja sai numeron otsaansa. Koko Espanja ja välimereinen alue on samaa asiaa tänäänkin. Joskus vielä johtajansa oloinen ja näköinenkin. On kymmenien miljoonien kansakuntia, joita pitäisi sulkea palomuurin taakse, jotta tauti ei leviä. Mikä tauti? Laiskuus, velttous, epäluotettavuus, sisun puute, kyvyttömyys innovoida ja tehdä rahaa, olla muita etevämpi, menestyä kilpailussa? Mihin palomuuria tarvitaan ja tarvittiin Kiinassa aikanaan? Onko se kaikkien muurien äiti? Entä muuri Beliinissä? Mitä muuri symboloi medioissamme? Piilaakson elämää Lienee selvää, että myös Kreikan eroa eurosta valmistellaan. Siitä levitettävät huhut ovat myös tapa pyrkiä vaikuttamaan kreikkalaisiin äänestäjiin. Ranskassa puhutaan myös elvytyksestä, rakennerahojen jämien siirrosta Kreikan tueksi. Sellainen ei ole uskottavaa, mutta jotain uuden hallituksen on sielläkin löydettävä viikonlopun puheisiinsa. Espanja on paljon suurempi ongelma kuin Kreikka. Kun työttömyys on jatkuvasti suomalaisittain pohtien käsittämättömissä luvuissa ja pankkien luottoluokitukset kaiken aikaa laskussa, nyt jo kuilun partaalla. Eurooppa elää helteistä viikonloppuaan ostaen Facebookin osakkeita. Kaksi vuosikymmentä takaperin liikkeelle lähtenyt nuorten opiskelijoiden ideasta on kasvanut jättiyritys, jonka siivellä piilaakson sadat, ehkä tuhannet, ovat juuri nyt rikastumassa miljonääreiksi. Miksen minä jäänyt piilaaksoon? Onko taivaankansi korkeimmalla aina siinä missä ihminen kulloinkin seisoo? Ostanko silloin kun kaikki muutkin ostavat? Kehno viimeistelytaito Miksi me suomalaiset olemme niin huonoja maalintekijöitä? Miksi me emme osaa käynnistää Facebookin kaltaista ilmiötä, saati oivaltaa, mistä sellainen syntyy ja olla osa tätä uutta kasvuyritystä? Onko kaikki ikivanhassa huonossa itsetunnossamme ja tavassamme kampittaa innovaattoreitamme, estää jo varhaisessa vaiheessa innovaatioiden kasvaminen ja vahvistuminen koko työyhteisön, talousalueen sekä kansakunnan hyväksi. Viekö kateus aina kalat vedestämme? Olemmeko oikeasti vain tyhmiä ja saamattomia? Pilaammeko itse oman onnemme? Emmekö osaa visioida tulevaa lainkaan? Emmekö luota näkijöihimme? Suomalaisilla on käytössää vuosisatainen perintö luonnonvaroissamme, jossa varamme ovat kiinni taas ikivanhassa tavassamme luovuttaa omaisuuttamme muille. Alusmaan kansalaiset ovat liki neuroottisesti menettämässä kaiken arvokkaimman ja muistuttavat poliittisilta rakenteiltaankin toisiaan, banaanivaltioita. Kaivoslakimme on auttamatta vanhentunut, mutta niin on kaikki muukin oleellinen, poliittinen ja strateginen osaamisemme. Hullunkuriset perheet Molemmat oppositiopuolueemme ovat lähtöisin ikivanhoista maalaisliittolaisista rakenteistamme. Perussuomalaiset ovat vain aatteiltaan politiikassaan kansalaismielisempiä ja köyhyyspolitiikka on sekin alkiolaisempi kuin mihin keskustan johtajat puolueensa johdattivat. He ymmärsivät, miten huono kansan itsetunto globaalissa puristuksessa tulee olemaan. Keskustassa alkiolaisuus on avoin ilmiö, sitä ei kukaan näytä oikein edes tuntevan. Puolue on hukannut itsensä ja kiekkopelissä tuollainen torkahdus merkitsisi auttamatta tappiota niin puolustuksessa kuin hyökkäyspäässäkin. Kenen maalille siinä huudat jos voitto on markkinavoimien tai Euroopan unionin? Lontoon olympialaisissa ei huudella Euroopalle vaan kansallisille tunnuksille. Ketä byrokraattinen Eurooppa unionina kiinnostaisi? Omaa puoluetta voi Suomessa äänestää kuka tahansa, niin aatteeton se on ja lähellä keskustaa. Suomalainen parlamentarismi vaikuttaa hullunkuriselta. Hallituksessa on mitä sattuu ja kaikki äärilaidat. Puolueet ottavat listoilleen ketä sattuu ja puolueen jäseneksi voi ilmoittautua vaikkapa äänestettäessä puolueelle uutta puheenjohtajaa. Suomi muistuttaa yksipuoluejärjestelmää, jossa alati häilyviä äänestäjiä voi kalastella millä tahansa välineillä. Pekka Haaviston menestystä Timo Soini kuvasi seurauksena Haaviston käynnistä Hakkaraisen kotona. Äänestyksen tulos syntyi mediamylläkässä päähän potkitun Hakkaraisen kaveruudesta, kiusatun ymmärtämisestä. Mikä tahansa kelpaa, kunhan voitat Äänestäjä voi pitää vaikkapa kokoomuksen jämäkästä yleislinjasta, Kataisen solmiosta ja sen sävystä vastuunkatajan linjaan, keskustan kantamasta huolesta kuntien pakkoliitoksista, aluepolitiikasta ja Väyrysen muuttuneesta ironiasta, itselleen naurusta mukeineen, perussuomalaisten kansaomaisesta kielestä ja sutkauksista, hyvästä ajan hengen tajuamisesta miellyttää siinä missä vaikkapa vihreiden oikea fiilistely juuri ennen vaaleja. Politiikassakin suomalaiselle huonolle itsetunnolle käy mikä tahansa, kunhan saa olla voittaja ja fiilistellä voittajien mukana. Koko ajan on seurattava, mihin suuntaan gallupit kääntyvät, jotta tietää, mihin porukkaan kuulua, ketä äänestää. Mikä tahansa voi vaikuttaa ja sama aalto vie kaikki poliitikot mukanaan. Kaikkien oikeudenmukaisuuksien hallitus ja oppositio ei ole uskottava, mutta uuden mediayhteiskunnan vaatimus. Sellaisessa pelissä ei synny maaleja, mutta ei se ole politiikan teon perimmäinen tarkoituskaan, jossa kaikki on lopulta juridisesti toimivaa byrokratiaa, asiantuntijavaltaa. Jos ministeri vaihtuu, kansliapäällikkö säilyy. Se mitä Espanjassa ja Kreikassa tapahtuu, on ulkopuolella käsityskykymme ja uskomme jumaliin on sekin horjunut. Vain 25 % uskoo kirkon Jumalaan ja loput hakee omia tuntemuksiaan. Niissä on mukana samaa teosofista soppaa kuin puolueissammekin, kakki uskonnot ovat yhtä hyviä ja johtavat samaan lopputulokseen. Jumalat ovat hekin ihmisen mittaisia, pieniä ja vaatimattomia. Kreikkalaisen demokratian loppu Kun ihmiset vaikuttavat asioihinsa suoraan, Facebook on oman aikamme oikea yhteisö ja kansalaismediat oikea media, mihin me tarvitsemme aatteensa kadottaneita puolueitamme? Mihin ammattipoliitikon ura johtaa muuhun kuin poliittisen virkamiehen työhön? Mihin tällaista asiantuntemusta tarvitaan? Kun kreikkalasiset menevät nyt uusiin vaaleihin, heillä on valittavana joko säästöt ja niiden hyväksyminen tai ero eurosta. Miten tällainen ideologia sopii kreikkalaisten puolueitten perinteiseen aatteellisuuteen? Ei mitenkään. Näin heilläkin on käytettävissä lopulta vain yksi puolue, joka on uskollinen sille linjalle, joka on saneltu Kreikan ulkopuolelta. Kun vielä 1990-luvun puolivälissä seurasimme oman kansakuntamme medioita, meillä oli vähemmän huolia kuin tänään. Meitä ei ohjailtu ulkopuolelta ja jos ohjailtiin, suunta oli idässä. Tänään koemme, kuinka pienet välimereiset valtiot vaikuttavat elämäämme ja tuulen suunta voi vaihtua koska tahansa taas vaikkapa Irlantiin tai Yhdysvaltoihin. Mediayhteiskunta on jatkuvien huolien ja murheitten muuttuvaa lamaa ja epätoivoa. Hektinen päämäärättömyys Oikeammin näin oli aiemminkin, siitä vain ei tiedotettu. Ykkösuutiset eivät syntyneet markkinoista ja niiden juridiikasta, Espanjan pankkikriisin leviämisestä ruton tapaan koko Eurooppaan. Se oli heidän asiansa eikä se vaikuttanut meihin mitenkään. Hektinen elämäntapa toi mukanaan käsitteitä, jossa mukana on downshiftausta, leppoisampaa elämänmenoa kaupallisena ilmiönä sitäkin. Vapaa-aikaa laatuaikana on jaettava perheen ja harrastusten välillä, golfinpeluun, purjehduksen ja laskettelun kanssa yhteen sovittaen. On kalkyloitava, kuinka vaikkapa sosiaalista mediaa on nyt vähennettävä, alaskirjattava aikabudjetissamme. Kykymme hiljentämisen raamien rakenteluun on vaikeutunut ja sitä on pyrittävä tehostamaan etukäteen ylitöinä ymmärtäen myös mahdolliset siirtymähävikit ja kiekkoleijonien tuoma mentaalienerginen lisä heikkoon itsetuntoomme konsultoiden kuitenkin etukäteen puolison kanssa.

