Posttraumaattinen kokemus

Vuodenalun TV-annissa Jörn Donner tavoittelee turhaan tv-esseen avulla hakea syliotetta Mannerheimin persoonasta. Suomen posttraumaattisten vaiheitten näkyvimmästä sankarihahmostamme, liki herooisesta kalevalaisesta taruolennosta, ei voi tehdä dokumenttia, joka menisi ohi jo kerrotun ja opitun taruston.

Donner oli kiinnostunut siitä, kuinka kansakunnan kaapin päälle kohotetut ihmiset kokevat itse asemansa historiassa. Kuten usein, Donner päätyy lopulta oman kuvansa, sukunsa tarinan esittelyyn. Muuta vaihtoehtoa kun ei ole kuvattaessa henkilöä, joka on 1800-luvulta ja muuttunut itsenäisen Suomen nationalismin keulakuvaksi.

Donneria vaivaavat omat juuret, isä ja isoisä Mannerheimin aikalaisina peikkoina, suvun oidipaalisena ongelmana ja pakkomielteenä. Ikääntyvä Donner on jäänyt juurtensa vangiksi, eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa. Isän ja isoisän jälkiä ensin seuraten hän alkaa nyt seurata heidän jumaloimansa Mannerheimin jäljillä. Näin isän tekemä kirja saa jatkoa, selitysosan. Topeliuksen Maamme kirja uudemman maamme kirjan.

Mies vailla menneisyyttä

Donnerin mielestä näiden kipsikuvien ihailu on välillä sokeaa. Donner halusi kuvata Marskin nykysilmin ja pienellä budjetilla. Donneria lainaten slow-food -liikkeestä tulee slow-movie -liike. Syntyy vaikutelma, jossa Suomi on nyt, ja oli myös Marskin aikaan statisti maailmanpolitiikassa ja että Mannerheimin itsetuntokin oli lopulta perisuomalaisen heikko. Odessassa tsaarin ajan kenraali oli mies vailla menneisyyttä mutta myös tulevaisuuttaan. Suomi antoi jälkimmäisen, mahdollisuuden.

Vain myöhempi ihailu, oman kansallisen itsetuntomme kannalta välttämätön paha, johti kulttiin, jonka Mannerheim itsekin ymmärsi ja eli sen kultin mukaan, sitä tukien yhdessä jopa 1950-luvun Paasikiven rinnalla ja tämän oivalluksesta. Vasta Kekkosen jälkeen kansakunta alkoi olla vapaa tästä ahdistavasta kultista ja alkoi kehittyä demokraattiseksi valtioksi.

Donnerin tavoite on ymmärrettävä ja hyvä tehdessään ihmiskasvoista Mannerheimia, jossa ei ole hänen näkökulmastaan mitään sympaattista ja lämmintä, rakastettavaa. Kenessä kultihahmossa ja aikansa historian liikkeitä kuvaavassa paaluttajassa tällaista voisi ollakaan? Sellaisen pronssivaloksen myöhempi raaputtaminen on vain vanhan kuonan poistamista ja tuloksena on entistäkin kirkkaampi veistos. Tämän tekemiseen media uhraa paljon aikaa ja vaivaa, lähettää Donnerin asialle jo kolmannessa sukupolvessa. Maalla on oltava varaa myös muihin kuin suomalaisiin ohjaajiin ja kosketus ruotsalaiseen kulttuuriin.

Kirjoja poltteleva juoppo

Hieman samaa yritti Timo Koivusalo tehdä Sibeliuksesta juopottelemassa nuorena miehenä ja polttamassa hämäläisäijänä Juhani Ahon, savolaisukon, kirjaa. Juuri tämä kohtaus oli sympaattisin lyhyt katkelma nuoren Sibeliuksen elämästä. Lopuksi tuli jo pateettinen tuttu kohtaus vielä oman kahdeksannen sinfoniansa polttajana, jonka Seela Sella kiitteli Koivusalon ohjauksessa taivaallisen kauniiksi ja liian suureksi kenen tahansa kuultavaksi. Savolainen Pertti Pasanen ei polttanut vaan käytti kirvestä hävittäessään hengentöitään. Silti Suomen kansa ei tule koskaan pääsemään täysin irti Uuno Turhapurosta.

