perjantai 11. helmikuuta 2011

Kolme musketööriä ja d'Ardagnan

Suomalaiset mediat puhuvat ja kirjoittavat kolmesta suuresta ja tarkoittavat demareita (17 %) kepua (19 %) ja kokoomusta (19 %) sekä näiden gallupsuosiota. Kun nämä laskee yhteen, syntyy galluppien mukaan summa, joka vastaisi runsasta puolta kansakunnan äänestysikäisistä. Jos mukaan lasketaan vielä passiiviset ja vaaleissa nukkuvat, noin 30 % kansasta, kolme suurta edustavat lopulta noin 40 % osuutta yli 18vuotiaista kansalaisistamme. Kun mukaan lasketaan neljäs suuri, perussuomalaiset (17 %) päästään jälleen puolivälin paremmalle puolelle. Miksi pienet ovat medioittemme kielessä suuria?

Vanhat käsitteet takaraivossa

Mihin on kadonnut takavuosien punamulta (kepu + sdp = 36 %), kansanrintama (kepu + koko vasemmisto = 43 % ), sinipuna (kok + sdp = 36 %) ja porvarihallitus (kok + kepu = 38 %). Miten on mahdollista, että emme saa enää kokoon toimintakykyistä ja edes 50 %:n rajan ylittävää hallituspohjaa laskematta yhteen “kolme suurta“. Miksi puoluekenttämme on hajonnut ja pirstaleinen, suurten aatteiden ja maailmakuvien puolueemme ovat jääneet historian lehdille? Mihin ovat kadonneet suuret aatteet ja niiden edustajat, suuret puolueemme? Miten Timo Soini saattoi haastaa koko tämän kolmikon, ja voittaa?

Kun maahan runnottiin Kekkosen aikaan, ja toki paljon myöhemminkin, todella laajapohjaista vastuunkantajaa, kansanrintama kertoi todella leveistä hartioista ja konsensuksesta. Nyt tuo rintama ylittää juuri ja juuri 40 %:n rajan ja koko vasemmiston yhteinen kannatus alkaa uhkaavasti painua alle 25 prosentin. Samalla pois on jäänyt käsite “ei-sosialisti”, jolla tarkoitettiin näitä muita puolueitamme. Näitä taas vaaleissa on mukana liki 15, joista yksi nousi satelliitin tavoin, ja on vakavasti otettava pääministeripuolueena kevään vaaleissa.

Supersu ja vanhat puolueet

Mitä nimitystä käytetään hallituksesta, jota johtaa Timo Soini, ja jossa mukana ovat joko nykyiset kokoomus ja keskusta tai toinen vaihtuu demareihin? Soini on puolueineen hallituksessa joka tapauksessa, oli hän pääministeri tai ei, ja edustajien määrä voi olla lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Salkkuja tuollainen puolue saa kantaakseen hyvinkin puolenkymmentä ja osa on todella painavia. Syntyy superilmiö, josta Suomen Kuvalehti on löytänyt käsitteen “Supersu”.

Haluamastaan nykyisestä Mauri Pekkarisen salkusta Soini voi olla jo varma. Pääministerinä hallitusneuvottelut sujuvat huomattavasti helpommin kuin jääden kielen mitan päähän suurimman puolueen paikasta. Niskoittelevan voi aina heittää yli laidan ja suuria kynnyskysymyksiä ei lopultakaan tule montaakaan. Vihreät ovat itsensä oppositioon jo valinneet, ja se oli omituinen valinta heiltä. Kun yhteiskunnallisen ilmaston vainu on noin heikko, sietääkin jäädä oppositioon.


Mari vastaan Timo

Loppusuoralla näkyvin taistelu käydään Mari Kiviniemen ja Timo Soinin välillä. Kiviniemellä on kokemusta suuresta vaalikiertueesta, keski-ikäisten konkareitten Väyrysen ja Pekkarisen näyttävästä voitosta. Sellaista näyttöä puuttuu niin kokoomuksen kuin demareitten johdolta.