Kohti kreikkalaista tragediaa

Kun homeerinen draaman kaari on käyty loppuun sitä seuraa tragedia ja lopuksi keventävä komedia. Kaksi vuotta rakenneltu Kreikan draama oli nähtävissä jo paljon aikaisemmin ja sen rakentelu oli hyvin eurooppalainen ilmiö. Sen taustalla kummitteli kaiken aikaa näyttämö, jonka kreikkalainen filosofia ja teatraalinen elämä olivat siirtäneet myös roomalaiseen kulttuuriin ja lopulta myös Suomessa ymmärrettäväksi uuden mediayhteiskunnan yhteisenä ilmiönä. Turkki, Turkki, Turkki Kun draaman kaari vie kohti tragediaa median on kerrottava, kuinka Kreikan kaikki vaihtoehdot vievä nyt kohti tuhoa, kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (HS 16.5). Muun Euroopan antamalta uralta poikkeaminen ei ole mahdollista ja omaan valuuttaan palaaminen ei ole oikotie onneen. Kreikka kun ei ole Islanti. Paluu dragmaan kun on tuntematon tapahtuma ja dragman devalvointi ei auta silloin kun kansainvälistä kauppaa käydään oliiveilla. Tuontihinnat nousevat nekin. Monta asiaa olisi voitu tehdä toisin, mutta jälkiviisaus on turhaa. Samoin tulevaisuutta on vaikea ennustaa, jokin valituista vaihtoehdoista kun voi toimia toisi kuin mitä on Euroopassa ajateltu. Nyt näin on käynyt koko ajan. Tragedian syvyyttä lisää pelko Kreikan historiasta. Kun ministeri Suomessa toistelee käsitettä Venäjä, Venäjä, Venäjä, Kreikassa vastaava pelote on Turkki, Turkki, Turkki. Kun lisäksi trauma vie taantuman riittävän kauas historiaan, mukana palaa lukuisia sellaisia sytytyslankoja, joita vieraan on vaikea edes ymmärtää, ellei ottaisi esimerkkejä omasta historiastamme, sodistamme, sisällissodasta ja lopulta pitkästä historiasta alusmaana. Näiden uhkakuvien esittely tuo mukanaan tragediaan romahduksen ja sekasorron kreikkalaisella luonteenlaadulla. Vahvasti aseistettu valtio Kreikalla on liki 1500 raskasta hyökkäysvaunua, 150 000 koko ajan palveluksessa olevaa sotilasta ja valtava mobilisoitava reservi. Liki kymmenen miljardin puolustusbudjetti on bruttokansantuloon suhteutettuna valtaisa verrattuna vaikkapa omaamme. Saamme yhdistää puolet pienempien ministeriöittemme menoista ennen kuin pääsemme tällaisiin lukuihin. Kun Kreikassa sotilasmenoista puhutaan, riittää kun mainitsee Turkin nimen ja osoittaa Kyproksen suuntaan. Nykyisin lisäksi arvokkaan saariston, jossa haetaan kilpaa kaasuesiintymiä. Kansalainen Klazomenaista asuu juuri siellä ja Mayakansa kertoi juuri tästä alueesta sekä vuodesta 2012. Kreikassa äärilaidat ovat kovalinjaisia ja muuta kuin Suomessa koettuja tänä päivänä. Sisällissodan kauhut ja katkeruus toi maahan liki vuosikymmeneksi sotilasjuntan. Se jatkoi katkeraa poliittista perimää ja sen äärilaidat olivat nyt vaalien voittajia. Yhden sukupolven aikana saavutettu näennäinen demokratia katosi saman tien ja nyt seuraavat vaalit on jo letkussa maanneen potilaan toteamista aivokuolleeksi. Poliittinen ja taloudellinen romahdus vie maan EU:n ja Naton jäsenmaana kokonaan uutteen vaiheeseen, jossa mikä tahansa sytyke kelpaa räjähdykseen. Suomalaiset muistavat tämän omasta historiastaan. Hyvin vähäisten asioiden aiheuttamista peloista itsenäistymisemme alkuvuosina ja sodan jälkeisin aikoina. Kreikassa nämä pelot ovat vain moninkertaisia johtuen jo aiemmin koetuista purkauksista arbi-islamilaisessa keväässä. Lisäksi pelkona on taudin leviäminen Espanjaan. Salamalähtö Ranskan presidentin lentokone sai salamalähdön matkalla kohti Berliiniä. Se oli ikään kuin muistutus toisen maailmansodan historiasta ja myös ensimmäisen taustoista. Presidentti Francois Hollande joutui palaamaan takaisin Ranskaan ja vaihtamaan konetta. Oli aikaa pohtia, mitä sanoa Saksan liittokansleri Angela Merkelin ensitapaamisessa. Kreikan radikaalin vasemmistopuolueen johtaja Alexis Tsiprasis on nimi, joka voi jäädä historiaan, ellei hänen kreikkalaista uhkapeliään nyt ymmärretä oikein. Kesäkuun vaalien todennäköinen suurvoittaja ei edusta maltillista suuntausta. Ilmiön vakavuudesta kertoo myös se, kuinka kreikkalaiset ovat nostaneet tileiltään jo liki miljardin verran odottaen pahinta. Angela Merkelin tuska Angela Merkel on ongelmissa kotimaassaan ja kohta ainut yhden suunnan tiukka edustaja. Vaalitappio sunnuntaina tärkeissä osavaltiovaaleissa Nordheim-Westfalenissa antoi merkkejä siitä, mitä Saksassa ajatellaan. Demarijohtaja Sigmar Gabriel otti tästä kaiken irti kertoen, kuinka kyseessä ei ole toki pelkkä velkakriisi vaan EU:n yhteiselon kriisi ja seurauksena Merkelin ja Sarkozyn politiikasta. Suomen luottotappiot tragediasta olisivat arvioiden mukaan miljardiluokkaa ja poliittinen tappio hallitukselle pahempi kuin EU:n kokema valtava arvovaltamenetys. Edessä on samat ongelmat ympäri Eurooppaa ja seuraukset täysi tuntemattomia. Juuri nyt Euroopan keväästä ja kesästä on tulossa täysin arvaamaton. Britannia on selvinnyt toistaiseksi käyttäen Eurooppaa ja euroaluetta kuin kassana tai itsepalveluravintolana, huomautti Frabcois Hollande puheessaan. Se oli rankasti sanottu uudelta presidentiltä. Euroopan vapaamatkustaja on jatkossa tiukoilla sekin ja liittyy etenkin EU:n alkavaan yhteiselon syvään kriisiin. Malli, jossa euroalue hoitakoon omat kriisinsä ja Britit omansa, ei mene perille mantereen puolella, jossa sen kaikki merkittävät valtiot ovat keskittyneet koko Euroopan ja euroalueen pelastamiseen. Ongelmana on vain se, etteivät euroalueen kansalaiset ole siinä oikein mukana edes Saksassa. Päivän kunto ratkaisee Suomalaiset keskittyvät kuitenkin nyt ensisijaisesti jääkiekon MM-kisojen pudotuspeleistä ensimmäiseen, jossa Yhdysvaltain kaataminen veisi mitalipeleihin. Kun edellisessä pelissä tuli rökäletappio, sen muuttaminen nyt voitoksi olisi tulosta pelityylin vaihtamisesta kokonaan uudeksi, Yhdysvallat yllättäväksi. Maalin pitämien puhtaana edellyttää pienempikokoista maalivahtia, jota ei horjuteta sivuttaisliikkeitä vaativissa vikkelissä torjunnoissa. Maaliin tehty vanhanaikainen on maalivahdin huonoutta. Ei sellaisia kuuluisi nähdä enää tällä tasolla. Ilmaveivi nyt on eri asia ja niitä nähdään harvoin. Siksi sellainen siirtyikin kiekkohistoriaan ja samalla postimerkkiin. Ei samasta pelurista ole joka kisojen sankariksi. Einstein keksi vain yhden suhteellisuusteorian ja vielä nuorena miehenä. Juri Gagarin kävi avaruudessa vain kerran hänkin lyhyenä hyppynä ja loppuelämä oli sen matkan esittelyä. Kisat alkoivat vasta nyt Joka ukon on mentävä kiekon eteen puolustuksessa ja peli on vaihdettava rikkovaksi taisteluksi, kuten takavuosina kohdattaessa parempi joukkue. Ruma yhden maalin voitto, tai rankkarikisoissa hankittu onnenkantamoinen, on päämääränä hyvin kreikkalainen ja ajanhenkeen sopivaa epäsovinnaista remellystä. Yhdysvaltain jälkeen vastassa ovat todennäköisesti Venäjä ja loppuottelussa Kanada. Voi toki olla myös Ruotsi tai Tsekki. Kaikki ovat voitettavissa hyvänä päivänä ja rumalla pelillä. Politiikan toimittajat käyttävät koko ajan taloustoimittajien rinnalla urheilutermejä joissa taklataan, koukataan ja vaihdetaan ketjuja, istutaan viltin alla tai jäähyllä, kaadutaan Lasse Virenin tapaan, mutta noustaan taas ja ollaan maalissa voittajana. Jos voitto ei tule tällä taktiikalla, strategialla, operatiivisella teolla, siirretään maaliviivan paikkaa ja juostaan pikamatkan sijasta varttimailia, mailia, peninkulmaa tai maratonia, hupsuimmat ultramaratonia. Voittaja on pikamatkoilla nopeutensa hankkinut ultramaratoonari, joka sietää kipua ja nauttii antaessaan ylen puolimatkan hurmoksessa. Työn sankaruus näkyy sen kuvitteellisissa vaivoissa, ei toki tuloksissa. Kun tuloksia syntyy, työn sankari siirretään sivuun ja kunnia siirtyy pelureille. Mustan matkailun kohteet Loppu onkin sitten sumussa juoksua, liki kauhua muistuttava kokemus, josta selviytyminen on turistille tarjottava mediayhteiskunnassamme turvallisessa paketissa siinä vaiheessa kun hypotalamuksen tyvitumakkeesta erittyvää dopamiini tuo saman hyvänolontunteen kuin amfetamiini tai kokaiini. Musta matkailu on nykyisin erityisen suosiossa ja kohteina käytetään vaikkapa Tshernobylin, Auschwitzin tai muiden suuronnettomuuksien tai julmien ihmiskohtaloiden turisteille esiteltäviä tuttuja paikkoja. Niiden idea on hyvin homeerinen sekin ja päättyy lopussa komedialliseen helpotukseen. Se että on itse hengissä ja säilynyt näiltä kauhuilta, helpottaa. Monelle juuri hautausmaa kokemuksena keventää mieltä. Joku toinen taas ahdistuu. Ihmiset ja kulttuurit ovat kovin erilaisia. Medialukutaitoa Mustan matkailun luonteesta ja tuotteistamisesta on tehty valtavasti tutkimusta ja myös tuotekehittelyä. Googlaten käsite avaa suomeksikin yli 6 miljoonaan löydöstä. Kultamitalin hankkivan on oltava kunnossa juuri oikealla hetkellä, voitettava käytännössä mikä tahansa vastaan tulevista joukkueista ja päivän kunto ratkaisee. Homeerisessa draaman kaaressa turisti päästetään ulos uuden mediamaailman puristuksessa tragedian kokemuksen jälkeen käyttäen ironiaa, satiiria ja lopulta helpottavaa naurua. Helsingin Sanomien (16.5) päätoimittaja nauraa lehtensä vuosien kirjoituksille nyt käyttäen apuna Veikko Huovisen huumoria. Kun on ollut väärässä, markkinoinut väärää asiaa, siitä selviää parhaiten nauraen itselleen. Nauraako kansa mukana, on eri asia. Musta huumori ei maistu, kun siitä joutuu maksamaan liian kalliin lipun hinnan, ylimitoitetun. MM-kisojen lippuja myydään jo ale-hintaan. Lapselle tarkoitettua mediaa Medialukutaidossa turvallinen paketti tuo kokemuksen, joka on lapselle tyypillistä silloin, kun jännitys kohdataan vanhemman sylissä. Uudelta kokemukselta vain odotetaan aina korkeampaa kynnystä, jotta dopamiiniannos ei jäisi pienemmäksi. Ilmiö muistuttaa huumeitten käyttöä ja näiden koukkuun jäämistä. Onnella ne laivatkin seilaavat, miksei sitten Kreikka ja Eurooppa, mustan matkailun luvatut kohteet, josta matkailu on etenkin Kreikassa osa elämäämme ja Euroopan Unioni rauhan projekti myös heidän toimeentulonsa turvaajana. Projektina se ei vain saa maksaa kreikkalaisille kohtuuttomia ja ymmärtäen heidän vanhat kokemukset, sosiaalinen pääoma ja trauma, paluu juurille ja taantuminen, vallalle pääsevät ääriliikkeet sekä näiden voimistuminen ympäri Eurooppaa. Media-ajan talouskriisistä ei saa syntyä poliittisen kriisin kautta sellaista näytelmää, joka ei ole enää hallittavissa.

Kansallisen projektin portinvartijat

Professori Heikki Reenpää, kirjankustantaja useammassa polvessa, täyttää 90 vuotta. Hänellä on Kansalliskirjastossamme oma nimikkohuone. Kun hän puhuu kirjallisuudesta, kustannustoiminnasta, sitä on syytä kuunnella tarkalla korvalla. Kakkoskastin kirjailijat Helsingin Sanomien (14.5) haastattelussa Reenpää arvio kirjallisuuden jääneen kakkoskastiin yhteiskunnallisen, sosiaalisen ja taiteellisen muutoksen rintamassa. Näin siitäkin huolimatta, että kirjoja toki julkaistaan enemmän kuin koskaan ja mukana ovat myös sähköiset kirjat ja internet-yhteydet. Reenpää tarkoittaa lähinnä kirjallisuuden yhteiskunnallista statusta ja sen kansallista tehtävää sekä epäilee yhdeksi syyksi asemien menetykseen kasvavaa individualismia. Nyt puuttuvat vahvat koulukunnat ja takavuosien tulenkantajat, modernistit. On vain yksinäisiä susia Sofi Oksasen tapaan. Emme elä enää pelkästään kirjallisessa yhteiskunnassa, ajat ovat haasteellisemmat kuin ennen. Maakunnallinen ja kansallinen identiteetti Kirjallisuus poikkeaa siinä yhteiskunnallisesta tehtävästään, että sen kieli on omaan onomatopoeettiseen kieleemme sidottu ja sitä ovat edustaneet etenkin maakuntakirjailijat. Se loi meille maakuntahenget, mutta samalla myös suomalaisuuden idean ja sitä ylläpitävän symbolirakenteen, suomen kielen murteineen. Poliittiset liikkeemme ja herätysliikkeet, koko henkinen elämämme, on ollut kiinni lukutaidossa ja kirjallisuudessamme, kirjastoissa ja kouluopetuksessa. Rinnakkain, sisätysten, kulkevat paikalliset, alueelliset, maakunnalliset, kansalliset sekä kansainväliset virtaukset. Lokaalista ei voi erottaa siinä globaalista. Jokainen suomalainen suurmies on ollut samaan aikaan oman aikansa toimittaja ja usein myös reenpääläinen lehden toimittaja tai kustantaja. Oman aikamme blogisti ja nettiyhteisön vaikuttaja, mutta nyt vain kokonaan uudessa sähköisessä ympäristössä toimien, reaaliaikaisesti. Tehtävä on kuitenkin koko ajan sama ja vain toimintaympäristön luonne ja vaativuus on muuttunut. Kustannustoiminta ei vaadi nyt pääomia juuri lainkaan. Takavuosien kirjallinen ura ja toimittaminen vaativat hieman enemmän, mutta alku lähti silloinkin oman ammatin sivussa ja tehtävänä oli kirjallinen ponnistelu usein monien vaikeuksien ja vararikkojen kautta. Mukana oli palava mieli ja nouseva kansallisuusaate sekä maakunnallinen henki, näiden siirtäminen osaksi kansainvälistä yhteistä ihmismielen sinfoniaa mutta myös heräävää valistusintoa. Näin ideat ja innovaatiot levisivät, diffuntoituivat, ympäristöönsä. Taidot levisivät ja muokkautuivat paikallisen kulttuurin tarpeita palvellen ja osana kasvavaa yhteisöllisyyden yhteistä osaamisympäristöä niiden toteutuksessa. Nettikustantamot Se että kirjailijat vaihtavat kustantajaa, ei ole uutta sekään. Kustantamojakin on liki samalla tavalla kuin ennenkin. Vain niiden omistajat ovat vaihtuneet. Kustantamot eivät vain kykene hyödyntämään uusia julkaisualustoja, arvelee pitkän linjan kustannusjohtaja. Sen sijaan käsite “kirjan myllerrys” ei saa häntä maalaamaan piruja seinälle. Muutos ei ole dramaattinen. Uudet kustantajat, jotka osaavat hyödyntää uusia alustoja, eivät ole vanhoja kustantamoja vaan pääsääntöisesti kirjoittaen Suomen ulkopuolelta tuleviin “alustoihin”. Se miksi näin tapahtuu on diffuusinen ilmiö sekin ja kertoo suomalaisten hitaudesta reagoida tässä globaalissa kilpailussa. Meillä on tuhansia ja taas tuhansia hyviä kirjoittajia ja kuvataiteilijoita, muusikkoja, mutta ei yhtään kunnollista alustojen rakentajaa. Me käytämme muiden meille rakentamia yhteisömedioiden, kansalaismedioiden, sosiaalisten medioiden jne. alustoja. Siinä vanha media jarruttaa uuden median syntyä ja pitää yllä omaa konventiotaan ja talouttaan. Verotus kulkee keulilla Saman päivän medioissa kerrotaan, kuinka Lappiin olisi jäämässä neljä verotoimistoa ja lakkautettavia ovat vaikkapa kaikki Länsi-Lapin toimistot Ylitorniosta, Pellosta, Kittilästä ja Muoniosta sekä Rovaniemen toimistoa vaille kaikki Posion pohjoispuolelta, siis Sallasta, Kemijärveltä, Sodankylästä jne. Ivalossa toimisto päivystäisi kahtena päivänä viikossa. Kun ei ole veronmaksajia, mihin tarvita verotoimistojakaan? Sama pätee kirjastoihin ja muihin julkisiin palveluihin, ulkomaisten kaivosyhtiöiden toiminnan seurantaan, luonnonvarojen käyttöön maahan sidottuina areaalisina elinkeinoina. Niitä ei ole edes seurattu, on vain saneerattu tutkijoita luonnonvaralaitosten osaamiskeskuksista. Vihreät keskittyivät metropolipolitiikkaan ja saivat agraarin keskustapuolueen mukaansa. Tässä kilpailussa katosi samalla vanha kansallinen aatteellisuus ja sen henkiset voimavarat maakunnistamme. Alueellisia henkiä ylläpitävä kirjallisuus tuomittiin toisen luokan puuhasteluksi, kuten Reenpää aivan oikein on havainnut. Sama koskee toki myös kansallista kirjallisuutta. Syy vain ei ole individualismissa vaan globalisaatiossa ja sen tuottamassa juurettomassa, modernin yhteiskunnan nomadikulttuurissa sekä “alustassa“, joka ei ole suomalainen. Kirjoittajana en voi tienata tänään enää euroakaan. Ei sellainen ryöstöviljely kapitalismissa kannata ja johtaa luonnollisesti lopulta mediatalojen vararikkoon oli alusta mikä tahansa. Kun ainut, joka on kyvykäs ylläpitämään omaa alustaansa on verottaja ja kulttuurin ulkopuoliset palvelut, mediayhteiskunnan tärkein verenkierto on täysin hapetonta. Kun omistajasuvut ovat väärällä vuosituhannella syntyneitä, 90-vuotta täyttäviä, 2010-luvun ideat eivät ote syntyäkseen eikä niille löydy rahoittajia. Näin kultakaivoksemme siirtyvä kansainväliseen käyttöön ja hyväksymme sen alusmaan kansalaisina. Emme arvosta kirjoittamista yhteiskunnassa, jossa kaikki mitataan kuitenkin rahassa. Kirjoittamisesta ei makseta enää mitään ja Wikipedia tuottaa tieto sekin ilmaiseksi. Palkkasoturin elämää Kamalaa leijonat, kamalaa kertovat mediat leijonien otteista ensin Kanadaa ja sitten Yhdysvaltoja vastaan. Kun pelaajat ovat joko NHL:n kiekkokansalta verotaalansa hankkivia tai Venäjällä pelaavia, kansallinen tunne ja aatteen palo on ahtaalla silloin, kun vastassa ovat pelikaverit ja usein paremmin palkatut rymistelijät työpaikalta Atlantin takaa. Kun ministerit puhuvat, jakolinja on globaalin ja lokaalin välillä ja lokalistit ovat juntteja suomalasia. Miten tässä ilmapiirissä kansallista projektia voisi sytyttää urheilun ohi kulttuurissa? Senhän jos minkä kuuluisi olla Reenpäänkin mukaan juuri kehityksen eturintamassa, muutoksen airut, siis globalisti ja samalla eurouskova ihminen, modernin ajan juureton kulkuri. Olemme hukanneet oleellisen ja maksamme roskasta, mainoksista ja ilmoituksista. Mittaamme kuinka paljon heitämme roskaruokaamme roskiin. Kun arvot menivät päälaelleen, normit muuttuivat, katosivat myös eettiset ihanteet ja moraali. Kun arvostimme globalisaatiota, euroa, sen mukana levisi meille myös välimereinen tapa ajatella, kodittoman modernin pelurin ja nomadin maailmakuva ilman identiteettiä mihinkään. Sillä asenteella ei menesty Pohjolan pakkasissa. Junat alkoivat myöhästellä, sähköt olivat poikki jokaisen myrskyn jälkeen ja kaivokset muuttuivat myrkkyaltaiksi nekin. Väärin valittu projekti Kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen kirjoittaa (HS 14.5) protestimielialan purkautuva Kreikan ja Ranskan vaaleissa ja että Euroopassa ei ole enää luottamusta valittuun kriisipolitiikkaan. Euroopalla on pahin edessä. Kun usko tulevaan puuttuu ja euro oli lopulta epäonnistunut projekti, on väärin, että EU pyrkii sosialisoimaan velat, kirjoittaa Kanniainen. Näin on kirjoitettu aiemminkin ja tuloksena oli Suomessa jytky. Pohjoisen luonnonvaroihin ja kaivoksiin puuttuvat hallituspuolueemme ja ongelmana näyttäisi olevan kadonnut osaaminen, jonka taustalla olivat taas ylioptimistiset odotukset sellaisista hankkeista, jotka ovat ohittaneet kansallisten luonnonvarojemme käytön. Kun Nokia paloi öljyporauslauttana, se oli herätys meille mutta liian myöhään. Kun luonnonvaraosaaminen katosi Suomesta, sen taustalla on koko kansallisen projektin kadottaminen, oma identiteettimme, sen hukkaaminen. Miksi kulttuuri, teolliset laitoksemme luonnonvarataloudessa, maahan sidotuissa elinkeinoissa, toimisivat paremmin kuin kirja, jolla ei ole enää puolustettavana sellaista aatetta, jonka tuloksena syntyisivät Reenpään peräänkuuluttamat tulenkantajat ja modernistit? Mihin globalistit, markkinatalouden kasvottomat pelurit ja kodittomat irtolaiset, oman aikamme nomadit ja kulkurit, niitä kaipaisivat? Kaivoksia ei voi siirtää Kiinaan eikä peltoja ja metsiämme paketoida muuttajien mukana uuden modernin nomadin matkaeväiksi. Oli siis muutettava sääntöjä, normeja ja moraaleja sekä lakejamme. Kreikkalaiset olisivat voineet tehdä islantilaisten tapaan devalvaation omalla valuutallaan, jos heillä sellainen olisi nyt käytössä.

Hyvää Äitienpäivää

Takavuosina äitienpäivä kertoi altruismista, uhrautumisesta. Nykyisin uhrautuminen ja messiaaninen elämä ei ole muodissa. Maan päälehti, Helsingin Sanomat, tuo esille teemapäivän etusivullaan mainoksen kautta. Se on ajan kuva ja säästää tilaa muulle ja tärkeämmälle. Äitienpäivä on kaupallinen ilmiö sekin medioissamme. Vaisto tekee äidistä äidin Lehdessä on toinenkin juttu äideistä. Se kertoo entisestä vihreän puolueen puheenjohtajasta, epäonnistuneesta ja vaihdetusta Anni Sinnemäestä. Poliittiset instituutiomme ovat nyt täynnä epäonnistuneita ihmisiä. Lehti esittelee heitä etenkin keskustan puoluejohtajaehdokkaat, joista Paavo Väyrynen on toimittajan kuvaamana kaikkein epäonnistunein ihmisenä. Hän muistuttaa Salvador Dalia, joka omi itselleen koko surrealistisen maailmankuvamme ja taiteen kertomalla, kuina surrealismi on hän itse, Dali. Lehden mukaan Paavo Väyrynen on altruismin vastakohta ja pitää puoluettaan vankinaan. Keskusta on sama kuin Paavo Väyrynen. Vaisto tekee Väyrysestä neron. Anni Sinnemäki sai esikoisensa 16 vuotiaan ja on nyt uudelleen raskaana, 22 vuoden jälkeen. Se on tämä päivän ajankuva. Jos hän olisi elänyt Suomessa hieman aiemmin, hän olisi tullut raskaaksi joka vuosi ja lapsia olisi nyt tusinan verran. Tänään vanhin lapsista olisi hankkiutunut raskaaksi jo kolme kertaa ja Sinnemäki olisi isoäiti. Sen huomaisi hänestä. Hän muistuttaisi venäläisiä mummoja matkalla kohti euroviisuja. Ehkäisyvälineiden ja eettisten normien kautta naisen maailma muuttui myös äitinä. Poliitikkoina alkaa olla puolet naisia ja akateemisista pääosa, joku tiedekunta on kokonaan naisten valtaama. Siinä äidin rooli muuttui hetkessä uraohjuksen elämäksi ja lapset kasvavat yhä useammin yhden vanhemman perheessä. Tämä vanhempi on pääsääntöisesti äiti. Äitiys on ihanteilla varustettua lahjakkuutta Kun lukee äidistä kirjoitettuja lyyrisiä tekstejä, runoja, ne ovat nostalgisia. Ne eivät kerro oman aikamme lapsista globaalina sen enempää kuin lokaalina ilmiönä tai vaikkapa välimereisen alueen työttöminä. Matriarkaalinen maailma alkoi muuttua myös katolisissa maissa. Suomessa syrjäytyneet äidit ja lapset ovat esillä ajoittain. mutta näihin ongelmiin puututaan kovin harvoin konkreettisella tavalla medioissamme. Kun lehden jutut typistettiin, siitä tuli lopulta tabloidi. Perheen ja vanhemmuuden roolin nopea muutos on ollut yllätys traditionaaliselle historiankirjoittajalle, vanhalle printtimediallemme. Se elää Paavo Väyrysen maailmassa ja kuvaa kuinka agraarin ajan puolue on ikään kuin konkreettinen ja todellinen jänne jostakin kaukaa, jota ei ole olemassakaan. Mediaa hyödyntävä poliitikko ovat siinä samaa nostalgista luomusta, jossa Paavo Väyrynen jakaa mukejaan ja kirjojaan nostalgisen maailman edustajille kertoen miksi puolue on hänen näköisensä. Äitinä on toimittava nopeasti ja ajateltava hitaasti Elämme fiktiivisessä maailmassa, jossa toisensa kohtaavat fiktiot maalaavat sellaista arjen todellisuutta, joka yllättää lasten syyllistyessä vaikkapa käsittämättömiin veritekoihin kouluissaan. Kun fiktio on kokonaan toisen kulttuurin tuote kuin omamme, siitä syntyy mahdoton ohje samaistumiselle ja äiti lapsineen on ulkopuolella koko tuon uuden ja uljaan yhteiskunnan. On syytä pohtia mistä tämä johtuu. Lapsi samaistuu mihin tahansa, oppimisgeenit ovat avoinna. Fiktiivinen on yhtä merkittävä kuin menneen maailman lähiyhteisö ja ympäristön “miltä maailma näyttää” elämämme. Fiktio johtaa sen finalismiin hetkessä, reaaliaikaisesti ja sitä pönkittäen, vaikka se olisikin muuta kuin faktaa. Lapsi alkaa pönkittää samaansa fiktiivistä tuotetta siinä missä äidit omiaan. Takavuosina samaistumiskohde omaan perheeseen, yhteisöön, oli vahva ja se helpotti fiktiivisen finalismin syntyä osaksi vanhaa traditiota. Oli vertailukohdetta ja äidin rooli oli todella altruistinen, kaukana sellaisesta pohdinnasta, jossa mukana ovat omat egoistiset tai narsistiset vaatimukset ja odotukset. Fiktiivinen finalismi oli ankkuroitu menneeseen ja sen puolustaminen oikeana ja oikeutettuna oli helppoa, yhteisön ja lähiympäristön tukemana. Se, ettei se vastannut uuden ajan haasteisiin, oli luonteeltaan väärä, kaukana faktasta, ei tehnyt oloa ahdistavaksi, ellet ollut radikaali kapinallinen tai muuten luovalla tavalla innovoiva ihminen. Totuus ja öljy nousevat aina pintaan Kaikilla poliittisilla instituutioillamme on ongelmia sopeutua uuteen yhteiskuntamallimme. Euroopassa skandinaavinen naisen ja äidin rooli on kokonaan muuta kuin perinteinen katolisen maailman vastaava ja pyrimme kuitenkin ymmärtämään niitä talousmallien kautta. Finanssipolitiikkaan rakentuva markkinatalouden maailmankuva on täynnä absurdeja yleistyksiä ja mutkikkaan maailman yksinkertaistuksia. Kun yksi puhuu ihmiskeskeisestä maailmasta toinen ymmärtää sillä elämiskeskeistä maailmankuvaansa. Siinä liian fiksu on aina tyhmä, mutta tekevät kuitenkin ne sanaparret, joita tyhmät toistavat. Kun miespoliitikko kertoo keskustelleensa päätöksestään hakea puolueensa johtoon perheensä kanssa, hän haluaa korostaa pehmeitä arvojaan ja familismiaan. Hän on hyvä isä puolueelleen. Kun nainen kertoo saman asian, hän loukkaa sillä kuulijoitaan eikä hänelle hurrata. Naisen kun kuuluu edelleen olla perheensä äiti, eikä sellaisesta neuvotella, ellei kyseessä ole sellainen instituutio, joka on jo vieraantunut työväentalojen ja tupailtojen maailmankuvista. Siellä naiset ovat aina keittäneet kahvit ja tarjoilleet, tukeneet miehiään yhteiskunnallisissa ponnisteluissa. Jokisella etuoikeudella on veronsa Kun miehellä ei ole kohtua, hän ei voi ymmärtää naisena ja äitinä olemisen yhtyeiskunnallista merkitysti ja sen psykologinen tai sosiaalinen ymmärrys on vielä ongelmallisempaa. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana, jolloin sotavuosien äidit ja ihannekuva suurperheistä, presidentin kukittamista, sekä altruistisista kodille kasvonsa antaneista naisista muuttuu oma aikamme roolipeleistä vapaaksi elämäksi. Tuota aikaa odotellessa lämpimät onnittelu kaikille äideille. Oma jo iäkäs, kohta 93 vuotta täyttävä äitini, on luonnollisesti kaikilla faktisesti mitatuilla tavoilla myös oman elämäni ylivoimaisesti tärkein ihminen. Kun Jumala ei voi olla läsnä kaikkialla, hänen oli luotava äiti, kirjoitti aikanaan Sigmund Freud. Siellä paratiisi missä äiti ja lapset, lukee taas Koraanissa. Maksim Gork oivalsi, kuinka vain äidit ajattelevat aidosti tulevaisuutta - sillä he synnyttävät sen lapsissaan. Samalla juuri lapset ovat äidille ankkureita, jotka pitävät heidät kiinni elämässä, järkeili Sofokles. Hyvä äiti vastaa sataa koulumestaria, joskaan ei pane mieltä päähän vaikka paneekin rinnan suuhun, tiesivät Ulvilassa. Kehtoa keinuttava käsi hallitsee maailmaa, gramma äitiä vastaa tonnia pappeja ja miehen äiti on hänen toinen jumalansa; sen minkä äidinmaidossa saa, luovuttaa vasta viimeisellä huokauksella, kertovat suomalaiset sanalaskut. Eeva Kilpi taas havaitsi, kuinka juuri äiti-myytti rasittaa biologisesti kaikkein läheisintä ihmissuhdetta: äidin ja lapsen. Oscar Wilde kirjoitti, kuinka kaikki naiset tulevat lopulta äitinsä kaltaisiksi. Se on heidän tragediansa. Miehet eivät tule. Se on heidän tragediansa. Viisaat tekevät sananparret, tyhmät toistavat niitä.

Suomalaisuuden päivä

Vietämme suomalaisuuden päivää. Se on samalla J. W. Snellmanin päivä. Snellman liitettään moneen asiaan Suomessa, ei vähiten markkaan ja kielipolitiikkaan sekä luonnollisesti kansallisuusaatteeseen. Snellmania lainataan mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja hakien sieltä itselle sopivaa tukea. Jos sitä tukea ei löydy, muutetaan filosofiaa ja aatetta sopivaksi. Siinä on jotain samaa kuin uskonkiihkoilijoiden tavassa lyödä toisiaan Raamatulla. Globaali vaiko lokaali Ei varmaan ole sattuma, että Helsingin Sanomat liputti ja kirjoitti muutama päivä takaperin näyttävästi Euroopan-päivästä, mutta unohtaa miltei kokonaan suomalaisuuden päivän. Se, että maakuntalehdet sen havaitsevat, kertoo puolestaan, kuinka mediamme ovat jakautumassa kahtia. Aleksander Stubb kuvaa sen jaoksi globalisteihin ja lokalisteihin. Tuo jakotapa ei ole erityisen onnistunut. Se on liki populistinen, vaikeiden asioiden yksinkertaistamista. Populismissa ei ole toki oppina mitään pahaa. Joko sen osaat tai et osaa. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa populismi on välttämätön osa menestyä. Kuinka kauan Suomella on varaa vain yhteen poliitikkoon, Timo Soiniin? Kun seuraa jääkiekon MM-kisoja, ei ole epäilystä, etteikö siellä ole juuri nationalistiset voimat liikkeellä ja kasvoilla maalatut sinivalkoiset liput ovat sen merkkejä. Nationalismi nostaa päätään kaikkialla ja on vastavoima globalisaatiolle, ei toki lokalisaatio tai pienyhteisöllisyys. Meillä on ammatteja, jotka ovat maahan sidottuja, areaalisia. Niitä on laiminlyöty vuosikymmenet. Kaikki luonnonvaroihimme liittyvät ammatit ovat tällaisia. Niitä ei voi muuttaa lokaalisiksi, josta ne voi siirtää globaaliin maailmaan. Lokalisaatio on vain illuusio Kaikki ei ole kännykän valmistamista tai palvelujen tarjoamista. Talonpoika ei voi ottaa peltojaan paketoituna mukaansa muuttaessaan ja ongelmia tulee kaivosyhdyskunnillekin lokalisaatiossa globalisaation paineissa. Koko taloutemme ekologinen kierto perustuu tälle mutkikkaammalle yhtälölle ja sen hyväksymiselle myös ilmastomuutoksen yhteydessä. Sen merkitys taas kansakunnan vauraudelle ja selviytymistarinalle on kaikki kaikessa. Lokalisti ja globalisti kulkee helposti pää pilvissä ja jalat tukevasti kaukana maasta leijaillen. Takavuosina globalistia ei kutsuttu kosmopoliittiseksi juurettomaksi peluriksi vaan kulkuriksi, nomadiksi tai irtolaiseksi. Irtolaisuus oli rikos. Maailma ei elä modernin nomadin ehdoilla, vaikka näiden määrä onkin koko ajan kasvamassa. Globalisaatio mielletään markkinavoimiksi ja kapitalismiksi sen ikävimmässä asussaan. Moni mieltää sen vastakohdaksi valtion, sen tehottomiksi kokemansa rakenteet, hyvinvointivaltion paisuvan byrokratian. Omaisuudensuoja ja sopimusvapaudet ovat nekin kahden ajattelun ja maailmankuvan vedenjakajalla. Wahlroos kirjoitti enemmistön tyranniasta ja oli valmis tinkimään demokratiasta ja lisäämään hyppysellisen hierarkiaa. Tämä askel on taantumista. Modernille aikamme nomadille ja pelurille, eettisesti moraalittomalle ihmistyypille, tällainen käytäntö sopisi. Mikä tahansa pelurin ulkopuolelta tuleva sääntö tai raja on ongelma rajoittaessaan pelurin maailmaa. Noin viidennes suomalaista kuuluu tähän ryhmään ja optiomiljonäärimme ovat ajaneet etunsa tätä kautta. Ei vain käyttäen hyvä veli verkostoja, kuten mediat oikaisevat mutkat suoriksi. Pelureiden puolue Tämän maailmankuvan jakajat voivat perustaa puolueen, joka voi päästä myös Suomen oloissa pääministeripuolueeksi. Suurin ryhmä, turistit ja flaneeraajat, ei tähän puolueeseen kuitenkaan kuuluisi. Kirjoitin näistä ryhmistä väitöskirjassani “Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” vuonna 2005. Ne voi lukea sieltä, kaikki kahdeksan ryhmää. Sen nelikenttä vastaa hyvin poliittista käyttäytymistämme. Enemmistön tyrannian sijasta vastuuta ollaan jakamassa yksilölle. Yksinkertaisten totuuksien maailmassa yksilön vastakohta ei ole globalisaatio, markkinaliberalismi vaan yhteisö. Yhteisöt ovat taas hajonneet ja yksilöiden vastuuta vaikeuttaa internetin tapa jakaa kovin vaikeasti lapselle ja nuorelle hahmottuvaa, yhteisön aiemmin lähiympäristönä normittamaa moraalia ja eettisiä ohjeita. Syntyy käyttäytymistä, jota on vaikea ymmärtää vanhan normistomme pohjalta. Lähiyhteisön pidäkkeet - normit Jotta yhteisö menestyisi yksilölle olisi asetettava pidäkkeitä. Tämä ajatus on syvään juurtunut ja kuvitelma yhteisöstä yksinkertaistetussa maailmankuvassa ei johda mihinkään. Yhteisön kyky asettaa itselleen pidäkkeitä on vielä ongelmallisempi kuin mihin abstrakti käsite lokaalisesta ja globaalista maailmasta viittaisi. Lokaaliselle toiminnalle ja sen asettumiselle karttapohjalle, oli sen virtuaalinen tai todellinen, löytyy myös omat teoriansa. Kuntarakenneuudistuksessa otin tämän esille medioissamme. Kyse on hyvin mutkikkaasta prosessista myös tieteenalana. Maailma ei ole niin yksinkertainen, kuin mihin dikotomiset ja mustavalkoiset maailmankuvat ovat kohta liki kymmenen miljardin ihmisen globaalia maailmanjärjestystä ajamassa uuden mediayhteiskunnan viestinnässä. Mediayhteiskunnan viestintä on viemässä meiltä kyvyn hahmottaa oikeaa tietoa humpuukista. Ei talous ja tehokkuus ole ainoita maailmaa liikkeellepanevia voimia ja kovin moni on kääntänyt selkänsä kapitalismin ihmiskeskeiselle maailmankuvalle ja hakee kokonaan muuta, jonka voi määritellä vaikkapa elämäkeskeiseksi etiikaksi olkoonkin, että se on yhtä abstrakti kuin talous ja tehokkuus globalisaation suurina aatteellisina, yksinkertaistetun maailman voiminamme. Kreikkalainen protesti Kreikkalaiset eivät antaneet ääniään vaaleissa markkinavoimien sille kovin yksioikoiselle ajattelulle, joka on mahdollisimman kaukana heille keskeisen valtiokehityksen kanssa alkaen kaupunkivaltioista ja myös suomalaisen snellmanilaisen ajattelun perustaa. Suomalaiset ymmärtävät hyvin miksi kreikkalaiset protestoivat. Kreikkalaiset ymmärsivät niin ikään suomalaisten talvisodan. Kaikki eivät toi ymmärtäneet. Saksa on jäämässä yhä selvemmin yksin vaatimuksineen. Eurooppa on jakautumassa yksinkertaistetun maailmankuvan kautta aina vain jyrkemmin kahtia, jossa koko ajan esitellään vain sellaisia talousmalleja ja sosiaalista elämää, jonka tausta on yhä etäämpänä välimereisen maailmankuvan toteutumisesta. Sen ymmärrettävä vastakohta on hakea yksinkertaisia totuuksia uudessakin paradigmaisessa maailmankuvassa, jossa vanhat teoriat eivät enää toimi lainkaan. Palomuurin liioiteltu globalisaatio Kreikan irtautuminen euroalueesta ei vaikuta ratkaisevalla tavalla omaan talouteemme, ei myöskään koko muun euroalueen talouteen. Tämä on tiedetty koko ajan. Palomuurin rakentaminen on ollut sittenkin lähinnä vain valuutan vaatimaa valuvirheen korjausta ja sellaisenaan tarpeellinen. Se olisi vain tullut tehdä paljon aikaisemmin. Kreikkalaiselle pienviljelijällä oliivilehdossaan ei ole mitään tekemistä tämän onnettomuuden kanssa. Oleellista on, että kreikkalaisilla on oikeus tehdä itse omat demokraattiset päätöksenä, oli ne sitten heille hyviä tai huonoja. Niitä ei pidä tehdä Saksassa tai Brysselissä. Kun yksilö tekee virheitä, yhteisön menettelyn kautta virheelliseksi tulkiten, yksilö suojaa itseään selittäen myöhemmin myös virheet järkeviksi ja ainoiksi oikeiksi ratkaisuiksi kohdallaan. Niin ne varmasti ovatkin, hänen näkökulmastaan, ja usein johtaneet tulokseen, jossa poikkeuksellinen löydös on innovatiivisena muuttanut myöhemmin koko ympäröivän yhteiskunnan. Innovaattori ei ole peluri Muutos voi olla tekninen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurin, mutta myös koko symbolirakenteita koskettava ja siten koko ajatteluamme, sen aatemaailmaa, filosofiaa ravisteleva, paradigmainen. Kun paradigmaisille muutoksille, yksilön tai yhteisön hakemille, etsitään selitystä historiasta tai jo käytössä olevista malleista, teorioista, dogmeista, syntyy yksinkertaistettuja totuuksia, joilla vain hidastetaan muutoksen vääjäämätöntä etenemistä. Usein taustalla on vanhan konvention ylläpidosta hyötyvä eliitti. Se voi jopa pyrkiä eristäytymään ja viemään mukanaan oman konventionsa avainkoodeja. Syntyy segregaatiota ja yhdyskuntarakenteet pirstoutuvat. Pakkovoitto Suomi kohtaa huomenna sunnuntaina jääkiekon MM-kisoissa Yhdysvallat. Yhdysvallat Suomen on voitettava. Joko nyt sunnuntaina tai myöhemmin niissä peleissä, jossa edetään kolmen pelin kautta kohti kultamitalia. Yksikin häviö siellä pudottaa laulukuoroon. Silloin kahdeksannen pelin kohdalla koko alkusarjan muilla seitsemällä peilillä ei ole mitään merkitystä. Joko voitat sen ja etenet mitalipeleihin tai häviät ja alkaa pyykinpesu, jossa Kalervo Kummolan yksinkertaistettua maailmankuvaa ei enää kumarreta. Pelurin maailmankuva sopii politiikkaan, muutaman formulatallin sirkukseen, mutta ei massojen harrastamaan jääkiekkoon. Kreikassa yhteisö ei aseta jatkossa itselleen pidäkkeitä. Tällöin tapa edetä uusien vaalien kautta kohti kuvitteellisen muun Euroopan hyväksymää kreikkalaisuutta, nationalismia, saa vastaansa maailmankuvan, joka on kaukana snellmanilaisesta itsemääräämisoikeudesta. Sellainen on vaarallinen ilmiö. Se lietsoo entisestään vihaa, jonka lähteenä on voimattomaksi käyvä kansallisaate ja sitä kautta syntyvä turhauma. Turhauma, frustraatio, johtaa kansakuntia voimattomaan traumaan ja joko passiiviseen olotilaan tai ääriliikkeisiin. Patriotismin loukkaus Jääkiekossa tappio voidaan sietää, hyväksyä nationalismiin, kreikassa etenkin patriotismiin, kohdistuvana loukkauksena, mutta ei enää demokratiassa. Se tuo mieleen Saksan miehitysarmeijan ja sotilasjuntan, muistuttaa liian paljon välimereisen alueen arabi-islamilaisesta keväästä uudessa mediayhteiskunnassamme. Espanjassa joka neljäs on työtön ja joka toinen nuorista syrjäytymässä tätä kautta. Pankkeja saatetaan nyt iskukuntoon kovalla kädellä, joka ei ruoki kasvua. Muun Euroopan halu irtautua palomuurien rakentajan tehtävästä siirtyen vähin erin normaaliin elämänmenoon kasvaa sekin. Olemattoman kasvun aika on ollut pitkä myös taloutensa hoitaneissa kansakunnissa, kuten Suomessa. Usko Brysselin talousviisaisiin alkaa mennä sekin. Kritiikki kasvaa myös Suomessa, joka on ollut aina EU:n mallioppilas. Sen oppeihin ei enää uskota. Suomessa itsekkyys lisääntyy jatkossa omien luonnonvarojen käytössä. Siis lokalisaation ulkopuolisissa areaalisissa ja maahan sidotuissa elinkeinoissamme. Siellä meillä on nyt paljon sellaista laiminlyötyä tekemistä, jonka kohdalla snellmannilaiset otteet ja etenkin hänen serkkunsa, tervaporvari nimikaimansa oululaiset aatteet alkavat elää, tahdoimme me sitä tai emme. Talvivaaran ja kaivostoiminnan yhteydessä tekemämme virheet ovat käsittämätöntä tunarointia.

Colosseum - Euroopan ydin

Colosseum tunnetaan oikeastaan vain antiikin Rooman amfiteatterina. Sen rakentamisen aloitti keisari Vespasianus 70-luvun alussa ja se valmistui kukoistukseensa Tituksen hallintokaudella. Liki 50 000 katsojaa sisäänsä nielaissut antiikin ajan komein muistomerkki sai nimekseen Ampihitheatrum Flavium “Flaviusten Amfiteatteri” ja Colosseum-nimitys otettiin käyttöön vasta satoja vuosia myöhemmin keskiajalla. Flaviusten suku oli keisarisukua ja nimestä tuli myöhemmin suosittu roomalaisen miehen etunimi. Colosseum nimi tuli taas rakennuksen kolossaalisesta koosta ja keisari Neron vielä komeammasta patsaasta sen vieressä. Syntyi ikuisen kaupungin symboli, katolisen kirkon pyhä paikka, pitkänperjantain Paavin Ristin tien kohde, raunioinakin italialaisen euron pienimmän kolikon kyljessä käytetty keisariajan muisto. Paljon nähnyt Colosseum Colosseum rakannettiin keisari Neron aikana entisen Domus Aurean paikalle hävittäen sieltä mm. tekojärvi ja käyttäen kenraaleiden ryöstösaaliit muuttaen kaupungin keskustaa komeammaksi. Colossesum oli suuren voiton mahtava muistomerkki juutalaissodan loputtua. Oikeammin tuo sota oli vasta tuolloin alkamassa gladiaattoreiden näyttämöllä, jossa kristityt olivat usein uhreina, marttyyreinä meidän kokemana. Vihkiäisjuhlien aikana areenalla surmattiin 11 000 eläintä. Tunnelirakennelmien alla majailevien orjien veriuhrien määrästä ei kerrota. Myöhäisantiikin aikana Colosseum vaurioitui paloissa ja maanjäristyksissä. Sitä korjailtiin ja käytettiin kilpailuihin vielä 400-luvulla. Viimeiset gladiaattorit siellä nähtiin vuonna 435 mutta metsästysnäytökset jatkuivat kauas seuraavalle vuosisadalle. Keskiajalla areena muutettiin hautausmaaksi ja sen sisäpuolelle valmistui pieni kirkko. Holvit ja syvennykset muutettiin asunnoiksi ja työpaikoiksi. Rajun maanjäristyksen seurauksena ulkoseinämä romahti. Romahtaneet kivet siirrettiin muiden palatsien ja kirkkojen rakennustyömaille. Kristilliset sääntökunnat asuttivat pohjoisen osan Colosseumia ja muualla kiviä ryöstettiin edelleen, areenan marmoria poltettiin kalkiksi. Nämä ryöstelyn jäljet voi huomata tänäänkin. Kreikkalaisroomalaista painia Paavi Sixtus V suunnitteli keskellä kaupunkia olevan rumiluksen muuttamista villatehtaaksi. Suunnitelma kaatui ja areenalla alettiin järjestää härkätaisteluja niin kauan kunnes yleinen paheksunta ne lopetti. Pieni kirkko kunnostettiin uudelleen ja paavi Bebetictus XIV myönsi Colosseumille virallisen aseman Rooman pääsiäisjuhlallisuuskissa. Kirkkovaltio aloitti entistämistyön ja kivien ryöstely loppui. Kreikan ja Rooman valtaa edustavat rakennelmat ovat nähneet julmia gladiaattorinäytelmiä, meritaisteluja, jossa areena on täytetty vedellä, eläinten teurastusta, ristiinnaulitsemisia, vanhojen taistelujen draamoja, klassista mytologiaa, Muutos kristillisten sääntökuntien asuinpaikaksi, linnoitukseksi, kivilouhokseksi ja lopulta pyhätöksi, on Euroopalle ja sen historialle kuvaavaa menoa. Colosseumin yleisökapasiteetti oli aikanaan mahtava nykymittapuunkin mukaan arvioiden. Hartwall-areenaan verrattuna parhaimmillaan yli nelinkertainen. Tänään kreikkalaiset ovat kyllästyneitä eliitin mälläämiseen. Ei ole Colosseumia, jossa gladiaattorit voisivat taistella keskenään tai teurastaa eläimiä tai orjia, kristittyjä. Ei ole paikkaa, jossa rauhoittaa verisellä viihteellä villiintyvää ja tyytymätöntä rahvasta. Ei ole paikkaa, jossa keisari Nero voisi kilpailla taidoillaan, polttaa kaupungin muun vähäisemmän menon tylsistyttäessä rappiolle ajautuneen kulttuurin, jossa eliitti kulutti ryöstetyt varat omaan ylelliseen, moraalittomaan elämäänsä. Lähihistorian lyhyt oppimäärä Kreikkalaiset eivät voi ymmärtää, miksi heidän olisi kärsittävä muiden ahneudesta. Miksi juuri heidät pantiin kaivamaan omaa hautaansa. Toimittaja Anna Karsimo (HS 10.5) kertoo osuvasti, miten hurmioituneen kansallismielisiä juhlia järjestetään niillä raunioilla, jossa vaalien voittajat ottavat kuvia toisistaan Akropolis-kukkulan Partheonin temppelin kivillä istuen. Oikeammin kuvat ovat vankilassa istuvan entisen puolustusministeri Akis Tsekatzopolosin kodin edustalta. Me huomaamme kyllä, mitä tapahtuu Valko-Venäjällä, mutta valikoimme sen, mitä näemme euroalueen sisällä. Kreikkalaiset uskovat saksalaisten yritysten lahjoneen kreikkalaisen eliitin ja Angela Merkel on yhtä kuin tiukat säästökuurit, joiden kohteena ovat syyttömät, korruption ulkopuolella eläneet köyhät. Kreikkalaisten mielessä ovat natsimiehityksen ajat ja vielä pahempana sisällissota. Salaliittoteoriat liikkuvat netissä. Kun tukimiljardit valuvat rahvaan kokemana kankkulan kaivoon, niiden osattomaksi jäävä kansa, se joka säästää olemattomassa kulutuksessaan, on kuin Colosseumille kutsuttu rahvas. Se joka aiemmin seurasi eliitin järjestämää teatraalista menoa viihteenä, keisari Neron vallantäyteisen elämän merkkinä, polttaen lopulta koko Rooman ja syyttäen siitä kristittyjä. Miksi saksalaiset liikepakit saavat lainaa prosentin korolla ja meidän on maksettava moninkertaiset korot, he kysyvät? Hyvä kysymys, mutta turha. Hypogeumiin häpeämään Rahvaan kokemana maa keploteltiin eliitin keinoin eurojäseneksi väärillä tilastoilla. Koko eurolla ja Euroopalle antiikin demokratian ytimen saaminen mukaan yhteisvaluuttaan oli etenkin Yhdysvalloista sitä seuraten välttämätöntä. Eurooppa ilman Kreikkaa ja Roomaa, katolisen kirkon nykyistä Vatikaania ja Colosseumia, olisi mahdoton ajatuskin. Kun suuret maat voiva pelata omilla säännöillään, pienet joutuvat niiden syömiksi, niiden paikka on Colosseumin alla olevat keisari Vespaniuksen rakennuttamat hypogeumit, tunnelirakennelmat, jonne orjat ja eläimet, alkukristityt aluksi majoitettiin. Eurooppa on taantunut liki kahden vuosituhannen takaiseen menoon, arktinen babylon syvenee. Mitä velkasaneerauksella on saavutettu? Kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät maasta pois. Jos maalle olisi tehty heti velkajärjestely, kuten kirjoitin jo vuosia takaperin, yhteiskunnallinen katastrofi olisi voitu välttää. Nyt se on myöhäistä. Kukin euroalueen valtio olisi voinut itse valita, tukeeko se omia pankkejaan vai eikö tue. Jos siitä olisi seurannut kriisi, miten nykyinen tilanne on sitä muka parempi? Yhteiskunnallinen kaaos, institutionaalinen sekasorto Kreikassa, on paljon vaarallisempi ilmiönä koko Euroopalle eikä se poista finanssikriisiä, päinvastoin. Kuitenkin joku euroalueen kiihkoilija poliitikkona elää jo kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaikki on ohi vaikka palomuurin takana kaikki sortui. Oliko se ehkä tarkoituskin? Colosseumin muurien kiven käyttö johonkin muuhun tarkoitukseen kuin kreikkalaisroomalaisiin menoihin? Oliko vanha valta, sen traditio ja eliitti, liian rankka kokemus Brysselissä, Strasbourgissa ja Berliinissä? Kun Colossesumin näytelmillä suojeltiin aikanaan eliittiä, sen ryöstösaaliita, jatkuvia sotia, normien ja moraalin rappiota, se oli sama asia kuin suojella pelastuspaketeilla virheiden tekijöitä ja pelureita, kirjoitin Arctic Babylonissa ja Kansalaisessa Klazomenesta, Kreikasta syntyvästä globaalin taloutemme ahneuden syvästä virheestä, Myakansan viimeisestä päivästä. Ei pidä elää kuten viimeistä päivää. Laajennettu itsemurha Toimittaja Anna Karismo (HS 10.5) on oikeassa. Kun liki 70 % kreikkalaisista äänestää tukipaketteja vastaan, sitä voi pitää taloudellisena itsemurhana. Vaalien tulos kun vaikeuttaa entisestään tukipaktin lainan- ja avunsaantia ja vie maan sekasortoon, joka ei ole enää pelkästään finanssipoliittinen. Niinäpä kun usko Kreikkaan on hiipumassa, itsemurhaan osallistuvat nyt myös muut, kakki ne, jotka eivät toimineet historian ja yhteiskuntapolitiikan lakien mukaan. Tässä kreikkalaisesta filosofista ei ollut meille nyt mitään käyttöä, olimme sen unohtaneet. Kun suomalaiset seuraavat omassa maassaan, omassa Colosseumissa järjestettyä näytelmää, viihdettä rahvaan huvissa rahvaan seurattavaksi, se sulkee Colosseumin portit ja mukaan sisälle pääsevät vain eliitin edustajat. Oman aikansa keisari Nero, Kalervo Kummola kertoo, kuinka hän ei seurustele kansalaismedioitten kanssa, yhteisömediat eivät kiinnosta, sosiaalinen media viittaa hänen kielessään sosialismiin. Maailma on täynnä perussuomalaisia, ei vain Suomessa vaan myös muualla Euroopassa, kertovat mediat Aleksander Stubbin suulla. Stubb on oikeassa, mutta niin on Forssan Lehden omista Ilppo Aaltonenkin (10.5). Nyt maksetaan superluokan lipunhintoja B-tason kisoista. Jääkiekko on suomalasille sama kuin saksalaisille ja kreikkalaisille jalkapallo. Suurten massojen laji. Jos sitä ei ymmärrä, jalkapallon saaman tuen merkitystä briteille hiilikaivosalueilla syntyneenä viihteenä, elämän lohtuna ja sisältönä, silloin on jätettävä paikkansa massaliikkeen, kansanliikkeen poliitikkona, ja siirryttävä oopperatalon puolelle. Sen seinät eivät pullistele rahvaan huudosta, gladiaattoreiden taitelusta, vaan lihavan naisen odotetusta viimeisestä torkkuvat ihmiset herättävästä ulvaisusta. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan. Eliitti ei elä päivääkään ilman suurten massojen työtä ja uurastusta. Köyhän miehen Bernie Ecclestone Kummola ei ole sentään Valko-Venäjän Lukasehnko, kirjoittaa Ilppo Aaltonen varoittaessaan kisojen järjestämisestä Valko-Venäjällä ja kiekkoliiton johdon naiiviudesta. Sen sijaan Kummola on aikamme ilmiö, vuosikymmeniä lajin johdossa pysynyt peluri, jolle ei uskalleta sanoa, missä elämme ja mitä aikaa edustamme yhteiskunnallisesti, ei vain euroja ja finansseja laskien, valuutta edellä puuhun kavuten. Koko Eurooppa, sen unioni, on tehnyt saman virheen, kun päätöksiä tekee liian kapea eliitti ja sen edun ajaminen. On maita, jossa perussuomalaisuus nousee hiljaiseen kapinaan, vaaleissa. On myös maita, jossa kapina ei olekaan hiljainen. Presidenttimme oli huolissaan siitä mitä Kreikassa on tapahtumassa. Se huoli ei ole nyt turha. Jos perussuomalaisuus loppuu, jytky taittuu, häviää taatusti myös sen vastajytky. Jos vastajytkynä on yläluokka ja elitismi, globaali kasvoton markkinatalous ja koditon kosmopoliitti ihminen, mihin tämä perustaa jatkossa valtansa, ympäristön, jossa elää ja viihtyä? Miten pieni eliitti voi elää ilman valtaväestöä? Oli se liikkeenä mitä väriä tahansa. Segregaatio ja sen lieveilmiöt, täydellinen eristäytyminen omaehtoisesti, on seurausta juurettoman kansanosan kasvusta, elitismistä, ilman yhteisöön sitovia juuria, omaa tunnekieltä ja lapsuuden sidoksia lähiyhteisön myös fyysisiin pieniin piilotajuntaisiin ilmiöihin. Onko eliitti ottamassa romaanit kaupunginosaansa, kerjäläiset? Puhuuko juuri pieni eliitti populistista pulinakieltä, puppusanoja, joilla ei ole mitään eettistä tai moraalista katetta? Siivoaako eliitti katunsa ja hoitaa kaupan ja talonpojan karjan, kaatopaikkojen jätteet, lumiset tiet ja luonnonvarat jalostukseen, pitää metron raiteillaan? Ruotsissa kuningashovi ja briteillä ylähuone ovat vain tapa osoittaa vaurautta, pitää yllä muurahaiskeon kuningatarta, olla ihmisenä ja kansakuntana turhamainen. Silloinkin kun imperiumin yltä aurinko laskee joka päivä. On laskenut jo kauan. Historia ja sen konventionaaliset ilmiöt ovat omaa traditiota ylläpitävää sosiaalisen pääoman vaurautta. Venäjällä sitä ylläpitävät samat rakenteet, mutta uudistaen samalla myös demokraattista instituutiota. Tässä Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev ovat olleet harvinaisen viisas ja oppinut moderni tandem. Maassa maan tavalla. Mediayhteiskunnan uusin haaste Uudessa mediayhteiskunnassa ainoastaan media voi jalkauttaa itsensä ja seurata mitä elämä on eliitin ulkopuolella, siellä missä jalkapallo on keino kohota kohti valoisampaa idols -ihmisen kuvitteellista elämää, unelmaa, siinä missä meillä jääkiekko ja sen pelaaminen nykyisin myös Keski-Euroopassa ja Venäjällä, ei vain kapeissa NHL:n kaukaloissa. Valtaosalle, yli 99.9 %:lle nuoria, laji on kasvuprosessi, ei toki tapa hankkia elantonsa ammattina. Se on vain unelma. Sitä unelmaa eivät saa kummolat pilata. Ilmiö kun on kolossaalinen, sukupolvien mittainen rakennelma. Lentopallo on maailmalla liki yhtä suuri massalaji kuin jalkapallo, mutta siellä matka globaalin eliitin joukkoon, olympiakisojen 12 parhaan maan pieneen ryhmään, on tehty liki mahdottomaksi. Nykyinen joukkueemme on ehkä paras koskaan kokemamme. Sen paikka ei ole kuitenkaan olympialaisissa. Lähellä toki mutta kuitenkin niin kaukana. Joukkuelajina se on vaativin. Ongelmana on vain se, etteivät kaikki kasva yli 2 metriä pitkiksi sitä ammatikseen harrastaakseen. Jos kimmoisuutta on liki metrin verran, sellainen ihminen ei ole enää joukkuelajin käytössä. Sama koskee poikkeavaa lahjakkuutta tai älyä missä tahansa muodossa. Tässä kiekkoleijonat huononakin porukkana, B-tason omissa kisoissamme, on alan fanaatikoille merkitykseltään perussuomalainen ilmiö, kolossaalinen jytky. Sen jättäminen ulos kisoista lopettaa lopulta koko kisojen merkityksen ja demokratia alkaa aidosti rapautua. Syntyy ilmiö, jossa Kreikasta on tehty kansakuntana euroalueen yhteinen syntipukki, Brysselissä majailevan eliitin yhteinen ongelma. Olympiatuli olisi sytytettävä siellä ja heidän ohjeita noudattaen. Tällaiseen kiusaamiseen, kolossaalisiin virheisiin, meillä ei ole varaa ja vielä vähemmän kreikkalaisilla kansakuntansa sisällä syntipukkeja hakien. Demokratian synnyinmaassa otetaan nyt mittaa saksalaiseen maailmankuvaan ja EU:n kolossaaliseen byrokratiaan. Ranskalaiset vaihtoivat jo elitistiseksi äityneen presidenttinsä uuteen. Viime vuosisadalta, 1900-luvulta, tästä maailmankuvasta on meillä näyttöä, jonka unohtaminen olisi omituista vain muutaman vuosikymmenen jälkeen. Oli kansakunta vaikka kuinka pragmaattinen tai opportunistinen, kummoloitaan kumartava ja ikuinen alusmaa traumoineen.

Hyvää Eurooppa-päivää

Kuvittele valtio, jonka väkiluku on Ruotsin kokoluokkaa, mutta kulttuuri tuhansia vuosia vanhempi ja maineikkaampi. Maine maailmalla sen mukainen, koko globaalia maailmaa muuttanut ja etenkin Eurooppaa, sen tiedettä, taidetta, kulttuuria ja taloutta, valtiolaitosta ja muita merkittäviä instituutioita, uskontoja sekä normiston, moraalin ja lain syntyä. Kuvittele valtio, jonka historia on kokenut vuosituhansia liki kaikki merkittävät eurooppalaiset vaiheet ja sen kehityksen ytimessä eläen, itse niihin radikaalisti vaikuttaen, monin paikoin ne itse rakentaen. Pitäen itseään edelleen tänään Euroopan ytimenä. Muita tämän seurauksena. Kuvittele valtio, joka tänään on menettänyt asemansa Euroopan ytimessä ja sen talous on suomalaistenkin mittapuussa kehno ja halveksittava, liki vihanpidon kohde. Kuvittele valtio, joka tänään menee vaaleihin ja sen hallitusvaltaa käyttäneet puolueet menettävät pääosan kannatuksestaan. Siis kuten meillä kokoomus ja demarit, koko nykyinen hallitus, saisi seuraavissa vaaleissa vain noin neljänneksen kansalaisten äänistä. Niiden tilalle syntyisi kymmenen uuta puoletta, joukossa kaikki mahdolliset äärisuunnat ja 40 % näistä sanoisi kaikelle eurooppalaiselle nykykehitykselle vihaisen murahduksen, liki pelottavan tuomionsa. Kuvittele valtio, jonka laskuja nykyiset vallanpitäjät ovat maksaneet ja näiden vanavedessä myös pieni Suomi moittien valtiota yli varojen elämisestä. Antaen ohjeita kuinka elää tulevaisuudessa, karsia menojaan. Suu säkkiä myöten. Kuvittele valtio, jossa Euroopan etenkin saksalaiset ja myös suomalaiset tavalliset kansalaiset ovat vierailleet tuon tuosta ja tuntevat sen turistikohteet kyllästymiseen saakka, mutta jonka omat köyhimmät ja keskiluokkaiset ihmiset eivät ole ikinä Suomessa vierailleet, eivät ole lumista metsäämme nähneet, jäällä kävelleet. Kuvittele itsesi kreikkalaiseksi tämän päivän Euroopassa, ilman sarvia ja hampaita, ennakkoluuloja, unohtaen kaikki edellä esitetyt kuvitelmat ja niiden tulokset. Ne kun eivät pidä paikkaansa. Vääriä mielikuvia ja yhteenvetoja, stereotyyppejä Ei ole olemassa sellaista kuvitteellista valtioita, vaikka siltä ehkä vaikuttaisikin. Se on harhaa, jossa ihminen pyrkii jäsentämään maailmakuvaansa ja suuria asioita, vuosituhantisia ja nyt elämäämme, samaan mittakaavaan ja olettaen, että syntyvä mielikuva olisi edes likimain oikea. Ei ole olemassa sellaista Aasian niemimaata ja Eurooppaa, jota voisimme esitellä Yhdysvalloissa vieraillessamme tai Kiinassa käydessämme. Ei ole olemassa sellaista Kreikkaa ja sen kriisiä, jonka kykenisimme ymmärtämään suomalaisina likimainkaan tavalla, joka vastaa vaikkapa oliivilehdossaan elävän talonpojan maailmaa tai minkä tahansa keskiluokkaisen perheen elämää, jossa sosiaalituet ovat olleet pääosa toimeentuloa. Jo sellaista nyt on ollut ensinkään. Ensisijaisesti rauhan asia Helsingin Sanomat (9.5) on tehnyt laajan kyselyn suomalaisille, jossa vastaajat ottavat kantaa juupas eipäs kielellä kysymyksiin, joita toimittajat tutkivina journalisteina esittävät lukijoilleen yhtenään. On odotettua, että tällaiset kysymykset tuovat mukanaan vain mielikuvia, joista pääosa on entuudestaan itsestään selviä ja syntyvät heittämällä vastauksia joko yleisen unionikielteisyyden tai intomielisen positiivisen mielenlaadun tuomana ihmisen oman persoonallisuuden ja maailmankuvan tuotteena. Suomalaisille unioni oli ensisijassa rauhan asia ja vasta sen jälkeen politiikan tai talouden. Tänään mukana on euro ja sen kriisi sekä Kreikka. Kreikan kohdalla ongelma ei ole enää euroon liittyvä vaan paljon enemmän, yhteiskunnallinen konflikti. Sen merkitys euroon ja finanssipolitiikkaan on vain kuvitteellinen, mielikuvissamme syntyvä ja todellinen ongelma, jos sellainen on, ja ainahan niitä Kreikassa on jos on Suomessakin, on liki sama kuin välimereisten maiden kohdalla muuallakin. Euro ja finanssikriisi on antanut sille vain symbolinsa, tähtilipun. Eurooppaa ei voi ymmärtää ja lukea unionin kautta saati antaa vastauksia koskien sellaista Aasian niemen uloketta, jossa suomalainen vastaaja kykenisi käsittelemään juuri unionin vaikutusta omaan tai kansakuntansa elämään. Toki kysymyksen voi esittää. Se voi koskea myös vaikkapa kuun liikkeiden vaikutusta Suomeen tai olympialaisten, jääkiekon MM-kisojen mitalien vaikutusta maahan ja kansaan. Varmasti saamme ihan hyviä juupas eipäs vastauksia ja huomaamme kuinka ne ovat epärationaalisia, epäjohdonmukaisia, mutta tietokeen analysoimina jopa tiedettä muistuttavaa pohdintaa. Tietokone jalostaa mistä tahansa aineistosta aina hyvää tiedettä, jos niin hyväksymme. Suomalaiset eivät oikein ole menossa Yhdysvaltain tapaiseen liittovaltioon, mutta eivät oikein eroamassakaan unionista. Yllättävän suuri osa kuitenkin olettaa unionin kaatuvan lähivuosina, mutta Suomen pysyvä unionissa paljon suuremmalla todennäköisyydellä. Unioni siis todennäköisesti lakkaa olemasta mutta Suomi pysyy sen jäsenenä. Tai se olisi ainakin suotavaa. Mediayhteiskunta muokkaa mielipiteitä ja tällainen se on tänään. Huomenna ehkä jo jotain kokonaan muuta. Mottonsa näköinen Eurooppa Unioni on aluetalouden ja sen vaurauden tasapuolisen jakauman kohdalla vahingoksi Euroopalle, väittävät vastaajat. Tai oikeammin heillä on sellainen mielikuva. Näin siitäkin huolimatta, että juuri tämä unioni on tehnyt mahdolliseksi kaiken sen alueelliseen tasa-arvoon pyrkivän ponnistelun, jossa köyhiä talousalueita ja myös valtioita on pyritty nostamaan oman hyvinvointiyhteiskuntamme suuntaan, mikä se sitten Kreikassa kokien onkin. Varmasti se ei ole sama välimereisen saariston kehitysalueilla kuin takavuosina Suomen susirajan takaisilla kehitysalueillamme. Eurooppa on tänään mosaiikki, jonka pirstaleinen luonne on tullut tutuksi ja siitä on syntynyt mielikuvia, jotka vastaavat paremmin eurooppalaista todellisuutta kuin vielä kaksi vuosikymmentä sitten. Tuhansien alueiden ja kulttuurien Eurooppa on paljon rikkaampi kuin mihin mielikuvituksemme yltää. Luokitukset ja stereotyyppien rakentelu, institutionaaliset tiedon jakajat, ovat vain tehneet siitä paljon pienemmän ja vaatimattomamman kuin mitä se oikeasti on. Maatalouden ja maaseudun Eurooppa Eurooppa-päivää voi juhlistaa tänään monella tavalla, tapahtumia on runsaasti. Jokainen voi löytää itselleen sopivan. Itse vietän päivää myöhään iltaan töissä ja kun se liittyy läheisesti maatalouteen ja luonnonvaroihin, maaseutuun, pidän Eurooppaa ja sen unionia erityisen tärkeänä etenkin alkuvuosien asetelmassa, jolloin maatalous ja maaseutu saivat huomattavaa lisäpotkua juuri unionin ohjelmista ja tukimuodoista. Se mitä itse olemme tehneet, on kokonaan eri asia. Suomen ympäristöpolitiikka uudistui, avautui ja avartui oleellisesti EU:n myötä etenkin maaseudulla ja maataloudessamme. Uudistuminen kohdistui tuotelähtöiseen ajatteluun sekä näiden tuotteiden ympäristövaikutuksiin. Kaikki se ympäristölainsäädäntö, joka nyt on valmiina, ei olisi ollut missään tapauksessa mahdollista yksin Suomessa ja sen tuon ajan konsensuspolitiikassa. Katsoin Yhdysvalloissa tehtyä tehomaatalouden dokumenttia, joka muistutti kauhuelokuvaa. Se mitä jatkossa toivoisin, jonka eteen olen valmis työskentelemään, liittyy maatalouden ja luonnonvarojen käytön sellaiseen ohjaukseen, jossa Euroopassa ymmärretään Yhdysvalloissa vallalla olevan tehotalouden riskit. Kun maatalous saa teollisuusmittakaavan tason myös Suomessa, sitä on voitava valvoa siitä perusarvosta, jossa kotimainen puhdas ruoka on aina pyhä asia. Siitä ei saa tinkiä tuumaakaan. Yhteiset symbolit Euroopalla ja sen unionilla ovat yhteiset symbolit. Näistä parhaiten tunnetaan lippu, sen 12 kultaisen tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla. Lippu periytyi Euroopan Neuvostolta. Unionin kansallislaulu, Euroopan hymni, pohjautuu Ludwig van Beethovenin yhdeksänteen sinfoniaan, Oodi ilolle -sävellykseen. Euroopan unionin motto “moninaisuudessaan yhtenäinen” on osuva. Virallisia kieliä unionissa on kaikkiaan 23. Virallinen rahayksikköä on euro (EUR) ja sitä käyttää euroalueella seitsemäntoista Euroopan unionin jäsenvaltiota ja kolme EU:hun kuulumatonta kääpiövaltiota. Eurooppa-päivää vietetään 9.toukokuuta, jolloin Robert Schuman esitti vuonna 1950 ehdotuksensa Euroopan luomisesta välttämättömänä rauhanomaisten suhteiden ylläpitäjänä.

Vieras valta ja sen haluttomat valtiaat

Aatos Erkko oli mediayhteiskunnan merkittävin vaikuttaja puolen vuosisadan ajan. Hän toimi Viikkosanomien jälkeen Helsingin Sanomien ja Sanoma Osakeyhtiön, SanomaWSOY:n ja Sanoma Inc:n hallituksen puheenjohtajana, toimitusjohtajana, päätoimittajana kolmannen polven perheyhtiössä. Se mitä Helsingin Sanomat kirjoitti 1960-luvulla ja kauan sen jälkeen, oli samaa kuin maakuntalehtiemme tapa viestittää ja loi käsitteen tiedon diffuusiosta journalistisena ilmiönä, megafonina ja sopulismina. Kosmopoliitin ylivoimaa Aatos Erkon ylivoima näkyi etenkin kansainvälisen koulutuksen ja kouluttautumisen kautta sekä laajassa sosiaalisessa verkostossa, joka johti lopulta Pohjoismaiden suurimpaan päivälehteen ja nykyisin vaikkapa Venäjän mittavimpaan viikkolehtien julkaisukapasiteettiin muiden Erkon omistamien julkaisufoorumeiden rinnalla. On syytä puhua merkittävästä mediamogulista ja tämän vallankäytöstä sekä sen juurista Suomessa. Päätoimittaja Janne Virkkusen nekrologi on kahden sivun mittainen (7.5). Oikeammin koko lehti on ollut vahvasti Erkon suvun, etenkin Aatos Erkon pitkän uran työnnäyte, jossa korostuu patrioottinen ihminen ja tämän Suomen asemaa pohtivan yhteiskunnallisen vaikuttajan yksinäisen innovaattorin hieman lohduton, pessimistinen taival. Ihminen ei itse valitse tehtäväänsä, puhui tai kuvitteli mitä tahansa. Erkon kohdalla valta ja vastuunkanto ovat olleet suvun mukanaan kuljettamia, monella tapaa historiaa ja yhteiskuntaa tutkivalle tuttuja latuja esittelevää kohtaloa. Jos hän olisi toisin toiminut, lehti olisi kadonnut tai kohdannut kustantajana ja mediakonsernina nykyistä paljon vaatimattomamman elinkaaren Suomessa, joka sekin voisi olla kansakuntana kokonaan muuta kuin mitä kehnompi journalismi edustaisi ja minkä se myös kansakuntana ansaitsee. Patriootin puhetta Virkkusen tekstissä toistuvat käsitteet velvollisuus, itsenäisyys, valta, tasavaltalainen ja kosmopoliitti. Erkon omista puheista ja kirjoituksista on lainattu käsitteet voitontahtoinen kulttuuri, komennettu tehtävään, valta on minulle vieras käsite. “Minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa Helsingin Sanomissa, vaan katson kuuluvani lähinnä oppositioon” on lainaus vuodelta 2008. Se on omituisessa ristiriidassa siihen kuvaukseen, jossa Virkkunen kertoo kuinka lehden jokainen päätoimittaja, hän mukaan lukien, sai kokea Aatos Erkon suorapuheisuuden, joka varmasti kuului myös käytävän puolelle. “Hän oli vaativa esimies, jonka vuorollaan saivat kokea yhtiön toimitusjohtajat ja päätoimittajat” (HS 7.5. 2012). Käsitteet “avoimesta tulevaisuudesta” ja “luonteen pessimismistä” ovat nekin oudolla tavalla ristiriidassa sellaisen henkilön kohdalla, joka modernisoi lehtitalon ja korosti omistajan osalta vain taloudellisia intressejä ja varoi puuttumasta toimituksen sisällölliseen ja journalistiseen linjaan. Erkko epäilemättä muuttui ja koki 2000-luvun jo aivan eri tavalla kuin parhaat miehuusvuotensa. Sain hänestä ihmisenä aivan erilaisen kuvan kuunnellen niiden ihmisen puheita, jotka tunsivat hänet Karjalassa sekä maakuntien painotalojen paikkakunnilla Savossa ja Hämeessä. Ihminen on sen mittainen kuin hänen verkostonsa lukijat, Hämeessä hämäläinen kirjuri ja museonhoitaja, Karjalassa karjalainen kauppamies ja talousnero, Savossa sanankäyttäjä ja taitava meklari ja mesenaatti, Helsingissä luonnollisesti vallankäyttäjä. Ne tiedot kertovat puhujasta, maakunnasta, valtiosta, kokijansa tavasta löytää sieltä oma itsensä, omat juurensa, symbolirakenteensa. Vallanpitäjän kieltä Onko toimituksellinen pessimismi mediayhteiskunnan suomalaisena megafonina Erkon tuoma maailmankuva? Onko puheet paikallaan pysymisestä ja luterilaisesta työn kulttuurista, “liike kaikki kaikessa, elämästä”, avoimessa aikakauden organisaatiossa, Mauno Koiviston ja Aatos Erkon yhteistä kieltä? Oliko aikakauden poliittiset liikkeet ja valinnat median tuomaa prosessia vai vaikuttiko kansakunnan oma, uudistuva yhteiskunta ja sen kasvutarina, uudet instituutiot pikemminkin median valintoihin ja loivat sen kulttuurin, jossa Erkon mediatalo lopulta eli ja sopeutui kymmenien korkeakoulujen ja yliopistojen, nousevan uuden sivistyneistön vaatimuksiin? Oliko uusi mediayhteiskunta ja sen sähköiset välineet, kansalaismediat, yhteisömediat, sosiaaliset mediat ja globaali mediatalojen sopeutumispaine, innovaatiojournalismi, uudet teknologiat ja niihin panostaminen, uudet organisaatioinnovaatiot rinnan symboli-innovaatioiden kanssa, pikemminkin suomalaista mediataloa ruoskiva ja samalla ruokkiva käsi kuin tapa tuoda ne Suomeen sen jälkeen, kun monet digiajan teknologiat olivat rantautuneet maahan maakuntalehtien toimesta? Digiaika kotiutui Hesariin lopulta muuta mediaa hitaammin. Ilmaveivi strategiana Mediayhteiskunnan tyypillinen ilmiö on suomalainen jääkiekkojoukkue, jonka tärkein ketju on tänään kiekkofanaatikoille, ja myös etäämpää MM-kisoja seuraaville, Kalervo Kummolan johtama viisikko, jossa eniten peliaikaa ovat saaneet sikariportaaseen lukeutuvat pelurit. Kun huomio kiinnitetään heihin, paineet Jukka Jalosen valmentamalta joukkueelta väkevät kotikisoissamme. Peleihin ei pääse edes mukaan elämöimään, kun kanavat ovat maksullisia ja liput liian kalliita. Onko kyse tosi kierosta strategiasta pyrkiä rikkomaan kotikisojen kirous, jossa isäntämaan voittajaa saa hakea kaukaa Neuvostoliiton punakoneen ajoilta? Paineet pois lätkäjätkiltä ja Kummolan ketjulle, väki ulos kaukaloista mesomasta, televisioaika ylessä vanhoille leffoille ja juhlimme kohta kultamitaleja. Ja taatusti kolhimatta “poikaa” raitistuen edellisestä laitoskäynnistä viisastuneina punaista mattoa uusin lakerikengin tepastellen. Kanadalaisten paineita voi lisätä suomalaisten missien avustamana. He kyllä osaavat sen taidon. Surullista strategiaa Helsingissä ja Tukholmassa pelattavat kisat muistetaan väärin mitoitetuista lippujen hinnoista ja yleisradiostamme, joka ei ole kisoissa mukana lainkaan. Se, miksi maksamme verorahojamme yleisradion toimintaan, johtaa ilmeisesti lisääntyviin kustannuksiin seurata perinteistä ohjelma-antia maksullisilta kanaviltamme. Kun formulat ja kiekkoleijonat siirtyivät maksullisille kanaville, yleisradion osaksi jäi kertoa, printtimedian tapaan, taustoittaa tapahtumia seuraten kanadalaisten pelaajien ja suomalaisten missien maailmaa sekä Kummolan tapaisten pelaajien taklauksia vastassa suomalainen vasemmistopoliitikko. Kansanedustajanakin kunnostautunut Kalervo Kummola on oppinut siellä väärille pöytätavoille. Yksikin kausi eduskunnassa parlamentaarikkona pilaa kenet tahansa, tekee työkyvyttömäksi. Tätä varten edustajilla on oma kotiuttamisrahansa. Huikea näytelmä Meille on välitetty kevään kansallisesta suurtapahtumastamme mainostelevision mainosten ruokkimana nyt kaksi peliä. Suomi on tehnyt niissä kaksi maalia ja saanut kuusi pistettä, maksimin. Jos näin jatkuu, Suomi voitta kisat ja näemme kymmenen maalia. Jos seitsemässä seuraavassa, koko kansalle televisioidussa pätkässä, niiden kolmessa viimeisessä pelissä, tulee tappio, Suomi ei silloin voita kisoja. Yksi maali ei silloin ole riittänyt, maalivahti ei ole ratkaissut näkemiämme kymmentä peliä. Tämä tapa esitellä kisat muistuttaa formulakisojen jälkilähetyksiä. Kukaan ei niitä katso, ellei ole aivan sekaisin Kimistä tai vahingossa television ääressä tuon jälkilähetyksen aikana. Niissä kisat ratkaistaan mainoskatkojen aikana ja tankkauspaikoilla, varikkoreissuilla. Tämä yhden varikon taktiikka on oiva tapa tappaa lajin vuosikymmenisen tradition tuoma rahavirta ja alan harrastajat katoavat. Sen piirissä pyörivät lapset ja heidän vanhempansa kun ovat aiemmin edustaneet suuria massoja. Kun massat unohtuvat, katoavat myös lajin osaajat. Ahneus ja ylimielisyys vie aina kalat vedestä massalajien ja -viihteen kohdalla. Niitä ei pidä muuttaa elitistisiksi. Elitistinen päivälehti, kirja tai televisio, eivät ole kannattavia, ellei tätä ylellisyyttä makseta kantamalla veroja kaivoon. Kreikka on juuri tätä eurooppalaista poliittista ylellisyyttä, EU:n turhamaisuutta. Kauanko Kreikka sitä kestää? Homeerinen pilanteko, draama, tragedia ja komedia, ei ole urheilulaji ensinkään. Suvun perintö Aatos Erkko, toisin kuin Kalervo Kummola ja hänen tiiminsä, ymmärsi edustavansa massamediaa, joka edellyttää printtimedioilta ja sähköisiltä medioilta kykyä sopeutua massojen mieltymyksiin. Yhdysvalloissa ja Kanadassa jääkiekkoa pelataan eri säännöin kuin pienessä Suomessa. Tämä koskee myös mediaa ja sen murrosta. Mallien suora imitointi on aina vaarallista. Nyt on syntymässä paha virhe, jossa mukana on lukuisia alakohtia. Aatos Erkko sai koulutuksensa Yhdysvalloissa, osin myös toki Keski-Euroopassa ja piti silmänsä auki kulkiessaan kosmopoliittina maailmalla. Tämä käytäntö oli hänen geeneissään. Oikeammin hän olisi halunnut seilata vapaana kohti auringonlaskua Juha Vainion sanoittamaa rallia mukaillen, albatrossina joka lentää. Aatos Erkko kantoi isänsä ja isoisänsä antamaa painolastia, johon kuului myös Suomen ulkosuhteet ja sisäpolitiikka. Kari Suomalainen Erkon pilapiirtäjänä teki jopa Kekkosen ajasta siedettävän ja ymmärrettävän. Se kevensi kansakunnan taakkaa. “Ainostaan menestyvä yritys voi ylläpitää joskus niinkin epätaloudellisia yksiköitä kuin sanomalehden tai kirjan kustantamisen”, on vuodelta 1998 ja samasta haastattelusta myös tokaisu: “En koskaan tehnyt sitä, mitä olisin toivonut tekeväni. Minuthan komennettiin tänne..” (HS 7.5. 2012, lainaus 25.10. 1998). Samassa sitaatissa on vielä toteamus: “En ole pyrkinyt mihinkään vallankäyttäjän rooliin. Valta on minulle aika vieras sana ja vieras tekijä.” Johannes Virolainen pyrki perkeleesti On aivan varmaa, että Ranskassa juuri valittu uusi presidentti Francois Hollande on pyrkinyt valtaan, valta ei ole hänelle vieras käsite ja hän tulee sitä myös käyttämään. Niin ikää on varmaa, että Kreikassa vaalit voittaneet puolueet tulevat ottamaan heille annetun vallan, käyttämään sitä, ja mukana on nyt meille kokonaan vieraita vallanpitäjiä. Edelliset vallanpitäjät, EU:n vaatimuksiin myöntyneet, menettivät vallastaan yli puolet. Se kertoo kyllä kaiken ja sen voi myös ymmärtää. Elämme nyt kokonaan eri vaihetta kuin vielä ennen täydenkuun aikaa ja sen saapumista kiertolaisenamme lähimpään pisteeseensä maata kiertävällä hieman elliptisellä radallaan. Muutkin kuin kuuhullut pääsevät jatkossa osalliseksi niistä ilmiöistä, joita alkukeväästä 2012 elimme. Kortit ovat taas kerran jaettu uudelleen. Aatos Erkon jälkeinen aika on eri asia ja muistetaan, kuten Nokian kohdalla, Ollilan aika ja aika hänen jälkeensä. Historian kirjaamana Ollilan aika oli luonnollisesti kulta-aikaa. Kun jokin asia on kansakuntana laiminlyöty vuosikymmeniksi, kuten Suomessa luonnonvarat ja kaivostoiminta, siihen palaaminen myöhemmin on opiskelua, jossa muut ovat edenneet vuosikymmeniä meistä edelle, ja olemme kuin Aatos Erkon kuvaama kansa, joka odottaa kuinka asiat ratkeavat siten, että istumme ja pyörittelemme lakkejamme, ihmettelemme. Tai ryntäilemme ulkomaisten kaivosyhtiöiden omistamille valtauksille kainalossa vaskooli. Olen kokenut tämä järkytyksen jo kerran vetäessäni kansallista pellavaohjelmaa, jossa 1800-luvun välineitä alettiin hakea ullakolta kuitupellavan käsittelyyn öljypellavaa viljeltäessä.