Heikki Nousiainen, näytellen Sibeliusta vanhuksena, saa aikaan toki nostalgiaa ja Seela Sellan kosinta hetkellä, jolloin mies on ikänsä puolesta seniili ja kykenemätön vaimoaan enää pettämään, tekee oikeutta Heikki Nousiaisen näyttelijänlahjoille. Sen sijaan kaikki muu on valjua kansakunnan historian paatosta, jossa sen tuntematon nuori on mukana omituisessa menossa kehyskertomuksen pettäessä.

Käsikirjoituksesta puuttuivat suomalainen posttraumaattinen paatos ja sen maaseutukuvaukset, Timo K. Mukan elämä maalimassa, jossa vastassa oli pilkka, viha, halveksunta ja lyhyt elämä kuvataiteilijana, runoilijana ja kirjailijana. Sibelius eli aivan liian vanhaksi, joi konjakkia, poltti sikaria ja edusti aikansa eliittiä Mannerheimin tapaan kaukana kansansa syvistä riveistä.

Suomalainen pakkomielle

Suomalainen tapa jäljittää maan historiaa merkkimiesten kautta on niin Donnerin kuin Koivusalon kohdalla sataa vuotta lähestyvän itsenäisen kansakunnan pakkomielteistä muistamista ja vanhojen muistikuvien paaluttamista myös nuorempien sukupolvien piilotajuntaan, sosiaaliseen muistiin ja pääomaan. Näistä koomisin on Hollywood roskarainoja ohjaavan palkkaaminen niin ikään Mannerheimista kertovan “toimintaleffan” tuottajaohjaajaksi.

Miten hyödyllistä tämä kaikki on sivistyskansan muistissa, jossa sankareita ei enää tarvita, ei ainakaan sotien kautta syntyneitä, jää pohdittavaksi. Samaisen lehden (HS 2.1) pilapiirtäjä kertoo suojelupoliisin suojelevan tänään terrorismista, omasta työpaikkaterrorismistaan. Se on pikemminkin vuoden 2011 alun teema, ei niinkään tapa ruotia printtimedian keinoin Venäjän motiiveja Hodorkovskin ja oligarkian tuomitsemisessa tai Kiinan tapaan ajaa omaa demokratiaansa, jossa 1200 miljoonainen kansakunta on noussut kansainvälisen politiikan ehdottomaksi huipuksi.

Moraalinen neuvonta on aina epäilyttävää silloin, kun oma maa on lähestymässä vaalejaan, joiden tulos saattaa olla rauhan ajan historiamme omalaatuisin, ja paljastaen sellaisia syviä kansankunnan traumoja, joista media on tyystin vaiennut.

Malka omassa silmässä

Traumojen hakeminen Intiasta, ikiaikaisesta Khalistanista ja sikhien uskonsotureista odottamassa omaa Mihail Gorbatsovia maailman kohta väkirikkaimman kansakunnan hajottajaksi, on aivan liian näkyvä tapa siirtää omat ongelmamme maailman laidalle, Punjabin maakuntaan Pakistanin ja Intian rajalle (HS 2.1). Sen ymmärtäminen vaatisi tässä sikhien 30 miljoonaisessa riidan pesässä paljon enemmän aikaa ja osaamista kuin Mannerheimin esseistinen kuvaus viisiosaisena televisiodokumenttina. Paikallisten parrakkaiden kadun ukkojen haastattelu kun ei tee oikeutta koko totuudelle, kuten kävellen Helsingin katuja ja kysellen kuulumisia lumisen talven harmeista.

Edvin Laine ei ole Steven Spielberg

Suomalaisessa vuoden vaihteen televisiotarjonnassa kansa taisteli ja miehet kertoivat. Paikka vain vaihtui nyt vikkelään Karjalan Kannakselta loikaten The Pasific-Tyynenmeren taistelutovereihin.

Steven Spielbergin ja Tom Hanksin kuvaamana vanhat Vietnam-elokuvat saavat uutta syvyyttä. Sama on havaittavissa verrattaessa Edvin Laineen sotakuvausta uusimpiin sotiemme estetisoijiin. Yhteistä on enää se, kuinka nuoret viattomat pojat joutuvat uuteen eksoottiseen maailmaan, vihamielisiin oloihin, joista he eivät aluksi ymmärrä mitään, mutta jo yhden tulikasteen jälkeen ovat vanhoja jermuja. Uutta on kerronnan tiivistyminen posttraumaattiseen stressiin, sen jatkumiseen, vaikka sodasta on jo vuosikymmeniä, pian sata vuotta. Alamme ymmärtää kuinka sodan traumat periytyvät epigeneettisesti sukupolvelta seuraavalle sekä posttraumaattisena stressinä, jopa niiden pelkkänä näyttelynä ja ohjaustyönä.

Sotapropagandaa

Sotaan lähtö on edelleen sankariteko oli kyseessä Afganistan tai Irak. Joku on aina uhrautumassa siellä puolestamme. Ja tähän sotapropagandaan pyritään esittämällä kaikki fiktiossa mahdollisimman toden oloisena, autenttisena kokemuksena. Näin syntyy elämää suurempi tarina ja sitä kannatteleva legenda, shokin tunnistamiseen liitettävät pienet yksityiskohdat, marskin sauvat ja ryypyt, sodan mielettömyyteen liitetty kuvien kerronnallinen esteettinen kauneus. Hollywood käyttää siihen eri välineitä kuin suomalaista suota ja rämettä, räjähteitä, punaväriä hangella.

Sen kuvaajatkin ja näyttelijät kärsivät myöhemmin posttraumaattisesta stressistä, kipsikuvien jäljittäjät väsyvät kirjoja kirjoittaessaan hengiltä Donnerin sukujuuria seuraten.

Kansakuntien historia ja sen traumat on kehno lähtökohta kuvata henkilöhistoriaa, säveltäjää tai sodan sankaria, kenraalia. Sama koskee Venäjän demokratiaa tai Kiinan ihmisoikeustajua ja talouden, politiikan ja vallankäytön yhdistämistä yksiin kasvoihin, Intian olojen ymmärrystä osana pienen Khalistan kohtaloita henkilöiden se kadun parrakkaisiin miehiin.

Kolme parrakasta miestä ei lisää autenttisuutta eikä tuo reaaliaikaista tapahtumaa yhtään sen lähemmäs printtimedian keinona menestyä medioitten kilpajuoksussa. Khalistanin 80-vuotiaan uhittelu sodalla ei paljoa paina tässä miljardien sosiaalisten medioitten maailmassa.

Posttraumaattinen syö ihmistä

Jos ihminen estraditaiteilijana antaa itsestään kaiken syntyy posttraumaattinen stressi. Kun Paula Koivuniemi kertoo laulujen lunnaista ja Kari Tapio kaatuu poikansa kuvaamana saappaat jalassa, kyseessä on posttraumaattinen stressi.

Kun se sama stressi toistuu vuodesta, vuosikymmenestä toiseen, se alkaa syödä ihmistä. Toimittaja kokee sen kirjoittamalla vuosikymmeniä ikäviä sensaatiojuorujaan roskamediaan lahjakkaana ihmisenä tuntien suurta syyllisyyttä lahjojensa ryöstöviljelystä. Kun tutkijalta aletaan vaatia enemmän tekstiä kuin toimittajalta ja itse hankittua rahoitusta, siitä on tiede kaukana.

Gonzo-journalismin piilojalostettu puolitotuus ei sovi älykkään ihmisen tajuntaan. On reilumpaa valehdella, tehdä journalistista viihdettä, kuin hakien puolitotuuksia. Valehteleva ihminen voi muuttaa kurssiaan, olla ihan hyvä ihminen, tehdä poliittisen takinkäännöksen, mutta puolitotuuksien esittelijä ei totuutta tunne. Sitä ei voi piilottaa tekstin sisälle ja jättää lukijan vastuulle luottaen medialukutaitoon.

Shokin jälkitila

Moni näkyvä poliitikko, ihmiselle liian suuria saappaita liikutteleva sotapäällikkö ja megalomaaniseen menoon joutunut urheilija, korkeakulttuurin edustaja tai populaarikulttuurin tähti, elää koko ajan posttraumaattisessa jälkitilassa ja liki shokissa, jossa pienetkin asiat saattavat painua tajuntaan kuin tietokoneen tallentamana. Sosiaalinen media voi tuottaa näitä kokemuksia koko ajan.