Timo Soini ei vain ole sama kuin Väyrynen ja Pekkarinen, eikä vaaleja käydä keskustan perinteisillä aitovarsilla, vaan suurten kaupunkiemme lähiöissä. Kiviniemen sanoma ei voi upota samaan aikaan kovin hajanaiseen kenttään, siinä missä Soinin sanoma on jo uponnut.

Soinin menestyksen salaisuus on hänen ulkonäkönsä, kyky argumentoida selvästi ja ymmärrettävästi sekä keventää tarvittaessa, varoa leijumista sanomansa jälkeen. Miehen yleinen ilme, fyysinen esiintyminen, ei ole ristiriidassa hänen sanomansa kanssa. Soini ei ole epäuskottavat, kuten Jutta Urpilainen poliittisen sanoman viestittäjänä. Ja loppukiri käydään juuri kameroiden edessä, jossa pienetkin erot käyvät suuriksi. Siinä kahden kärki alkaa erottua selvästi. Syntyy dualistinen kahtiajako, jossa “kolme suurta” ei voi tukea toisiaan. Toiseen ääripäähän on jo valittu Timo Soini, tahdottiin sitä tai ei. Se on huikea etu dualismissa.

Vanhat käsitteet romukoppaan

Politiikan tutkijan ja toimijan, poliitikon takaraivossa, kummittelee vielä kauan vanhat käsitteet ja nimihirmut, hallituspohjista tuttu slangi, jotka eivät sovi enää lainkaan uuteen poliittiseen ilmastoon ja sen äänestäjien käyttöön. Se palvelee Soinia ja hänen sanomaansa. Vanhat puolueet ja niiden kieli erottuu uudesta toimittajan kautta ja tukemana. Media käyttää käsitteitä, joissa kolme “suurta” kokoontuvat päättämään ja pohtimaan maan asioista ja pääministeristä. Samaan aikaan todellinen vaalien voittaja, ja mahdollinen tuleva pääministeripuolue, on kokonaan ulkopuolella tilaisuuden. Missä on Timo Soini, kysytään?

Soini oli mukana kun häntä haastatteli uudessa yksinpuheluohjelmassaan väsynyt ja silmin nähden rasittunut Harry Hjallis Harkimo. Harkimo halusi erottaa Soinin. Ihminen ei pääse irti vanhoista rooleistaan kameran edessä ilman ohjaajaa. Eilen A-Studio oli kutsunut Soinin vieraakseen yhdessä Sixten Korkmanin, Ålandsbankenin pääjohtajan ja keskustan nuoren mepin kanssa kiivailemaan euron kohtalosta.

Korkman vastaan Soini

Pääesiintyjät olivat odotetusti Korkman vastaan Soini. Kun mukana on neljä puhujaa, kahden kärki syntyy dualismin tuotteena. Ålandsbankenin johtaja myötäili Soinin näkemyksiä ja mepin tehtävä oli pitää yllä keskustelua, jossa miehet vaivautuivat puheenvuorojen pituudesta ja niiden tosikkomaisesta esitystavasta tukea Korkmania, byrokraattista asiantuntijaa, ylimielistä ihmistä.

Suomalaiset ottavat meppeinä EU:n ja sen byrokratian uskomattoman tosissaan. Se näkyy jopa Wikileaksin paljastamista harvoista suomalaisten poliitikkojen arvioinneista Yhdysvalloissa. Niinpä Alexander Stubb kuvataan mukaansatempaavan fiksuna, niin kun hän varmasti onkin, mutta samalla “Stubb ja monet muut Suomen johtajat ottavat EU-jäsenyytensä hyvin tosissaan” (HS 11.2, Wikileaks vuoto 3.2.2010). EU on suomalaisille byrokraateille liian vakava ja tosikkomainen asia. Paitsi ei toki tietenkään Timo Soinille. Elämä ei ole Timo Soinille vakava asia ulkopuolella katolisen kirkon, ja siitä ei ole syytä kiivailla protestanttisessa maassa. Sekin on suuri etu. Homokeskustelumme ei katolista kiinnosta. Miinaan astui kristillisten puheenjohtaja ja muutama vihreä. Tätä suomalaista arvokeskustelua vei Sanomayhtiön päätoimittaja.