Jotkut toipuvat tästä traumasta hetkessä, toiset eivät koskaan. Shokki ja sitä seuraava trauma ovat jokapäiväiseen arkeen kuuluvia ilmiöitä ja niiden käsittely vie aikansa. Elämme posttraumaattista aikaa, jossa kukaan ei ehdi toipua edellisestä, kun jo uutta stressiä ja shokkia ollaan tarjoamassa; työpaikalla, kodissa, kaikkialla netissä.

Mäkeen kaatunut urheilija jatkaisi shokissa hyppäämistä niin kauan, kunnes hänet viedään sairaalaan kuvattavaksi, jälleen kerran ja taas sama mies. Pelko nousevan uran lopusta, yhteisön paineista ja odotuksista, vie shokissa yli repeytyneen polven tuskista.

Vuodenvaihteen parasta televisioantia oli ohjaaja Mikko Niskasesta kertonut kolmiosainen dokumentti. Kuvaus posttraumaattisesta, neuroottisesta karjalaismiehestä, ja hänen elämänkaaresta näyttelevänä ohjaajana suomalaisessa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, oli kuvattavansa näköinen ja lähellä tuon ajan kansaa, maaseutukulttuuriakin.

Pateettinen uho

Parhaiten sen huudahti julki ohjaaja Kalle Holmberg, joka tavalleen uskollisena ei kiitellyt eikä moittinut, vaan kertoi näkemyksensä yhdessä lauseessa. Siinä hän ihmetteli, miten on mahdollista, että sama mies voi sekä typenrehtiä täydellisenä tomppelina, pateettisesti esiintyen, ja päätyä myös neron rooleihin ohjaajana ja myös näyttelijänä.

Holmberg esitti kysymyksen, ei antanut vastausta. Hyvä kysymys on oikeana parempi kuin huono vastaus ja vielä väärin esitettyyn kysymykseen. Media on täynnä väärin esitettyjä kysymyksiä ja pateettista uhoa. Yritys kuvata Sibeliusta ja Mannerheimia ulkona suomalaisesta aikansa kulttuurista on ihmisestä vieraannuttavaa. Jos kohde on ollut ulkona yhteiskunnasta, omalaatuinen ja tavoittamattomissa, sitä ei pidä muuksi muuttaa elokuvan keinoin ja välinein ajan vaatimukset näin täyttäen.

Niskanen ei osannut koskaan näytellä itseään. Sen sijaan roolihahmona kahdeksan surmanluodin yhteiskuntansa uhriksi ja teurastajaksi ajautuneen miehen osassa Niskasen näyttely oli neron työtä. Jopa kuvauksissa mukana olleet kokivat työn rankkana ja sen päättymisen olleen kuin posttraumaattinen kokemus, joka vei aikaa ja toipuminen oli hidas prosessi. Dokumentin tekijä, Peter von Bagh, onkin suomalaisen elokuvan todellinen osaaja ja sen aito ymmärtäjä myös kansainvälisesti. Elokuva on todellakin elämää suurempi tapahtuma.

Kun kuvattavana oli sodan jälkeisen Suomen sukupolven maaseutu, sen omaa murretaan puhuvat arkielämän askareissa esiintyvät ihmiset, kokemus tapahtumien kulusta oli autenttinen ja Niskasen lapsuudessaan kokema trauma uskottava, isän heittämänä ulos kodistaan jo 13 vuotiaan lapsena.

Elokuvaan valmistautuminen oli kuin oman psykoanalyysin hoitoa, eikä Niskanen siitä oikein koskaan selvinnyt muuten kuin kasvamalla aikuiseksi mieheksi. Dokumentissa Niskasen pateettinen tapa esitellä itseään oli liiankin osoittelevaa ja korosti Holmbegin tunteman miehen heikkouksia. Siitä puutuivat vain Pölösen ja Kaurismäen veljesten puheenvuorot.

Epäilemättä se oli ohjaajalta tahallista, osa pahan kierrättämistä suomalaiseen tapaan paljastaen näin myös dokumentin kohteen heikkoudet. Tällaiseen käsittelyyn Donner ei pääse Mannerheimin kuvauksessaan, vaikka sitä hän varmasti nyt haluaisikin. Mannerheim ei pääse esiintymään itsenään, pilaamaan omaa kuvaansa kameroitten edessä ja ilman ratsastajapatsastaan. Donner ei pääse riisumaan kohdettaan alas satulastaan ja viemään saunaan, suomalaiseen kapakkaan ja ulos metsästämästä tiikereitä, lasten ja lastenlasten pariin jääkiekkokaukaloon, pulkkamäkeen.

Pahan kierrättäjät

Suomessa kasvaminen ihmiseksi tapahtui sodan jälkeen, ja usein vielä tänään, pahan kierrättämisen kautta. Kun se vietiin köyhissä oloissa äärimmilleen kiusaten ja rääkäten, syntyi lopulta ratkaisu, joka tunnetaan tänään parhaiten koulusurmistamme.

Sodan kautta, syvällisen traumamme haavoja lääkiten, tämän kuvaaminen oli vaikeampaa, toi mukanaan sankarihahmoja ja valheellisen marskin naamion.

Oikeammin kuvaten se onnistui vuodenvaihteen suomalaisten elokuvien uuden nousukauden esittelyssä “Pahan pojissa” ja heidän isässään, Vesa-Matti Loirin hahmossa. Tuossa hahmossa Loiri teki suomalaisen elokuvan historiaa kierrättäessään suomalaista pahaa poikiinsa isän sieluttomalla antaumuksella ja kiihkolla. Pahan kierrätyksessä Loiri teki parhaansa.

Paha maa on jo suomalaisen pahan kierrätyksen synteesi. Kirjailijana vain Ilmari Kianto kykeni niin pitkälle vietyyn piinaan ja sen esittelyyn, ansaitsi siitä ruotsalaisten suomalaiselle antaman Nobelin. Tässä Mannerheim varmasti tunsi suomalaisensa.

Ihmisen piinaan, ilkeyteen ja ahdistukseen, koulun, kodin ja työpaikan terroriin, kiusaamisen ja sadismiin kohdistuva tieteellisen tarkka, taiteellisesti oikein toteutettu helvetti, sen kuvaajat, vaatii oman koulukuntansa.

Siinä sotien posttraumaattiset kokemukset eivät parane hetkessä ja kansakunnan pääoma, sosiaalinen muisti, kuvataiteet, musiikki, kaikki on pantu palvelemaan vain tätä yhtä päämäärää ja sen kanssa kilvoittelua kuin lapsi, joka on jäänyt oidipaali-ikäänsä edeltäneeseen suttausvaiheeseen ulosteittensa kanssa eläen ja äidin poistuessa saksalaissedän kanssa uuteen maailmaan Vesa-Matti Loirin juostessa junan perässä.

Juna hiljaista miestä kuljettaa

Jotta kuvaus olisi täydellinen tarvitaan vähä-eleinen, ujonoloinen, liki kuiskaava ja itseään anteeksipyytelevä näyttelijä, Sulevi Peltolan kaltainen suomalainen, tekemään tuo rooli jopa Kalle Hollbergin Kiven näytelmää tai Rauni Mollbergin Kalevalaa vakuuttavammalla tavalla, jossa Mikko Niskanenkin jää kauas taakse surmanluoteineen.

Sulevi Peltola kilttinä miehenä, näkymättömän miehen varjoaankin valjumpana olentona, myyden shampoota ja pölynimureita, on kiusaajien ketjun viimeinen porras, vähäisin vätys, mies jonka alta tuolit viedään. Juuri tällaisen miehen käteen annettu astalo on suomalaisen miehen ja koulusurmaajan, kotona ja koulussa kiusatun, sisarusten ja vanhempien pilaaman, ympäristön rakentaman surmaajan todellinen sielunmaisema ja pahan kierrätyksen viimeinen porras.

Kun sulevipeltoloiden pinna palaa, jäljen on oltava hirveää. Yhteiskunnallinen posttraumaattinen kokemus on saapunut viimeiselle rannalle, syvän veden sameaan pimeyteen tai rauhaisaan lahdelmaan, jossa öljykään ei enää estä myrskyä. Kun nämä sulevipeltolat on saatu pois tolaltaan, maailman on lopullisesti poissa raiteiltaan, pahaa on kierrätetty täyden kierroksen verran.

Koulusurmat ovat posttraumaattisen tapahtumasarjan viimeinen ja kauhistuttava loppu. Jokainen suomalainen ymmärtää sisimmässään, mistä on ollut kyse ja vaikenee surman luodeista kuullessaan. Se on hyvin suomalainen ilmiö ja Mikko Niskanen koki päässeensä tuon traumansa sisälle ennen kohtauksen kuvaamista. Sulevi Peltolan ei tarvinnut omaa roolihahmoaan edes harjoitella.

Paha maa

Paha maa on älykkään vähäeleinen tapa kuvata sellaista, jota suomalaiset tavoittelevat pysytellen välillä kahvi- ja maitolinjalla, tipattomassa tammikuussa. Paha maa on Rauni Mollbergin tapainen kuvaus maasta, Timo K. Mukan elämästä, joka on syntinen laulu.

Paha maa kertoo miksi läntinen Suomi ja sen ruotsinkielinen saaristo on kokonaan eri maailmaa kuin punainen Kemi, Forssa, Iin hamina ja monet muut pohjoisen ja idän synkkien laulujen miesten maailmat, osa tuotuna Viipurinlahdelta rikastuttamaan toisiaan teurastaneitten suomalaisten sukujuurille Hämeeseen, Marskin maljasta ja sen merkityksestä mitään ymmärtämättömään maailmaan.

Suomalaisen sielunmaiseman kuvaajana Donnerin on mahdotonta päästä sisälle siihen tuskaan, mitä on elää posttraumaattisen maailman vankina; hakattuna, halveksittuna, vähäteltynä, eristettynä ja kuunnellen siellä poliittisia puheita vapaudesta, hyvinvointiyhteiskunnasta tai ruotsalaisesta kansankodista, kapitalismin tavasta asettua rahoineen aina oikeaan asentoon, vaikka kuppi olisi nurin ja sirpaleina.

Tähän Marskin maailma ei ylety sisällissodan traumaa kuvattaessa ja hänestä tulee lopulta vain Paasikiven väline 1950-luvun Suomessa. Mannerheim vaati jopa Paasikiveä teitittelemään itseään ja piti etäällä myös sellaiset ihmiset, jotka hän tunsi, kertoo Donner Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 51-52). Niissä oloissa oli varmaan syytäkin.

Populismin kumiseva tyhjyys

Tuossa maailmassa populismilla tarkoitetaan juuri niitä tyhjää kumisevia sanoja ja käsitteitä, joita tänään viljellään pohtimatta, kuinka ainut puhutteleva tulee mykän Sulevi Peltolan suusta, Mikko Niskasen näyttelemänä ja raivokaan Vesa-Matti Loirin isähahmona pojilleen. Siellä ovat populismin syvät juuret Suomessa.

Miksi vuoden vaihteen Suomi oli juurit tämän posttraumaattisen maan esittelyä, on kuin siirtymä arktiseen babyloniin ja sen viimeiseen vuoteen 2011. Oi Khalistan, sun päiväs tuskin koittaa, on Helsingin Sanomien oivallus Intian 30 miljoonaiselle sikhikansalle heidän elätellessä unelmaa omasta valtiostaan, ja aivan kehno ei ole päätoimittaja Mikael Pentikäisen havainto Kiinan tyhjästä tuolista haettaessa vuoden tärkeintä ja koskettavinta uutista. Olkoonkin, että havainto on itsestäänselvyys ja norjalainen lavastus, draaman kulun tuntevan kansan ja viikinkien oivallus.

Oslon Nobel -juhlan tyhjä tuoli odottaa Kiinassa täyttäjiään, kritiikin sietävää toisinajattelijaa ja demokratiaa, joka tulee maltillisen kehityksen kautta tai myöhemmin täydellisenä kaaoksena. Sen sijaan putinismin logiikka, kirjailija Mihail Bergin kuvaamana (HS 2.1), istuu toki mihin tahansa maahan ja kertoo juristin ja tiedustelijan aivoista: “Se jota ole saatu kiinni, ei ole varas.”

Hodorkovski saatiin kiinni, kun oikein niin tahdottiin, ja vain hilkulla oli, ettei näin käynyt Suomessa vaikkapa tuppilautasekoilussa pääministerille ja aiemmin vain hyvät ystävät ja onni pelastivat vakoilusta epäillyn Alpo Rusin.