Asiantuntija ei ole poliitikko

Keskustelu Soinin ja Korkmanin välillä oli mahdotonta, Korkmanin ottaessa euron toisin kuin Soini ja häntä tukenut pankinjohtaja, pelkkänä valuuttana, joka loppuu kun Saksa niin päättää. Samoin vertailu Ruotsin ja kruunun asemaan oli mahdotonta Korkmanin kuvatessa euron kiveen hakattuna ja jumalten antamana, jossa Suomella ei olisi ollut Ruotsin kaltaista vaihtoehtoa.

Korkman on Vaasassa vuonna 1948 syntynyt ETLAn ja EVAn toimitusjohtaja, koulutukseltaan valtiotieteen tohtori. Ecofin johtajana Korkman toimi vuodet 1995-2005 ja kilpaili aikanaan Erkki Liikasen kanssa Suomen Pankin pääjohtajan virasta. Tällainen ihminen ottaa itselleen helposti oppimestarin ja asiantuntijan roolin poliittisessa väittelyssä. Soinin kaltaiselle ammattipoliitikolle, jonka argumentit ovat televisioon riittäviä, sellainen on helppo vastustaja. Argumentit on käyty pian läpi ja sen jälkeen edessä ovat poliittiset arvovalinnat. Korkman löysi valuutan vaihtoon liittyvät ongelmat turistille. Turisti maksaa kaiken luottokortillaan.

Yhden koon lippalakki

Epäilemättä Ruotsi hyötyy nyt kruunustaan ja Suomi olisi menestynyt markkansa kanssa Ruotsin tavoin ja ilman erityisongelmia. Kreikan ja Portugalin, Irlannin ongelmat eivät suomalaisia tänään kiinnostaisi lainkaan ilman euroa. Suomalainen meppi ei taistelisi kynsin hampain sellaisen asian puolustamisessa, jossa perustelut on haettu muusta kuin fansissipolitiikasta. Tunteilu eurolla ei tunnu miltään. Markalla sitä vielä toki käytiinkin.

Ketä ilahduttaa maksaa Suomessa huonosti taloutensa hoitaneitten pankkien tai valtioiden huolet Välimeren alueilla? Suomen markka ja kansantalous ei oliivipuulehtoon kaadu. Saksan markka ja rupla, Ruotsin kruunu ja dollari, brittien tekemiset toki vaikuttavatkin, kiinalaisista nyt puhumattakaan.

Väittelyssä Soini keräsi pisteet pelkän asiatietonsa avulla, mutta myös rennon esiintymisensä kautta. Kevyt huumori ja lippalakkihuuli upposi kuulijaan siinä missä keskittynyt olemus silloin, kun oli kuunneltava ja vastattava argumentoituun väittelyyn. Kun pään koko vaihtuu, lippalakinkin soisi kooltaan muuttuvan.

EU -tosikot

Soini ei alkanut leijailla vastaustensa jälkeen, kuten 1970-luvun oppi-isänsä Veikko Vennamo usein erehtyi televisiossa, mutta myös tupailloissa, tekemään. Tupailtojen maneerit tarttuivat ja tulivat mukana televisioon. Televisio paljastaa ja oma mielihyvä, turhautuminen tai sekoilu, provosoituminen, on osattava peittää eikä lähdettävä poliittiseen liturgiaan silloin, kun on myös asiallista sanottavaa, argumentti Korkmanin kuplaksi jääneille väitteille. Korkman oli liian ylimielinen ja kompastui Soinin ja Ålandsbankenin johtajan kylmiin tosiaisoihin.

Suomalaisista poliitikoista Wikileaksin muutamat vuodot paljastavat oleellisen ja tätä käytäntöä jatketaan myöhemmin Helsingin Sanomien ja norjalaisen Aftenpostenin yhteistyönä. Tätä samaa yhteistyötä maailmalla ovat tehneet mm. The Guardian, El Paisin, Le Monde, Der Spiegel ja The New York Times. Tällä yhteistyöllä on voitu varmistaa, ettei julkaistava tieto vaarannan kenenkään turvallisuutta.

Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittajana, taustoittaa lehden valintaa toimituksellisena tapana auttaa lukijoita ymmärtämään kansainvälisen politiikan päätöksentekoa ja ajattelutapaa. Paljastukset kertovat huippupoliitikkojen suhteista, niiden muutoksista ja arvotuksista, jotka varmasti myös vaikuttavat maailmanpolitiikkaan, omaan arkielämäämme. Pentikäisen perustelu on riittävä ja yhteistyö medioitten välillä perinteistä.

Ei uutta, ellei olisi maailman mielipide

Presidenttimme Tarja Halonen ei ole tehnyt virheitä, koska hän ei ole tehnyt yhtään mitään, arvelee Sauli Niinistö syksyllä 2005 vastaehdokastaan. Ajoittain syöksähteleväksi kuvattu presidenttimme käyttää myös arkikieltä toisin kuin edeltäjänsä, paljastaa Wikileaks. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa arkipäiväistä, ei kovin sofistikoitua henkilöä. Toki suomalaiset muumimammansa tuntevat. Sen sijaan olemme erityisen kiinnostuneita siitä, mitä meistä sanotaan maailmalla, etenkin presidentistä. Nyt sekin sitten tiedetään.

Paavo Lipponen on taas pragmaattinen valtiomies, joka toisaalta ei pääse pikkupolitikoinnin yläpuolelle. Sen suomalaiset ovat jo havainneet “so what” -Lipposestaan. Mutta oliko sekin maailmalle levinnyt käsitys Lipposesta?

Erkki Tuomioja ampuu lonkalta. Blogit ovat huolimattomia, eivät kerro kuinka kyseessä olisi pohtiva älykkö. Opiskeluajan Halonen ja Tuomioja löytyvät Yhdysvaltain arvioissa, ja niissä tiikeri ei näytä pääsevän raidoistaan. Siinä missä Tuomioja on punainen vaate Yhdysvalloista nähtynä, Lipponen edustaa päinvastaista näkökulmaa. Tämä olisi ollut syytä tuntea jo aiemmin Jäätteenmäen erotessa, turhaan.
Mutta miksi poliitikot kirjoittavat bloginsa niin huolimattomasti? Muutama rivi täyttä roskaa.

Soinin ansio on historiallisen merkittävä jo nyt

Suomalaisen poliitikkojen omat arviot toisistaan, ja median näkemykset heistä, välittyvät sellaisenaan myös diplomaattien arviointeihin. Ne ovat suomalaisia arvioita pinnallisempia ja karikatyyrimäisen koomisia, ne on laadittu ikään kuin seuraten television nukkeanimaatiota. Sieltä diplomaattimme ovat ne varmaan löytäneetkin.

Tässä suomalaisessa nukkeanimaatiossa perussuomalaisten Timo Soini on nousussa tulevien vaalien koko jännitteeksi, ja hänen ansiotaan on vaalien mahdollisesti korkeampi äänestysprosentti. Se suosii samalla Soinin menestystä ja etenkin syrjäytyneet löytävät sitä kautta itselleen kananavan, jota muuten ei nyt löytyisi. Näitä syrjäytyneitä taas ei olisi ilman sellaista politiikkaa, josta syytetään uusliberalistista Lipposen aikaa, ei niinkään enää Vanhasta. Vanhasen ajan synnit tulevat skandaaleista, puoluelaitoksen rappiosta.

Uuden poliittisen kanavan löytymistä on pidettävä erityisen suuressa arvossa ja ansiona. Kadulla tapahtuva väkivalta on sen toinen vaihtoehto. Politiikka on tullut Soinin mukana politiikan sisälle, ja siitä näyttää ärsyyntyvän jopa 1970-luvun politiikan toimittaja. Takaraivoon rakennetut tutut ismit eivät nyt enää toteudu, ja sen poispyyhkiminen on vanhalle vasemmistolaiselle politiikan toimittajalle jopa vaikeampaa kuin urheilijatoimittajan kokemat vanhat doping -voitot ja sinivalkoisen Paavo Noposen äänen muuttaminen kansainväliseksi ja nuortenkin ymmärrettäväksi analyysiksi.

Ei kommentteja: